Perheen parissa

Onnellisuus koostuu pienistä hetkistä. Usein sitä tosin oikein miettimällä miettii jotain OHJELMAA, suurta viihdykettä lapsille, kun on pitkä viikonloppu tiedossa, vaikka tietää, etteivät he mitään sen kummempaa kaipaa. Yhdessäoloa vaan.

Yhtenä talvena roudasin, silloin 3-vuotiaan tyttäreni, katsomaan Disney on Ice-showta. Kaikki muutkin meni, joten sinne kuului mennä.  Möin ajatusta kauan; mennään katsomaan luistelevia prinsessoja!

Hartwall Areena oli iso ja pimeä, äänet olivat kovalla. Valas söi Pinokkion ja ilmaan lenteli savua ja ilotulituksia. Joidenkin minuuttien kuluttua tyttäreni sanoi: "Äiti, haluan kotiin." "Ollaan vielä hetki, tule syliin, katso miten hienoa!" "Äiti, mua pelottaa, haluan pois." Söimme pahat ylihintaiset hampurilaiset ja lähdimme kotiin. Taide-elämys maksoi 100 euroa. Kyllä kannatti. Not.

Nyt saimme nauttia neljäpäiväisestä viikonlopusta ja tämä oli lasten mielestä ehkä paras viikonloppu ikinä; Perjantaina mieheni ollessa illalla poissa, me tytöt vähän humputeltiin; katseltiin lastenohjelmia ja syötiin pizzaa poikkeuksellisesti TV:n edessä, ruokajuomaksi sai mehua. (ennenkuulumatonta) Kello oli jo paljon, joten lupasin seuraavaksi illaksi koko perheen elokuvan isolta screeniltä. Lauantaina vuokrasimme Puss in Boots, pimennettiin huone, asettauduttiin popcornien ja jäätelön kanssa kasaan ja nautisteltiin. Sunnuntaina meille tuli vieraita, lapset hihkuivat riemusta; maanantaina lupasin auttaa Suomeen muuttavia ystäviämme ja taas oli leikkiseuraa tarjolla. Muuta ei tarvittu.

Muistan yhden Jari Sinkkosen kolumnin, Meidän perhe-lehdestä vuosien takaa. Olen palannut tähän monta kertaa. Sinkkonen mietti kirjoituksessaan sitä, mitä lapset lapsuudestaan muistavat. Muistavatko he sen Linnanmäki reissun ja joulun, jona he saivat 20 lahjaa, vaiko jotain ihan muuta. Entä minkä negatiivisen asian he muistavat? Tarina meni suurinpiirtein näin: hänen omat lapsensa muistivat parhaana asiana perheen yhteisen eväsretken, eivät suinkaan Linnanmäkeä tai jotain muuta "ostettua ohjelmaa." Traumoista puhuessa, hänen lapsensa sanoi muistaneensa kesälomatkan ja jätskikioskin; veli oli saanut tuutin ja hän vain tikkujäätelön.

Tähän mennessä ollaan selvitty meilläkin ehkä ilman suurempia traumoja, mitä nyt repäistiin irti kavereista ja kodista viime syksynä. Iloiset ja mieleiset asiat ovat vielä aika samanlaisia. Turvallisia perhejuttuja. En taida silti välttyä Disneylandilta tänä kesänä, mutta kiva taas itsekin huomata, ettei aina tarvitse järjestää ohjelmaa ja sännätä vapaapäivinä suunapäänä "harrastamaan."  Kuten 7-vuotiaani sanoi, "Tänään en halua lähteä minnekään. I need a break."

Tataa!