Friday, January 4, 2013

What Really Happened...

Edellinen postaus kuulosti liian idylliseltä. On pakko kertoa muutama juttu; matkustimme siis ihan hermo lopussa aivan infernaalisessa ruuhkassa. Perille päästyämme oltiin aivan poikki. Ruokaa napaan ja hotellihuoneeseen. Minä olin varannut hyvää viiniä, mutta mieheni kuorsasi alta aikayksikön. Lapset tyypillisesti ylikierroksilla. Ainiin, esikoisella ja minulla pientä lämpöä ja nuhaa.

Tahoe Donnerin pienten hiihtokoulu oli mahtava. Isommille tarkoitettu oli riman alitus; opettajalla oli liikaa oppilaita, eivät jakaneet porukkaa tason mukaan, joten vähän kehittyneemmät odottelivat varpaat jäässä kun heikoin lenkki yritti pysyä pystyssä. ”Kesäuuno” huomasi äkkiä, ketkä osaavat jo laskea, usutti alas rinnettä, ei ohjannut, ei  opettanut. Flirttaili miesopettajalle ja seisoi selkä oppilaisiin. Meinasi verisuoni katketa päästä, kun seurasin toimintaa tuolihissistä matkalla ylös. Kävin siis ensin antamassa rakentavaa kritiikkiä opettajalle, jonka jälkeen astelin johtajan puheille päivän päätteeksi ja sain vaatimalla rahat takaisin. Perkele. Eniten harmittaa, ettei lapsi oppinut mitään.

Ajoimme illaksi Squaw Valleyyn dinnerille. Matkalla pyysin miestäni monta kertaa hidastamaan, sillä nämä eivät pelleile hiihtomajojensa kanssa. Aivan mieletöntä luksusta! Kurkin ihan stalkerina sisälle autosta. Isoja 5 metrisiä joulukuusia ikkunoissa, perheet kuin suoraan Tommy Hilfigerin mainoksista istumassa pitkän pöydän ääressä tai uppoutuneina isojen ruskeiden nahkatuolien syövereihin (oliskohan rouvan lasissa ollut sherryä;)). Someday, someday...

Squaw Valleyn kylä on kuin upgradattu Levi tai Rukan Piste. Hinnatkin samaa luokkaa. Syötiin neljän hengen perussetti reilulla sadalla dollarilla. Kallista. (Truckeen kylässä syötiin neljällä kympillä)Niinpä. Ei hiihtolomaa voi viettää hotellilla. Ensi kerralla vuokraan meille kunnon mökin. Hiihtolomalla kuuluu hengata kerrastoissa, saunoa ja istua poreammeessa lumisateella. Kaipaan pitkäkalsarimeininkiä. Ravintolassa syödään kerran tai kaksi, ja mitä nyt haukataan ne pakolliset kuumat kaakaot ja ranskikset rinteessä, muuten ruoat valmistetaan itse mökillä.

Sugar Bowlin nousulle suositeltiin lumiketjuja. Aivan hirveä jumppa saada ne päälle. Hihat kyynärpäitä myöten ravassa...Sitten liikkeelle. Ei hyvää päivää! Eddie hyppi, pomppi ja kolisi. Parin sadan metrin jälkeen tien sivuun ja ketjut takaisin laatikkoon. Pitäkää ketjunne!Nousu Donner Laken serpenttiiniteitä sujui aivan loistavasti ilmankin.

Kun olimme lasketelleet muutaman tunnin koko perheen voimalla ja minä olin todennut tämän olevan elämäni onnellisimpia hetkiä,  päätimme tauon jälkeen nousta huipulle ja laskea letkassa, kaikk yhes koos, pitkän loivan vihreän. Meidän perhe, ekaa kertaa yhdessä rinteessä. Ei lumilautoja, kaikki suksilla -Mahtavaa!

Matkalla huipulle alkoi sadella lunta. Huipulle päästyämme lunta tuli poikittain ja tuuli hakkasi poskia. Katselin alas rinnettä, se ei ihan näyttänyt loivalta vihreältä. (kuopukseni oli tokaa päivää suksilla..öh) Pienen pieni epäilys alkoi kalvaa mieltä. Taisi tulla tehtyä kunnianhimoisena iiiihan pikku virhearvio...Rinteeseen oli paakkuuntunut lunta, ei sitä ihan kumpareikoksi voinut kutsua, mutta dyyneiksi? Laskin jonkun matkaa kuopus jalkojeni välissä. Huutelin hänelle pizzaa, sana, jolla täällä opetetaan aura-asentoa, mutta olisin yhtä hyvin voinut huudella hodaria tai kantaa häntä kainalossa. Ei noin pieni jaksa kantata tai edes aurata alas niin pitkää mäkeä varsinkaan siinä kelissä.Tähän taas se ärräpää.

Pidimme paussin, jolloin katsoin taakseni. Esikoisen lähti tulemaan mieheni perässä alas hiljalleen. Sitten tapahtui juuri se, mitä pelkäsin; näen kuinka vauhti kiihtyy eikä pieni osaa tehdä muuta kuin antaa vauhdin kiihtyä; ei käänny,ei kunnolla laskeudu auraan, eli ei jarruta. Ampuu suoraan alas. Panikoiduin, karjuin: Auraa, Pizzaa, Kaadu, kaadu, pepulleen! Yritin samalla trampata ylöspäin suoraan laskulinjalle ottamaan kiinni; tulkoon päälle, nappaan vauhdista kiinni, kunhan en itse rojahda hänen päälleen. Onneksi kaatui ajoissa, ennen kuin laski vahingossa mustille rinteille joita lähti kuin puiden oksia siitä meidän kapealta loivalta vihreältä. hehheh.

Sydän hakaten ja jo ihan käheällä äänellä aloin jakaa ohjeita. Tarkkasilmäinen saattoi havaita pientä hermostuneisuutta. (ei tarvinnut olla tarkkakorvainen huomatakseen samaa;) Sinä lasket alas pienin jalkojesi välissä, minä ohjaan isomman alas. Isompi itki henkeään haukkoen, minä pelkäsin, ettei päästä laskemalla alas(on hiukan liian painava kainalossa kannettavaksi). Urheana ja rauhallisesti lähdimme etenemään, välillä otin jalkojen väliin, välillä seurasi vanavedessä.  Viimein pääsimme alas, omat jalat olivat ihan hapoilla ja selkä aivan juntturassa. Lapsi itkeä tihrutti. Yritin siinä sitten olla kannustava, mielessäni läpsäytin itseäni poskelle ja huokailin helpotuksesta. Tuollaisessa tilanteessa ei muuten yhtään auta, että kapeassa rinteessä horottaa kovaa ja holtittomasti alas myös reilu satakiloisia aloittelijoita aivan liian vaativassa mäessä. Henki lähtee kun sellainen laskee vauhdilla päälle. huhhuh huhhuh. Ylhäältä tuleva väistää, eiks je?

Mitä seuraavaksi? Päätin, että heti takaisin mäkeen. Mieheni lähti pienimmän kanssa hakemaan autoa. Kun oli pari kertaa kunnolla halattu, tsempattu ja kyyneleet pyyhitty istuttiin taas tuolihississä, learning zonen puolella. Päivä ja kokemus oli pakko lopettaa positiivisesti. Laskettelu kun kuuluu meidän perheen pakkoharrastuksiin. Huokaisin helpotuksesta, kun tyttäreni kurvaili alas viimeisiä laskuja hymy huulilla. HUOH.

Pienempi ei osannut edes pelätä. Suurin haaste on opettaa häntä jarruttamaan ja kääntymään. Mistäköhän johtuu? Kuulen vieläkin isäni huutavan perääni seiskytluvun lopulla Lapin rinteillä Käänny Käänny! , kun lähdin tuulispäänä laskemaan alas tunturia syöksyasennossa...

Tataa!

PS taisi tulla pituusennätys, jos siis selvisit tänne asti,) :)

2 comments:

  1. Meidän niin täytyy joku kerta päästä yhdessä mäkeen - molempien perheiden voimin ♡

    ReplyDelete