Vuodenaika herkistää

Piilaaksossa järjestettiin kauneimmat joululaulut- tilaisuus. Lapset kainaloon ja kirkkoon nessut käsilaukussa. Tilaisuus oli koskettava.

Hermostutti jo mennessä, miten selviän Sylvian joululaulusta, Varpusesta jouluaamuna ja Maa on niin kaunis:ta. Hei, ehkeivät ole edes listalla? Yeah, right. Selviydyin hienosti kahdesta ekasta säkeistöstä, sitten prakasi.



Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkesi tuo,
sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman.

Itku alkoi, laulu loppui. Ja kamalinta on tietysti, ettei itkua saa heti lopetettua. Onneksi kokosin itseni kuitenkin aika nopeasti, jotta ihan kaikki ripsarit eivät valuneet pitkin poskia. Kuopus istui sylissä, yritin kyykkiä hänen selän takanaan.

Taisin kuulla ja ymmärtää Topeliuksen ja Vexi Salmen sanoitukset ensimmäistä kertaa, ja ihan eri tavalla, kuin koto-Suomessa. Laulujen sanat upposivat syvälle. Ne tarkoittivat paljon enemmän. Suomessa sitä vaan lauleli menemään pakkasen paukkuessa. Sitä taas huomaa miten asioita arvostaa ihan eri tavalla kaukana, kuin lähellä. Nauttikaa siis siitä, kun lumi pakkaantuu kenkiin, miten niitä saa kopistella ovimatoilla. Kylmä ja valkoinen on niin kaunista. Suomen joulun tunnelma on upea, rauhallinen, aito ja oikea.

Tataa!