What If

Joskus joku pieni juttu jää mieleen. Korvan taakse. Päähän soimaan. Inspiroimaan tekemään jotain rohkeaa. Tämä nostatti hymyn huulille:
“What would you do today if you knew you wouldn’t fail?
Now go out and do it.”

Tuumasta toimeen: Irtisanoudunpa ensitöikseni kivasta työpaikasta, hyvästä asemasta. Sitten tempaisen lapset irti tutusta ympäristöstään, kavereistaan ja kodistaan. Lähetän mieheni toiselle puolella maailmaa etukäteen ja jään yksin, omasta tahdostani, järjestelemään perheen muuttoa ja talomme vuokrausta. Myyn veneen. Tsemppaan itseäni ja lapsia. Uskottelen itselleni, että uusi elämämme ja siihen liittyvä seikkailu tulee olemaan niin mahtava, että se pyyhkii pois kaikki pelon ja epävarmuuden tunteet. Tiedän, että loppusyksystä tulee raskas ja ehkä vaikeakin, mutta kyllä me selvitään. Olemme hyvä, tiivis tiimi. Yritän aktiivisesti löytää jokaisesta pilvestä hopeareunuksen, vaikka tiedän, että kaikkiin muutoksiin liittyy kasvukipuja. Päätös on tehty.

Ystävät ja tuttavat pitävät meitä rohkeina, moni taputtaa innokkaasti selkään, vaikka varmasti samaan aikaan ajattelee, että olemme pähkähulluja, kun lähdemme lähes tyhjän päälle. Perhekeskeisenä vakuutan itselleni, että lentokoneet lentävät ja perhettä tavataan jatkuvasti tulevaisuudessakin. Laaja ystäväpiiri säilyy. Halailen tyhjän kodin seiniä ja otan paljon valokuvia. Itku tulee monta kertaa. Ja sitten lähdetään.

En tunne vielä muita, jotka olisivat toteuttaneet tällaisen hypyn tuntemattomaan. Yleensä syy ulkomaanmuuttoon on työpaikka. Meillä ei. Sen sijaan arkeemme astui "pikkumausteena" kolmas aikuinen, joka on kieltämättä aiheuttanut jos jonkinlaisia mielenkiintoisia tilanteita. Omituista kyllä emme asettuneet ihan South Fork tyyppiseen ratkaisuun, vaikka monessa sukupolvessa asutaankin.

Nyt tilanne muuttuu. Löysimme sopivan kodin ja muuttorumba on käsillä. Kun alkaa asumisen kannalta helpottamaan, alkavat muutkin asiat loksahtamaan pikkuhiljaa paikoilleen. Apuamme tarvitaan täällä ja olimme tarpeeksi hulluja uskomaan siihen, että(ystävärtäni lainaten) "elämä kantaa", ja uskallettiin hypätä. Kotisohvalla Suomessa tätä suurta muutosta suunnitellessa idea kuulosti melkein romanttiselta; mikä mahtava tilaisuus nykymaailman aikaan lapsien asua grandman kanssa, mikä mahtava tilaisuus anopille tutustua lapsenlapsiinsa paremmin, kun vielä jaksaa. No, ei sitten mennyt "ihan niinku Strömsössä." Mutta tuntuu toki aika hyvältä, että soimme kolmelle sukupolvelle mahdollisuuden asua saman katon alla. Aika aikansa kutakin. Huumori on kyllä ollut koetuksella pariin otteeseen. (lue: ansaitsen mitalin!)

Nyt, vihdoin, uskallan myös kurkata taaksepäin. En ole tänne tulon jälkeen kertaakaan oikein pysähtynyt miettimään, että mitä sitä oikein on menty tekemään? Olen paahtanut eteenpäin satanen lasissa, enkä nytkään pysähdy kunnolla, levähdän vain hetkeksi jatkaakseni taas. Tehtävää on vielä paljon, ennen kuin tämä täti on täysin kotiutunut ja sydän lepää.

Jos siis joskus tuntuu siltä, että "tää on niin nähty" ja vaikka kuinka mukavuudenhaluisena elämä alkaisi olla kohdallaan, jos uskallat, ota nenästä kiinni ja hyppää! Courage Willow! Anna Palaa, We only live once. Takaisin pääsee aina.

Seuraavat päivät menevät asettumisessa aloilleen, istuessa omalla sohvalla tyytyväisen onnellinen, ehkä jopa hiukan tyhmä hymy naamalla. Ihan Joulu. Hiljennyn nauttimaan omista tavaroista, vaatteista, kengistä ja hajuista, mutta I'll be back soon. Viimeistään ensi viikolla.

Tataa!
ps me vielä mitään tiedetä mihin tämä johtaa, kuhan kattellaan päivä kerrallaan.