I'm not gonna miss you

Muutimme tänne aikoinaan perhesyistä; ollaksemme lähempänä mieheni äitiä. Hän on tähän mennessä asunut yksin kotonaan, mutta muisti on reistaillut jo jonkin aikaa. Niin kuin ymmärtääkseni muistisairauksiin kuuluu, on parempia ja huonompia ajanjaksoja. Usein alamäkien jälkeen ei enää palata aiempaan tasoon ja saattaa tapahtua kokonaisvaltainen tilan huonontuminen. No, sellaista vuoristorataa on ainakin meillä ollut viimeiset kolme ja puoli vuotta.

Tämänhetkistä tilaa ei voi edes verrata siihen, miten aktiivinen hän oli vielä vuonna 2011; ajoi autoa, kävi asioilla; leffassa, kampaajalla, kynsiä laitattamassa, ystävien kanssa syömässä jne. Oli kovasti mielipiteitä ja kommentoitavaa. On suorastaan vaikea käsittää, että aikaa on kulunut vain muutama vuosi. Toisaalta, me olemme olleet koko ajan läsnä, joten meidän silmissä vointi on huonontunut askel kerrallaan, pikkuhiljaa.

Emme voineet edes kuvitella vielä muutama kuukausi taaksepäin, että olisimme ehdottaneet, että hän muuttaisi pois kotoaan. Se ei olisi onnistunut. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä sai meidät nopeasti toisiin ajatuksiin. Hän kaatui.

Kun meille sitten ilmoitettiin, että hyvän hoitokodin huone olisi vapaana, oli toimittava heti. Koko perheen voimalla veimme hänet uuteen asuinpaikkaansa. Minä tunsin oloni niin epämukavaksi ja syylliseksi, etten pystynyt seisomaan paikallani hetkeäkään. Vaikka päätös on kaikkien kannalta oikea, turvallisuudenkin kannalta, oli päivä aika rankka. Mitä jos hänet passivoitaisiin totaalisesti, mitä jos hän kyselisi jatkuvasti takaisin kotiin, mitä jos mitä jos...Pidin uutta asuinpaikkaa ankeana, ja palasin mielessäni tuhanteen kertaan siihen ajatukseen, josko ottaisimme anopin meille asumaan, tietyksi rajatuksi ajaksi. Mutta, juu Ei.

Kun pää sairastuu ja kroppa toimii, tilanne on aika kamala. Ihminen saattaa unohtaa viimeiset 50 vuotta elämästään ja muistelee vaan omaa nuoruuttaan. Jos sitäkään. Pää olkapää peppu sormet vai varpaat? Eli, jos saisi valita, minkä ottaisit? Toimivan kropan vai pään? Ja eihän sitä valintaa tarjota. Onni onnettomuudessa on se, ettei hän tosiaan muista. Eli, ei oikein ole mitä kaivata, mikä on tavallaan vielä surullisempaa. Vasta jälkikäteen miettii, että olisi pitänyt kysyä sitä ja tätä, pyytää kertomaan enemmän juttuja, joita voisi sitten kertoa lapsenlapsille.

Samalla, olemme joutuneet ihan oikeasti miettimään mikä on tärkeää, ja vastaus on - ei ainakaan tavaran keruu. Aloitimme hänen kotinsa raivaamisen heti muuttoa seuraavana päivänä. Talo on saatava vuokralle asap, kattamaan tähtitieteellisiä kuluja assisted livingissä. #etamerikkaeisitoomikäänhyvinvointivaltio. Taas inhotti ja tuntui syylliseltä. En suostu tekemään mitään päätöksiä, paitsi sen, mitä huonekaluja otetaan meille. Mieheni saa päättää kaikesta, autan vain pyytäessä, tuntuu muuten suorastaan tungettelevalta. It's not my place, kuten sanonta kuuluu.

Tuntuu myös makaaberilta heittää toiselle tärkeitä tavaroita pois, antaa lahjoituksena hyväntekeväisyyteen, tunkea roskasäkkeihin toisen elämää. Kirjaimellisesti, sillä sitähän tavara on- toisen elämää; pieniä osia, muistoja, tunnearvo tavaroita. Mutta kun niillä tavaroilla ei ole meille mitään merkitystä, emme aio niitä säilöäkään. Mieheni on jotenkin aika viileä asian suhteen, pragmaattinen. On vaan toimittava, teki pahaa tai ei. Jos tilanne olisi käänteinen, en ole varma miten pystyisin toimimaan, vai pystyisinkö. Enkä suostu edes ajattelemaan asiaa. Nyt on aika olla tukena ja auttamassa.

Näiden kaikkien asioiden ja tunteiden varjossa, kun Tim McGraw nousi lavalle Oscar gaalassa viime sunnuntaina, esittäen Glenn Campbellin kappaleen I'm not gonna miss you, jonka Glenn oli kirjoittanut saatuaan tietää sairastuneensa Alzheimerin tautiin. Huhhuh. Vollotin sohvalla ihan tursakkeena, vaikkei me anopin kanssa ikinä läheisiä olla oltu. Laulun sanat ovat alla. Lue itse. Niin koskettavaa ja kamalan totta.  

I'm still here, but yet I'm gone

I don't play guitar or sing my songs

They never defined who I am
The man that loves you 'til the end

You're the last person I will love
You're the last face I will recall
And best of all, I'm not gonna miss you
Not gonna miss you

I'm never gonna hold you like I did
Or say I love you to the kids
You're never gonna see it in my eyes
It's not gonna hurt me when you cry

I'm never gonna know what you go through
All the things I say or do
All the hurt and all the pain

One thing selfishly remains
I'm not gonna miss you
I'm not gonna miss you

PS näin tulevasta anopistani kuvan ensimmäistä kertaa vuonna 1999. Hän istui isossa nojatuolissa, leopardikuvioisissa housuissa, kimmeltävissä roikkuvissa korvakoruissa, tukka kiharalla, huulet tulenpunaisina, pidellen martinilasia. Hänen valkoinen iso hymynsä oli loistelias, rusketus oli syvä. Hän näytti juuri siltä, miltä Los Angelesissa ikänsä asuneen, tennistä ja shoppailua harrastavan rouvan kuuluikin näyttää. Minä haluan muistaa hänet juuri sellaisena, haasteineen kaikkineen. En sinä varjona, kuin hän nyt on itsestään.

Binging

Se alkoi aikoinaan LOSTista. Mieheni oli lukenut tästä sarjasta eikä se ollut vielä tullut Suomeen, joten hän hankki koko ensimmäisen kauden. Suomessa asuessa meillä oli erillinen ns kotiteatterihuone, jonne hän sitten linnottautui katsomaan tätä sarjaa. Minä vastustelin ensin, kunnes hän sai minut ylipuhuttua ja solisit siinä. Koukutuin heti. Siellä me sitten nyhjötettiin ilta toisensa jälkeen ja ahmittiin 3-4 episodia kerrallaan lasten nukahdettua. Kello on jo kaksitoista- mutta ehkä vielä yksi?

Meistä on tullut ihan mahdottomia ahmijoita- TV-sarjojen ahmijoita. Ja niin, kyllä me juustojakin ahmitaan ja suklaata...

Täällä meillä on tietty kanavapaketti ja sen lisäksi vuokraamme leffoja esim Apple TVn kautta. Kun seuraamamme sarjat menevät tauolle tai loppuvat, tyhjiö täytetään, no muilla sarjoilla. Kuulostaa tosi vihannesmeiningiltä. Apua. Luen minä kirjojakin!

Nyt lopettelen hitaasti Keplerin Paganini ja Paholainen kirjaa, jonka tavallaan haluaisin lukea kertaistumalta ja toisaalta, en halua, että se loppuu. Kaikki Läckbergit on luettu, luin Kristina Ohlssonin Nukketalon ennen tätä ja nyt on sitten tulossa tyhjiö. Onneksi suomalaisella tutulla on Pauloweja, että saan jatkaa suomenkielisten dekkarien parissa. Niin, ja mieheni saa tuoda Suomesta uuden Keplerin. (olen nyt pari viikkoa yhna, miehen ollessa työmatkalla)

Takaisin sarjoihin; mieheni katsoi kaikki Breaking Badit kerralla, sillä hän ei seurannut sarjaa kun se tuli TVstä. Oli muuten ihan hiukan ärsyttävää, kun tyyppi kulki ipad kädessä, ei nähnyt ei kuullut muuta. Ihan zombi. BB onkin yksi sarja, mitä en ole nähnyt; siis Breaking Bad, ei Big Brother, vaikken kyllä sitäkään ole nähnyt. Olen yrittänyt, ei pysty.

Me katsoimme tässä joulun tienoolla Homelandin, Fargon. True Detectiven jo paljon aiemmin- ihan huippuja kaikki!Sitten siirryttiin kahteen House of Cards-kauteen aivan mahtava, suorastaan herkku. (Robin Wrightin kylmä tyyneys muistuttaa aivan lempparini Damages Glenn Closen huippusuoritusta)Nyt pidetään taukoa, kunnes Homeland ja House of Cards jatkuu.. tosin joku mainosti Ray Donovania ja mieheni haluaisi katsoa Transparentin. Että sillä lailla. Niin, ja Orange is the new black, episodiakaan en oo nähnyt.

Ollaankohan me epänormaalin passiivisia? Vai ollaanko me vaan sairaan trendikkäitä;) Tai no, bing watching on kyllä jo sooooou 2014. Vihanneksina sohvalla, viinilasi kourassa, toisessa kourassa suklaa, tai mahdollisesti oikein kypsä brie...  ja tämä on kyllä ehkä vähän järkkyä. Ja sitten taas toisaalta, meillä on nyt meneillään isoja asioita, että tämänlainen aivoton nollaaminen on just passelia, muttei varmaan monen mielestä millään asteella sopivaa.

Harrastavatkohan muut avioparit shakinpeluuta, tuijottelevat intensiivisesti toisiaan silmiin, keskustelevat syntyjä syviä? Ja hei, kyllä mekin välillä jotain toisillemme sanotaan, tyyliin
- Kaada lisää viiniä;)

Tataa!


PS siitä BodyFlow-joogasta. Eihän siitä mitään tule. Koulutuksen jälkeen olin vähän aikaa intona, sitten, luovutin, mutta viime minuuteilla sisuunnuin ja lähetin jopa videoinninkin, mutta ei. En yleensä luovuta, mutta tässä tapauksessa on vain katsottava totuutta silmiin. Aika ei riitä kaikkeen. Vähän kyllä ottaa pattiin, sillä tunnen epäonnistuneeni jollain asteella.

Proof of Life

Täällä ollaan, mutta sellaisten muutosten kourissa, että päässä pyörii. Pienin meidän arkeen vaikuttava asia ei suinkaan ole muistisairaan anopin tilan heikentyminen, joten kirjoittelen siitä pian lisää. Kun muistisairaudesta tulee puhe, ikävän moni kertoo omakohtaisia kokemuksia esimerkiksi Alzheimerista. Palaan asiaan itsekin. On hurjaa tajuta, että ihminen on enää läsnä fyysisesti.

Eli, joka elämänalueella tuulevat muutosten tuulet. Välillä asiat näkee positiivisesti, välillä ei. Joskus on äitiä ikävä. Joku joskus sanoi, että juuri kun on tottunut johonkin olotilaan, tuntee olonsa oikein mukavaksi, on aika kääntää kaikki päälaelleen. Step outside your comfort zone. No, toivottavasti se joku oli oikeassa, että parempaan ollaan menossa;)

Change is the only constant. You can say that again...
Mukavaa Viikonloppua! Palaan asiaan pian.

Tataa!

PS huomenna onkin sitten taas Super Bowl - jeee. Odotan ruokaa ja mainoksia;) ja löhöilyä perheen kesken.

Harmaata ja hempeetä

ARGH tammi-helmikuu on kyllä vähän ankeaa, vaikka mielestäni talvi on täällä jo taittunut kevääseen;)Olen tainnut kirjoittaa tästä aiemminkin. Ja huom, tämä on nyt sitten täysin pinnallista valitusta. En tosin muista olleeni mitenkään ahdistunut asiasta Suomessa, sillä tähän aikaan vuodesta oli yleensä lunta, hanki kimalteli kuin timanttipeitto, oli kirpeä pakkanen ja aurinko alkoi vihdoin näyttäytyä. Pääsi viikonloppuisin jäälle kävelemään, vetämään lapsia pulkassa. Kotiin tultua posket punaisina, nenä vähän vuotaen, eteiseen riisuttiin kerros toisensa jälkeen vaatteita, isoon kasaan. Sitten ruoanlaittoon, lapsille kuumaa kaakaota, itselle ehkä lasi punaviiniä. Nyt tuli koti-ikävä.

No, täällä ei ole hankia eikä jäätä. Mutta on flunssasta toipunut olmi yskivä eukko, joka kaipaa kovasti freesausta. Kuvaa ei kaunista naamassa olevat pienet naarmut, joita poikani tuottaa vahingossa, käsien heiluessa, innostuessaan. Note to self- leikkaa ja viilaa kynnet pari kertaa viikossa! Yleensä, alan käyttää vaaleankeltaisia ja pinkkejä villapaitoja siinä helmi-maaliskuun aikana, mutta täällä on "heittäydyttävä kevääseen" jo nyt. Sitä paitsi ei täällä mitään villapaitoja tarvita. Viikonlopuksi luvattu yli 20 astetta lämpöä. Parhaana asuna toimii säiden puolesta collegepaita, farkut ja nilkkurit.

Niin, ja on sitten ollut vähän itsesäälissä kiemurtelua ja kuolemanpelkoa. Olen siis mielestäni paljon nuorempi kuin mitä oikeasti olenkaan. Ehkä johtuu henkisestä kypsymättömyydestä tai Scarlett-asenteesta "I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow." Kun sitten kasvohoidossa sain sen 15 vuoden tuomion, kampaajani tokaisi tuossa, että kun rupeat harmaantumaan, laitetaan raitoja vaaleammalla. Siis apua. Nytkö alkaa se todellinen taistelu vanhenemista vastaan, olenko siis siinä iässä?

No, kauhukseni bongasin päästäni harmaan hiuksen. Siitä ei voinut erehtyä - se oli pitkä ja jouhimainen. Tästä on nyt muutama kuukausi. Olin vielä sen verran hormoneissani, että jämähdin ihmeelliseen tilaan; tuli ihan tippa silmään. Tuijotin sitä jouhta, ajattelin laittaa jonnekin talteen. Sitten iski kauhea kuolemanpelko, aloin ajatella, että olen niin vanha pienen vauvan äidiksi, etten varmaan näe, kun hän kasvaa aikuiseksi. Olin aivan kauhusta kankeana. Nyttemmin, olen ihan vauhkona tutkinut päätäni ja kyllä- siellä kasvaa harmaita hiuksia, vaikka kampaajani nauroi minulle ääneen, kun kysyin häneltä, että onko minulla harmaata? Olen elämäni ehtoopuolella.

Lisätään tähän allöttävä voimat vievä flunssa ja kamala tämän vuodenajan kalpeus. Olo ei ollut kovin hehkeä (edes se temporary tattoo ei auttanut;)). Ja kun sitten heräsin vihdoin henkiin, tyhmän jälkitaudin kourista (syytän Vegasin ilmastoa;)), olin maanantaina täynnä tarmoa. Pakatessani autoa, totesin, että tjaa, rengas onkin tyhjä ja siinähän se syy möllötti  - jättimäinen ruuvi. Eikä ollut eka kerta. ARGH. Taas suunnitelmat uusiksi. Kyllä otti pattiin. Olin niin valmis kiireiseen tehokkaaseen viikkoon.

Kun peilistä katsoo väsynyt ja kalpea akka, on kaksi vaihtoehtoa. Voi ajatella, että peli on pelattu, vetää päälle mustaa ja mököttää ihan kummituksena TAI tarttua itseruskettavaan suihkepulloon ja meikkihuiskuun ja ryhtyä taisteluun ankeutta vastaan. Päädyin jälkimmäiseen ratkaisuun.

Totesin, että nyt kun en enää ole kenenkään ruoka, on tiukasti istuvan läskin lähdettävä.  Ja jos kerran tukkakin harmaantuu, pitää olla entistä upeampi muuten;) hehheh. Tiedät tyyppejä; joku on niin upeakroppainen, että ihan sama mitä niillä on päällä, tai millainen tukka, kaikki näyttää upealta. Sitten on joku, joka saattaa olla tosi pyylevä, mutta on niin täynnä elämää, että on vaan kerta kaikkiaan upea. Ja jonkun ihmisen kaikki muistaa esim upeista hiuksista.  Omalla kohdalla none of the above.

Minä yritän siis jokakeväistä piristystä; tukkaan vaaleaa, ripsiin tummaa, itseruskettavaa koipiin, aurinkopuuteria, huulikiiltoa ja pastellisävyjä päälle. Ystävättereni antoi minulle lahjaksi ihanan hempeän vaaleanpunaisen rannekorun, jota käytän nyt koko ajan. Tuosta collegestakin on muodostunut yksi lemppareista. Ja arvatkaa vaan, että kuten joka kevät, tekisi mieli leikata hiukset paljon paljon lyhyemmiksi. Hmmmmm...

Tataa!

PS energittömänä käännyn aina comfort foodin puoleen. Eli uuniruokia, juustoja, pehmeitä voimakkaita makuja. Tässä yksi meidän perheen suosikeista- tätä söi myös vauva;)
Kotijuustocurry, nam, nam. (Täällä ostan intialaista Paneer juustoa Costcosta)
Tarvitset: kotijuustoa, tomaattimurskapurkin, pakastepinaattipaketin, kookosmaitoa tölkin, currytahnaa, öljyä ja basmatiriisiä. (joskus heitä sekaan viipaloitua kanaa)
Kuumenna öljy ja currytahna pannulla tai paistokasarissa, tahnaa mukaan maun mukaan.  Lisää tomaattimurska, pinaatti ja kookosmaito, anna kiehua noin 5 minuuttia. Kuutioi juusto ja laita pannulle, hauduta. Riisin kypsennät normaalisti. Itse en ole tarkka ajasta, annan hautua pitkäänkin, on tosi hyvä ja lempeä ruoka. Syötiin viimeksi eilen tätä. Kuvaa en laita, kun tuo ruokastailaus ei ole ominta osaamista, mutta ruoka vie kielen mennessään. Maistuu myös helppona herkkuna hiihtolenkin päälle.

Tädillä on tatska!

Tiedät tunteen, kun bongaat jonkun pakko-saada-trendihärpäkkeen. Mieleni on jotenkin siirtynyt täällä jo kevääseen, valoa tulvii ikkunoista, putsaan, pelkistän, kierrätän, roudaan vaatteita ja tavaraa sekä Goodwill:iin että tutuille, haluan puhtaita pintoja ja tilaa. Joulukoristeetkin on vihdoin korjattu pois, joten on uuden aika- ja itseruskettavan;) (heti kun selviän tässä edellisen flunssani jälkitaudista)

Nyt on kyseessä tatuoinnit. Korutatuoinnit. Bongasin taas jostain tv-ohjelmasta tai muotilehdestä ja eiku googlaamaan ja tilaamaan; Jee! Olin ihan lapsellisen innoissani, kun tavara saapui; heti kokeilemaan! Mieheni luuli, että olin tilannut lapsille jotain ja tyttäreni huudahtivatkin heti: Hei, noi on noita hot jewels! - Ai mitä? Olin ihan ulalla siitä, että näitä markkinoidaan lapsille;)  Pitäisi varmaan katso Disney-kanavaa useimmin;) Tilaamani merkki oli jotain muuta, mutta ah miten ihania! Totaali hurahdus!

Lapsille ja aikuisille. Rannekorutatskat ovat niin pitkiä, että leikkasin niistä rannekorun lisäksi sormuksen. Lapsille riittää puolikas. Rannekoru kesti 5 päivää suht siistinä, kuten kuvissa, monet suihkut ja muut- Zumbassa erityisen hauska! Lapset liottivat kylvyssäkin ja tiukasti istuu;) Sormuksena tatska ei menossa pysynyt kuin vajaat kaksi päivää. Näitä käyttävät siis täällä kohta kaikki ala-astelaiset ja minä;) Aivan ehdoton tämän kevään ja kesän juttu!

Ja ei täälläkään nyt mikään helle ole, olen siis ehkä vähän aikaisin likkeellä, mutten voinut vastustaa kiusausta! Korut näyttävät hiukan päivettyneellä iholla varmasti aivan upeilta, ranteeseen ja nilkkaan täytyy laittaa monta kerrallaan, samoin kaulaan! Mutta nyt on vielä aika olmi meininki ja säästellään.

Tataa!

PS kun eka pakkaus loppuu, tilaan näitä heti lisää ja taidan lähettää ystävättärelleni Suomeen. Vaikka sieltä saa näitä varmasti myös? (tai sitten tämä on jo ihan vanha juttu, hihihi) mutta jos onnistuisin löytämään eri designeja. Jipii. Pienet on ilot tässä puolikuntoisena. Yritän löytää positiivista energiaa ajattelemalla hellepäiviä, päivettynyttä ihoa ja ihania metallinhohtoisia tatuointeja auringonvalossa;) sitten takaisin köhimään ja niistämään.

BFFs

Viime syksynä tuli vähän lunta tupaan. Osa ihan syystä, toisaalta siitä syystä, että jotkut pienet asiat saivat ihan järjettömät mittasuhteet, menivät henkilötasolle ja sitten oikein hyökättiin jengissä. Jep jep. Joskus olisi hyvä osata suhteuttaa asioita, mutta oh well, pikkusielujahan löytyy. Ehkä nämä ihmiset olivat sitten tosi tyytyväisiä, kun saivat aiheutettua paljon pahaa mieltä. Aina ei voi voittaa.

Samaan aikaan tajusin, kuinka rikas on se, joka voi tosta noin vaan soittaa jollekin hyvälle läheiselle ystävälle. Sellaiselle, jolle ei tarvitse kertoa mitään taustoja, selitellä tilanteita, sellaiselle, jolle voi vaan soittaa ja avautua. Tulla oikein aktiivisesti kuunnelluksi. Olla heti samalla aaltopituudella ja kirjaimellisesti samalla aikavyöhykkeellä. Saada hyvää palautetta, kritiikkiä, ymmärrystä, kenties myös lohtua ja jonkun järkevän neuvon. Olisin todella kaivannut juuri sitä.

Anyhoooo, hengissä selvittiin ilman tuota luksusta, ja olin vihdoin marraskuussa pääsemässä viettämään kokonaista päivää omien voimaannuttavien ystävättärieni kanssa, jotka olen tuntenut kohta 30 vuotta ja keitä kaipaan säännöllisesti.  Tämä poppoo on täynnä vahvoja, mielipiderikkaita naisia. Yhdessäoloomme kuuluu aina itkua ja naurua. Ystävyytemme on rikasta myös sillä tavalla, että olemme kaikki eri aloilla. Luvassa olisi ihana päivä, vaikka yksi puuttuikin etäisyyden takia.

Olemme ottaneet tavaksi kirjata suunnitelmia; ensimmäinen tehtiin 25-vuotiaina; mitä tehdä, saavuttaa elämän eri osa-alueilla ennen kuin täyttää 30 ja tätä traditiota on jatkettu. Viimeisin, sinetöity kuori oli minulla, joka avattaisiin riittimenoin yhdessä, hurmaavassa neljänkympin iässä. Ensimmäisen kuoren avaaminen, hienossa kolmenkympin iässä oli muuten aivan riemastuttava kokemus.

Matkalla lentokentälle maha kääntyi ympäri; se kirjekuori!! Se jäi sohvapöydälle - Nyt en kestä! Vauvalla on kaikki kamppeet ja vähän extraa, tyttöjen tavarat oli suurin piirtein pakattu, miehellekin olin pakannut jotain, mutta omat vaatteet heittelin kasaan viime hetkellä ja "se tärkein" jäi. Mutta, miehenihän olisi tulossa tyttöjen kanssa perästä, joten -  No hätä! Kirjekuori ehtisi sopivasti perille päivää ennen juhlia. No problemo.

Opastin skypen välityksellä; KELTAINEN kirjekuori, joo, löytyi, se on nyt laukussa. Huh!
Loppuperhe saapui, minä sormet syyhyten laukulle: Vedin kuoren ulos - Ei Voi Olla Totta! VÄÄRÄ KIRJEKUORI!

Kun olin ulvomiseltani hiukan rauhoittunut, mieheni kysymys oli tavallaan ihan validi ;)
-Siis kuinka monta salaista sinetöityä kirjekuorta rouvalla oikein on?! hehehe. -Eiku tää on yks mindmappaus kirjekuori, siinähän lukee, että sen saa avata vasta 2015! Se on mun ja S:n ja L:n, äh. Oikean päällä lukee fab forty- juttuja! Eivät nuo miehet tajua näitä naistenjuttuja. Mä en kestä! JA kuten kuvasta näkyy, alla oleva on selvästi RUSKEA, yllä oleva keltainen;)  eikö? No, kuori pysyy sinetöitynä, kunnes tapaamme joukolla seuraavan kerran. Ehkä ensi kesänä? (höyrytän sen salaa auki kuitenkin ennen sitä hehehe)

Illalla teimme muutaman keskinäisen lupauksen. Myös sellaisen lupauksen, jos joudumme joskus tilastoihin. Rintasyöpätilastoihin. Toivottavasti emme joudu, emmekä tule ikinä tekemään tällaista videota.  Mutta jos joku saa diagnoosin joskus, kaikki ovat mukana.

Vaikka me ei soitella päivisin, viikottain, kuulla toisistamme edes joka kuukausi, jotkut eivät ole edes facebookissa, kröhöm kröhöm, you know who you are...yhteenkuuluvuuden tunne on voimakas. Tarvittaessa olemme läsnä, auttamassa, tukemassa heti ja 100% sesti. Kun kerroin hiukan kokemuksistani, vastaanotto oli mahtava; heti tuli kunnon tujaus tukea ja kunnon laidallinen jotain muuta;) ah ja ai että, kun pääsi oikein nauramaan ihmisten käyttäytymiselle. Olemme myötäeläneet toistemme ylä- ja alamäet, teini-iästä tähän päivään ja näin uskon, että tulemme myös tekemään, hamaan tulevaisuuteen. Kiitos. Priceless. You are my people.

Voi elämä, että meitä naurattaa vanhat tempaukset; joku mustaa aina jonkun yksityiskohdan, jonka muut ovat jo tyystin unohtaneet;) Eikä me tietty nykyäänkään mitään pakasteita olla; sattuuhan sitä. Kaikenlaista.

Iso halaus ja torvensoittoa. It's like coming home. Every time. Kun mainitsen esikoiselleni, että äidillä on tyttöjen ilta hän sanoo: Aina kun te olette yhdessä kaikki puhuu kovaan ääneen samaan aikaan ja sitten kaikki nauraa. Niin. Niin tehdäänkin. I Love You.

Tataa!

PS Olin viime viikon Vegasissa, CESissä, eli maailman suurimmassa kuluttajaelektroniikan tapahtumassa. Reissusta lisää pian!

PPS alempaa kirjekuorta on käytetty jo kolmesti; ekan kerran vuonna 1998, sitten se suljettiin ja avattiin vuonna 2000. Uusi tehtiin samalla ja se kirjattiin avattavaksi vuonna 2007. Kuori kuitenkin unohtui ja oli jäänyt ystävättäreni muuttolaatikon pohjalle autotalliin ja se löytyi vahingossa vasta vuonna 2011, jolloin mind map taas päivitettiin ja sen saa avata ensi kesäkuussa. Meillä ole harmainta hajuakaan mitä me sinne nelisen vuotta sitten kirjattiin;) Kutkutus on suuri.

R&R

Paluu Suomeen; Kun loppuperhe saapui, oli aika hiukan lomailla. Voi sisarusten jälleennäkemisen riemua! Oli ollut übersöpöä seurata, kun pikkuinen suukotteli kuolaisia vauvasuukkoja ipadin screenille skypetellessä.

Ennen omaa lähtöä, olin pakannut tyttöjen Suomen survival-setin valmiiksi, eli toppahousut, hanskat, pipot ja kaulaliinat sekä muutamat pakolliset leggarit ja juhlatamineet, sekä alusvaatteet ja sukat -ihan varmuuden vuoksi  - ettei miehelle ja tytöille jäänyt hirveästi säätämistä ennen matkaa.  Loput vaatteet piti pakata ihan itse. Muistutin monesta asiasta vielä muutamia kertoja ennen heidän lähtöään...

Mutta, kappas, kun rupesin Suomen päässä purkamaan tavaroita, toisesta laukusta löytyi vain esikoisen vaatteita. Olin saada slaagin -Missä sinun vaatteesi ovat?! kysyin keskimmäiseltä. Veti aika hiljaiseksi. - Siis mitä sinä teit sillä aikaa kun siskosi pakkasi vaatteitaan? -Ööö, pelasin iPadilla, tuli vastaus nielasten. Voi pyhä sylvi.  Tähän voisi myös sanoa, että ehkä toisen aikuisen olisi joskus syytä varmistaa, että seitsemänvuotias tosiaan pakkaa sovitut tavarat. Voisin sanoa tässä jotain muutakin, mutta taidan jättää sanomatta. Saatoin muistaakseni pikkuisen huomauttaa asiasta jotakin sivulauseessa silloin, kun tilanne selvisi..

No, tekevälle sattuu, kaikki lapset olivat kuitenkin tallessa. Kaupasta sai muutaman uuden puseron; kiitos kummille ja mummille. JA onneksi mikään laukku ei jäänyt lentokentälle, jonne olisi pitänyt lähteä yhtäkkiä yöllä paniikissa kiirehtien etsimään, hirveässä ajokelissä. Onneksi laukku löytyi, kuulemani tarinan mukaan;) Me ollaan Kiljusten perhe.

Kun siis alun pikkudilemmat oli saatu selvitettyä, suuntasimme Itä-Suomeen vanhempieni kanssa muutamaksi päiväksi rauhoittumaan. Ah ihanuutta. Tytöt pääsivät matkustamaan junalla!- mikä seikkailu, eikö;) Me autoilimme äidin ja vauvan kanssa; ihanan kamalat ABC-asemat olivat terhakkaasti paikoillaan, tai niin kuin meillä niitä kutsutaan; peukkupaikat. Emme pysähtyneet siellä, vaikka olisi varmaan pitänyt. Ihan suomalaisuuden takia.

Enpä muista milloin olisin ikinä niin suurella ilolla harjaillut lunta talon rappusilta. Niin raikas ilma, niin puhtaan valkoista ja ihanaa. Tai no hetken, ennen kuin lämpeni ja oli taas tasaisen harmaata ja loskaista, ja sitten jäätyessä jäistä ja liukasta. Nautimme villasukkailusta ja hyvästä ruoasta pari päivää, rentoilusta. Pääsivät tytöt laskemaan kirkonmäelle liukureilla, peffalla ja tyylikkäästi mahaliukuen. Teimme kirkon eteen ison lumiukonkin. Minä nautin kelistä, vaikka aina siinä puoli neljän aikaan iltapäivällä olin valmista kauraa - Saaks mennä nukkumaan?;). Kirkonkylillä liikkuu aina muutama mummo potkukelkalla, mikä on ainutlaatuisen nostalgista. Aikoinaan laskimme veljen kanssa mäkeä mummin punaisella potkukelkalla aivan hurjaa vauhtia. Minä nökötin kauhusta kiljuen siinä istuimella, puristaen reunoista kiinni rystyset valkoisina. Mukavia muistoja.

Kävimme haudoilla, muistelimme vanhoja aikoja, nautimme. Oli muuten aivan ykkösidea lähteä vanhempieni kanssa pois, viettämään keskitetysti yhteistä aikaa ilman häiriöitä. Pääkaupunkiseudulla meno on aivan hysteeristä; ollaan koko ajan menossa. Kun opiskeluaikoina kävin Suomessa lomalla isälläni oli tapana sanoa, että joo, kyllä hän on Suomessa, tai ainakin laukut tulivat. Tyyppiä ei ole paljon näkynyt;)

Tataa!

PS Jos R&R on jollekin vieras käsite, viittaan sillä Rest and Recreation:iin.

Mukavaa Vuodenvaihdetta muuten! Täällä kamppailen pikkukuumeessa, joten tänään ei paljon rokata. Aamupäivä meni taas töitä tehden ja kohta yritän lääkkeiden voimalla jaksaa ihmisen näköiseksi, jotta pääsisimme edes hetkeksi liikkeelle, muuten yllättää mökkihöperyys ja lapset hyppivät seinille.