Thursday, November 8, 2012

Karmea 48-tuntinen

kuva lainattu
Olen istuma-asennossa, enkä vapise. Tätä oli vaikea uskoa vielä eilen, saati sitten tiistaina.

Maanantai oli mahtava, kuten maanantait usein ovat, mikä kummastuttaa minua jollain tapaa. Jostain kumman syystä olen saanut hyviä uutisia, tavannut uusia upeita ihmisiä, luonut hyviä bisnesyhteyksiä, juuri maanantaisin. Hmm..tosi aikuista.

Täksi maanantaiksi olin saanut kutsun Marimekon liikkeen avajaisiin, jonne olin menossa piipahtamaan ystävättäreni kanssa. Ennen lähtöä vitsailin, että kropassani on omituinen tunne. Ihan kuin olisi irtisanomassa sopparia? Kolottaa omituisesti. Mutta, eipä se menoa haittaa. Korkoa jalkaan ja lisää huulikiiltoa.

Myöhemmin illalla, kotona, tuli yhtäkkiä kylmä, sitten ihan hirveä horkka ja tuntui siltä, kuin kroppa olisi valettu sementtiin. En meinannut jaksaa ylös sohvalta. Kuumemittari kehiin, kappas, 39 astetta, oho! Hirveässä tärinässä nukkumaan kahden peiton alle. Yö oli aivan kammottava. Tärisin joko kylmästä tai nukuin hikilätäkössä. Hampaat kalisivat, jalat ja kädet jääkylminä. Ylösnouseminen oli pakollista ja aivan karmeeta. Lisään tähän vielä, että kovan kuumeen nostattaja oli joku vatsapöpö. Nuff said.

Tätä riemua jatkui kaksi kokonaista päivää, 48 tuntia. Auta armias. Kuume ei meinannut laskea millään, ja kun se nousi yli 40 asteen en voinut muuta kuin voivotella. Hyvin hiljaa voivotella. Ei ollut voimia edes kunnon itsesääliin. En jaksanut olla jaloillani, kun pyörrytti ja kroppaan sattui. Sain suonenvetoja, lihas - ja vatsakramppeja. Ajattelin vaan, ettei tämä voi enää kauaa kestää ja kaaduin takaisin sänkyyn tajunnan rajamaille. Mikä onni, että mieheni pystyi tekemään työnsä kotoa. Minusta ei ollut mihinkään.

Eilen illalla, kun makasin puolihorteessa sohvalla, kuopukseni tuli viereeni kiukuttelemaan. Ei suostunut tulemaan lähelle, ei kertomaan koulupäivästä, ei mitään. Mulkoili vaan. No, sattuneesta syystä en jaksanut nousta, mutta kun sain hänet lähelle, kerroin, että kunhan äiti tästä paranee, sitten tehdään jotain kivaa, jooko? Ehkä olen huomenna jo parempi? Minulla on ollut sinua jo ikäväkin, kun olen vaan nukkunut ja ollut tosi kipeänä. Sitten alkoi itku.

Pieni kulta alkoi itkeä oikein kunnolla, kiipesi syliin ja sanoi, että hänellä on ollut ikävä äitiä. Piti oikein lujasti kiinni ja nyyhkytti menemään. Olet vaan maannut, me ei olla oltu sun kanssa, et ole tehnyt meille aamupalaa etkä eväitä ja nukut vaan. Oli pieni äidille oikein vihainen, kun olin "ollut poissa" kaksi päivää. Esikoinen kirjoitti minulle kauniin kirjeen ja toivotti pikaista paranemista, kävi aina varovasti kyselemässä jotain ja molemmat kävivät välillä surusilmin peittelemässä ja tuomassa pehmoja. Voi apua.

Enpä ollutkaan siinä omituisessa kuumehorkassa tullut kertaakaan oikeastaan ajatelleeksi sitä, miten ehkä pelottavaltakin? äidin sairastaminen saattaa lapsista tuntua. Huikkasin vällyjen alta vaan  jotain, kyllä tää kohta tästä...Normaalisti touhuan aamusta iltaan, flunssassa nappaan droppia ja touhuan. Asiat täytyy hoitaa. Nyt en kertakaikkiaan kyennyt. Äitien ei kai kuulu sairastaa? En minä ainakaan muista omaa äitiäni makaamassa puolitajuttomana sängynpohjalla...

Pysähdyin oikein miettimään milloin olisin ollut noin voimaton räähkä lasten edessä? En varmaan ikinä. Viime talvena koko perhe sairastettiin joko influenssaa tai enterorokkoa, mutta silloinkin olin kunnolla poissa pelistä vain puoli päivää, kovassa kuumeessa. Kyllä nää amerikkalaiset pöpöt on toista luokkaa ja minä olen niille näköjään loistava alusta. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, viimeiset pari viikkoa ovat olleet üüberkiireisiä, eli ehkä kroppa tosiaan sanoi, että nyt riittää. Otat rauhallisemmin. Otin..

Olin viikko sitten lauantaina "markkinointileirillä", missä puhuttiin yhdestä intohimostani, brändäämisestä. Jos normaalisti "high energy and upbeat" ihminen saapuu juhliin jotenkin masentuneen oloisena, hän on rikkonut brändilupauksensa, aiheuttanut pettymyksen muille. Niinpä, it's all about expectations, right?

Yritän tässä nyt sitten toipua, aloittaa normaalin elämän, tehdä rästityöt ja uusia hommia, uskallan varmaan kohta jo syödäkin jotain kunnollista. Zumbaakin pitäisi harjoitella ja muutenkin urheilla, leipoa ja laittaa...Ei muulla niin väliä, mutta jos oma brändi kärsii, sitten on piru merrassa. hehheh;)

Voikaa hyvin;) Tataa!

ps pienenkin toipumisen huomaa heti; kun laahustaa sumussa ja karmeessa olotilassa pari päivää ei kodin siisteys, pikkuvaatekasat tai muut sotkut voisi vähempää kiinnostaa. Niitä ei oikeastaan edes näe. (tällaistako on miehenä?;)) Nyt, kun kropassa on taas virtaa, pyykkikone huutaa, keittiön tasot on putsattu ja noin 16 erilaista mukia ja lasia, lautasta ja haarukkaa on kerätty ympäri taloa ja ladattu tiskikoneeseen...I'm back.





2 comments:

  1. Kuulostaa ihan norovirukselta. Kerran sellaisen sairastaneena voin vilpittömästi ottaa osaa! Vuoron perään pelkää ja toivoo kuolevansa... huhhuh. Mahtavaa, että olet taas tolpillasi ja jaksat jo hauskuuttaakin meitä lukijoita :D Energistä viikonloppua sinne lämpimämmälle rannikolle!

    ReplyDelete
  2. Moi, argh, kaikki on mahdollista. Perinteisesti jompikumpi ipana sairastuu, parkkeeraa syliin ja aivastelee. Arvioin sellaiset 3-5 päivää eteenpäin ja olen takuuvarmasti itsekin kipeänä. Tämä tosin saattoi hyvinkin olla oma tuliainen jostain. Nyt vain toivon, ettei tule muille.
    oli kyllä aivan karseeta. ja toisaalta - PUF - yhtäkkiä poissa.

    ReplyDelete