Apina ja Rekkamies, eli asiaa kehosta

Tällä apinarekkamiehellä on vääristynyt kehonkuva. Ei sellainen kuin syömishäiriöisillä, vaan päinvastainen; luulen olevani edelleen kokoa 36/38, enkä ihan olekaan. En suostu hyväksymään sitä, etten voi enää syödä mitä vaan milloin vaan ja urheilla silloin kuin huvittaa. Aineenvaihduntakin on kuulemma hidastunut. Elämäni ensimmäiset 30 vuotta tein mitä huvitti ja nyt pitäisi sitten vaihtaa asennetta. Kiukuttaa. Auttaisiko jos pidättäisin hengitystä?

En voi käsittää sellaisia ihmisiä, joille ruoka on vain polttoainetta tai sellaisia, jotka silmät suurena kertovat unohtaneensa syödä. Miten joku voi unohtaa syödä?! Kun minulla on nälkä, huomaan sen. On yksi asia mitä en unohda tehdä. Se on syöminen.

Lapselliseen tapaani olen myös totaalikieltäytyjä. Diettikieltäytyjä. Ajatus siitä, että joku kertoisi minulle mitä pitää syödä, on kamala. Minua ei noin vain tulla neuvomaan.

Muutama vuosi sitten oli kuitenkin pakko todeta, että vaatehuoneessa roikkui aika monta kosteuden kutistamaa rytkyä. Palkkasin personal trainerin. Hän tarkasteli kahden viikon ruokapäiväkirjaani ja tokaisi, että ainoa hyvä asia tässä on se, että sinä syöt tosi usein. (Kuulemma epätyypillistä naiselle.) Se MITÄ söin, aiheuttikin sitten kovaäänistä maanittelua ja huokailua. Vasta kymmenennen päivän kohdalla löytyi päivä ilman suklaata. Rehellisyydestä ei palkittu.

Aina kun huomaan jonkun hoikistuneen, innostun ihan hirveästi; mahtavaa, mitä teit? Kuulen aina saman tarinan kulutuksen ja kalorien suhteesta, mutta innostun silti. Odotan kai kuulevani jotain maagista. Toivon kai myös jollain tasolla, että toisen innostus tarttuisi minuun ihan vaan juttelemalla.(Vähän samalla tavalla, kun opiskeluaikoina laitoin kirjan tyynyn alle klo 02, kun en enää jaksanut päntätä; jospa se viisaus säteilisi aivoihin yön aikana;)

Olisikohan kyse kontrollista? Sen verran olen antanut periksi, että seuraan koneen ohjeita; juoksumaton tai sykemittarin. Ja vaikka asunkin überaktiivisten ihmisten kaliforniassa, en ole yhtäkkiä muuttumassa maratoonariksi tai triatlonistiksi. Mieluummin näytänkin hiukan muodokkaalta, kuin kuivan kesän oravalta. Katso vaikka!

Toisaalta, kadehdin ihmisten päättäväisyyttä ja jos oikein filosofiseksi ryhdytään, vaatii enemmän heittäytyä jonkun ohjelman orjaksi; seurata ohjeita ja noudattaa rajoituksia. Tarvitaan itsekuria ja päättäväisyyttä. Hats Off to you! Minä toimin itse itseäni huijaten ; syön salaatin ruoaksi ja suklaata jälkkäriksi. Olen joskus ajatellut jättää sokerin pois, vaikka kahdeksi viikoksi, mutten ole ikinä kokeillut. Siinähän voisi vaikka laihtua.

Muistan aina mitä rakas ystävättäreni sanoi minulle, kun mainitsin synnytyspelosta ensimmäistä lastani odottaessa. Hän sanoi: Hei, jos se ja sekin idiootti on pystynyt siihen, mikset sinäkin? Tämä osui ja upposi, sain tarmoa. Mietin tätä lausetta salissakin, kun luulin, että kuolema korjaa. Kyse ei siis taida olla pystymisestä tai päättäväisyydestä. Taidan olla perustyytyväinen ja mukavuudenhaluinen.

Loppujen lopuksi kyse on kamppailusta itseään vastaan. Urheilen nykyään enemmän kuin koskaan ja kuntoni onkin kohonnut. Selkävaivat ovat historiaa, polvivaivat uusia;) Olen nautiskelija. Olen myös hyvin tietoinen siitä, että näillä valinnoilla on liikuttava, joten teen pikkuhiljaa päätöksiä terveellisemmän, kevyemmän arkiruokavalion suhteen. Haluaisin tavallaan olla terveysintoilija, mutten ole. Toki ostin vihreää mehua. Ja tämä on minusta tosi hauska, vaikka joogakin on ihan kivaa. Grillikausi kuumenee, täytynee ostaa tämä paita, Kiitos Jessica, vaikka tuo olikin kai tarkoitettu senaikaisen exän vegaaninyksälle piikittelynä.

Siitä PTstä, oli mahtava tyyppi, nauroin puuskutuksen välissä paljon. Kuntoni kohosi, liikuin enemmän. En muuttanut ruokavaliotani eikä viisari liikahtanutkaan, suuntaan tai toiseen, ja oli kallista. Ainiin, ja se urheiluosuus piti silti suorittaa ihan itse. Epistä. Nykyään omistan hyvän sykemittarin, joka toimii tavallaan tsempparina. Suosittelen.

Jaksaisin tästä aiheesta ihan loputtomiin, mutta on aika lopetella. Jos vaikka jumppaan viitsisi, ennen kuin taas huomaa syövänsä kourakaupalla pääsiäissuklaita. Never ending story.

Ihanaa pääsiäisviikonloppua.
Tataa!

ps Ja sitten on noi ukot. Mieheeni iskee välillä kauhea sporttispurttauskausi. Treenaa sitä paitsi aina monta tuntia kerralla. Hullu. Viime keväänä nousi vaa'alle ja tokaisi, oho, olen laihtunut seitsemän kiloa. Jos katseet voisivat tappaa tai jos hän olisi nähnyt ilmeeni sen savun läpi, joka nousi korvistani...Tuo on juuri se luku, jonka toivoisin lähtevän, ihan vaikka tuolla, OHO-taktiikalla ;)