Kymmenen vaivaista vuotta

En ole ikinä aiemmin tajunnut - nyt kukaan ei tarvitse minua- ruikuttajia. Hei, Get a Life!  Ja sitten -  ihan puun takaa - tajusin sen yhtäkkiä, yhtenä kauniina, lämpimänä iltana, kun istuin yksin sohvalla, lasten huidellessa pihalla naapurin lasten kanssa. Kukaan ei kaipaa minua juuri nyt. Ah ihanaa, eikö? Eikun just toisinpäin. Ei ihanaa. Pänik! Minulla oli kerta kaikkiaan tylsää; täällä minä istun, rauhassa, ruoan valmistuessa uunissa, eikä kukaan tarvitse minua nyt seuraavaan tuntiin yhtäänmihinkään (paitsi jos pienin vääntää kakan housuun).
A-P-U-A!

Sen sijaan, että olisin tehnyt jotain järkevää(whatever that means), itselle tärkeää, kivaa ja rentouttavaa, kävelin edestakaisin, vakoilin lapsia salaa seisoen valoverhon takana ja tunsin oloni orvoksi. Siellä ne nyt ovat, ulkona, kavereiden kanssa, pieninkin menossa mukana. Ja minä täällä kotona, yksin, täysin kyllästyneenä palloilemassa.

Joku sanoisi, että nauti! vihdoin omaa aikaa. Rauha maassa. Mutku en oikein osaa. Minun mielestä on aivan kamalan tylsää patsastella kotona yksin. Yksin.

Niinpä;  tulette sitten kotiin tasan seitsemältä, että saan katsottua kotiläksyt läpi. Autatte äitiä viikkaamaan lakanat. Teidän pitää siistiä huone ja huomenna on softball harkat illalla, se oppilaskunnan vaalipuhe on saatava valmiiksi tänään. Jotkut asiat voisivat odottaakin, eikä huoneen tarvitse aina olla tiptop, mutten voi sanoa: äidillä on tylsää. Tulkaa sisään viettämään aikaa minun kanssa! Istuskellaan ison keittiönpöydän ääressä. Jokainen voi touhuta omaansa, mutta ollaan kaikki edes samassa tilassa. Kyllä ne pyöräilyt ja palloleikit odottavat..

En kestä. Mieheni on ihan oikeassa. (Taas.) Jos hän on illalla lähdössä salille ja sanon, - Älä tänään mene, on jo myöhäkin. Hän vastaa usein- Miksen? Pitääkö mun tehdä jotain? Vai - Etkö halua minun menevän vain siitä yksinkertaisesta syystä, että haluat minun olevan kotona sinun kanssa? Ärsyttävää.

Ja siis JOO! haluan nyt huutaa. JOO! Just noin se on! Ei ole mitään syytä, mikset saisi mennä, mutta minä en halua olla yksin. Sinun ei tarvitse edes puhua, olet vain siinä. Minun kanssa. Samalla sohvalla. Vieressä.

Niin, että tässä sitä ollaan. Minulla on selvästi liikaa aikaa tällä hetkellä. Ehken tuntisi näin, jos olisi kova kiireen tohina töissä.

Mutta joku olisi silti voinut kertoa minulle, että minulla on vain kymmenen vuotta lasten kanssa. Joku pieni heads up, maybe? Kymmenen vaivaista vuotta! Nehän menivät silmänräpäyksessä! Mä en ehkä kestä.

Nyt, kaverit ovat lapsille tärkeitä, eikä tilanne enää tästä muutu, päinvastoin. Ja kuten sanottu, enhän minä voi kieltääkään. Vaikka tavallaan tekisi mielikin;
-Saadaanko me mennä ulos?
-Ette. Nökötätte koko illan siinä, äidin vieressä ;)

Hauskaa viikonloppua!
Tataa!

PS onkohan minusta tulossa kauhea riippa? Aito oikea overbearing mother;) ja kun mainitsin asiasta omalle äidilleni hän tokaisi siihen, että niin, ja aikuisia lapsiakin on kova ikävä. Hilfe- mihin tässä on ryhdytty? Pienin, poikalapsi-parka, mikä kohtalo häntä odottaakaan;)

"If you love them set them free"