Hello World

Koitti maanantaiaamu kaksi viikkoa sitten. Lähdin kauhealla kiireellä lääkäriin, rutiinitarkastukseen. Oma lääkärini oli poissa, joten minut tapasikin toinen lääkäri. Tämä lääkäri huolestui korkeasta verenpaineestani ja lähetti minut sairaalaan, stressitestiin. Pitkin hampain suostuin. Ihme hysterisointia, mietin mielessäni.

Labor and delivery- osastolle kiipesin reippain askelin, pistin rappusissa melkein juoksuksikin. Ilmoitin heti respassa, etten tajua miksi olen täällä, mutta tehkää nyt se testi kuitenkin. Vastaanottava kätilö oli samaa mieltä; et kyllä todellakaan näytä miltään raskausmyrkytys-tapaukselta. No en näytäkään. Enhän mä ole edes turvoksissa.On tääkin hätävarjelua...

Passitettiin makaamaan, erittäin epämukavalle synnytyshuoneen sängylle, otettiin näytteitä, laitettiin sensorivöitä vatsan ympärille. Minä leikin puhelimella ja kyselin kovasti kauanko täällä joutuu olemaan. Todo-lista poltteli taskussa, olin ärsyyntynyt ja levoton. Nää ei tajua, että mulla on tälle päivälle suunnitelmia; things to do, people to see, places to go;)

Yhtäkkiä huoneeseen lehahti joukko hoitajia, ennen kuin ehdin tajuta, päälläni oli hospital gown, happinaamari, IV ranteessa kahdella katetrilla, minua pyöräytettiin puolelta toiselle, ?!?! Vauvan sydänäänet olivat laskeneet dramaattisesti ja yhtäkkiä. Summa summarum; lääkäri soitti ja sanoi; You are 39 weeks, baby is ready, we will admit you and induce you today to minimize the risks. Whaaaaat?!??

Jaa, oli aika soittaa miehelle ja kehottaa tulemaan sairaalaan. Säikähdyksestä tuli itku. Lastenhoitokin piti delegoida ja seuraavan päivän kampaaja peruuttaa. This was it. Suunnittelematta, yllättäen, yhtäkkiä. Alkoi pelottamaan, kaikki kauhutarinat vuorokausia kestäneistä käynnistyksistä pulpahtivat mieleen. (Ja se hemmetin sairaalalaukku oli pakkaamatta ja sänkykin kotona kunnolla petaamatta, kun tuli aamulla niin kiire, enkä ehtinyt sanoa lapsille mitään...argh)

Minä olin suunnitellut kaiken valmiiksi; aktiivisynnytys, jumppapallo, ehkä kylpy, ainakin suihku, paljon kävelyä, zumbamusiikki mukana, ehkä jopa tanssahtelua? ja satavarmasti epiduraali. Toisin kävi.

Jouduin makaamaan sängyssä koko kivuliaan käynnistyksen ajan. Sängyssä on lantion kohdalla porras, joten selkä huusi niin hoosiannaa, etten tiennyt miten päin olisin ollut. Menemättä yksityiskohtiin, alkoi siinä 13 tunnin kuluttua riittää ja onneksi kroppakin tajusi lähteä mukaan. Itse toimitus oli nopea, kunnon urheilusuoritus. Muutaman kunnon säikähdyksen jälkeen, loppu hyvin kaikki hyvin ja varhain tiistaiaamuna, sylissäni tuhisi ihana, täydellinen pieni poika. Voi rakkaus.

Tataa!

PS huoneen kattolamput näyttivät minusta ihan naamalta. Yhtä äimän käkenä olin minäkin, siinä maatessani, suu ammollaan;)