R&R

Paluu Suomeen; Kun loppuperhe saapui, oli aika hiukan lomailla. Voi sisarusten jälleennäkemisen riemua! Oli ollut übersöpöä seurata, kun pikkuinen suukotteli kuolaisia vauvasuukkoja ipadin screenille skypetellessä.

Ennen omaa lähtöä, olin pakannut tyttöjen Suomen survival-setin valmiiksi, eli toppahousut, hanskat, pipot ja kaulaliinat sekä muutamat pakolliset leggarit ja juhlatamineet, sekä alusvaatteet ja sukat -ihan varmuuden vuoksi  - ettei miehelle ja tytöille jäänyt hirveästi säätämistä ennen matkaa.  Loput vaatteet piti pakata ihan itse. Muistutin monesta asiasta vielä muutamia kertoja ennen heidän lähtöään...

Mutta, kappas, kun rupesin Suomen päässä purkamaan tavaroita, toisesta laukusta löytyi vain esikoisen vaatteita. Olin saada slaagin -Missä sinun vaatteesi ovat?! kysyin keskimmäiseltä. Veti aika hiljaiseksi. - Siis mitä sinä teit sillä aikaa kun siskosi pakkasi vaatteitaan? -Ööö, pelasin iPadilla, tuli vastaus nielasten. Voi pyhä sylvi.  Tähän voisi myös sanoa, että ehkä toisen aikuisen olisi joskus syytä varmistaa, että seitsemänvuotias tosiaan pakkaa sovitut tavarat. Voisin sanoa tässä jotain muutakin, mutta taidan jättää sanomatta. Saatoin muistaakseni pikkuisen huomauttaa asiasta jotakin sivulauseessa silloin, kun tilanne selvisi..

No, tekevälle sattuu, kaikki lapset olivat kuitenkin tallessa. Kaupasta sai muutaman uuden puseron; kiitos kummille ja mummille. JA onneksi mikään laukku ei jäänyt lentokentälle, jonne olisi pitänyt lähteä yhtäkkiä yöllä paniikissa kiirehtien etsimään, hirveässä ajokelissä. Onneksi laukku löytyi, kuulemani tarinan mukaan;) Me ollaan Kiljusten perhe.

Kun siis alun pikkudilemmat oli saatu selvitettyä, suuntasimme Itä-Suomeen vanhempieni kanssa muutamaksi päiväksi rauhoittumaan. Ah ihanuutta. Tytöt pääsivät matkustamaan junalla!- mikä seikkailu, eikö;) Me autoilimme äidin ja vauvan kanssa; ihanan kamalat ABC-asemat olivat terhakkaasti paikoillaan, tai niin kuin meillä niitä kutsutaan; peukkupaikat. Emme pysähtyneet siellä, vaikka olisi varmaan pitänyt. Ihan suomalaisuuden takia.

Enpä muista milloin olisin ikinä niin suurella ilolla harjaillut lunta talon rappusilta. Niin raikas ilma, niin puhtaan valkoista ja ihanaa. Tai no hetken, ennen kuin lämpeni ja oli taas tasaisen harmaata ja loskaista, ja sitten jäätyessä jäistä ja liukasta. Nautimme villasukkailusta ja hyvästä ruoasta pari päivää, rentoilusta. Pääsivät tytöt laskemaan kirkonmäelle liukureilla, peffalla ja tyylikkäästi mahaliukuen. Teimme kirkon eteen ison lumiukonkin. Minä nautin kelistä, vaikka aina siinä puoli neljän aikaan iltapäivällä olin valmista kauraa - Saaks mennä nukkumaan?;). Kirkonkylillä liikkuu aina muutama mummo potkukelkalla, mikä on ainutlaatuisen nostalgista. Aikoinaan laskimme veljen kanssa mäkeä mummin punaisella potkukelkalla aivan hurjaa vauhtia. Minä nökötin kauhusta kiljuen siinä istuimella, puristaen reunoista kiinni rystyset valkoisina. Mukavia muistoja.

Kävimme haudoilla, muistelimme vanhoja aikoja, nautimme. Oli muuten aivan ykkösidea lähteä vanhempieni kanssa pois, viettämään keskitetysti yhteistä aikaa ilman häiriöitä. Pääkaupunkiseudulla meno on aivan hysteeristä; ollaan koko ajan menossa. Kun opiskeluaikoina kävin Suomessa lomalla isälläni oli tapana sanoa, että joo, kyllä hän on Suomessa, tai ainakin laukut tulivat. Tyyppiä ei ole paljon näkynyt;)

Tataa!

PS Jos R&R on jollekin vieras käsite, viittaan sillä Rest and Recreation:iin.

Mukavaa Vuodenvaihdetta muuten! Täällä kamppailen pikkukuumeessa, joten tänään ei paljon rokata. Aamupäivä meni taas töitä tehden ja kohta yritän lääkkeiden voimalla jaksaa ihmisen näköiseksi, jotta pääsisimme edes hetkeksi liikkeelle, muuten yllättää mökkihöperyys ja lapset hyppivät seinille.

Ihanaa Joulua

Täällä täysi hösis päällä, aamulla tein vielä töitäkin, mutta kohta on rauhotuttava joulun viettoon.  Suomessa jouluaatto onkin jo ohi, minä laitan vielä ruokia Jouluradion tahtiin. Essu päällä istun tässä koneella, joten nyt ihan nopeasti;

Mukavia pyhiä, rauhallisia ja rakkaita perheen ja ystävien kanssa vietettyjä hetkiä toivottaen,

Tataa!

These are the special times, times to remember. Love and Peace.

PS kannattipa maksaa postituksesta ylimääräinen 30 dollaria, jotta kaikki joululahjat ehtisivät ajoissa. Voihan nenä, eivät sitten tulleetkaan...

Valokynää ja Kahvia!

Alunperin reissun piti olla ihan puhdas oma työmatka, mutta kun lasten Thanksgiving-loma sattui niin lähelle, päätettiin napata ipanat pois koulusta ja lähteä Suomeen koko poppoo. Minä matkustaisin edeltä pienimmän kanssa ja tekisin ekan viikon töitä. Sitten, mieheni saapuisi tyttöjen kanssa ja vähän lomaltaisiinkin. Mieheni lähtisi ensin takaisin töihin itsekseen ja minä matkustaisin loppupoppoon kanssa perästä. Näin tehtiin.

Tuttavani naureskelivat, että et sitten parempaa aikaa keksinyt kuin marraskuu. Voisin näin unohtaa kaikki takaisinmuuttohaaveet, kun toisin mieheni pahimpaan rospuuttoon;) Mieheni, joka jaksoi kaikki kaksitoista Suomessa vietettyä vuotta valittaa joka syksy pimeydestä ja talven pituudesta. Ainiin. Hups.

Slush. Vihdoinkin. Muistan, kun Peter järjesti ensimmäistä Slush tapahtumaa Nokian kaapelitehtaalla. Mutta, onnistuin Suomessa asuessamme aina olemaan työmatkalla Lontoossa Slushin aikaan, joten oli aikakin, että pääsin paikalle. Älkää nyt suuttuko, mutta kun ekana aamuna matkustin raitsikalla kohti messukeskusta, kyytiin nousi joku veetä kiroileva itsekseen juputtava piripää ja ikkunasta näkyi vain tasaisen harmaata, mietin, että kyllä on ankeeta. Siis tosi ankeeta.

Messukeskuksen tunnelma oli kuin yökerhossa, sopi minulle ja muutamalle muulle näppärässä jetlagissa olevalle tutulle;) Eivät tummat silmänalusetkaan näyttäneet tummassa valaistuksessa niin pahoilta. Muuten, aikamoista hälinää. Hirveästi tuttuja, "liikaa" stageja ja happeninkiä, kaikki suunnitelmat piti heittää heti romukoppaan. En ikinä päässyt kuin parikymmentä metriä eteenpäin ja taas oli joku tuttu edessä ja jäin suustani kiinni. Tunnelma oli kyllä sähköinen ja mahtava, mutta ehkä tosiaan hiukan sekava.  Tai sitten se sekava olin vaan minä.

Ainoana suurena miinuksena koin ruokatarjoilun puuttumisen. Tarjolla ei ollut edes pieniä suupaloja tai virvokkeita ja jonot kahviloihin olivat aika messevät. Taju meinasi lähteä ennen kuin sai ruokaa. Nostaisivat lipun hintaa parilla kympillä ja tarjoaisivat edes kahvia ja sämpylöitä. Ugh.

Illat menivät humpatessa, joten aika heavy setti heti alkuun. Maanantain pre-party oli Apollossa.  Olin ollut päivän töissä, alkuillan vanhempieni luona syömässä ja laittamassa vauvaa nukkumaan ja sitten hilpaisin Helsingin yöhön. Aika mahtavaa! Kun kävelin kotiin siinä raikkaassa, ihanassa kelissä Helsingin mukulakivikaduilla, askel oli taas kevyt, suu nousi virneeseen. Ihana, ihana Helsinki. Teki mieli vaihtaa laukka-askeleeseen;)

Koko viikko oli kiireinen ja rankka, mutta myös tehokas! Vauva kärsi jetlagista ja heräili öisin. Minä taas valvoin ensin muualla, ja kotiinpäästyä valvoin vauvan kanssa lisää. Huhhuh. Vanhempani olivat aivan korvaamaton apu, sillä jätin vauvan joka päivä heidän hoiviinsa, kun hilpaisin töihin. Olimme muuten ekaa kertaa erossa toisistamme. Ehkä hän siksikin heräili; vähänniinku tarkistamaan, että äti on tallessa;)

En muuten taas muistanutkaan miten ihanalta vauvahalit tuntuvat, kun on itse vähän väsynyt. Ehkä maailman parasta terapiaa; lämmin, suukotteleva vauva. Mitä pidemmälle viikolla mentiin, sen vaikeampaa oli aamuisin lähteä. Vauvakin muuttui varsinaiseksi hämähäkkiapinaksi. Tarttui kovasti kiinni, kiljui, ei meinannut päästää äitiä lähtemään ei sitten millään. Piti aina salaa livistää ja ihan pahaa teki. Onneksi Slushissa pyöri Startup Santa, jonka muhkeaan syleilyyn hakeuduin omassa eroahdistuksessani;)

Kaiken kaikkiaan hyvä viikko. Taidan ottaa Slushin tavaksi.

Tataa!

Welcome on board

Ei sitten tarvinnut lukea kirjaa, kirjoitella blogia tai avata tietokonetta, sillä sain viihdyttää pikkumiestä koko matkan. Ja, joo, liioittelen. En tietenkään viihdyttänyt koko aikaa, vaan yritin hetken myös itse levätä ja katsella rauhassa kattoa. Syödäkin yritin, kahdesti, niin, että pikkumies istua törötti kaukalossaan ja annoin aina jonkun naksun käteen, jotta sain hotkia henkeni kaupalla lisää ruokaa omaan suuhun, samalla varmistaen, ettei lapsi tule pää edellä alas kaukalosta.

Istuin ikkunapaikalla ja vieressäni oli vanhempi saksalainen pariskunta. He olivat pojasta haltioissaan, ja vahtivatkin häntä hetken, jotta pääsin ihan itse käymään naistenhuoneessa. Luxusta.

Kun nuorta herraa nukutti, pitelin sylissä ja laulelin koko repertuaarin kaikkia tuntemiani tuutulauluja. Laulan aina Sinisen Unen kaikki säkeistöt, Levon hetken ja Lennä lennä leppäkertun.  Huom, osaan näiden laulujen kaikki sanat, sillä laulan samoja kaikkien lasten kanssa. Tässä tapauksessa taisin lurauttaa pari muutakin, kuten Lapin äidin kehtolaulun. No, kävipä niin, etten osannutkaan sanoja, joten täyttelin sinne mieleni mukaan kaikkea "äiti ei osaa sanojaaa, kohta sinua nukuttaaaaa"- tyyppisesti. Pidän kuitenkin laulun tummasta sävystä, joten sen sävelen mukaan laulelin sinne ihan mitä huvitti. Pitkään. Ja se toimi. Poika nukahti rauhalliseen uneen. Toviksi.

Kun sitten olin taas liittynyt viihdytysjoukkoihin ja seisoskelin koneen keskiosassa, hyyppyyttäen pientä, lentoemäntien suureksi iloksi, hehheh, minua lähestyi vaalea nainen.  - Olet Suomesta - Joo?
-Kuulin kun puhuit vauvalle Suomea, istun takanasi  O-OU. -Joo, puhuin vai lauloin hehheh. Pieni puna saattoi levitä poskille.  Siinä tilanteessa kun yritin vaan jatkaa laulamista, minulla ei ole harmainta hajuakaan mitä lauloin, siis millä sanoin. Epäilen vahvasti, että lopputulos oli  vähänniinkutää;)

Kun matkaa oli jäljellä enää pari tuntia, syötiin taas. Olin aivan naatti, oli hiki, lapsi oli energinen ja onnekseni myös iloinen. Seivästin hätäpäissäni omalta tarjottimelta ananaksen ja vesimelonin paloja pojalle pieneen haarukkaan ja ojentelin kaukaloon, jossa hän istui tyytyväisenä ja virnisteli ohikulkeville ihmisille ihan poliisina.

Kun vihdoin laskeuduimme Helsinki-Vantaalle, meidän molempien vaatteet olivat täynnä liiskaantuneiden hedelmien ja naksujen tahroja ja tukka oli pystyssä. Äiti oli vähän väsynyt. Mutta, omat vanhempani olivat avosylin vastassa, joten ihan sama miltä näytin. Olin saapunut kotiin, isän ja äidin luo. Ah.

Tataa!

PS Vaikka tuollaisen 9kk kanssa parinkymmenen tunnin matkanteko onkin suhteellisen eksoottinen kokemus, täytyy olla tyytyväinen, ettei korvia tuntunut pahemmin vaivaavan. Siitä iso onni. Kipukiljumiselta vältyttiin tämänkin lapsen kanssa. Fiuh.

8 luonnosta

Heippa piiitkästä aikaa. Takana melkein kolmen viikon Suomen matka; ihana yhdistelmä työtä ja huvia, voimaannuttavia hetkiä hyvien ystävien parissa, rauhallista perheaikaa, ja ei-niin-rauhallista-aikaa Helsingissä, juosten kieli vyön alla paikasta toiseen.

Keli oli kyllä tosi ankea; harmaata harmaan päälle. Mietinkin siellä, että oliko marraskuu aina tämmöinen? Aloin ymmärtää miestäni hiukan paremmin;)

Pääsimme todistamaan Aleksin ihanat jouluvalot, Stockan jouluikkunan ja lumisateen. Söimme kertaalleen jouluruoatkin ja niin, oli meillä rapujuhlatkin;) Nyt, laitan joulua täällä, vesisateessa. Ei suoraan sanottuna huvittaisi yhtään, vaikka olen jouluihminen. Joululauluja luukutan iloisesti joka tuutista, perheen suureksi iloksi;)  Epäilen, että tänä jouluna koti-ikävä iskee kovasti.

Mutta, ennen joulua ja kaihoa kotiin, on muutama aika hauskakin juttu kerrottavana. Kahdeksan eri luonnosta odottaa loppuunkirjoitusta. Palaan viim viikonlopun aikana ja anteeksi hiljaisuus! On muuten aika kiva olla taas omassa kotona.

Tataa!