Oranssi kausi

Tiedätkö sen amerikkalaisen mummon, joka ajaa isolla lullallaan, tiukassa permanentissaan, pukeutuneena sesongin mukaiseen paitaan? Korvissa roikkuu lokakuun ajan irvistävät oranssit kurpitsat, marraskuussa kalkkunat tai vaahteranlehdet, joulukuussa isot vihreät joulukuuset. Joulukuun superhirvitys on se iso, muhkea college-paita, johon on aplikoitu punaisia joulutähtiä kultareunuksineen. (Inhoan punaisia joulutähtiä ja olen juuri kuvaillut eräitä paikallisia sukulaisia;) No, epäilen vahvasti, että minusta on pikkuhiljaa tulossa tällainen mummo.

Muistan lapsena, kun jouluksi tai synttäriksi sain ehkä uuden juhlamekon. Täällä lasten juhlamekkoja ostetaan Thanksgivingiksi, Jouluksi, Pääsiäiseksi, Synttäreiksi etc. (miksi aina uusi? hirveää kulutusta, tai siis ei omalla kohdalla, mutta kun nuo pienet kasvavat niin nopeasti;) - oho) Pääsiäisenä ja jouluna käydään myös usein valokuvassa; joko vain lapset tai koko perheen voimalla. Minulla oli pokassa pitelemistä, kun valokuvaamon täti selitti bonus-ohjelmaansa; seuraavan kerran saisi niin ja niin monta ilmaista printtiä sitten edut vain paranisivat. Seuraavan kerran pitäisi kuitenkin tulla paikalle puolen vuoden sisällä, whaaaaat? Minulla menee pari kuukautta suostutella miestä perhekuvaan ja toinen vastaava, että saan varattua ajan;) Tavallaan ihana traditio, mutta siis oikeesti, kuinka monta studiokuvaa lapsista pitää ottaa vuoden aikana? Kuka niitä edes jaksaa laittaa kehyksiin? 


Toisaalta, rakastan valokuvia. Niinpä olen raahannut hiukan vastahakoisen mieheni perhekuvaan kolmesti; keskimmäisen ollessa ihan pieni, kaksi vuotta sitten ennen joulua ja viime keväänä, kun vauva oli kahden kuukauden vanha ja vanhempani olivat täällä. Saatiin kolme sukupolvea samaan kuvaan. Mahtava suoritus omasta mielestäni, mutta aivan amatööritasoa amerikkalaisen mittapuussa.

Entä ne teemavaatteet? No, olen nyt lähtenyt siihen mukaan ja mikä erikoisinta, en näe siinä mitään ihmeellistä. Kauanko me ollaan jo oikein asuttu täällä?! Ostin tytöille oranssit t-paidat kurpitsanaamalla ja olen itsekin tällä viikolla kulkenut glow in the dark, Halloweenkurpitsa- paidassa ja boyfriendeissä ihan pokkana. Vauvaparkakin puetaan juhlan kunniaksi mustaan one pieceen, jossa on glow-in-the-dark-luuranko. Ja tähän on sanottava, etten oikeastaan pidä noista mustista luurankovaatteista, sillä niistä tulee aina mieleen ne inhottavat Cobra jengin pojat Karate Kidissä, vuodelta 1984;)

Halloween, inhokkini, saapuu taas. Ja kuten joka vuonna, jokaisen juhlapyhän suhteen, ostan lisää koristeita. Suomessa innostuin vain ja ainoastaan joulukoristeista. Kohta on vuokrattava varasto pelkästään niille.

Tällä viikolla teimme pienen hautaus (-vai hautuu)maan etupihalle ja ripustimme ovikranssin päälle Keep out-merkin ja alle kauhean luurankotyypin. Ruokasalin pöydällä asustelee hämähäkkejä ja lasinen kurpitsa, keittiöpyyhkeissä esiintyy niin ikään pääkalloja ja hämähäkkejä. Ensimmäiset Halloween juhlat olivat viime lauantaina, seuraavat ensi perjantaina Trick or Treatin yhteydessä. Kiva, että ihmiset jaksavat järjestää juhlia!

Viikonloppuna roudasin kotiin neljä isoa ja yhden ihan pienen kurpitsan; nyt sitten odottelen milloin mieheni ryhtyy puuhaan lasten kanssa. Kaiverran vielä ihan mielelläni, mutta inhoan kurpitsojen tyhjentämistä! Viime vuonna käsittelin sitä sisälmystä oikein huolella, kuivattelin ja paahdoin siemenetkin, mutta tänä vuonna koko touhu tympii. Viime vuonna taisi olla joku hormonihäiriö, oikein hehkuaika, toisella trimesterillä, olin niin innoissani. Nyt vaivaa varmaan taas joku hormonihäiriö, mutta myös väsyttää, kun yksi hortoilee ympäriinsä ihan päättömänä, nousee huojuen seisomaan, itkien ja nauraen. Myös vauva hortoilee;) hehehe. Täytyy postata kurpitsojen after-kuva myöhemmin.

Olemme myös syöneet ihan hirveästi erilaisia kurpitsoja, enimmäkseen uunin kautta ja suklaa overdose hankitaan melkein joka ilta;) (oli kyseessä sitten butternut, kabocha, spaghetti tai muu squash, ripottelen päälle avocado öljyä ja sormisuolaa. Paistan uunissa, noin 350 F/175C kunnes kypsyvät, eli n. 20 minuuttia ja jauhan pippurit päälle. Joskus lisään feta- tai vuohenjuustorouhetta. Kiitos, nam. Mahtava höystö.)

Kyllä joulu pesee nämä oranssit juhlapyhät.  Pohdiskelen tässä, josko tuo Keep Out merkki pitäisi jättää oveen killumaan koko vuodeksi;)  Ainakin hurtti huumorini on palannut, eli en ole enää ihan siellä vauvaäitimoodissa;) ja josko kuitenkin ostaisin jotkut hämähäkit korviin, vai riittäisikö kesällä hankitut pääkallot, joissa on sellainen trendikäs piikki korvalehden takana?

Boo ja Huhuu!

PS tänä vuonna mennään yksinkertaistetulla teemalla. Perheen miespuoliset ovat luurankohirvityksiä, naispuoliset noitia. Happy Halloween!

Itkevä Wannabe Joogi

lainattu kuva

Törmäsin sattumalta kuntosalilla esimieheeni, joka ystävällisesti kuulosteli, joko olen opetellut oman osuuteni viikonlopun tulevasta koulutuksesta. Mitä?! Minkä hemmetin osuuden? Iski lievästi sanottuna pieni paniikki. Kotiin ja sähköposteihin. Sieltä se löytyi; please prepare to present tracks X ja y - anna mun kaikki kestää. Oli aika hiljentyä katsomaan viikonlopun BodyFlow masterclass videota. Kylmä hiki nousi otsalle. Voi hyvää päivää, siellä ne rasvaprosentti-nolla-joogit menivät solmuun lavalla, nostaen koko ruumiinpainon pikkurillin varaan kutitellen samalla jalalla korvan takaa;) enhän minä tule selviämään tästä mitenkään.

Olin jotenkin ajatellut, että no, huumorilla ja kyllä se siitä. Huumori oli aika hukassa perjantai-iltana kello 9/10 aikaan, kun yritin opetella vieraan musiikin tahtiin kuolettavan vaikeaa joogapilates-vatsalihassarjaa, jossa yksi asento on sivuhooveri, jossa nostetaan yläjalka suoraksi kohti kattoa(oikeesti, WTHWIT). Tällä fysiikalla täysin mahdoton tehtävä. Että sillä lailla. Setting myself up for a total failure.

Hurautin koulutukseen lauantaina kello 8. Olin tavallaan aika innoissani, kääriytyneenä ohueen villaan, laukussa eväitä ja muistiinpanot. Pelko kalvoi silti. Onneksi olin hiukan avautunut asiasta naamakirjassa illalla ja zumbaystävättäreni lohdutti, ettei itsekään taivu kaikkeen. huhhuhhuh.

Bodyflow on LesMillsin konsepti; jooga-pilates-tai chi-kombinaatio, eli voima, stretching ja tasapainoharjoituksia. Nämä eivät kuulu omiin vahvuuksiini, mutta tiedän tarvitsevani jotain rauhoittavaa body&mind treeniä kaiken hektisyyden keskelle. Kävinkin jopa kahdella(!) joogatunnilla ennen tätä koulutusta. Ehkä joskus riittäisi pelkästään tunnille osallistuminen?

Lauantain 12-tuntinen oli yksi elämäni rankimmista päivistä. Meitä oli paikalla 13 oppilasta, yhdellä näistä oppilaista ei ollut jooga, pilates, tai edes fitness taustaa ;)

Hajosin päivän aikana sekä henkisesti, että fyysisesti. Päivän vaihtuessa iltaan aloin myös olla huonolla tuulella. Olin väsynyt ja turhautunut. Kun vihdoin rojahdin kotisohvalle joskus seitsemän aikaan illalla, olo oli lohduton. Pitäisi vielä jaksaa opetella seuraavalle päivälle 7 minuutin suoritus. Ensin oli kuitenkin syötävä, levättävä ja oltava perheen kanssa. Vauvaterapiaa.

Kun ilta oli jo vaihtumassa yöksi, ei naurattanut yhtään, suorastaan ahdisti. Mietin tosissani, jos vaan suosiolla luovuttaisin? En yleensä luovuta, mutta se tuntui ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Joku pieni ääni sisälläni kuitenkin sanoi, että yrität parhaasi, meni kuinka päin honkia tahansa. Joten, istuin kuulokkeet korvilla pimeässä olohuoneessa puolilta öin kiroillen ja huokaillen ihan hirveässä ahdistuksessa. Mietin miksi olen laittanut itseni tällaiseen tilanteeseen. Onko minulla edes millään tavalla mukavaa? Pystyisinkö IKINÄ opettamaan tätä lajia? Haluanko edes? Pitääkö koko ajan muka kehittää itseään, eiks välillä vois vaan olla möllöttää.

Sain nukuttua vajaat viisi tuntia ja suuntasin takaisin kidutuskammioon kello seitsemäksi(!!). Olin niin väsynyt, not to mention, kipeä, edellisen päivän tunteja kestäneestä treenistä, etten edes jaksanut välittää, että aamu aloitettiin videokuvaamalla jokaisen suoritus. Päivä koostui siis taas tunnin läpivedoista, asentojen ja sarjojen hiomisesta, luennoista, 1,5 tunnin challenge-osiosta, au au ja au, sekä itse tulikokeesta. Meidän 150 senttiä sulka päässä-kouluttajamme, oli suht tiukka mimmi.  Challenge osion tarkoitus oli todistaa meille, että aina pystyy parempaan ja voi tehdä enemmän. Minun oli luovutettava monen sarjan kohdalla kesken.

Tulikokeen alkaessa alkuillasta, on ihan kamalaa sanoa näin, mutta olin helpottunut, kun hermot tekivät kepposia osallistujille. Huh, kaikki eivät olekaan täydellisiä ja oman vuoroni koittaessa, olin täysin lugni. Tai, no sydän ehkä vähän hakkasi;)

Kun suoritusten jälkeen istuimme "heimopiiriin", jossa piti kertoa, mikä muissa inspiroi, minä aloin itkeä  - ihan valtoimenaan ja estottomasti. Tunteet nousivat pintaan siksi, että olin kuin olinkin suoriutunut ihan kunnioitettavasti, tai ehkä siksi, että olin vaan vielä ylipäänsä hengissä.

Kouluttajan kutsuessa nimeäni, olin täysin vailla odotuksia. Kun hän sitten onnitteli minua ja sanoi 3/3- congratulations! Itku tuli melkein uudestaan. En kuullut mitään mitä hän sanoi palautteeksi, seisoin siinä vaan halvauksen partaalla. Mitä juuri tapahtui?

No, tästä se sitten kai lähtee. BodyFlow aiotaan lanseerata pian, meitä ohjaajia on muutamia. Sitä ennen täytyy kuitenkin opetella ja videoida oma ohjaus tarkkojen sääntöjen mukaan ja onnistua. Vasta sitten, kun LesMills on hyväksynyt ohjauksen, voi saada sertifikaatin. Isoin työ on edessä. Katsotaan miten jaksan ja riittääkö aika. Nyt en voi ajatellakaan urheilua. Pitää myös päästä eroon parista todella ärsyttävästä korvamadosta ja nukkua.

Jatketaan.
Tataa!

PS koulutuksessa kukaan ei pöräytellyt vapautuneesti;) Ehkä siksi, että kouluttaja sanoi kerran kuuluvasti; It smells kinda funky. Open the door. Kiitos ja fiuh.

Koulutusta seuraavat päivät ovat olleet yhtä tunteiden vuoristorataa. Pahaa oloa on syventänyt iso fyysinen väsymys. Olen nukkunut huonosti, mutta pienet itkut ovat auttaneet ja hyvin kuolaiset vauvasuukot. Ehkä tämä bodyflow olikin juuri sitä, mitä tarvitsen; voimauttavaa positiivista energiaa.

Olen tehnyt päätöksen, jossa aion vihdoin myös pysyä; poistan elämästäni kaikki negatiiviset, kyräilevät ihmiset. Puukko selässä on hankala taivaltaa.

Cutting people out of my life does not mean I hate them. It simply means I Respect Me.

Excuse You

kuva lainattu

Koko perhe istuu pöydän ääressä. Pieninkin, joka osallistuu toimintaan lattian tasolta sätkien sitterissään. Lähes poikkeuksetta, vauva kakkaa, tai ainakin paukuttelee muiden ruokaillessa. Usein äiti hotkii oman ateriansa, päästäkseen ruoan päätteeksi heti vaipanvaihtohommiin. Fantastista.

Muutaman kuukauden kuluttua, samainen vauva istuu jo muun perheen seurassa, uljaasti korkealla, välillä hiukan huojuen, syöttötuolissaan. Paukku saattaa pörähtää silloinkin ja siihen suhtaudutaan söpöillen. Ohhoh, keneltä pääsi iso prupu!

Lapsen kasvaessa paukkuun aletaan suhtautua kielteisenä asiana. Missä vaiheessa ääni kellossa muuttuu eikä paukussa ole enää mitään söpöä, saati hienoa? Paukun pörähtäessä sanotaankin yhtäkkiä, Hyi, kauheeta, ei saa paukutella. Pyydä heti anteeksi! Myöhemmin, se, paukku, on vaan kerta kaikkiaan kielletty. Paukuttelu on tabu. Anteeksipyyntö ei auta. Vai auttaako?

Tapasin erittäin tyylikkään naisen, kävimme business keskustelua ja kesken kaiken, siinä punaisten kynsilakkojen ja hajuvesien keskellä kuului pikkutrööt. Sitten -Excuse me, ja nainen jatkoi ihan pokkana lausettaan. Minä jäin suu auki. Olin niin äimänä, etten saanut sanaa suusta. Siis tapahtuiko äsken mitä luulin tapahtuneen? Kuvittelinko vaan? En voinut kysyäkään, että anteeksi paukuttelitteko te äsken? Mutta, Talk about owning it. Onneksi minua ei ruvennut naurattamaan, kuin vasta sen jälkeen, kun tiemme olivat eronneet. (silloin sitten naurattikin. Ihan hysteerisesti, yksin autossa.)

Istuin telekonffassa kuntosalin takapihalla. Noin 50-vuotias mies tuli sinne ulos tekemään vatsalihasliikkeitä ja pöräytti. Sitten, ihan pokkana, kääntyi katsomaan minua ja sanoi- Excuse me, ja jatkoi urheiluaan. Nyökkäsin pieni hymy huulilla, jatkoin puhelua ja olin hiukan kiusaantunut. Hän ei ollut.

Asia kikatuttaa, vähän inhottaa ja nolottaa. En ole näemmä kovin aikuinen. Vahinkoja sattuu, eihän sille mitään voi. Jos itselle ikinä kävisi noin, kuolisin häpeästä. Sitten saisin aivan varmasti hervottoman nauru-, punastumis- ja hikoilukohtauksen. Rupeaisin kirmailemaan ympäriinsä, kuin hutkien pois näkymätöntä kärpästä. Saisin siis hepulin. Ei kovin aikuista, enkä varmasti osaisi "own it". Niinkuin nykyään kuuluu?

Olen käynyt nyt muutamalla joogatunnilla. Can you see where this is going? Siellä, pienessä studiossa pöräytellään. Mä en ehkä kestä sitä. Sun, Light, Peace, Joy, Trööt, Namasteeee. Pitääkö tähän asiaan nyt alkaa suhtautua sillä tavalla, että anna palaa vaan. Jos pöräytät, pyydät anteeksi. That's it. Ja siellä joogastudiossa ei edes mitään pyydetä. Trööt. Hengitä suun kautta, hengitä suun kautta. Voi apua.

Että vielä viikon verran joogaa ja henkistä valmistautumista ja sitten sinne body flow-koulutukseen. Namaste, bitches;) Jos ikinä valmistun body flow ohjaajaksi tuleekohan ne estottomat paukuttelijat sitten sinnekin;)

Että tällainen juttu tällä kertaa. Anteeksi ja Excuse me.
Tataa!

PS Muistan teinivuosilta kuvan, jossa kaksi herrasmiestä istuu junan kabiinissa knallit päässä. Toinen kysyy: Excuse me Sir, did you just fart?  johon toinen vastaa - Of course I did. Do you think I always smell like this?  hehheh.

Olen muuten ihan varma, ettei Marilyn pöräytellyt joogatessaan. Hauskaa Viikonloppua.

15 Vuoden Tuomio

Vauva kasvaa vauhdilla ja olen itse siinä kamalassa vaiheessa, kun hiukset tippuvat päästä tukuittain. Ensimmäisen lapsen kanssa, ipanan ollessa noin puolivuotias, mieheni sattui näkemään tennispallon kokoisia hiusmyttyjä pesun jälkeen ja kysyi tosi huolestuneen näköisenä - Kaljuunnutko sinä?

Minä odotin tätä vaihetta taas suurella inholla. Goodbye ihanat hyvinvoivat, paksut hiukseni. Jatkan vitamiinien syöntiä, jotta uusi kasvu olisi nopeampaa. Mihinkään hiusten pidennyksiin, tai edes tuuhennuksiin en aio nyt satsata. Kärsin mieluummin tämän hiirenhännän kanssa toistaiseksi ja opettelen pro:ksi kihartimen ja kaikenmaailman tuuhentavien tököttien kanssa;) Hiusten sijaan ajattelin panostaa naamaan.

Luen paljon naistenlehtiä ja seuraan uusimpia tuulia ihonhoidossa. Nykyään minua kiinnostavat kaikki anti-aging hoidot, joihin ei liity veitsi tai ihon alle ruiskutettavat aineet. Kesällä kyselin hyväihoisilta ystävättäriltäni minkälaisia rutiineja suosivat ja mitkä hoidot ovat parhaita.  Omat kokemukseni mikrohionnasta ovat olleet oikein hyviä, mutta olin saamassa selville miten väärässä olin ollutkaan -  herravarjele;)

Minulle kehuttiin microneedlingia -mikroneulaus? joten aloitin etsimisen siitä. En kuitenkaan päätynyt neulaukseen, vaan hottiin hydra facialiin. mm Täällä  tietoa molemmista.

Astuin hoitolaan, Magical Maureenin luokse. Hän on kuulemma varsinainen taikuri ja anti-aging spesialisti. Arvioisin hänen iäkseen 55? iho oli hyvin sileän näköinen ja hyvin kevyesti meikattu. Hän on anti-aging kouluttaja ja oli juuri käynyt läpi whole body chemical pealin. AUTS! Hän sanoi minulle, kun lähdet täältä tänään, näytät siltä, kuin olisit juuri ottanut botoxia. Minä jäin kauhuissani miettimään, että onks se siis jollain tavalla hyvä asia?;)

Geeniperimä on kuulemma onnekseni kohdallaan ja minulla on hyvä iho. Iho-ongelmia ei ikinä ole ollutkaan, mitä nyt pintakuivuutta ja karmeaa hilseilyä talvisin Suomessa. Täällä olen onnistunut saamaan ärsyttäviä otsaryppyjä auringossa- note to self- käytä hattuja(!). Ehkei olekaan ihan paha asia, että Rocco lähti autuaammille metsästysmaille...

Hän sanoi myös, että näytän ikäistäni nuoremmalta, Jihuu! ja, että you will be your most beautiful in your forties. Hyvä. Olisi aika surullista, jos hän olisi sanonut, että Tsorppa. Your best years are gone. Now it's time to try to save whatever is left;) buhahaha. Vähänniinku, että sitä ollaan nyt elämän ehtoopuolella. Kun kysäisi miten terveellisesti syön, en pystynyt vastaamaan, kun minulla petti pokka. Siihen hän vain sanoi, että terveellinen ravinto ja riittävä uni ovat ihonhoidon a ja o. Joojoo tiedetään;)

Olipa muuten mielenkiintoiset otteet; itse hydrahoito kesti aika vähän aikaa. Tunne oli samantapainen kuin ultraäänipuhdistuksessa tai mikrohionnassa. Ei siis ehkä miellyttävin, muttei sattunutkaan. Mikrohionnan hän lyttäsi täysin. Sanoi, että se saattaa jopa aikaistaa vanhenemista, whaaaat?! Rahat takaisin!! Hioo ihon ja paljastaa sen kuulemma vaurioille. Jaa. Uusi spesialisti, uudet tuotteet ja uudet mielipiteet. With passion, may I add.

Läträttiin kaikenmaailman kantasolu voiteilla. Ah ihanuutta. Hän pyöritti kaikki kreemit myös silmien ympärille ja hieroi kädet, niskan, decolteealueen. Lähdin kotiin kiiltävänä, hyvin hoidettuna, ja ihan amatöörinä; pussi täynnä ylihintaisia tuotteita.  Miten tässä nyt näin kävi? Olen Dermalogican uskollinen käyttäjä jo toistakymmentä vuotta! Mutta ehkä onkin jo aika vaihtaa? Nyt pussissa Hydropeptide tuotteita. Minulle täysin uusi tuttavuus. Hän muuten lyttäsi myös Dermalogican, sillä tuoteperhe on alunperin suunniteltu acneiholle ja kuulemma tekee jonkun ihme kerroksen ihon päälle ja saattaa tukkia huokosia? Itse olen kyllä ollut sarjaan äärimmäisen tyytyväinen.

On myönnettävä, että iho näytti ja tuntui tosi hyvältä käsittelyn jälkeen. Ajelin kotiin tyytyväisenä, mutta yksi lause jäi soimaan päähän. You still have a good fifteen years, before you need to think about getting some work done.  Että sillä lailla. Aion silti takaisin parin kuukauden kuluttua.

Hauskaa viikonloppua!

Tataa!

PS kaikista pelottavinta kaikessa, ettei tuo lause säikäyttänyt minua millään lailla. Taisin nauraen vastata vaan, että joo, jos hankit minulle Christy Brinkleyn skin doctorin yhteystiedot. Hän lisäsi siihen, että joo, tai Cindy Crawfordin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Yläkuvassa kyseinen Christy, then and now, ikää 60. joopajoo. Että ihan vaan kasvisruokavaliolla ja hyvillä yöunilla;)