Friday, March 7, 2014

Vauvahurmio

Elän totaalisessa vauvahurmiossa. Miehenikin sanoo, että onpa mukavaa, kun olet niin leppoisa.(omituista, enkö minä ole AINA leppoisa;)) En siis jaksa tarttua kaikkiin lillukan varsiin just nyt. Tuijottelen pikkumiestä päivät pitkät. Kamera tai puhelin räpsähtää arviolta kaksikymmentä kertaa päivässä. Kuvia otetaan edestä, takaa ja sivusta, valveilla ja nukkumassa...

Yritän vähän hillitä lepertelyä, kun muut lapset ovat vieressä, sillä mustasukkaisuus on nostanut päätään jo muutamaan kertaan. Entiselle kuopukselle tuli jo itkukin. Pyysi, että lähdettäisiin viettämään perheaikaa jonnekin, mutta, että jos kuitenkin jätettäisiin pikkuveli kotiin;) Niin, pikkuveli on kuitenkin nyt olennainen osa meidän perhettä, joten myös hän osallistuu perheajan viettoon...yritin selittää. Tyttöjen syliaika jää nyt vähiin, sillä pikkumies tuntuu syövän koko ajan. Ja silloin kun ei syö, olisi mieluiten sylissä. Kukapa ei olisi;)

Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen tästä pienestä, mutta suuresta, lisästä perheeseemme. Oikein päätä pyörityttää, kun ajattelen sitä, että olin jotenkin niin neutraali asian suhteen. Tuntui siltä, että kolmas lapsi olisi ihan kiva, mutta jollei ala kuulumaan, en jää haikailemaan. Sitten se kirja laitetaan kiinni ja keskitytään muuhun. Voi onni, että hän ilmoittikin tulostaan nopeasti, muuten olisi jäänyt ajatukseksi. Ja miten olenkin voinut pohtia asiaa niin järjellä. Eihän sitä normitilassa muista, miten kokonaisvaltaisesti vastasyntynyt vauva ottaa haltuunsa ja vie hurmioon. Nyt tajuan, ehkä jopa enemmän kuin aiemmin, iän tuomaa viisautta?;), mikä mieletön lahja lapsi on. Mitään en ota itsestäänselvyytenä. Mitään en enää kaipaa. Elämä on tässä ja nyt ja niin onnellista.

Enkä muuten valita. Sanon vaan, että raskausajan olin, näin jälkikäteen katsottuna, aika hehkeänä. Valvoin vähän, lihosin loppujen lopuksi kunnolla, mutta voin mainiosti. Nyt, näytän väsyneeltä ja olen kalpeahko;), helmikuun ihanuutta. Silmät seisovat päässä, ilme on silti ihmeellisen tyytyväinen, vähän pöllämistyneen näköinen koko tyyppi. Niskat jumissa, selkä huutaa hoosiannaa. Mutta mitä sitten! Ei haittaa! Vauva valvottaa, itkee välillä mahanpuruja, söisi ihan jatkuvasti ja pulauttelee ja kakkaa usein;mieluiten juuri vaihdettuun puhtaaseen vaippaan. Ei haittaa. Minä kantelen häntä ympäriinsä, suukottelen kuin viimeistä päivää, juttelen hänelle koko ajan, kuin tyhjäpäinen. Otan sitterissä mukaan kylpyhuoneeseen, jotta kuulen pienimmänkin inahduksen, en halua menettää hetkeäkään, sillä tiedän, että yhdessä silmänräpäyksessä hän on jo iso poika.

Tähän tilaan kuuluu myös huoli, ja hyrräävät hormonit. Vaikka järki sanoo, että vauvalle ei tapahdu mitään jos vähän itkee, niin jo parinkymmenen sekunnin itkun kuunteleminen, esim automatkalla aiheuttaa hirveän paniikin ja hien pintaan. Jos tohon penkalle äkkiä ja hätävilkut päälle ja hyppäisin takapenkille ihan vaan tarkistamaan, että kaikki on varmasti hyvin..tai kaasu pohjaan, täältä tullaan, ettekö te tupeksijat tajua, että meillä on hätä ja kiire?!

Samoin, kaikki logiikka ja järki on kadoksissa, mitä tulee syöttöihin. Istun illat täysin nuutuneena ja syötän, syötän ja syötän. Ihan sama setti kuin aiempien lasten kanssa; tankataan illat, jotta jaksetaan nukkua yöt. Ei varmaan pitäisi sanoa mitään, mutta saan onnellisesti nukuttua jopa viiden, pari kertaa kuuden tunnin pätkiä! Tällainen kolmeviikkoinen syö muuten välillä myös koko päivän...olinkin jo unohtanut sen;) ja vaikka kuinka päätän ennen lapsen syntymää, että opetetaan myös pullolle, toisin käy. Jos lähden vaikka kauppaan, sanon miehelleni, että soita sitten heti, jos lapsi haluaa syödä, tulen syöttämään! Onkohan tämä jotain pullokateutta?
Toki, annan omat extramaidot pojalle pullosta.

En siis taaskaan tee elämästäni yhtään helpompaa, mutta tutin olen sentään ottanut käyttöön. Sen suhteen idealistisuuteni on ohi. Whatever works.. It's about survival, eikö? Tämä täytyy saada! Oikein harmittaa, kun en Avila beachin reissulta ostanut tuota, kun bongasin yhdessä lastenvaatekaupassa..

Täällä siis jatketaan vauva-arkea. Välillä pysähdyn päivittelemään, etten ole saanut tänään oikein mitään aikaiseksi, vaikka aamut multitaskaan, syöttäen, itse syöden ja tietokoneella istuen. Hoidan kodin, lapset, ruoat pöytään, pyykit ja sen sellaista, minimaaliseti vielä työasioitakin. Sitten tajuan, ettei minun tarvisekaan tehdä sen kummempia. Hoidan ensisijaisesti vauvaa. On kyllä ihan tarpeellinen rauhoittumisjakso ja niin ihanaa. Itsestä kun vielä muistaisi huolehtia.

Mukavaa viikonloppua,
Tataa!

PS meillä on käynyt muutamia vieraita ja lisää on tulossa. Yksi ystävättäreni oli kirjoittanut tämän korttiin. Kiitos, että jaoit tämän kanssani! Olen lukenut tämän monta kertaa, enkä ikinä pääse loppuun asti ilman kyyneliä, en tälläkään kertaa. Tässä. Tämä täytyy laittaa raameihin.

Someday, he'll be a big time movie star or a fifth grade teacher.
Someday, he'll marry and have a few kids. 

Maybe he won't.
Someday, he'll change the world as we know it. Or maybe he'll travel, send postcards from China, phone you from Paris. 

Someday, he is going to be a big, strong man able to carry you in his arms.
One day, he'll have his own hopes and dreams, not knowing that once upon a quiet time, you closed your eyes and made a wish to one day have him in your life.





4 comments:

  1. Muakin itkettää toi ihana onnentoivotus.. :) oon onnellinen teidän kaikkien puolesta! Ps. Ota pikkusiskot mukaan hoivaamaan! :)

    ReplyDelete
  2. Muistan! Samalla lailla kaksi lasta ensin ja kolmas vähän myöhemmin. Katsoin nukkuvaa kuopusta vauvansägyssään ja kaikki katosi, olin täydellisen onnellinen. Sitä samaa sinulle!
    VE

    ReplyDelete
  3. Siskot hoivaavat ja pitävät pikkuveljeä kilpaa sylissä. Eipä ole pojalla ainakaan suukkovajetta;) saas nähdä minkälainen lellari tästä tulee...Tämä on kyllä ainutlaatuista aikaa. Saisipa näitä tunteita pullotettua tulevaisuuteen;)

    ReplyDelete
  4. Kun sain ainokaiseni vähän yli kolmikymmppisenä lopulta olin aivan euforiassa. Kyllä minä sieltä euforiasta sitten myöhemmin laskeuduin tavalliseksi kuolevaiseksi, mutta en kuitenkaan ihan samaksi ihmiseksi kuin ennen lasta. Lapsi toi niin suuren onnen ja toki myös huolen.

    satunnainen kävijä

    ReplyDelete