Straight and Supportive

Tiedätkö sen perheen, joka harrastaa, tekee yhdessä kaikkea kivaa, ovat viikonloppuisin heti aamusta liikkeellä? No, me oltiin just se perhe yhtenä viikonloppuna. Se kävi vähän vahingossa, sillä ehdin jo huokaista, ettei tänä viikonloppuna ole mitään suunnitelmia tai vieraita tulossa.

Lauantai aloitettiin perinteisesti zumbaamalla, mieheni tyhjentäessä viimeisiä rippeitä anopin autotallista. Talo on laitettu vuokralle ja jonkin verran on kuhinaa ollutkin. Saisi nyt mennä nopeasti, samoin kuin Suomen kotimme! Me olemme remontoineet taloa neljä kuukautta. Aluksi piti vaan laittaa "pinotexia pintaan", mutta mopo lähti käsistä, yllätys yllätys,  ja nyt on kyllä kuin uusi, eli hieno tuli.

Sitten, mieheni ehdotti, että suuntaisimme San Josen kirpparille. ? Apua. Kotimme tursuaa extra tavaraa jo nyt. Mitään ei sitten ainakaan osteta.

San Jose Flea Market on iso. Se jakautuu eri osioihin; farmers market, uudet tavarat ja perinteisempi kirppari. Me saavuimme paikalle aika myöhään ja keskityimme ruokaan, sekä farmers markettiin. Jättimäisiä avocadoja, persikoita, mangoja, ihania mausteita, erilaisia pähkinöitä, tuoremehuja, hedelmäsalaatteja. Paljon maistiaisia, paperilautasille lätkistyjä, paloiteltuja hedelmiä - gääg, sitä -varma vatsatauti-osastoa ;) Uusien tavaroiden pienen kaupan kokoiset kojut myivät samaa krääsää, polyesterihousuja ja hameita, reppuja, lippiksiä jne. Me söimme meksikolaista ruokaa, joimme ihania tuoremehuja ja napsimme maustettuja pistachioita. Ainoa tavara, minkä ostimme, oli tyttäreni pakkosaada- kendama. Fiuh. Poistuessamme alueelta, lentokone piirteli taivaalle tämän. Peace.


Illaksi suuntasimme- taas- Campbellin old towniin. Olemme "siirtyneet" sinne sen mutkattoman viehättävyyden takia. Santana Row on ihana, Los Gatos downtown myös, mutta Campbellissa on oma viehätyksensä. Erityinen suosikkimme on Sushi Confidential. Saavuimme paikalle happy hourin juuri loppuessa ;) Jälkkäri nautitaan poikkeuksetta Willow Glen Creameryssa, joka oli yhtäkkiä vaihtanut numensä Campbell Creameryksi.

Noniin, ja sitten asiaan. Supreme Court julisti perjantaina, että homoavioliitot sallitaan Usan kaikissa osavaltioissa. San Franciscon Pride kulkue olisi tulevana sunnuntaina, me asumme melkein hoodeilla, hmmm, Tämä olisi nähtävä!

Aamulla reippaana ylös, sirkuksen jäsenet koolle, vaippaa, välipalaa, vesipulloja mukaan ja autoon mars! Vaikka Waze väitti, että ajelisimme keskustaan muitta mutkitta, olimme vähänniinku luvanneet lapsille junamatkan ja parkkipaikan löytäminen on aina oma jumppansa  - siis San Brunon asemalle ja siitä Giants fanien kanssa junaan. Kotipeli.

Mitä menoa ja meininkiä, sateenkaarilippujen liehua. Sekaan siis. Ostimme heti oman lippumme ja lapset saivat sateenkaaren väreissä isot ilmapallokimppunsa. Kulkue oli alkanut jo klo 10:30, ja vaikka emme olleet paikalle ennen puolta päivää, loppua ei näkynyt. Mukana oli mm Facebookin LGBT porukka, Asia SF, Netflix etc etc. (jos Asia SF show ja dinnet on vielä kokematta, suosittelen lämpimästi, anteeksi toisto!)

Suurin anti oli ihmiset. People watchingia parhaimmillaan. Stereotypioita, hauskoja asuja, aivan kamalan pelottavia ilmestyksiä, törkeitä näkyjä ja vaan meitä taviksia. Siellä marijuanan ja pissan hajuissa kulkivat juhlijat, homelessit, huumeidenkäyttäjät ja muut kaikki sulassa sovussa. Sanoin enemmän kuin kerran lapsille; Älä katso, kävele ohi, katse eteenpäin, vauhtia! Wappu on steroids.

Pieni plänttä oli aidoin rajattu perheille- Celebrate all families - suuntasimme sinne. Lapset saivat hetken leikkiä kiipeilytelineissä, vessat olivat huippusiistit, oli jopa vaipanvaihtopiste tarvikkeineen. Me olimme se toinen heteroperhe paikalla. Mutta, parin tunnin hälinän jälkeen oltiin ihan loppu. Tuli käveltyä hirmuiset matkat ja melu oli kova.

Kirsikkana kakussa, huomasimme noin neljän kortteli päässä, että junamme lähtisi 7 minuutin kuluttua ja pistimme juoksuksi. Kirjaimellisesti. Mieheni juoksi tyttöjen kanssa edeltä; tyrmäsivät joka toisen kävelijän ilmapalloillaan ja tanner vaan tömisi, kun huusin, - Excuse meee - On your left! ja puskin juoksurattailla ohi;) Ehdittiin. Oli suht raikas olo istua täyteen ahdettuun junaan, hikinoron valuessa pitkin selkää. huhhuh.

Kivaa oli. Maailma on muuttunut.
Tataa!

PS tämä oli ensimmäinen pridemme, mutta koimme, että juuri tänä vuonna sinne on mentävä. Olisi myös kiva lasten nähdä ja kokea. Minä julkkisbongailin; Andy Cohen seisoi kaiteella katsoen kulkuetta, huikkasin - Hey Andy! (ja pitchasin nopeasti Real Houseviwes of Silicon Valleyn, ojentaen käyntikorttini, hehheh. )

Kaikki kerralla vaan!

Meillä takana fantastinen viikko Losissa, mutta sitä ennen tapahtui sellaisten asioiden rypäs, että oksat pois. Siellä ehkä sataa, mutta ei helteessäkään aina mene putkeen.

Eihän tätä tapahtumasarjaa uskoisi itsekään, joten härifrån tvättas: Se alkoi pitkänä viikonloppuna, kun päätin, että meidän staycationilla ei sitten pesukone jyllää: Luetaan kirjoja, uidaan, nautitaan. Sunnuntaina lupasin, etten pukeudu kunnolla, en ainakaan meikkaa. Just ja just sain tytöt ja itseni kammettua pedikyyriin iso frappucino kourassa.  Sekin pakon edessä. Sää oli taas mitä ihanan, aurinkoinen ja lämmin. Rentouduimme altaalla. Kun vatsaa alkoi kurnia, kätevänä emäntänä tein kasan voileipiä, pilkoin ihania hedelmiä, tein kannullisen juomaa.

Illan hämärtäessä, koitti vatsakipu, kipristys ja ällötys. Ei oikein take away ruoka maistunut.. Menemättä kaikkiin karmaiseviin yksityiskohtiin, olin täysin poissa pelistä seuraavat reilut 12 tuntia. Oireet alkoivat myös miehelläni ja molemmilla tytöillä. Onni onnettomuudessa, sain itse pahimman taudin ja pienin pysyi terveenä. Että sillä lailla; onnistuin myrkyttämään koko perheen. Ei ehkä oliskaan pitänyt laittaa leipiin sitä majoneesia, joka odotti jo valmiina siinä keittiön tasolla...Tautiin kuului kaiken muun kauheuden lisäksi lihaskrampit, kuume ja pääkipu. Mahtavaa.

Kun ekoista oireista selvittiin, alkoi seuraava vaihe; karmea flunssa ja pieni kuume. Huom- vain minulla. Siinä sitten puolikuntoisena, nappulaa ja kahvia naamaan yritin selviytyä lasten synttäreistä ja muusta kivasta, joita olin sille viikolle allakoinut. Äiti oli vähän väsynyt. Kalpeana ja toosi nättinä, hiki puski pintaan.

Saapui vihdoin perjantai, hain jotain yhdestä alakaapista, ja WTF?! mitä noi on? Kas, hiirenpapanoita. Nyt en kestä. En enää yhtään mitään. Kun siinä sitten Lumikin värityksin lasketteluhanskat kädessä siivosin inhosta kiljuen kaapinpohjaa; nenä punaisena, silmänaluset mustina, naama kalpeana - mietin vaan, että tää ei voi olla totta. Mitä vielä? Onneksi saimme heti lauantaina paikalle yhden jokapaikan jantusen, joka tukki kolot. Tai niin me luultiin...

En sitten sattuneesta syystä ollutkaan ohjaamassa zumbaa lauantaina, vaan kestitsin kymmentä tyttöä toisten synttärien merkeissä. Samalla kaavalla; kahvia ja ibuprofeiinia. Kun nousin tuolista, jalkaa vihlaisi oikein kunnolla, auts! Isovarpaan päällä näkyi kaksi pientä punaista pistettä. Google kertoi olevan fang marks, eli ehkä mustaleski? Illan kuluessa koko jalan yläosa kipeytyi ja turposi. You gotta be kidding me?!! Olin siinä vaiheessa jo ihan loppu. Mieheni lohdutti sanomalla, että jos se olisi ollut mustaleksi, kipu olisi ollut paljon pahempi. Joo, sovitaan, ettei ollut. Oli ehkä ruskea leski;) Tee mulle joku tuju drinkki.

Mieheni vietti lauantai-iltaa, joka sattui olemaan meidän 12-vuotishääpäivämme, todella viehättävässä seurassa; olin kalman kalpea, lukuunottamatta kaikesta niistämisestä ärtynyttä punaista ihoa nenän alla. Makasin sohvalla, toinen koipi tyynyn päällä, saadakseni turvotuksen alas siitä mysteeripuremasta. Taustalla napsahteli hiirenloukko keittiönkaapissa. Että sillä lailla. Suomalaisena kommentoin, että tästä tilasta ei puutu kuin huuliherpes ja menkat. No comment. Nauruhalvauksen partaalla totesin, että onpa harmi, ettei saatu täksi illaksi babysitteriä! Minut olisikin ollut kiva viedä tällaisena kummituksena ihmisten ilmoille.


Tataa!

Austin, TEXAS

Maaliskuussa oli suunta Austin, Texasiin, SXSW:n nimissä. Kuten kaupungin sloganissa, päätin heittää korteni kekoon Austinin omituisuuden puolesta; Keep Austin Weird. Ensimmäinen kertani Texasissa.

SXSW on niittänyt mainetta ja kasvanut isoksi The tapahtumaksi music, film ja entertainment-aloilla. Mukana on myös Interactive osio, sekä tänä vuonna ekaa kertaa Med Tech Expo. Siellä sitten taas ständiapinana, joten en päässyt katselemaan ympärilleni oikeastaan yhtään. Jäi Leffaensi-illat ja stand up komediatkin näkemättä. Kanye Westin keikkaa kuulin pätkän, taxissa ;) (ja toisaalta Kanye on kyllä sen verran kukkuu-tyyppi, ettei harmita yhtään) Puhujat ovat tässä tapahtumassa maailmanluokkaa, joten sinänsä harmi, ettei päässyt viisastumaan. Tällaisiin tapahtumiin pitäisi lennähtää paikalle visitorina. Kiertää motivoitumassa, innostumassa uusista ajatuksista, tuulista, trendeistä, verkottautumassa. Höyrähtää täysin jostain uudesta ajatuksesta ja sillä energialla painaa seuraavat kuukaudet eteenpäin.

SXSW on kasvanut aika järjettömiin mittasuhteisiin, joten kaupungin majoituspaikat täyttyvät tod nopeasti. Omani löysin aika viimetipassa tapahtumajärjestäjän kautta, shuttle-reitin varrelta. Ou Nou. Bates Motel olisi ollut mieluisampi majapaikka, kuin omani, The Quality Inn. Todellista laatua - Voi herravarjele mikä dump. Siis niin kamala paikka, että pelotti. Huoneeni oli vielä hotellin taimmaisessa rakennuksessa, ovi teollisuusalueen puolelle, ei suinkaan sisäpihalle. Tässä view. Heikkohermoiset älkööt vaivautuko.


Kivana eksoottisena plussana, hotellissa oli remontti, joten kaikki oli todella rempallaan. Pun intended. Eikä siellä näkynyt ikinä ristinsielua, mutta ovella oli lappu, jossa luki Sold out! Spooky. Myös varmasti paikallisstandardien mukaan rähjäistä. Olin aivan vakuuttunut, etten selviä sieltä hengissä. Yritin vaihtaa huonetta, siinä onnistumatta. Niinpä, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi viettää siellä mahdollisimman vähän aikaa, ja rukoilla. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen vielä hengissä. Elämäni on yhtä glamuuuuria.

Ei Austin nyt pelkkää kamaluutta ollut; hauskoja kokemuksia ja live-musiikkia riitti; Austinin 6th Street on kaupungin sydän. SXSWn aikaan kuin ikuinen vappu. Joka baarissa live-musaa, paljon erilaisia tapahtumia. Jos oikein ajoittaa, siellä voi liikkua bileistä toiseen koko illan, nauttien rajattomasti hyviä ruokia ja juomia. Kasvissyöjät älkööt vaivautuko; hienommassakin paikassa ribsejä, deep fried chickeniä ja muuta kevyttä Texasin tyyliin;)Varmasti kiva kaupunkilomakohde; autenttista Texasia- don't mess with it!, taidetta, musiikkia, kulttuuria ja hyvää ruokaa!

Pääsin mukaan eräille thought leadership illallisille, missä tuli kuultua liikuttavia, opettavaisia, energisöiviä tarinoita ja tavattua aivan valtavan fiksuja ihmisiä. On muuten jännä, miten melkein jokaisen puhujan teemana oli survival- vaikeuksien kautta voittoon. Vähättelemättä kenenkään tragedioita, it makes a better story.... Menestys pahan auto-onnettomuuden tai sairauden jälkeen on paljon kiehtovampaa kuin menestys kovalla työllä ilman draamaa? Taidan lisätä bucket listalleni TEDin. Ei vieraana, sen olen jo kokenut, vaan puhujana;) hiukka vielä tavoiteltavaa, sanoisin. A woman's gotta dream;)

SXSW Interactiven closing partyssa, kun heiluin kädet ilmassa porukan mukana, Ludacrisin huutaessa jotain motherf***n juttujaan lavalla, tuntui siltä, kuin olisin 25, vaan enpä ole;) Kun hänen hurjan näköinen, iso possensa käveli ohi, ilmaan pössähti aikamoinen yrttipilvi. Kävin minä siellä näiden hurjannäköisten tyyppien kanssa vähän juttelemassakin, kun ei suomalaiset pojat itse uskaltaneet pyytää Def Jam Recordsin t-paitaa;) Aika viileetä.

Kun kerroin illasta suu vaahdossa miehelleni, hän pyöritteli päätään. Taas on rouva käynyt leikkimässä, sovitkin Def Jam porukkaan kuin nenä päähän...Mun mielestä on vaan hirveän mielenkiintoista puhua erilaisten tyyppien kanssa. Vaihdettiin me siinä käyntikorttejakin ja kysyttiin minulta olenko lanseerannut uusia artisteja. Tihihi, Joo(!), siinäpä keikka! Asiakkaana Def Jam Records! Uusi aluevaltaus!Olisin kuin kala vedessä näiden kanssa. not.

Ystävämme yritys tarjosi mukavan live-musiikkihetken hekin. Siellä pääsi ihan likelle kuulemaan upeaa solistia ja uuden solon ensiesitystä. Kyllä live-musiikki on ihanaa, on se sitten mitä genreä vaan. Ikävä kyllä konserttiliput ovat niin kalliita, ettei tule käytyä. Kun suunnittelin Bruno Mars- iltaa, laskeskelin siinä, ettei illasta alle 700 dollarin selvitä. Et ei sit menty.

Olin myös mukana eräässä hyvin epäonnistuneessa mediatilaisuudessa, jossa onneksi oli alkoholitarjoilua ja ruokaa. Tai onneksi ja onneksi; tässä tilaisuudessa koin aika suorasukaisen lähentelyn eräältä hyvin siistin näköiseltä, tummaan pukuun pukeutuneelta mieheltä. Päätti tulla kuiskuttamaan korvaani juuri, kun olin ottamassa ruokaa. Meinasi lautanen lentää kattoon. Yritin sönköttää jotain aikuista ja sitten juoksin karkuun minkä kintuista pääsin;)  En ole tottunut täällä Käliförniän Piilaaksossa lähentely-yrityksiin, täällä ollaan tosi korrekteja - joten - menin ihan lukkoon ;) Eikä jääneet ehdotukset tuohon yhteen kertaan. Kerrassaan omituista. Naurattaa, mutta kyllä toisilla on pokeria. Hyvät niille, kai. Ja toisaalta ihan tervettä kokea muutakin kuin tätä Piilaakson paikallista hush hush meininkiä; sunnuntaisin kirkkoon, seitsemän kertaa viikossa urheilemaan, ruoat ostetaan vaan Whole Foodsista, viiniä juodaan korkeintaan kaksi lasia ja ei muka tuomita ketään. Pah.

Kotiinviemisinä päällimmäisenä oli #morelivemusic ja lisää liikuttavia kokemuksia! Elävää musiikkia ei voita mikään. Ja tällaiselle peruslihansyöjälle ne BBQ herkut olivat aika maittavia. Kuvassa suht autenttinen paikka missä käytiin tankkaamassa ennen closing partya. Tosin tässä vaiheessa on kehuttava oman mieheni BBQ -ja savustustaitoja sen verran, että olen kyllä parempaa tri tip ja brisket sandwichia saanut ihan kotona.

Austin, SXSW: Aikamoista. Kerrassaan. Ei huono.

Tataa! ja Hauskaa Viikonloppua!

PS meillä alkaa tänään lasten kesäloma ja ohjelma on vielä ihan levällään. Jää nähtäväksi miten hermo kestää. Onneksi luvassa taas Losin reissu heti pian ja muutama variaabeli kun vielä loksahtaa paikoilleen, eiköhän se siitä.

Golden State Warriors

En tiedä missä vaiheessa tämä on tapahtunut, mutta tässä sitä ollaan; kuljin julkisella paikalla Golden State Warriors- Strength in Numbers, t-paidassa, jonka mieheni toi minulle edellisillan pelistä. (Itse seurasin peliä kotona, kamalassa flunssassa kolmen lapsen kanssa. Tyypillistä;))

Vetäsin paidan päälle aamulla, suomatta asialle sen kummempaa ajatusta. Kun olin poistumassa kotoa, pysähdyin peilikuvani eteen vähän niinku että mitä helvettiä? Tämä paitahan on susiruma. Kaulakorun kohdalla loistaa adidaksen merkki. Sitä paitsi siinä on ruotsinvärit. En voikaan laittaa palkkikorkoisia kivoja sandaaleita jalkaan, sillä yhdistelmä olisi todellinen hajuvesi-lihapulla. Vai voinko ja pitääkö tällaista ihmeellista wannabe-urheilupaitaa asustaa juuri niin? Olinhan mätsannut kesäsormuksetkin paitaan niin kivasti;)

Päädyin roomalaissandaaleihin ja skinnyfarkkuihin, mutta vähän jäi ihmetyttämään tämä tyyli. This is not me. Vai onko? Tarkoittaako tämä nyt sitä, että I Have Arrived?

GS Warriors on siis NBA joukkue, joka pitää majaa Oaklandissa,  ollen Bay Arean home team.  NFL home team on  San Francisco 49ers, jotka muuttivat viime vuonna uuteen Levi's Stadiumiin, NHL home team on San Jose Sharks, suomalaisella maalivahdillaan- woot woot! ja baseballista vastaa SF Giants, jotka voittivat sopivasti mestaruuden viime kaudella. Jokaiselle jotakin.

Liikkeelle; oli vaihteeksi vähän kiire, flunssainen hömelö olo. Oli kuulkaa mielenkiintoista; ruokakaupassa hyllyjä järjestelevä nuori mies kääntyi minuun päin ja karjahti heti- Finals, YEAH!  Minä siihen vaan, että joo, niin, yeah... Kaupan kassakin, että Olit sitten eilisessä pelissä? lucky you - Juu en ollut, got the t-shirt, though... Kahvistopilla eteeni hyppäsi postimies, avasi minulle oven hyvin raflaavasti, jonka jälkeen nappasi univormunsa puseron auki ja väläytti alla olevan sähkönsinisen Warriors t-paitansa ja huusi -Go Warriors! Siinä vaiheessa repesin totaalisesti. Todellinen Clark Kent;) Ai, tällaista se siis on, kun tunnustaa jotain väriä;) ja mikä feeling of belonging;) Onpa erikoista.

Mieheni on koripallomiehiä. On aina ollut. Tosin, true Lakers fan, johtuen juuristaan. Mutta GS Warriors on saanut koko alueen ihan kuumaksi. Joukkue on suhteellisen nuori, he eivät ole voittaneet NBA mestaruutta neljäänkymmeneen vuoteen (!!!) ja taistelivat itsensä eilen mestaruusfinaaliin. Me olemme seuranneet joka peliä aika intensiivisesti. Nyt koko perhe fanittaa tämän kauden MVP Currya  (pullotettavan söpö pikkupojan näköinen pelaaja)ja Thompsonia (näimme pelin, jossa Thompson teki nba historian ennätyksen, yhdessä 12min erässä 37 pistettä!). Karjun nykyään mukana, kuin kyseessä olisi Suomi-Ruotsi MM-lätkäfinaali. Tai siis naisellisesti kannustan;) Ihan pimeetä.


Vastassa on ensi viikolla Cleveland Cavaliers, joiden riveissä loistaa viime kauden MVP LeBron James. Hänen suht isokokoinen jerseynsä loistaa meillä työhuoneen seinällä, samoin kuin Magic Johnsonin jersey, samoin kuin Lakersien signeerattu pallokokoelma lasikuutioissaan...jipii.

Että tällaista tänne - Suuren urheilujuhlan tuntua;)
Ja lastenjuhlien; esikoisen pool partyt pidettiin keskiviikkona, keskimmäisen huomenna.  Äidille kofeiinia ja flunssatablettia (lue: pitkää pinnaa ja korvatulpat). Kiitos, nam.

Palaan muihin juttuihin pian - tämä koko setti nauratti niin eilen, että oli pakko jakaa. Hauskaa Viikonloppua ja onnea valmistuville.
Jo joutui armas aika.
Tataa!

PS Enpä olisi muutama vuosi taaksepäin uskonut koskaanikinä vetäväni jonkun urheilujoukkueen (fani)paitaa päälle- muutoin kuin urheillessani siinä joukkueessa, mutta jos tässä pitää tällaisissa vermeissä ruveta esiintymään, tyyli on hiottava kohdalleen jokaista yksityiskohtaa myöten. Vähän niinku Will Smith MIB:ssä -  I make this look good;) hehheh. Ja onks mun nyt pakko antautua ja ostaa korolliset lenkkarit -  mun inhokit... kauhea dilemma.

Vegas

 

Olen tämän kevään aikana käynyt parilla työmatkalla. Kohteet eivät ole olleet ihan tylsiä; ensimmäisenä Las Vegas. Kuva on katse tulevaisuuteen; kunhan lapset ovat muuttaneet pois, meistä tulee tuo duo.

Vegasissa käväisin tammikuussa, CESin nimissä. Ihan hauska reissu. Yksityiskohtiin en voi mennä, sillä What happens in Vegas stays in Vegas, mutta jotain on pakko kertoa. Tämä matka oli ensimmäinen kerta, kun olin vauvasta erossa. Pakkaaminen oli, niin kuin aina, yhtä tervanjuontia. Samaan aikaan hirvitti miten pärjää(n)mme erossa.

Kun sitten aamuvarhain hiivin liikkeelle jättäen pojan nukkumaan pinnasänkyynsä (ja tytöt omiinsa), sydämestä ihan kouraisi. Ja niin kuin joka kerta yksin matkustaessani - lentokentällä viereeni majottautui perhe, jonka yksivuotias tyttö tapitti minua taukoamatta, välillä imaisten tyytyväisenä tuttiaan, mutta takuulla syyllistäen. Vauvojen salaliitto. Olen tästä täysin vakuuttunut. Yritin olla niinkuin en oliskaan.

On kuitenkin myönnettävä, että Vegasiin saavuttuani, alkoi kummasti helpottamaan. Ainiin, tää oli tää paikka! Valojen räiskettä keskellä aavikkoa - Jihuu! Päivät menivät messujen mikromaailmassa, huonossa sisäilmassa, ständiapinana. Bongasin David Copperfieldin, tulipa otettua eka celebrity selfiekin. Näytän siinä kuvassa vesikauhuiselta lehmältä, sieraimet suurina, voi äiti. Se siitä viileydestä. Repeilin sille kuvan ilmeelle koko päivän.

Toiset bongailivat Ashton Kutcheria ja 50centiä, eli aika surkea bongaus minulla.. Mutta yhtä lapsellisesti olivat siis myös käyttäytyneet viisikymppiset pääomasijoittajat 50centin bongatessaan, kuin minä David Copperfieldin bongattuani. Hiukan nauroimme käyttäytymisellemme, äkkiä kuvaan!

Iltaisin oli cocktail- tilaisuuksia, verkottautumista, illallisia. Ja kun järkevä aikuinen olisi vetäytynyt yöpuulle, minä katsoin kelloa ja ajattelin- Olen Vegasissa, nukun sitten kotona;) Party on! Ja onneksi jatkoin, muuten olisi jäänyt monta hauskaa juttua kokematta, ja uutta paikkaa näkemättä. Onneksi tajusin tällä kertaa käyttää tennareita päivällä, jotta jaksaisin olla koroissa iltaisin. Suosittelen lämpimästi ja otan tästedes käyttöön jokaisella messukeikalla.

Vaikutuksen tekivät mm Cosmopolitan hotellin Marquee Dayclubin terassi pleksilasi-porealtaineen, (alter egoni istuisi siellä pikkubikineissä Chrystalia siemaillen) New York New Yorkin dueling pianos, unohtamatta kello aamukolmen kamalan rähjäisen hotellin karaokea, ku oli pakko päästä laulamaan;) ja SLS hotellin bileet, joihin suuntasin entisen ruotsalaisen kollegani kutsumana. Ihan hiukan nauratti, kun bogoilimme väriävaihtavat led putket käsissä viuhtoen tanssilattialla; oli välillä pakko hengähtää ja tokaista; täähän käy urheilusta! ja; Huomenna on kyllä selkä kipeänä. Että sillä lailla, ei tässä ihan kakskymppisiä olla. Buhahaha repeiltiin, käytiin photoboothissa aikuisesti irvistelemässä ja sitten taas lisää drinkkejä, jihuuuuu! Katosta roikkui karusellihevosia, joiden päällä taiteili puolialastomia naisia jättimäisten diskopallojen ja strobojen loisteessa.

On myönnettävä, että äiti oli vähän väsynyt kotiin saapuessaan. Neljä päivää Vegasissa ottavat veronsa, väitän, et solise aavikkoilmasto ;)

Vegasiin on tultava lasten kanssa takaisin. Sitä on niin äitiä, että katselee paikkoja sillä silmin, että lapset kyllä tykkäisivät tuosta ja tuosta ja tuonnekin voisi mennä...enkä suinkaan, että makee clubi! tänne tanssimaan. Sillä ei sitä enää jaksa;) jo clubien meteli aiheuttaa hedarin, vaikka siellä pitikin muutama ilta huutaa ja hyppiä, ihan viran puolesta;)

Tataa!

PS tämä kuva on niin osuva CES viikolla. Strip täyttyy tummiin pukeutuneista insinööreistä, jotka reput selässään, kännyköihin tuijottavina laahustavat kohti monorail pysäkkiä tai convention centeriä. Satunnainen pinkkiin höyheniin pukeutunut showgirl on se odd one out;)

Voi Elämä

Voi elämä. Anoppi siis pikkuhiljaa tottunut elämäänsä hoitokodissa. Kyselee toki välillä milloin pääsee takaisin kotiin, mutta kun ei itsekseen selviäisi ruoanlaitosta, saati sitten peseytymisestä, on kotiinpaluu mahdoton yhtälö. Edes monta kertaa päivässä vieraileva hoitaja ei enää riittäisi. Tarvitaan 24h hoitoa.

Naapurinrouva samaistui tilanteeseen ja kertoi, että aiheesta on kirjotettu monta kirjaa; the Sandwich Generation: being sandwiched between aging parents who need care and your own children.  Yep. Tunnistan taudin.  Ja sitten taas huokailen ja huhhailen, ettei vielä ole omien vanhempieni vuoro.

Ja siitä anopin kodista; meidän pientä pintaremppaa- ajatus räjähti käsiin. No nyt kun tuo seinä on maalattu, tuo allaskaappi näyttää kyllä tosi pöllöltä...On mennyt uusiksi kylpyhuoneet, keittiö, kaikki lattiat ja seinät, patiokin on maalattu ja laatoitettu, eli talo on sisältä lähes tunnistamaton. Ei muuten ollenkaan huono asia;) Me itse asiassa asuisimme siinä jo itse, ellei se olisi toisessa koulupiirissä, eli emme ainakaan vielä ole muuttamassa;) Koulupiirin raja kulkee noin kahdensadan metrin päässä, että sillä lailla. En ole valmis laittamaan koko pakkaa uusiksi. Ihan tarpeeksi on jo tämän vuoden aikana tapahtunut, pitääkseen mielen virkeänä. 

Hiukan kyllä syyhyää, kun siellä talolla käy. Toteutukset on tehty meidän makumme mukaan, joten ihanan tutulta ja meidän mielestä tietty tosi hienolta näyttää;) Arkkitehti on toki käynyt paikan päällä mittailemassa tulevaisuuden laajennussuunnitelmia varten, siis ihanniinkuvarmuudenvuoksi…Muutama hassu viikko ja saamme talon vihdoin vuokralle.

On tässä muutakin ollut; vanhempani kävivät täällä kevätvisiitillään; toivat samalla taas helteet tullessaan. Ja esikoiseni täytti pyöreitä. Niin, ja molempien työkuviot menivät hiukan uusiksi ja Suomessakin etsimme taas vuokralaisia - argh.

Kotimme näyttää tällä hetkellä vanhan tavaran kaupalta, sillä vaikka lahjoitimme 99% anopin tavaroista, osa huonekaluista ja tauluista löysi tiensä meille – osa suuresta vastustuksesta huolimatta. Apua. Olohuoneessakin asuu nyt lipastoja kahdessa rivissä. Yritän ajatella positiivisesti; mikä ihana mahdollisuus irtautua kaikista Ikea-huonekaluista, korvata upeilla vanhoilla täysipuisilla kalusteilla. Joo, upeeta. Kerrassaan. Kaikki sopivat nyt niin hyvin yhteen. Not.

Kuten olen jo varmasti monesti sanonut, onneksi on lämpimät lauantai-illat ja viiniä. Me olemme keskustelleet keskustelemasta päästyämme. Aiheet eivät ole olleet lähiaikoina ihan keveimmästä päästä, mutta ainakin keskustellaan. Enkä taas ihan ekaa kertaa mieti, että mitähän hittoa mekin täällä tehdään? Jospa lähdettäisiinkin vaan kotiin;)

Iski tuossa pääsiäisen alla nii pal kauhee koti-ikäväkin, että vatsasta kouraisi. Ihan yhtäkkiä ja yllättäen. Aika karmea tilanne, tippa tuli silmään keskellä kirkasta päivää. Tuli hetkellisesti sellainen olo, että olen täällä ihan ypöyksin. Ja niinhän sitä tavallaan onkin, mutta löytyy täältä uusia ystäviäkin kenelle puhua, mutta niitä vanhoja tuli ikävä. Sitä tukiverkkoa. 

Että sillä lailla. Voi elämä.

Tataa!

PS Ainiin ja Hauskaa Wappu Wiikonloppua!! Kävimme eilen pikaisesti piknikilläkin suomalaisten kesken, mutta tänään taas täysillä töissä. Trööt, poks poks ja rullaaatirullaaaa!

Poika kävelee, tytöt lentävät, äiti ärsyyntyy

Ah, ihanuutta. Vietimme kaksi mahtavaa lumipäivää Mt Rosen rinteissä helmikuun puolella. (Mt Rose on ihan ehdoton; Tahoen korkein base elevation, 8260ft eli noin 2.5km) Kaikki rinteet auki, lämpötila kohdallaan, auriko paistaa möllötti. Sain kauan kaipaamani snow fix:in. Kyllä elämä on ihanaa. Esikoiseni suhautti alas rinteitä kuin vanha tekijä, vaikka viime talvi jäi välistä, mutta keskimmäinen sai suorastaan kauhukohtauksen. Jalat täristen, ihan peloissaan alas mäkeä. Itkukin tuli ekalla laskulla. Tytöt siirtyivät suosiolla mattoilemaan lastenmäkeen, keskenään. Keskimmäinen suostui kunnon rinteen puolelle vasta toisena hiihtopäivänä, mutta sitten olikin taas jo ihan elementissään.

Minä pääsin puolestani karkaamaan; suhasin alas mustia rinteitä hikipäässä. Voi elämää. Vuoroteltiin miehen kanssa, sillä jonkunhan piti olla pojan kanssa. Ei harmittanut sekään yhtään. Poika istui tuimana hienot uudet peililasit päässään ja ihmetteli lunta, otti välillä pienet päiväunet raittiissa ulkoilmassa ja hurmasi viereisen pöydän viiskymppiset viiniä juovat rouvat. Seisoskelisin auringonpaisteessa, musiikin soidessa, terassilla rinteen juurella monot jalassa ihan millon vaan, ihan vaan fiiliksen takia.

Päivät menivät saman kaavan mukaan; iso aamupala, kaikki autoon, rinteeseen! Sitten jonnekin syömään ja illaksi mökille. Takka päälle, poreallas kuumenemaan, lasi viiniä ja sohvan nurkkaan. On muuten kiva istua kylmässä pimeässä illassa höyryävän kuumassa porealtaassa etsien eri tähtimuodostelmia. Lasten lempipuuhaa; donaa tämä appi iPadiin. Toimi. Taas.

Kävimme tällä kertaa myös Northstar villagessa viettämässä aikaa, tarkoitus oli ihastella tunnelmaa ja luistella. Me mitään luisteltu. Juotiin drinksut, nautittiin tunnelmasta. Tai, tunnelmasta ja tunnelmasta. Törmäsin taas tiettyyn tod ärsyyn ihmistyyppiin; naispuoliseen amerikkalaiseen monenlapsenäiti-maailmanomistajaan. Ohtilaisemmaksi ei muuten juurikaan mene.(omanhyödyntavoittelu)

Tyyppikuvaus: Useimmiten treenattu, koko petite. Puolipitkä hyvin leikattu tukka, brunetti. Korvissa ja sormissa timantteja. Lapsia ainakin kolme, joskus enemmän. Kotiäiti forever-mentaliteetti lähes poikkeuksetta. Pieni powerhouse ja tottunut aina saamaan kaiken haluamansa; ja miksei, ajattelee varmaan, Look at me, I've had four kids and I'm still a size 2...ja noitahan riittää. Aviomies onkin sitten usein hiukan mahakas ja muutenkin ison puoleinen. Antaa rouvan harrastaa.  Enihuuuu, tähän tyyppiratkaisuun liittyy harmittavan usein voimakas sense of entitlement -  oikeus käyttäytyä miten haluaa. Sitä kutsutaan universaalisti myös kusipäisyydeksi. Näin tälläkin kertaa;

Ulkona, kylän ytimessä, on luistelualueen ympärillä avotulia ja isoja sohvaryhmiä. Kun ihmiset lähtevät luistelemaan, he jättävät kenkänsä sohvien alle odottamaan. Tai sitten ei. Tämä perhe oli laittanut märät kenkänsä sohvatyynyjen päälle, ikään kuin varaukseksi, ja lähteneet luistelemaan. Nenäkäs pikkurouva oli jäänyt viereen hyeenana vahtimaan. Kun meidän viisihenkinen perhe sitten bongasi tyhjiä istumapaikkoja, kysäisin ystävällisesti josko sohvalle saisi istua. Ei. Se on varattu. Niin, mutta ovatko ihmiset luistelemassa? Me viivymme vain hetken. En näe sohvalla ketään...

Needless to say, alkoi närppiä. Aloitan aina ensin oikein ystävällisesti, ilon kautta, mutta jos vastassa on sitruuna, härifån tvättas, täältä pesee. Joten, sohvan vieressä, toisella sohvalla oli hiukan istumatilaa; runttasin isot juoksurattaat tyhjän sohvan eteen ja rojahdin istumaan viereiselle sohvalle. Lapset syliin, ja avot, jo toimi. Vai- eiköhän oikein levittäydyttäis? kiäh kiäh. Nostettaisi omatkin märät kengät siihen tyhjälle sohvalle. kiäh kiäh. Tunsin ihollani hostiilin tuijotuksen ja että minua huvitti. Osataan sitä meilläkin.

Täällä vallitsee hyvin usein minäminä-asenne. (Don't get me wrong, osataan sitä Suomessakin..) Otetaan kyselemättä. Joten, ihan ujona jää sitten ilman. Dog Eat Dog. Rinneravintolassa huomasin saman; olin vauvan kanssa, meillä oli iso pöytä. Kun siihen sitten tuli nelihenkinen perhe kuikuilemaan, sanoin, joo, on varattu, mutta istukaa toki. Eihän siinä nyt kukaan ole. Siihen rouva kommentoi; kiitos, jotkut ihmiset ovat niin törkeitä; varaavat isoja pöytiä koko päivän niin, että yksi ihminen istuu siinä tuntikausia passissa. Niinpä. Ja mitähän tapahtuisi jos sitä vain istuisi siihen, vapaaseen paikkaan ja olis niinku ei oliskaan;) et niinku "what you gonna do about it?!"

Niin, että nyt kun 90% tutuistakin on siellä Rukalla, Ylläksellä, Levillä you name it - älä ole maailmanomistaja. Sopu sijaa antaa. Sitä paitsi, mikäs siinä, vaihtaa muutama sana jonkun vieraan kanssa, rinneravintolan terassilla auringon paistaessa. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos on reilu kanssaihmistä kohtaan? Sitä paitsi, jos istut siellä rinneravintolan terassilla, olet jo aika lucky! -  asiat voisivat olla pal pal huonomminkin.

Tataa!


PS Matkan kohokohta oli pojan kävelemään oppiminen. Käveli kokonaiset kuusi askelta iso hymy huulillaan. Ikää yksi vuotta ja kaksi päivää. Hurraa! ja Apua. Tytöt puolestaan pääsivät tekemään voltteja bungee trampoliiniin. Voi riemua!

Tutustuimme tällä reissulla myös uusiin ruokapaikkoihin. Vinkit seuraavassa postauksessa. Nyt toivotamme - Glad Påsk! Mukavaa pääsiäisviikonloppua. Täällä ei ole vapaata. Pääsiäisen huomaa ainoastaan suklaansyönnin kasvusta;)