Poika kävelee, tytöt lentävät, äiti ärsyyntyy

Ah, ihanuutta. Vietimme kaksi mahtavaa lumipäivää Mt Rosen rinteissä helmikuun puolella. (Mt Rose on ihan ehdoton; Tahoen korkein base elevation, 8260ft eli noin 2.5km) Kaikki rinteet auki, lämpötila kohdallaan, auriko paistaa möllötti. Sain kauan kaipaamani snow fix:in. Kyllä elämä on ihanaa. Esikoiseni suhautti alas rinteitä kuin vanha tekijä, vaikka viime talvi jäi välistä, mutta keskimmäinen sai suorastaan kauhukohtauksen. Jalat täristen, ihan peloissaan alas mäkeä. Itkukin tuli ekalla laskulla. Tytöt siirtyivät suosiolla mattoilemaan lastenmäkeen, keskenään. Keskimmäinen suostui kunnon rinteen puolelle vasta toisena hiihtopäivänä, mutta sitten olikin taas jo ihan elementissään.

Minä pääsin puolestani karkaamaan; suhasin alas mustia rinteitä hikipäässä. Voi elämää. Vuoroteltiin miehen kanssa, sillä jonkunhan piti olla pojan kanssa. Ei harmittanut sekään yhtään. Poika istui tuimana hienot uudet peililasit päässään ja ihmetteli lunta, otti välillä pienet päiväunet raittiissa ulkoilmassa ja hurmasi viereisen pöydän viiskymppiset viiniä juovat rouvat. Seisoskelisin auringonpaisteessa, musiikin soidessa, terassilla rinteen juurella monot jalassa ihan millon vaan, ihan vaan fiiliksen takia.

Päivät menivät saman kaavan mukaan; iso aamupala, kaikki autoon, rinteeseen! Sitten jonnekin syömään ja illaksi mökille. Takka päälle, poreallas kuumenemaan, lasi viiniä ja sohvan nurkkaan. On muuten kiva istua kylmässä pimeässä illassa höyryävän kuumassa porealtaassa etsien eri tähtimuodostelmia. Lasten lempipuuhaa; donaa tämä appi iPadiin. Toimi. Taas.

Kävimme tällä kertaa myös Northstar villagessa viettämässä aikaa, tarkoitus oli ihastella tunnelmaa ja luistella. Me mitään luisteltu. Juotiin drinksut, nautittiin tunnelmasta. Tai, tunnelmasta ja tunnelmasta. Törmäsin taas tiettyyn tod ärsyyn ihmistyyppiin; naispuoliseen amerikkalaiseen monenlapsenäiti-maailmanomistajaan. Ohtilaisemmaksi ei muuten juurikaan mene.(omanhyödyntavoittelu)

Tyyppikuvaus: Useimmiten treenattu, koko petite. Puolipitkä hyvin leikattu tukka, brunetti. Korvissa ja sormissa timantteja. Lapsia ainakin kolme, joskus enemmän. Kotiäiti forever-mentaliteetti lähes poikkeuksetta. Pieni powerhouse ja tottunut aina saamaan kaiken haluamansa; ja miksei, ajattelee varmaan, Look at me, I've had four kids and I'm still a size 2...ja noitahan riittää. Aviomies onkin sitten usein hiukan mahakas ja muutenkin ison puoleinen. Antaa rouvan harrastaa.  Enihuuuu, tähän tyyppiratkaisuun liittyy harmittavan usein voimakas sense of entitlement -  oikeus käyttäytyä miten haluaa. Sitä kutsutaan universaalisti myös kusipäisyydeksi. Näin tälläkin kertaa;

Ulkona, kylän ytimessä, on luistelualueen ympärillä avotulia ja isoja sohvaryhmiä. Kun ihmiset lähtevät luistelemaan, he jättävät kenkänsä sohvien alle odottamaan. Tai sitten ei. Tämä perhe oli laittanut märät kenkänsä sohvatyynyjen päälle, ikään kuin varaukseksi, ja lähteneet luistelemaan. Nenäkäs pikkurouva oli jäänyt viereen hyeenana vahtimaan. Kun meidän viisihenkinen perhe sitten bongasi tyhjiä istumapaikkoja, kysäisin ystävällisesti josko sohvalle saisi istua. Ei. Se on varattu. Niin, mutta ovatko ihmiset luistelemassa? Me viivymme vain hetken. En näe sohvalla ketään...

Needless to say, alkoi närppiä. Aloitan aina ensin oikein ystävällisesti, ilon kautta, mutta jos vastassa on sitruuna, härifån tvättas, täältä pesee. Joten, sohvan vieressä, toisella sohvalla oli hiukan istumatilaa; runttasin isot juoksurattaat tyhjän sohvan eteen ja rojahdin istumaan viereiselle sohvalle. Lapset syliin, ja avot, jo toimi. Vai- eiköhän oikein levittäydyttäis? kiäh kiäh. Nostettaisi omatkin märät kengät siihen tyhjälle sohvalle. kiäh kiäh. Tunsin ihollani hostiilin tuijotuksen ja että minua huvitti. Osataan sitä meilläkin.

Täällä vallitsee hyvin usein minäminä-asenne. (Don't get me wrong, osataan sitä Suomessakin..) Otetaan kyselemättä. Joten, ihan ujona jää sitten ilman. Dog Eat Dog. Rinneravintolassa huomasin saman; olin vauvan kanssa, meillä oli iso pöytä. Kun siihen sitten tuli nelihenkinen perhe kuikuilemaan, sanoin, joo, on varattu, mutta istukaa toki. Eihän siinä nyt kukaan ole. Siihen rouva kommentoi; kiitos, jotkut ihmiset ovat niin törkeitä; varaavat isoja pöytiä koko päivän niin, että yksi ihminen istuu siinä tuntikausia passissa. Niinpä. Ja mitähän tapahtuisi jos sitä vain istuisi siihen, vapaaseen paikkaan ja olis niinku ei oliskaan;) et niinku "what you gonna do about it?!"

Niin, että nyt kun 90% tutuistakin on siellä Rukalla, Ylläksellä, Levillä you name it - älä ole maailmanomistaja. Sopu sijaa antaa. Sitä paitsi, mikäs siinä, vaihtaa muutama sana jonkun vieraan kanssa, rinneravintolan terassilla auringon paistaessa. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos on reilu kanssaihmistä kohtaan? Sitä paitsi, jos istut siellä rinneravintolan terassilla, olet jo aika lucky! -  asiat voisivat olla pal pal huonomminkin.

Tataa!


PS Matkan kohokohta oli pojan kävelemään oppiminen. Käveli kokonaiset kuusi askelta iso hymy huulillaan. Ikää yksi vuotta ja kaksi päivää. Hurraa! ja Apua. Tytöt puolestaan pääsivät tekemään voltteja bungee trampoliiniin. Voi riemua!

Tutustuimme tällä reissulla myös uusiin ruokapaikkoihin. Vinkit seuraavassa postauksessa. Nyt toivotamme - Glad Påsk! Mukavaa pääsiäisviikonloppua. Täällä ei ole vapaata. Pääsiäisen huomaa ainoastaan suklaansyönnin kasvusta;)