Go Vikings!

Perjantai. Kylmä, tuulinen ja sateinen aamu Cadillacissa. Perheen muut naiset olivat lähteneet aamuvarhaisella kynsiään laitattamaan, minä jäin suosiolla nukkumaan. Mutta, kun nousin, tuli paniikinomainen kiire; olisi nähtävä kaikki tärkeät paikat, erityisesti koulu, josta valmistuin. Olisimme siirtymässä iltapäiväksi Traverse Cityyn, hotellille, jossa myös hääjuhla pidettäisiin lauantaina. Eiku liikkeelle.

Kihelmöinti tuntui vatsassa asti, kun ajelin tuttuja katuja koululle. Muistot, ja erityisesti tunnetilat ottivat vallan. Tuttuus itketti. Toistuvasti. Täällä huristelin perheen isolla vanilla 16-vuotiaana, dropaten ensin siskoni junior high:lle, eli middle schooliin, sitten vaihdoimme kuskeja lennossa Dad:in kanssa, ajettuani itseni ensin high schoolille. Tuossa on tuo pizzapaikka, tuossa koulun Math wing. Voi elämä.

Johtuen tarkoista turvallisuusmääräyksistä, en saanut mennä käytävää ja cafeteriaa pidemmälle, mutta päätin ottaa pari valokuvaa tutusta käytävästä ja kaappirivistöistä, blue lockers, joiden ovissa roikkui lukkoja. Ihan saman näköistä kuin silloin ennen. Kohta kulman takaa ilmestyisi hiuslakkapilven ympäröimänä pari popular permanentattua big hair tyttöä lumipestyissä, vyötäröille kurotuissa porkkanafarkuissaan, isoissa valkoisissa lenkkareissaan ja poolopaidoissaan. 

Siinä unelmoidessani, käytävälle tupsahti joku nainen, pysähtyi sitten viereeni ja kysyi; - Were you a student here?- Yeah, but only for a year, it was in....ja ennen kuin ehdin vastata hän sanoi: - 1990-1991! Hän sanoi minulle -That was my senior year. I remember you! You are from Finland. Voi hyvät hyssykät!! Menin melkein sanattomaksi- Oh, OMG, we were classmates? As it turns out, meitä vaihto-oppilaita oli sinä vuonna muutamia ja heilläkin oli ollut vaihto-oppilas. Hän, oli palannut kotikonnuilleen ja opetti nyt koulussa. Olin käynyt heidän kotonaan,  ja yhtäkkiä muistinkin leffailtamme! Ympyrä sulkeutuu. No, siinä me sitten halasimme jotenkin ihmeissämme ja toivotimme hyvät jatkot. Minua hymyilytti. What are the odds, right? Mikä mainio ajoitus. Pikkukaupungin meininkiä.

Siirryin fiilistelemään jalkapallokentälle. Tässä minut esiteltiin koko koululle; kävelin jonkun teiniangstisen nuoren miehen käsikynkässä jalkapallokentän läpi Homecoming pelin puoliajalla. Tapahtuma on videolla; minulla on päällä kokomusta asu, joku ihmeellinen isokauluksellinen lyhyt jakku, minihame ja aurinkolasit ja jauhan purkkaa. Apua. Asenne kohdallaan...

Kylmä tuuli ujelsi, aurinko paistoi kirkkaana, näpit jäätyivät  -  silloin ja nyt. Tuossa katsomossa hurrasin monet kotipelit ja tällä kentällä juoksin kilpaa 100m ja 200m matkaa koulun yleisurheilujoukkueessa. Vatsasta kouraisi taas. Minne vuodet ovat menneet? Missäköhän kaikki ihmiset ovat? Ovatkohan high schoolin jalkapallotähdet palanneet kasvattamaan perheitään tänne turvalliseen pieneen kaupunkiin? Ja kuinkakohan moni ei ikinä lähtenytkään täältä minnekään...

Jalkapallokenttä sijaitsee aivan järven rannalla, aivan upealla paikalla. Tajusinkohan sitä edes ikinä? Siellä minä nyt, vuosien jälkeen, patsastelin ja muistelin menneitä päätä pyöritellen. Otin kuvia ja taas kuvia. Seisoin paikoillani, haistelin ilmaa, liikutuin taas. Sitten tulikin kiire tapaamaan muuta naisväkeä.


jatkuu - Tataa!

PS kuten kuvista näkyy, sää vaihteli koko ajan. Välillä satoi, sitten taas paistoi. Tuli rakeita ja sitten taas paistoi. Raikasta ja ihanaa. Kunnon kirpakka syksy. Ihanaa.

Michigan

 

Heippa taas! Lillun upean ja samalla äärimmäisen omituisen pitkän viikonlopun jälkimainingeissa. Vietin sen Michiganissa, vaihto-oppilasperheeni kanssa, solona,  juhlien nuorimman sisareni häitä. What a trip! Kun aikoinaan lähdin kotiin, 17-vuotiaana, sanoin palaavani, ja kas, 24 vuoden jälkeen tämä toteutui. Palasin samalle lentokentälle. Perheen isä oli minua vastassa. Aika surrealistista.

Nykyään, aina ennen matkalle lähtöä, minut valtaa pieni ahdistus. Pelko. Halailen lapsia, erityisesti pienintä ja toivon salaa, että olisin jo takaisin kotona. Nyt, tunteeseen lisättiin omituinen odottava jännitys. Taantuisinkohan teiniksi? Minkäköhänlaisia perheen jäsenet olisivat? Mitä jos ne olisivat ihan kummallisia...oliko aika kullannut muistot?

Lennot menivät sujuvasti. Otin torkut! Luin kirjaa! halleluja, ihan luksusta. Ja pelasin tietty vähän Best Fiends:iä;) Kun laskeuduin Traverse Cityyn, aloin hiukan hermostua ja kutkuttikin. Miltäköhän "Dad" näyttäisi? Mutta holy cow - ei tarvinnut paljon arvailla- bongasin hänet jo kaukaa! Seisoi MSU paidassaan, farkuissaan, hymyilevänä aulassa. Sitten me molemmat heiluteltiin käsiä suurieleisesti suut auki, huutelimme HI:t jo kaukaa, kuin todelliset dorkat, halasimme lämpimästi ja totesimme, että ollaan ihan samannäköisiä, mitä nyt vanhempia ja lihavempia;)  hahaha.

Matkalla Traverse Citystä Cadillaciin ehdimme kerrata kaikkien ydinperheen jäsenten kuulumiset. Hienon uuden Chevy Silveradon cupholderissa komeili Diet Coke. Juoma, jota hän joi jo 90-luvun alussa 5 tölkkiä päivässä. Are you kidding me? You still drink that stuff? Mikään ei ole muuttunut. Voi, miten hauska automatka. Molempia nauratti koko ajan; ja mikä ruska!!! Nappailin kuvia suu soikeana. Kalifornian kuivuus on niin mälsää, sekä jatkuva kesäkeli. Kaipasin juuri tätä! Upeita värejä, raikasta ilmaa, vehreyttä. I have come to the right place!

Cadillaciin päästyämme ajelimme vielä pakollisen kierroksen, high school, main street, vanha kotitalomme ja Dad:in asianajotoimisto. Sitten oli aika tavata perheen Mom.

Kuten oman äitinikin kanssa, me olimme aika läheisiä. Mind you, vaihto-oppilaana ollessani minä olin 16-17v, hän vasta 39! Pientä kiljumista ja hirmu halaamista. On muuten hauska, että vaikka ihminen kuinka vanhenee ja muuttuu, jotkut olennaiset lausahdukset, äännähdykset, tapa nauraa, maneerit ja muut, ovat pysyviä. Mom:lla on tapana taputtaa jalalla. Jep. Sama setti jatkui. Kaikki tuntui niin tutulta.

Suunnistimme dinnerille vanhaan tuttuun tavernaan. En voinut uskoa, että sama Maggie's oli edelleen samalla paikalla pääkadun kulmassa. Tilasin tottuneesti hampurilaisen, cross cut fries ranch:in kanssa. Olikohan menukaan muuttunut matkan varrella;) Dinnerille tulivat myös nuorin siskoni tulevan aviomiehensä kanssa. Voi elämä. Siinä tuleva morsian nyt seisoi, aikuisena. Viimeksi kun me näimme, hän oli suloinen pieni 10-vuotias tyttö. Samanikäinen kuin oma esikoiseni nyt. huhhuh.

Minulla oli perheessä kolme nuorempaa sisarusta; kaksi vuotta nuorempi sisko, neljä vuotta nuorempi veli ja kuusi vuotta nuorempi sisko. Myös vanhin siskoista saapui torstai-iltana Cadillaciin perheineen, joten sain tavata hänetkin heti ekana päivänä. Mitä ihanaa jälleennäkemisen iloa.

En olisi melkein raaskinut mennä nukkumaan, mutta luvassa olisi mielenkiintoinen ja kiireinen hääviikonloppu.

jatkuu - Tataa!