San Francisco ei petä

Nyt on taas vietetty mukava viikonloppu ja joulufiiliksestäkin saatu kiinni hetkittäin. Viime viikolla sain pukea lapsille villasormikkaita, sööttejä pipoja, sukkahousuja ja kunnon takkeja. Aamut valkenivat ihan muutamalla plus-asteella, mutta päivisin lämpötila kipusi kympin paremmalle puolelle. Raikas, aurinkoinen syyssää on ihan luksusta.

Perjantaina kävin neljättä kertaa lääkärissä. Inhokkilistaan, parin muun lääkärin kanssa, kuluu tätä nykyä myös silmälääkäri. Kun istuu hiestä märkänä, peloissaan inisten, silmät arkoina lääkärin tunkiessa kyynelkanaviin neuloja, ei paljon naurata. Kamalinta kaikessa, tunnin kestänyt kidutus ei tuottanut toivottua tulosta. Silmäni valuu edelleen ja nyt alkaa silmänympärysihokin ärtyä. Minun on vielä palattava lääkäriin. Ajatuskin puistattaa, sekä tuleva lasku. Jos jollain siis on jotain vinkkiä miten kyynelkanavan saisi neula-vapaasti auki kotikonstein, saa kertoa!

Illalla olimme ystäviemme luona skoolaamassa 96-vuotiaalle Suomelle. Mukavaa yhdessäoloa, hyviä ruokia, Maamme-laulua. Ainoana miinuksena; olin suunnitellut asumme prikulleen; tyttöjen mekkoja oli jaagattu kissojen ja koirien kanssa, että mätsaavat itselleni tilaamaani mekkoon. Ja sitten, oma mekkoni ei tullutkaan ajoissa ja jouduin kaivamaan kaapista vanhan koltun esille. Harmitti.  (Se tilaamani mekko odotti ovella lauantai-iltana. Vetäsin se intona päälle vain huomatakseni, että olin tilannut liian ison...bummer) First world problems...;)


Lauantai oli omassa mittakaavassani täydellisyyttää hipova päivä. Suburbia on ihan kivaa, mutta kaipaan ajoittain kaupungin vilinään. Ikään kuin syntymäpäivieni hengessä, lähdimme siis San Franciscoon fiilistelemään joulunalusaikaa. Alunperin piti jäädä yöksi, mutta minä kun olen sattuneesta syystä aina ajokunnossa, päätimme jättää hotellin toiseksi kerraksi. Ehkä jopa ilman lapsia. Hurjaa, I know.

Ei ehkä kaupungin romanttisin ja intiimein vaihtoehto, mutta suuntasimme Fisherman's Wharfille, Pier 39n Crab House ravintolaan. Ruoka oli hintansa väärti, lapset saivat clam chowderin sijaan takuutuoretta crab chowderia. Tilailtiin simpukoita ja rapuja ja syötiin kaikkea yhdessä. Sanoinkin lapsille, että ovat aika etuoikeutettuja, en minä kuusivuotiaana syönyt jättimäisiä taskurapuja ravintoloissa...(Samalla mietin itsekin, miten ihanaa on asua tällaisen suurkaupungin läheisyydessä)


Pier 39n tunnelma on aina mukava. Paitsi, että nyt tuuli niin, että korvat meinasivat irrota. Järkevänä ihmisenä olin huolehtinut muista, mutta unohtanut oman hatun. Äitiys. Ihan kauhuissani katselin paikallisten pikkulapsia rattaissaan; yksivuotias istui ilman hattua ja hanskoja, pelkissä sukissa! Siinä kylmässä viimassa jonkun ohuen fleecerievun alla. Äidillä ja äidin ystävättärellä oli kyllä Uggit ja karvahattu. Teki ihan pahaa.


Päätimme suomalaisella sisulla, uhmata viimaa ja kävellä jälkiruoalle Ghirardelli Squarelle. Lasten mielestä näytti ja tuntui ihan Suomelta;) Ghirardellin suklaa on ainoa hyvä suklaa täällä. Viekin kielen mennessään;) Sinne, vähän-niinku-Kluuvikadun- Fasun- tunnelmiin sitten kuumalle kaakaolle ja jäätelöannoksille. Ihanan jouluinen tunnelma.  Maistiaisina tumman suklaan peppermint bark. Tätä kuluu meidän perheessä tähän aikaan vuodesta. Nuo Poron nenät olivat ihanan näköisiä, mutta mallaspallot eivät kuulu suosikkeihini...

Sitten oli aika jättää merileijonien haukunta ja Alcatraz taakse ja siirtyä kohti Union Squarea. Macy'sin kuusi ja koristeet ovat aina näkemisen arvoiset. Luistelemaan ei nyt ollut asiaa. Tässä vaiheessa tuli ahdistus ihmispaljoudesta. Itse asiassa se ahdistus tulee joka kerta myös suurkaupungin liikenteestä. Kuskeja on joka lähtöön, joku katu onkin yhtäkkiä suljettu, autoja on jätetty hätävilkuin keskelle kaistaa jne jne Ehkä se on tämä kahdeksannen kuun kevyt olemus, mutta ihmispaljouden keskellä, vieraiden ihmisten tuuppiessa  kiireissään, alkoi riittää. Joo, eiköhän tää ollut tässä. Kotisohva alkoi kiintää silmissä, takaisin suburbiaan, kiitos.

Tataa!

PS täällähän sanotaan, että We are expecting tai We are pregnant. Olen aina vähän pyöritellyt päätäni ja sanonut, että synnytetäänkö Me sitten myös ja miten se mahtaa toimia? No, me taidetaan kyllä ihan oikeasti odottaa;) Miestäni väsyttää samaan aikaan ja on vapaaehtoisella yhdeksän kuun lähes tipattomalla. Pyytämättä, vaatimatta. Minun mielestäni saisi tehdä mitä huvittaa. Yritin tuossa jopa ehdottaa, että lähtisi jollekin poikienreissulle, muttei innostunut. Tjaa, en valita. Kotonakin saa olla.

Myöhäisen illan päätteeksi katsoimme vielä leffan The World's End. Bizarre. Siis bizarre.