Sunday, March 6, 2016

Life and Love

Ennen seuraavaa pidempää postausta on pakko kirjoittaa tänne ihan lyhyesti.

Silmiini osui noin pari vuotta sitten People magazinen, tai muun korkeakulttuuria edustavan nettijulkaisun, sivulla linkki tähän blogiin; This Life I Live. Satuin klikkaamaan sitä ja koukutuin. Countrymuusikko, Rory, kirjoitti siellä maaseutuelämästään vaimonsa Joeyn ja juuri syntyneen lapsensa kanssa. Unohdin blogin hetkeksi, mutta kun sitten palasin sinne, luin sitä itkien ja taas itkien. Luin vanhemmat postaukset, halusin tietää lisää, toivoin parasta, pelkäsin pahinta.

Luulen, että tarina kolahti a) sen takia, että lapsemme ovat melkein päivälleen saman ikäiset ja b) Rory kirjoittaa heidän elämästään niin kauniisti, etten voinut olla jatkamatta. Viime syksynä, kun itse jouduin miettimään isojakin asioita ja omaa terveyttä, vollotin oikein ääneen.

Mieheni istui illalla sohvalla vieressä ja sanoi toistamiseen, -Miksi sinä luet tuota, jos se saa sinut aina itkemään? 

Vastaus on, en tiedä. Ehkä odotin ihmettä. Halusin elää mukana, mukamas tukea jollain tavalla? Myötäelää, vaikka tunsin järjettömän suurta ahdistusta ajatuksesta, etten näkisi omien lapsieni kasvavan. En osaa selittää. Joku sanoisi, että hirveätä sosialipornoa. You decide.

Blogi on raskas ja kaunis. Lisäsin linkin listaani.

Palaan positiivisemmissa merkeissä.

Tataa

PS Fuck cancer

4 comments:

  1. Tuo blogi on ihana. Kaunis, koskettava, riipaiseva, kamala. Olen lukenut ks. blogia jonkin aikaa - muutaman kuukauden, suunnilleen, ja kieltämättä sitä lukiessa tunteet menee melkoista vuoristorataa. Saa arvostamaan elämässä niitä sellaisiakin asioita, joista saattaisi tulla vähän liian helposti valittaneeksi. Niin... Vetää kyllä kovin nöyräksi.

    (Oli pakko vihdoin ja viimein rohkaistua kommentoimaan - virallisen epävirallisesti olen tätä sinunkin blogia lukenut jo muutaman vuoden, mutta vasta nyt oman blogin myötä uskalsin alkaa myös kommentoida - heh!)

    ReplyDelete
  2. Moi @Asta, eikö. On jotenkin vaikea selittää miksi tuota tulee luettua. Kauhusta kankeana aina klikkasin, toivoen, että joku ihmaparantuminen tapahtuu. Ja, samoin, tekee oman elämän "miksi likaiset astiat ovat aina tiskikoneen päällä keittiöntasolla" ja muut verenpainetta nostattavat asiat suhteellisen mitättömiksi. Ja hei, kiva, kiitos kun luet! Olen vaan ollut kauhean saamaton täällä, kun tuo taapero pyörii jaloissa ja on muka ollut kaikenlaista kiirettä..palaan pian!

    ReplyDelete
  3. Suosittelen lukemaan myös Reko ja Tina Lundanin - Viikkoja, kuukausia.

    Ja kyllä, Roryn tarina on vähintäänkin koskettava.

    ReplyDelete
  4. @Yksis, en ehkä pysty tohon Lundanin tarinaan...

    ReplyDelete