ONNEKSI minulla oli joku etiäinen joulun aikaan ja varasin salaa mökin Tahoelta. Meillä lomasuunnitemat menevät samalla vanhalla kaavalla; puhutaan, puhutaan ja vähän suunnitellaankin, mutta kun aika lähenee, saattaa olla ettemme lähde minnekään. Ei ole aikaa, rahaa tai molempia. Eikä ainakaan mitään varauksia. Aina löytyy syitä. Joskus on liikaa kotihommia, on kiva vaan olla jne. Tänä vuonna, vuokramme nousi aivan hirveästi juuri helmikuusta alkaen, joten jos olisin ehdottanut matkaa kaikkien muiden kulujen päälle, emme olisi varmaan lähteneet minnekään. (puhumattakaan anopin yllättävästä tilanteesta) Niinpä, tein omia päätöksiä joulukuussa;) Kyllä suomalainen nainen on viisas ja kaukokatseinen.Olen tullut muutenkin siihen loputulokseen, että heitän tikalla kalenteriin ja varaan jotain. Näin se lomailu on sitten myös tapahtuva. Sitä paitsi tänä vuonna oli päästävä lumille. Piste. No pun intended;)
Lähtöpäivä koitti ja edessä olisi perhematkailua parhaimmillaan. Tiedättekö muuten mitä inhoan meidän perheen lähdöissä ehkä eniten? Se on se ajattelu, että pysähdytään, hoidetaan matkalla. En kestä. Eikö asiat voisi hoitaa etukäteen, niin, että kun tämä Kiljusen perhe pakkautuu tupaten täyteen pakattuun autoon, matkaamme suoraan kohti päämäärää, kulkematta lähtöruudun kautta. Aarggghhhhh. Paikasta A, paikkaan B, nopeinta mahdollista reittä, KIITOS! Mutta ei. E-i i-k-i-n-ä.
Lapset haettiin koulusta lounaan jälkeen, matkaan piti päästä yhteen mennessä, Mutta pitikin viedä anopille hoitokotiin lääkkeitä ja muuta tilpehööriä, ja siinähän se aika sitten meni. Oltiin vihdoinkin matkalla joskus puoli kolmen aikaan. Laskeskelin ääneen, että Jep ja Hurraa! onnistuimme sittenkin- Pääsemme Sacramenton perjantairuuhkaan juuri sopivasti. Murinaa... Aiheutin tällä kivalla ironisella pikkukommentilla juuri sellaisen oikeanlaisen positiivisen viban jo heti matkan alkumetreillä;)
Liikkeelle päästyämme se perinteinen; ajetaan nyt ainakin kaksi tuntia ennen pysähdystä! Oletko varma, ettet pysty pidättelemään? Antakaa vauvalle tutti! Nyt riita poikki!!Yrittäkää pysyä omilla puolillanne! Sulla ei voi olla vielä nälkä! Voi pyhä sylvi.
Vauva kirkuu, yrittää rimpuilla pois kaukalosta hiki päässä, yksi istuu kädet korvilla, Äiti, mä en kestä tota itkua, Kauanko me ollaan ajettu, millon me ollaan perillä, kauanko on vielä jäljellä? yksi niiskuttaa pientä nuhaa, mies haukottelee, kun aurinko porottaa suoraan kohti ja ollaan jumissa ruuhkassa, minulla hermo kireänä ja hermostuttaa vauvan itku ja meteli ja liikenteessä matelu. Huu-hengitä, go to a happy place, go to a happy place;)
Kun navigaattori kertoi, että edessä on kolme kolaria, päätämme pysähtyä suosiolla. Eihän tätä kestä erkkikään. Kurvaus Targetin parkkipaikalle, kaikki ulos autosta! Takaluukku auki ja kas, kasa matkatavaroita, mm cooleri ja muuta härpäkettä leviää siihen asfaltille. Juuri tuolla hetkellä ajattelen, että miten järkevää ettemme ostaneet kattotelinettä, jotta olisimme saaneet suksiboksin katolle, vaan tungimme kaikki tavarat; sukset, monot, kypärät, coolerit, laukut, rattaat, matkasängyn jms takaluukkuun. Äärimmäisen järkevää ja kätevää. Suosittelen lämpimästi kaikille.Äkkiä vaipanvaihtoon väsyneen, pienen tursakkeen kanssa. Vauva-parka. Pälyili ympärilleen ihan ihmeissään. Minä armeijameiningillä, noniin, liikkuuuuuu, tahti on tämä hop hop hop! tehokas pydähdys, kaikki vessaan ja äkkiä takaisin autoon ja liikkeelle! Vauvakin onneksi nukahti. Fiuh.
No, tällä kertaa suoriuduimme tutun mökin pihalle seitsemässä tunnissa. Ilman ruuhkia matkan taittaa noin neljässä. Pahimmillaan ollaan ajettu paikalle yhdeksässä tunnissa. Heti, kun saimme purettua ihmiset ja tavarat, laitettiin takka päälle ja viiniä lasiin. Ah ihanuutta. Ah rauhaa. Ah perillä. Huhhuh ja huhhuh.
Pahinta oli matkan pituus, parasta se, että vaikka vuorille nousu oli tumma ja synkkä, eikä lunta näkynyt ensin missään (!), kotoa lähtiessä lämpötila oli kivunnut jo yli kahteenkymppiin, mutta Borealin iltamäki oli auki! Jeeee! Mikä mahtava fiilis ohi ajaessa. Huomenna olisimme rinteissä! Kaikki hermoilu unohtui sillä samalla sekunnilla, kun näin laskettelijoita iltamäessä. Kyllä elämä on ihanaa. Ja lapset kasvavat liian nopeasti, blink, ja eivät halua meidän kanssa minnekään. Nautitaan siis näistä elämänmakuisista automatkoista;)Tataa!
PS Kalifornian ruosteiset kukkulat, tai niin kuin minä näen ne visioin - leijonan selkänä;) olivat nyt maagisen vihreät! hetken. Ja edellisistä vahingoista viisastuneena syötin lapsille matkapahoinvointilääkkeet jo matkan alussa. Tosi aikuista.
