R&R

Paluu Suomeen; Kun loppuperhe saapui, oli aika hiukan lomailla. Voi sisarusten jälleennäkemisen riemua! Oli ollut übersöpöä seurata, kun pikkuinen suukotteli kuolaisia vauvasuukkoja ipadin screenille skypetellessä.

Ennen omaa lähtöä, olin pakannut tyttöjen Suomen survival-setin valmiiksi, eli toppahousut, hanskat, pipot ja kaulaliinat sekä muutamat pakolliset leggarit ja juhlatamineet, sekä alusvaatteet ja sukat -ihan varmuuden vuoksi  - ettei miehelle ja tytöille jäänyt hirveästi säätämistä ennen matkaa.  Loput vaatteet piti pakata ihan itse. Muistutin monesta asiasta vielä muutamia kertoja ennen heidän lähtöään...

Mutta, kappas, kun rupesin Suomen päässä purkamaan tavaroita, toisesta laukusta löytyi vain esikoisen vaatteita. Olin saada slaagin -Missä sinun vaatteesi ovat?! kysyin keskimmäiseltä. Veti aika hiljaiseksi. - Siis mitä sinä teit sillä aikaa kun siskosi pakkasi vaatteitaan? -Ööö, pelasin iPadilla, tuli vastaus nielasten. Voi pyhä sylvi.  Tähän voisi myös sanoa, että ehkä toisen aikuisen olisi joskus syytä varmistaa, että seitsemänvuotias tosiaan pakkaa sovitut tavarat. Voisin sanoa tässä jotain muutakin, mutta taidan jättää sanomatta. Saatoin muistaakseni pikkuisen huomauttaa asiasta jotakin sivulauseessa silloin, kun tilanne selvisi..

No, tekevälle sattuu, kaikki lapset olivat kuitenkin tallessa. Kaupasta sai muutaman uuden puseron; kiitos kummille ja mummille. JA onneksi mikään laukku ei jäänyt lentokentälle, jonne olisi pitänyt lähteä yhtäkkiä yöllä paniikissa kiirehtien etsimään, hirveässä ajokelissä. Onneksi laukku löytyi, kuulemani tarinan mukaan;) Me ollaan Kiljusten perhe.

Kun siis alun pikkudilemmat oli saatu selvitettyä, suuntasimme Itä-Suomeen vanhempieni kanssa muutamaksi päiväksi rauhoittumaan. Ah ihanuutta. Tytöt pääsivät matkustamaan junalla!- mikä seikkailu, eikö;) Me autoilimme äidin ja vauvan kanssa; ihanan kamalat ABC-asemat olivat terhakkaasti paikoillaan, tai niin kuin meillä niitä kutsutaan; peukkupaikat. Emme pysähtyneet siellä, vaikka olisi varmaan pitänyt. Ihan suomalaisuuden takia.

Enpä muista milloin olisin ikinä niin suurella ilolla harjaillut lunta talon rappusilta. Niin raikas ilma, niin puhtaan valkoista ja ihanaa. Tai no hetken, ennen kuin lämpeni ja oli taas tasaisen harmaata ja loskaista, ja sitten jäätyessä jäistä ja liukasta. Nautimme villasukkailusta ja hyvästä ruoasta pari päivää, rentoilusta. Pääsivät tytöt laskemaan kirkonmäelle liukureilla, peffalla ja tyylikkäästi mahaliukuen. Teimme kirkon eteen ison lumiukonkin. Minä nautin kelistä, vaikka aina siinä puoli neljän aikaan iltapäivällä olin valmista kauraa - Saaks mennä nukkumaan?;). Kirkonkylillä liikkuu aina muutama mummo potkukelkalla, mikä on ainutlaatuisen nostalgista. Aikoinaan laskimme veljen kanssa mäkeä mummin punaisella potkukelkalla aivan hurjaa vauhtia. Minä nökötin kauhusta kiljuen siinä istuimella, puristaen reunoista kiinni rystyset valkoisina. Mukavia muistoja.

Kävimme haudoilla, muistelimme vanhoja aikoja, nautimme. Oli muuten aivan ykkösidea lähteä vanhempieni kanssa pois, viettämään keskitetysti yhteistä aikaa ilman häiriöitä. Pääkaupunkiseudulla meno on aivan hysteeristä; ollaan koko ajan menossa. Kun opiskeluaikoina kävin Suomessa lomalla isälläni oli tapana sanoa, että joo, kyllä hän on Suomessa, tai ainakin laukut tulivat. Tyyppiä ei ole paljon näkynyt;)

Tataa!

PS Jos R&R on jollekin vieras käsite, viittaan sillä Rest and Recreation:iin.

Mukavaa Vuodenvaihdetta muuten! Täällä kamppailen pikkukuumeessa, joten tänään ei paljon rokata. Aamupäivä meni taas töitä tehden ja kohta yritän lääkkeiden voimalla jaksaa ihmisen näköiseksi, jotta pääsisimme edes hetkeksi liikkeelle, muuten yllättää mökkihöperyys ja lapset hyppivät seinille.

Ihanaa Joulua

Täällä täysi hösis päällä, aamulla tein vielä töitäkin, mutta kohta on rauhotuttava joulun viettoon.  Suomessa jouluaatto onkin jo ohi, minä laitan vielä ruokia Jouluradion tahtiin. Essu päällä istun tässä koneella, joten nyt ihan nopeasti;

Mukavia pyhiä, rauhallisia ja rakkaita perheen ja ystävien kanssa vietettyjä hetkiä toivottaen,

Tataa!

These are the special times, times to remember. Love and Peace.

PS kannattipa maksaa postituksesta ylimääräinen 30 dollaria, jotta kaikki joululahjat ehtisivät ajoissa. Voihan nenä, eivät sitten tulleetkaan...

Valokynää ja Kahvia!

Alunperin reissun piti olla ihan puhdas oma työmatka, mutta kun lasten Thanksgiving-loma sattui niin lähelle, päätettiin napata ipanat pois koulusta ja lähteä Suomeen koko poppoo. Minä matkustaisin edeltä pienimmän kanssa ja tekisin ekan viikon töitä. Sitten, mieheni saapuisi tyttöjen kanssa ja vähän lomaltaisiinkin. Mieheni lähtisi ensin takaisin töihin itsekseen ja minä matkustaisin loppupoppoon kanssa perästä. Näin tehtiin.

Tuttavani naureskelivat, että et sitten parempaa aikaa keksinyt kuin marraskuu. Voisin näin unohtaa kaikki takaisinmuuttohaaveet, kun toisin mieheni pahimpaan rospuuttoon;) Mieheni, joka jaksoi kaikki kaksitoista Suomessa vietettyä vuotta valittaa joka syksy pimeydestä ja talven pituudesta. Ainiin. Hups.

Slush. Vihdoinkin. Muistan, kun Peter järjesti ensimmäistä Slush tapahtumaa Nokian kaapelitehtaalla. Mutta, onnistuin Suomessa asuessamme aina olemaan työmatkalla Lontoossa Slushin aikaan, joten oli aikakin, että pääsin paikalle. Älkää nyt suuttuko, mutta kun ekana aamuna matkustin raitsikalla kohti messukeskusta, kyytiin nousi joku veetä kiroileva itsekseen juputtava piripää ja ikkunasta näkyi vain tasaisen harmaata, mietin, että kyllä on ankeeta. Siis tosi ankeeta.

Messukeskuksen tunnelma oli kuin yökerhossa, sopi minulle ja muutamalle muulle näppärässä jetlagissa olevalle tutulle;) Eivät tummat silmänalusetkaan näyttäneet tummassa valaistuksessa niin pahoilta. Muuten, aikamoista hälinää. Hirveästi tuttuja, "liikaa" stageja ja happeninkiä, kaikki suunnitelmat piti heittää heti romukoppaan. En ikinä päässyt kuin parikymmentä metriä eteenpäin ja taas oli joku tuttu edessä ja jäin suustani kiinni. Tunnelma oli kyllä sähköinen ja mahtava, mutta ehkä tosiaan hiukan sekava.  Tai sitten se sekava olin vaan minä.

Ainoana suurena miinuksena koin ruokatarjoilun puuttumisen. Tarjolla ei ollut edes pieniä suupaloja tai virvokkeita ja jonot kahviloihin olivat aika messevät. Taju meinasi lähteä ennen kuin sai ruokaa. Nostaisivat lipun hintaa parilla kympillä ja tarjoaisivat edes kahvia ja sämpylöitä. Ugh.

Illat menivät humpatessa, joten aika heavy setti heti alkuun. Maanantain pre-party oli Apollossa.  Olin ollut päivän töissä, alkuillan vanhempieni luona syömässä ja laittamassa vauvaa nukkumaan ja sitten hilpaisin Helsingin yöhön. Aika mahtavaa! Kun kävelin kotiin siinä raikkaassa, ihanassa kelissä Helsingin mukulakivikaduilla, askel oli taas kevyt, suu nousi virneeseen. Ihana, ihana Helsinki. Teki mieli vaihtaa laukka-askeleeseen;)

Koko viikko oli kiireinen ja rankka, mutta myös tehokas! Vauva kärsi jetlagista ja heräili öisin. Minä taas valvoin ensin muualla, ja kotiinpäästyä valvoin vauvan kanssa lisää. Huhhuh. Vanhempani olivat aivan korvaamaton apu, sillä jätin vauvan joka päivä heidän hoiviinsa, kun hilpaisin töihin. Olimme muuten ekaa kertaa erossa toisistamme. Ehkä hän siksikin heräili; vähänniinku tarkistamaan, että äti on tallessa;)

En muuten taas muistanutkaan miten ihanalta vauvahalit tuntuvat, kun on itse vähän väsynyt. Ehkä maailman parasta terapiaa; lämmin, suukotteleva vauva. Mitä pidemmälle viikolla mentiin, sen vaikeampaa oli aamuisin lähteä. Vauvakin muuttui varsinaiseksi hämähäkkiapinaksi. Tarttui kovasti kiinni, kiljui, ei meinannut päästää äitiä lähtemään ei sitten millään. Piti aina salaa livistää ja ihan pahaa teki. Onneksi Slushissa pyöri Startup Santa, jonka muhkeaan syleilyyn hakeuduin omassa eroahdistuksessani;)

Kaiken kaikkiaan hyvä viikko. Taidan ottaa Slushin tavaksi.

Tataa!

Welcome on board

Ei sitten tarvinnut lukea kirjaa, kirjoitella blogia tai avata tietokonetta, sillä sain viihdyttää pikkumiestä koko matkan. Ja, joo, liioittelen. En tietenkään viihdyttänyt koko aikaa, vaan yritin hetken myös itse levätä ja katsella rauhassa kattoa. Syödäkin yritin, kahdesti, niin, että pikkumies istua törötti kaukalossaan ja annoin aina jonkun naksun käteen, jotta sain hotkia henkeni kaupalla lisää ruokaa omaan suuhun, samalla varmistaen, ettei lapsi tule pää edellä alas kaukalosta.

Istuin ikkunapaikalla ja vieressäni oli vanhempi saksalainen pariskunta. He olivat pojasta haltioissaan, ja vahtivatkin häntä hetken, jotta pääsin ihan itse käymään naistenhuoneessa. Luxusta.

Kun nuorta herraa nukutti, pitelin sylissä ja laulelin koko repertuaarin kaikkia tuntemiani tuutulauluja. Laulan aina Sinisen Unen kaikki säkeistöt, Levon hetken ja Lennä lennä leppäkertun.  Huom, osaan näiden laulujen kaikki sanat, sillä laulan samoja kaikkien lasten kanssa. Tässä tapauksessa taisin lurauttaa pari muutakin, kuten Lapin äidin kehtolaulun. No, kävipä niin, etten osannutkaan sanoja, joten täyttelin sinne mieleni mukaan kaikkea "äiti ei osaa sanojaaa, kohta sinua nukuttaaaaa"- tyyppisesti. Pidän kuitenkin laulun tummasta sävystä, joten sen sävelen mukaan laulelin sinne ihan mitä huvitti. Pitkään. Ja se toimi. Poika nukahti rauhalliseen uneen. Toviksi.

Kun sitten olin taas liittynyt viihdytysjoukkoihin ja seisoskelin koneen keskiosassa, hyyppyyttäen pientä, lentoemäntien suureksi iloksi, hehheh, minua lähestyi vaalea nainen.  - Olet Suomesta - Joo?
-Kuulin kun puhuit vauvalle Suomea, istun takanasi  O-OU. -Joo, puhuin vai lauloin hehheh. Pieni puna saattoi levitä poskille.  Siinä tilanteessa kun yritin vaan jatkaa laulamista, minulla ei ole harmainta hajuakaan mitä lauloin, siis millä sanoin. Epäilen vahvasti, että lopputulos oli  vähänniinkutää;)

Kun matkaa oli jäljellä enää pari tuntia, syötiin taas. Olin aivan naatti, oli hiki, lapsi oli energinen ja onnekseni myös iloinen. Seivästin hätäpäissäni omalta tarjottimelta ananaksen ja vesimelonin paloja pojalle pieneen haarukkaan ja ojentelin kaukaloon, jossa hän istui tyytyväisenä ja virnisteli ohikulkeville ihmisille ihan poliisina.

Kun vihdoin laskeuduimme Helsinki-Vantaalle, meidän molempien vaatteet olivat täynnä liiskaantuneiden hedelmien ja naksujen tahroja ja tukka oli pystyssä. Äiti oli vähän väsynyt. Mutta, omat vanhempani olivat avosylin vastassa, joten ihan sama miltä näytin. Olin saapunut kotiin, isän ja äidin luo. Ah.

Tataa!

PS Vaikka tuollaisen 9kk kanssa parinkymmenen tunnin matkanteko onkin suhteellisen eksoottinen kokemus, täytyy olla tyytyväinen, ettei korvia tuntunut pahemmin vaivaavan. Siitä iso onni. Kipukiljumiselta vältyttiin tämänkin lapsen kanssa. Fiuh.

8 luonnosta

Heippa piiitkästä aikaa. Takana melkein kolmen viikon Suomen matka; ihana yhdistelmä työtä ja huvia, voimaannuttavia hetkiä hyvien ystävien parissa, rauhallista perheaikaa, ja ei-niin-rauhallista-aikaa Helsingissä, juosten kieli vyön alla paikasta toiseen.

Keli oli kyllä tosi ankea; harmaata harmaan päälle. Mietinkin siellä, että oliko marraskuu aina tämmöinen? Aloin ymmärtää miestäni hiukan paremmin;)

Pääsimme todistamaan Aleksin ihanat jouluvalot, Stockan jouluikkunan ja lumisateen. Söimme kertaalleen jouluruoatkin ja niin, oli meillä rapujuhlatkin;) Nyt, laitan joulua täällä, vesisateessa. Ei suoraan sanottuna huvittaisi yhtään, vaikka olen jouluihminen. Joululauluja luukutan iloisesti joka tuutista, perheen suureksi iloksi;)  Epäilen, että tänä jouluna koti-ikävä iskee kovasti.

Mutta, ennen joulua ja kaihoa kotiin, on muutama aika hauskakin juttu kerrottavana. Kahdeksan eri luonnosta odottaa loppuunkirjoitusta. Palaan viim viikonlopun aikana ja anteeksi hiljaisuus! On muuten aika kiva olla taas omassa kotona.

Tataa!

Kolmosen kanssa

Olen ollut kahden ensimmäisen lapsen kanssa aika tiukka äiti. Kolmannen kanssa nautin ihan eri tavalla. Jos poika pörisyttää puurot naamalleni, ei haittaa. Pyyhin baby wipesilla pois. Jos hän ei nukahdakaan päiväunille, ei haittaa. Käyn nukuttamassa, hyssyttämässä, otan syliin, suukottelen. Annan myös tarvittaessa vähän itkeä, sillä ei vauva siitä rikki mene. Kaikkihan me ollaan yksilöitä ja joskus ei nukuta ja joskus vaan kertakaikkiaan kiukuttaa. Varsinkin, jos äiti ei tajua, että vauva haluaa leikkiä iPadilla, puhelimella tai kaukosäätimellä mieluummin kuin jollain supervärikkäällä omalla lelullaan....

Osa-aikainen hoitaja on myös täysin korvaamaton, vaikka ajatus siitä, että joku toinen hoitaa tökkikin tosi pahasti alussa. Asiaa auttaa, että hän tulee meille kotiin, eli olen useimmiten paikalla, tosin kiinni työasioissa. Aivan mahtava juttu. Olen jopa käynyt aivan yksi asioilla. Suorastaan rikollista. Onneksi hormonit hoitavat sen, että tarkistan takapenkin ainakin kymmenen kertaa autosta poistuessani, sillä olin kuulevinani poikani itkun...

Koen jokaisen vaiheen jotenkin ihanana, vaikka on se hermo hetkittäin koetuksellakin. Suorastaan hirvittää, miten nopeasti aika on mennyt. Pikkumies nousee jo seisomaan tukea vasten ja juuri konttaamaan oppineena tuhisee ja kiljahtelee menemään pitkin lattioita hirveää vauhtia. Äidin luokse on onneksi kova kiire ja roikkuukin lahkeessa paljon. Ihanaa.

Poikani huutaa klassisesti maha kaarella, eroahdistuksessaan melkein hyperventiloi. Samalla siunatulla sekunnilla, kun nostan syliin, itku katoaa ja tilalle tulee hymy ja kikatus. Pieni pää laskeutuu olkapäälle, tahmaiset sormet tarttuvat puseron reunaan. Usein minua myös napataan korvasta ja poskesta kiinni ja lähestytään suu auki hyvin kuolaisella suukolla. Suukon verukkeella yritetään myös haukata poskesta tai huulesta oikein kunnolla, joskus siinä hyvin onnistuen. Au.

Kaikki muutkin klassikot ovat back; vessa on mielenkiintoisin paikka. Odotan sitä kauhunhetkeä, kun vessaharja on menossa suuhun... Tiskikonetta ei voi jättää hetkeksikään auki, kuivausrumpuun on jo yritetty kiivetä. Välillä näyttää siltä, kuin vauva jauhaisi purkkaa ja kun nappaan syliin ja yritän putsata suun, hän nielaisee äkkiä. Toivottavasti ne on vain jotain pikkiriikkisiä paperinpaloja?

Nyt, lentomatkan kynnyksellä mietin että voi hyvää päivää, mitäköhän tästäkin tulee. Klassiseen tyyliin hän käy sylissä tankkaamassa läheisyyttä ja olisi sitten taas menossa. Mitenköhän suu pannaan, kun pitäisikin istua paikoillaan pirteät 11 tuntia ja sitten vielä 2.5 tuntia päälle...Me nääs matkustamme Suomeen päin kahdestaan tällä kertaa. Aiemmin, emme ole ikinä antaneet lasten kontata tai kävellä eestaas lentokoneen käytävillä ja olemme matkustaneet tätä väliä siitä asti, kun esikoinen oli vajaat 3kk vanha.

Miten minusta tuntuu, että kaikki aiemmat periaatteet joutavat nyt romukoppaan. Tunnun suhtautuvan tähän nyt, whatever works, it's all about survival-periaatteella... Johtuukohan osaksi siitä, että pienin on poika, vai vainko siitä, että kolmannen kanssa näin vain on. Vaikea mennä sanomaan.

Hän on myös päättänyt, että äidin vieressä on kiva nukkua. Yösyöttöjä hän ei ole kaivannut enää melkein puoleen vuoteen, mutta jos yöllä herää, pitää nousta heti pinnasängyssä seisomaan ja unia jatketaan mieluiten äidin vieressä. Äiti on välillä niin väsynyt, ettei jaksa enää kolmatta tai neljättä kertaa nostaa vauvaa omaan sänkyynsä, joten vauva jää tyytyväisenä äidin viereen tuhisemaan...
PS en ole tod mikään perhepeti-ihminen.

Saa nähdä miten käy;) vaihe kerrallaan.

Tataa!

PS olimme 9kk tarkistuksessa ja poika oli venähtänyt vain pituutta. Paino oli kutakuinkin sama kuin viime kerralla, 6kk iässä. Hoitaja sanoi pohdiskellen; He doesn't look malnutritioned..Minua hiukan nauratti. Joo ei näytä; reisissä on ihanat makkarat, samoin käsivarsissa. Eivät nuo posketkaan lommolla ole, mutta jos on liikkeessä koko hereillä olo ajan, saattaa vähän hoikistua.

Oranssi kausi

Tiedätkö sen amerikkalaisen mummon, joka ajaa isolla lullallaan, tiukassa permanentissaan, pukeutuneena sesongin mukaiseen paitaan? Korvissa roikkuu lokakuun ajan irvistävät oranssit kurpitsat, marraskuussa kalkkunat tai vaahteranlehdet, joulukuussa isot vihreät joulukuuset. Joulukuun superhirvitys on se iso, muhkea college-paita, johon on aplikoitu punaisia joulutähtiä kultareunuksineen. (Inhoan punaisia joulutähtiä ja olen juuri kuvaillut eräitä paikallisia sukulaisia;) No, epäilen vahvasti, että minusta on pikkuhiljaa tulossa tällainen mummo.

Muistan lapsena, kun jouluksi tai synttäriksi sain ehkä uuden juhlamekon. Täällä lasten juhlamekkoja ostetaan Thanksgivingiksi, Jouluksi, Pääsiäiseksi, Synttäreiksi etc. (miksi aina uusi? hirveää kulutusta, tai siis ei omalla kohdalla, mutta kun nuo pienet kasvavat niin nopeasti;) - oho) Pääsiäisenä ja jouluna käydään myös usein valokuvassa; joko vain lapset tai koko perheen voimalla. Minulla oli pokassa pitelemistä, kun valokuvaamon täti selitti bonus-ohjelmaansa; seuraavan kerran saisi niin ja niin monta ilmaista printtiä sitten edut vain paranisivat. Seuraavan kerran pitäisi kuitenkin tulla paikalle puolen vuoden sisällä, whaaaaat? Minulla menee pari kuukautta suostutella miestä perhekuvaan ja toinen vastaava, että saan varattua ajan;) Tavallaan ihana traditio, mutta siis oikeesti, kuinka monta studiokuvaa lapsista pitää ottaa vuoden aikana? Kuka niitä edes jaksaa laittaa kehyksiin? 


Toisaalta, rakastan valokuvia. Niinpä olen raahannut hiukan vastahakoisen mieheni perhekuvaan kolmesti; keskimmäisen ollessa ihan pieni, kaksi vuotta sitten ennen joulua ja viime keväänä, kun vauva oli kahden kuukauden vanha ja vanhempani olivat täällä. Saatiin kolme sukupolvea samaan kuvaan. Mahtava suoritus omasta mielestäni, mutta aivan amatööritasoa amerikkalaisen mittapuussa.

Entä ne teemavaatteet? No, olen nyt lähtenyt siihen mukaan ja mikä erikoisinta, en näe siinä mitään ihmeellistä. Kauanko me ollaan jo oikein asuttu täällä?! Ostin tytöille oranssit t-paidat kurpitsanaamalla ja olen itsekin tällä viikolla kulkenut glow in the dark, Halloweenkurpitsa- paidassa ja boyfriendeissä ihan pokkana. Vauvaparkakin puetaan juhlan kunniaksi mustaan one pieceen, jossa on glow-in-the-dark-luuranko. Ja tähän on sanottava, etten oikeastaan pidä noista mustista luurankovaatteista, sillä niistä tulee aina mieleen ne inhottavat Cobra jengin pojat Karate Kidissä, vuodelta 1984;)

Halloween, inhokkini, saapuu taas. Ja kuten joka vuonna, jokaisen juhlapyhän suhteen, ostan lisää koristeita. Suomessa innostuin vain ja ainoastaan joulukoristeista. Kohta on vuokrattava varasto pelkästään niille.

Tällä viikolla teimme pienen hautaus (-vai hautuu)maan etupihalle ja ripustimme ovikranssin päälle Keep out-merkin ja alle kauhean luurankotyypin. Ruokasalin pöydällä asustelee hämähäkkejä ja lasinen kurpitsa, keittiöpyyhkeissä esiintyy niin ikään pääkalloja ja hämähäkkejä. Ensimmäiset Halloween juhlat olivat viime lauantaina, seuraavat ensi perjantaina Trick or Treatin yhteydessä. Kiva, että ihmiset jaksavat järjestää juhlia!

Viikonloppuna roudasin kotiin neljä isoa ja yhden ihan pienen kurpitsan; nyt sitten odottelen milloin mieheni ryhtyy puuhaan lasten kanssa. Kaiverran vielä ihan mielelläni, mutta inhoan kurpitsojen tyhjentämistä! Viime vuonna käsittelin sitä sisälmystä oikein huolella, kuivattelin ja paahdoin siemenetkin, mutta tänä vuonna koko touhu tympii. Viime vuonna taisi olla joku hormonihäiriö, oikein hehkuaika, toisella trimesterillä, olin niin innoissani. Nyt vaivaa varmaan taas joku hormonihäiriö, mutta myös väsyttää, kun yksi hortoilee ympäriinsä ihan päättömänä, nousee huojuen seisomaan, itkien ja nauraen. Myös vauva hortoilee;) hehehe. Täytyy postata kurpitsojen after-kuva myöhemmin.

Olemme myös syöneet ihan hirveästi erilaisia kurpitsoja, enimmäkseen uunin kautta ja suklaa overdose hankitaan melkein joka ilta;) (oli kyseessä sitten butternut, kabocha, spaghetti tai muu squash, ripottelen päälle avocado öljyä ja sormisuolaa. Paistan uunissa, noin 350 F/175C kunnes kypsyvät, eli n. 20 minuuttia ja jauhan pippurit päälle. Joskus lisään feta- tai vuohenjuustorouhetta. Kiitos, nam. Mahtava höystö.)

Kyllä joulu pesee nämä oranssit juhlapyhät.  Pohdiskelen tässä, josko tuo Keep Out merkki pitäisi jättää oveen killumaan koko vuodeksi;)  Ainakin hurtti huumorini on palannut, eli en ole enää ihan siellä vauvaäitimoodissa;) ja josko kuitenkin ostaisin jotkut hämähäkit korviin, vai riittäisikö kesällä hankitut pääkallot, joissa on sellainen trendikäs piikki korvalehden takana?

Boo ja Huhuu!

PS tänä vuonna mennään yksinkertaistetulla teemalla. Perheen miespuoliset ovat luurankohirvityksiä, naispuoliset noitia. Happy Halloween!

Itkevä Wannabe Joogi

lainattu kuva

Törmäsin sattumalta kuntosalilla esimieheeni, joka ystävällisesti kuulosteli, joko olen opetellut oman osuuteni viikonlopun tulevasta koulutuksesta. Mitä?! Minkä hemmetin osuuden? Iski lievästi sanottuna pieni paniikki. Kotiin ja sähköposteihin. Sieltä se löytyi; please prepare to present tracks X ja y - anna mun kaikki kestää. Oli aika hiljentyä katsomaan viikonlopun BodyFlow masterclass videota. Kylmä hiki nousi otsalle. Voi hyvää päivää, siellä ne rasvaprosentti-nolla-joogit menivät solmuun lavalla, nostaen koko ruumiinpainon pikkurillin varaan kutitellen samalla jalalla korvan takaa;) enhän minä tule selviämään tästä mitenkään.

Olin jotenkin ajatellut, että no, huumorilla ja kyllä se siitä. Huumori oli aika hukassa perjantai-iltana kello 9/10 aikaan, kun yritin opetella vieraan musiikin tahtiin kuolettavan vaikeaa joogapilates-vatsalihassarjaa, jossa yksi asento on sivuhooveri, jossa nostetaan yläjalka suoraksi kohti kattoa(oikeesti, WTHWIT). Tällä fysiikalla täysin mahdoton tehtävä. Että sillä lailla. Setting myself up for a total failure.

Hurautin koulutukseen lauantaina kello 8. Olin tavallaan aika innoissani, kääriytyneenä ohueen villaan, laukussa eväitä ja muistiinpanot. Pelko kalvoi silti. Onneksi olin hiukan avautunut asiasta naamakirjassa illalla ja zumbaystävättäreni lohdutti, ettei itsekään taivu kaikkeen. huhhuhhuh.

Bodyflow on LesMillsin konsepti; jooga-pilates-tai chi-kombinaatio, eli voima, stretching ja tasapainoharjoituksia. Nämä eivät kuulu omiin vahvuuksiini, mutta tiedän tarvitsevani jotain rauhoittavaa body&mind treeniä kaiken hektisyyden keskelle. Kävinkin jopa kahdella(!) joogatunnilla ennen tätä koulutusta. Ehkä joskus riittäisi pelkästään tunnille osallistuminen?

Lauantain 12-tuntinen oli yksi elämäni rankimmista päivistä. Meitä oli paikalla 13 oppilasta, yhdellä näistä oppilaista ei ollut jooga, pilates, tai edes fitness taustaa ;)

Hajosin päivän aikana sekä henkisesti, että fyysisesti. Päivän vaihtuessa iltaan aloin myös olla huonolla tuulella. Olin väsynyt ja turhautunut. Kun vihdoin rojahdin kotisohvalle joskus seitsemän aikaan illalla, olo oli lohduton. Pitäisi vielä jaksaa opetella seuraavalle päivälle 7 minuutin suoritus. Ensin oli kuitenkin syötävä, levättävä ja oltava perheen kanssa. Vauvaterapiaa.

Kun ilta oli jo vaihtumassa yöksi, ei naurattanut yhtään, suorastaan ahdisti. Mietin tosissani, jos vaan suosiolla luovuttaisin? En yleensä luovuta, mutta se tuntui ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Joku pieni ääni sisälläni kuitenkin sanoi, että yrität parhaasi, meni kuinka päin honkia tahansa. Joten, istuin kuulokkeet korvilla pimeässä olohuoneessa puolilta öin kiroillen ja huokaillen ihan hirveässä ahdistuksessa. Mietin miksi olen laittanut itseni tällaiseen tilanteeseen. Onko minulla edes millään tavalla mukavaa? Pystyisinkö IKINÄ opettamaan tätä lajia? Haluanko edes? Pitääkö koko ajan muka kehittää itseään, eiks välillä vois vaan olla möllöttää.

Sain nukuttua vajaat viisi tuntia ja suuntasin takaisin kidutuskammioon kello seitsemäksi(!!). Olin niin väsynyt, not to mention, kipeä, edellisen päivän tunteja kestäneestä treenistä, etten edes jaksanut välittää, että aamu aloitettiin videokuvaamalla jokaisen suoritus. Päivä koostui siis taas tunnin läpivedoista, asentojen ja sarjojen hiomisesta, luennoista, 1,5 tunnin challenge-osiosta, au au ja au, sekä itse tulikokeesta. Meidän 150 senttiä sulka päässä-kouluttajamme, oli suht tiukka mimmi.  Challenge osion tarkoitus oli todistaa meille, että aina pystyy parempaan ja voi tehdä enemmän. Minun oli luovutettava monen sarjan kohdalla kesken.

Tulikokeen alkaessa alkuillasta, on ihan kamalaa sanoa näin, mutta olin helpottunut, kun hermot tekivät kepposia osallistujille. Huh, kaikki eivät olekaan täydellisiä ja oman vuoroni koittaessa, olin täysin lugni. Tai, no sydän ehkä vähän hakkasi;)

Kun suoritusten jälkeen istuimme "heimopiiriin", jossa piti kertoa, mikä muissa inspiroi, minä aloin itkeä  - ihan valtoimenaan ja estottomasti. Tunteet nousivat pintaan siksi, että olin kuin olinkin suoriutunut ihan kunnioitettavasti, tai ehkä siksi, että olin vaan vielä ylipäänsä hengissä.

Kouluttajan kutsuessa nimeäni, olin täysin vailla odotuksia. Kun hän sitten onnitteli minua ja sanoi 3/3- congratulations! Itku tuli melkein uudestaan. En kuullut mitään mitä hän sanoi palautteeksi, seisoin siinä vaan halvauksen partaalla. Mitä juuri tapahtui?

No, tästä se sitten kai lähtee. BodyFlow aiotaan lanseerata pian, meitä ohjaajia on muutamia. Sitä ennen täytyy kuitenkin opetella ja videoida oma ohjaus tarkkojen sääntöjen mukaan ja onnistua. Vasta sitten, kun LesMills on hyväksynyt ohjauksen, voi saada sertifikaatin. Isoin työ on edessä. Katsotaan miten jaksan ja riittääkö aika. Nyt en voi ajatellakaan urheilua. Pitää myös päästä eroon parista todella ärsyttävästä korvamadosta ja nukkua.

Jatketaan.
Tataa!

PS koulutuksessa kukaan ei pöräytellyt vapautuneesti;) Ehkä siksi, että kouluttaja sanoi kerran kuuluvasti; It smells kinda funky. Open the door. Kiitos ja fiuh.

Koulutusta seuraavat päivät ovat olleet yhtä tunteiden vuoristorataa. Pahaa oloa on syventänyt iso fyysinen väsymys. Olen nukkunut huonosti, mutta pienet itkut ovat auttaneet ja hyvin kuolaiset vauvasuukot. Ehkä tämä bodyflow olikin juuri sitä, mitä tarvitsen; voimauttavaa positiivista energiaa.

Olen tehnyt päätöksen, jossa aion vihdoin myös pysyä; poistan elämästäni kaikki negatiiviset, kyräilevät ihmiset. Puukko selässä on hankala taivaltaa.

Cutting people out of my life does not mean I hate them. It simply means I Respect Me.

Excuse You

kuva lainattu

Koko perhe istuu pöydän ääressä. Pieninkin, joka osallistuu toimintaan lattian tasolta sätkien sitterissään. Lähes poikkeuksetta, vauva kakkaa, tai ainakin paukuttelee muiden ruokaillessa. Usein äiti hotkii oman ateriansa, päästäkseen ruoan päätteeksi heti vaipanvaihtohommiin. Fantastista.

Muutaman kuukauden kuluttua, samainen vauva istuu jo muun perheen seurassa, uljaasti korkealla, välillä hiukan huojuen, syöttötuolissaan. Paukku saattaa pörähtää silloinkin ja siihen suhtaudutaan söpöillen. Ohhoh, keneltä pääsi iso prupu!

Lapsen kasvaessa paukkuun aletaan suhtautua kielteisenä asiana. Missä vaiheessa ääni kellossa muuttuu eikä paukussa ole enää mitään söpöä, saati hienoa? Paukun pörähtäessä sanotaankin yhtäkkiä, Hyi, kauheeta, ei saa paukutella. Pyydä heti anteeksi! Myöhemmin, se, paukku, on vaan kerta kaikkiaan kielletty. Paukuttelu on tabu. Anteeksipyyntö ei auta. Vai auttaako?

Tapasin erittäin tyylikkään naisen, kävimme business keskustelua ja kesken kaiken, siinä punaisten kynsilakkojen ja hajuvesien keskellä kuului pikkutrööt. Sitten -Excuse me, ja nainen jatkoi ihan pokkana lausettaan. Minä jäin suu auki. Olin niin äimänä, etten saanut sanaa suusta. Siis tapahtuiko äsken mitä luulin tapahtuneen? Kuvittelinko vaan? En voinut kysyäkään, että anteeksi paukuttelitteko te äsken? Mutta, Talk about owning it. Onneksi minua ei ruvennut naurattamaan, kuin vasta sen jälkeen, kun tiemme olivat eronneet. (silloin sitten naurattikin. Ihan hysteerisesti, yksin autossa.)

Istuin telekonffassa kuntosalin takapihalla. Noin 50-vuotias mies tuli sinne ulos tekemään vatsalihasliikkeitä ja pöräytti. Sitten, ihan pokkana, kääntyi katsomaan minua ja sanoi- Excuse me, ja jatkoi urheiluaan. Nyökkäsin pieni hymy huulilla, jatkoin puhelua ja olin hiukan kiusaantunut. Hän ei ollut.

Asia kikatuttaa, vähän inhottaa ja nolottaa. En ole näemmä kovin aikuinen. Vahinkoja sattuu, eihän sille mitään voi. Jos itselle ikinä kävisi noin, kuolisin häpeästä. Sitten saisin aivan varmasti hervottoman nauru-, punastumis- ja hikoilukohtauksen. Rupeaisin kirmailemaan ympäriinsä, kuin hutkien pois näkymätöntä kärpästä. Saisin siis hepulin. Ei kovin aikuista, enkä varmasti osaisi "own it". Niinkuin nykyään kuuluu?

Olen käynyt nyt muutamalla joogatunnilla. Can you see where this is going? Siellä, pienessä studiossa pöräytellään. Mä en ehkä kestä sitä. Sun, Light, Peace, Joy, Trööt, Namasteeee. Pitääkö tähän asiaan nyt alkaa suhtautua sillä tavalla, että anna palaa vaan. Jos pöräytät, pyydät anteeksi. That's it. Ja siellä joogastudiossa ei edes mitään pyydetä. Trööt. Hengitä suun kautta, hengitä suun kautta. Voi apua.

Että vielä viikon verran joogaa ja henkistä valmistautumista ja sitten sinne body flow-koulutukseen. Namaste, bitches;) Jos ikinä valmistun body flow ohjaajaksi tuleekohan ne estottomat paukuttelijat sitten sinnekin;)

Että tällainen juttu tällä kertaa. Anteeksi ja Excuse me.
Tataa!

PS Muistan teinivuosilta kuvan, jossa kaksi herrasmiestä istuu junan kabiinissa knallit päässä. Toinen kysyy: Excuse me Sir, did you just fart?  johon toinen vastaa - Of course I did. Do you think I always smell like this?  hehheh.

Olen muuten ihan varma, ettei Marilyn pöräytellyt joogatessaan. Hauskaa Viikonloppua.

15 Vuoden Tuomio

Vauva kasvaa vauhdilla ja olen itse siinä kamalassa vaiheessa, kun hiukset tippuvat päästä tukuittain. Ensimmäisen lapsen kanssa, ipanan ollessa noin puolivuotias, mieheni sattui näkemään tennispallon kokoisia hiusmyttyjä pesun jälkeen ja kysyi tosi huolestuneen näköisenä - Kaljuunnutko sinä?

Minä odotin tätä vaihetta taas suurella inholla. Goodbye ihanat hyvinvoivat, paksut hiukseni. Jatkan vitamiinien syöntiä, jotta uusi kasvu olisi nopeampaa. Mihinkään hiusten pidennyksiin, tai edes tuuhennuksiin en aio nyt satsata. Kärsin mieluummin tämän hiirenhännän kanssa toistaiseksi ja opettelen pro:ksi kihartimen ja kaikenmaailman tuuhentavien tököttien kanssa;) Hiusten sijaan ajattelin panostaa naamaan.

Luen paljon naistenlehtiä ja seuraan uusimpia tuulia ihonhoidossa. Nykyään minua kiinnostavat kaikki anti-aging hoidot, joihin ei liity veitsi tai ihon alle ruiskutettavat aineet. Kesällä kyselin hyväihoisilta ystävättäriltäni minkälaisia rutiineja suosivat ja mitkä hoidot ovat parhaita.  Omat kokemukseni mikrohionnasta ovat olleet oikein hyviä, mutta olin saamassa selville miten väärässä olin ollutkaan -  herravarjele;)

Minulle kehuttiin microneedlingia -mikroneulaus? joten aloitin etsimisen siitä. En kuitenkaan päätynyt neulaukseen, vaan hottiin hydra facialiin. mm Täällä  tietoa molemmista.

Astuin hoitolaan, Magical Maureenin luokse. Hän on kuulemma varsinainen taikuri ja anti-aging spesialisti. Arvioisin hänen iäkseen 55? iho oli hyvin sileän näköinen ja hyvin kevyesti meikattu. Hän on anti-aging kouluttaja ja oli juuri käynyt läpi whole body chemical pealin. AUTS! Hän sanoi minulle, kun lähdet täältä tänään, näytät siltä, kuin olisit juuri ottanut botoxia. Minä jäin kauhuissani miettimään, että onks se siis jollain tavalla hyvä asia?;)

Geeniperimä on kuulemma onnekseni kohdallaan ja minulla on hyvä iho. Iho-ongelmia ei ikinä ole ollutkaan, mitä nyt pintakuivuutta ja karmeaa hilseilyä talvisin Suomessa. Täällä olen onnistunut saamaan ärsyttäviä otsaryppyjä auringossa- note to self- käytä hattuja(!). Ehkei olekaan ihan paha asia, että Rocco lähti autuaammille metsästysmaille...

Hän sanoi myös, että näytän ikäistäni nuoremmalta, Jihuu! ja, että you will be your most beautiful in your forties. Hyvä. Olisi aika surullista, jos hän olisi sanonut, että Tsorppa. Your best years are gone. Now it's time to try to save whatever is left;) buhahaha. Vähänniinku, että sitä ollaan nyt elämän ehtoopuolella. Kun kysäisi miten terveellisesti syön, en pystynyt vastaamaan, kun minulla petti pokka. Siihen hän vain sanoi, että terveellinen ravinto ja riittävä uni ovat ihonhoidon a ja o. Joojoo tiedetään;)

Olipa muuten mielenkiintoiset otteet; itse hydrahoito kesti aika vähän aikaa. Tunne oli samantapainen kuin ultraäänipuhdistuksessa tai mikrohionnassa. Ei siis ehkä miellyttävin, muttei sattunutkaan. Mikrohionnan hän lyttäsi täysin. Sanoi, että se saattaa jopa aikaistaa vanhenemista, whaaaat?! Rahat takaisin!! Hioo ihon ja paljastaa sen kuulemma vaurioille. Jaa. Uusi spesialisti, uudet tuotteet ja uudet mielipiteet. With passion, may I add.

Läträttiin kaikenmaailman kantasolu voiteilla. Ah ihanuutta. Hän pyöritti kaikki kreemit myös silmien ympärille ja hieroi kädet, niskan, decolteealueen. Lähdin kotiin kiiltävänä, hyvin hoidettuna, ja ihan amatöörinä; pussi täynnä ylihintaisia tuotteita.  Miten tässä nyt näin kävi? Olen Dermalogican uskollinen käyttäjä jo toistakymmentä vuotta! Mutta ehkä onkin jo aika vaihtaa? Nyt pussissa Hydropeptide tuotteita. Minulle täysin uusi tuttavuus. Hän muuten lyttäsi myös Dermalogican, sillä tuoteperhe on alunperin suunniteltu acneiholle ja kuulemma tekee jonkun ihme kerroksen ihon päälle ja saattaa tukkia huokosia? Itse olen kyllä ollut sarjaan äärimmäisen tyytyväinen.

On myönnettävä, että iho näytti ja tuntui tosi hyvältä käsittelyn jälkeen. Ajelin kotiin tyytyväisenä, mutta yksi lause jäi soimaan päähän. You still have a good fifteen years, before you need to think about getting some work done.  Että sillä lailla. Aion silti takaisin parin kuukauden kuluttua.

Hauskaa viikonloppua!

Tataa!

PS kaikista pelottavinta kaikessa, ettei tuo lause säikäyttänyt minua millään lailla. Taisin nauraen vastata vaan, että joo, jos hankit minulle Christy Brinkleyn skin doctorin yhteystiedot. Hän lisäsi siihen, että joo, tai Cindy Crawfordin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Yläkuvassa kyseinen Christy, then and now, ikää 60. joopajoo. Että ihan vaan kasvisruokavaliolla ja hyvillä yöunilla;)

Suuret suunnitelmat

Suuret oli suunnitelmat; merkkasin kalenteriin joogaa ja tanssituntia, oli lounastreffeja cityssä ja neuvotteluja potentiaalisten uusien asiakkaiden kanssa. Energinen hyvinvointiviikko tulossa; sopiva määrä töitä ja liikuntaa. Jes, nyt olisi palikat kohdallaan!

Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat lennossa, kun vilusta värisevä, kuumeinen lapsi ilmestyi sänkyni viereen tiistaiaamuna kello viisi. Jaha, soli sit siinä; punaisia henkseleitä kalenteri täyteen. Ei ois maistunukkaan. Positiivisena ajattelin heti, että noni, 3 päivän sisällä on itselläkin varmaan kurkku kipeänä ja siihen tyssää sitten taas urheilutkin ainakin viikoksi. Voihan vitalis.

Onnekseni, pystyin taistelemaan tautia vastaan viikon. Lapset sairastivat kukin vuorollaan, myös vauva, joka onneksi pystyi silti nukkumaan. huoh. Tähän on sanottava, ettö jonain päivinä vanne hiukan kiristi päätä. Työt oli hoidettava, samoin sairaat lapset. Siinä sitten milloin kukakin sylissä istuin lohduttamassa, sekoittamassa mehua, antamassa lääkettä, silittämässä. Ja vauva tietenkin aivasteli aina suoraan naamalle. Tartunta oli satavarma, sairastuminen vain ajan kysymys.

Kun heittää monta palloa ilmaan, joku saattaa pudota;) Yritin opettaa pojalle juomista, kun olen onnistunut päätöksistä huolimatta kasvattamaan jo kolmannen tuttipullokieltäytyjän, argh. Teen myös vauvalle kaikki ruoat itse ja kerran (jos toisenkin) kattila unohtui hellalle...oho.

Stressitila oli aikamoinen johtuen ei vain leipätöistä, vaan myös vapaaehtoishommien takia ja lauantain tullessa, tajusin, että zumbatuntini oli myös minun ainoa liikunta sillä viikolla. Taas. Voi apua. Se niistä suurista suunnitelmista. Olin aivan varma, että viimeistään zumba kaataisi minut sänkyyn, mutta sinnittelin vielä muutaman päivän, kunnes pikkunuha muuttui myös pikkukuumeeksi. örk.

Hetkellisesti kaikki olivat tässä terveitäkin, kunnes keskimmäinen sai muutama päivä sitten kuumeen takaisin ja jonkun omituisen niskajäykkyyden; tulipa siinä taas vähän valvottuakin, kun WebMd vihjasi aivokalvontulehduksesta...

Toisaalta, sittemmin olen päässyt kerran joogaan, kerran barreen. Arvostan nyt tunteja, joilla musiikki on hiljaa ja saa vaan hengitellä ja keskittyä hiljaiseen kidutukseen. Olen löytänyt hoitajankin. Kyllä tämä taas tästä. There's always tomorrow, eikö? Ja kun asioita oikein suhteuttaa, pikkuflunssat ja lievä mökkihöperyys eivät mittakupissa paljon paina. Tuttavapiirissämme on ollut lyhyen ajan sisällä kaksi aivoverenvuotoa. Oma purnaus hävettää sen rinnalla, kun toisten koko elämä järkkyy.

Sitä paitsi olen minä vähän humputellutkin; tulevan Suomen matkan verukkeella kaapista löytyy uudet saappaat, parit puserot ja huikea odotus. Retail therapy toimii.

Kivaa viikkoa.
Tataa!

PS kaiken oman tuskailun keskellä istuin taas koulun pick up/drop off jonossa ja näin kuinka tyttäreni astui luokan ovelle, antoi opettajalle high fiven, niinkuin täällä on tapana, ja ampaisi reppu selässä juoksuun.Vauva äänteli takapenkillä. Juuri silloin ajattelin, nenää samalla niistäessä,  miten ihanan onnellista! Juuri tämän tunteen ja näyn muistaisin loppuelämäni. Lapseni juoksee autolle, minun luokseni - tai ainakin haluan ajatella niin;) Mikä ihana näky! Eipä aikaakaan, kun hän maleksii tympeänä teiniangstissaan;) Nautin tästä nyt.

Be careful what you wish for

Sen voi tehdä mind mappaamalla tai ajatella vaan, suunnitella ihan salaa itsekseen, mutta kuitenkin aina tilanteen sattuessa olla vähän niinku hollilla. Voi hiljaa itsekseen päättää, että vielä joku päivä! Ensin ei uskalla ääneen sanoa, kun ei ole varma itsekään. Pelottaa. Sitten, kun vähän rohkaistuu ja sanoo asian ääneen ja koemahdollisuus koittaa, se on niin jännää, että siitä ei melkein selviäkään. Kädet tärisevät, kun iso ryhmä tuijottaa ja luottaa sinuun. Kun tilanne on ohi, kävelet noin puoli metriä maan pinnan päällä. Onnistuit sittenkin.

Puhun tietenkin zumbasta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin jonkin verran, esim täällä ja täällä. Päätin siis pari vuotta sitten, ihan salaa itsekseen, että mitenköhän tuohonkin hommaan pääsisi, vaikuttaa tosi hauskalta. Olin löytänyt upean ohjaajan ja lähdin tunnilta aina sellaisissa endorfiineissa, että lajiin oli pakko tutustua paremmin. Olin siinä vaiheessa käynyt myös aika monen ohjaajan tunnilla todetakseni, että tunti voi olla todella hyvä ja hauska ilmankin, että ohjaajalta, tai osallistujilta, odotetaan käärmenaisen notkeutta ja taitavuutta. Jotkut ohjaajat olivat vaan kertakaikkiaan t-y-l-s-i-ä, joten sekin pani ajattelemaan, että pystyisin itse kyllä paljon parempaan;) (Vähänniinku kotona tietää Jeopardyn tai Onnenpyörän vastaukset paljon nopeammin ja paremmin kuin ne pelaajat. Paikan päällä onkin eri asia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä.)

Parin certifikaatin suorittamisen, sijaiseksi palkkaamisen jälkeen ja muutamien mutkien (raskaus ja vauva ei ollut pienin mutka...)kautta se sitten tapahtui. Asiat loksahtivat paikoilleen;  minulle tarjottiin omaa tuntia. En oikeastaan edes empinyt, sanoin joo, ennen kuin ehdin asiaa ajatella. Tunti osui lauantaille, joten ihan pelkkää kiitosta ei kotoa kuulunut...

Nyt on sitten taas jännät paikat aika monestakin syystä; en ole vielä ihan parhaassa kestävyyskunnossa, elopainoakin on hiukan enemmän kuin soisi, mutta sijaistin vauva mahassa vielä seitsemännellä kuulla, joten pystyn kyllä ohjaamaan. Kunhan vauva siirtyy kokonaisuudessaan "ulkoruokailuun", aion ottaa jonkun tehokkaan syön terveellisemmin ja hoikistun -kauden, ehkä;). Toisaalta, en ole ainakaan intimitating fitness nainen - pelkkää luuta ja lihasta-kunnossa. Saliin on helppo tulla, kun näkee ohjaajan;)

Tällä ohjaajalla on makkaroita ja hikoilee ainakin yhtä paljon kuin kaikki muut, ellei enemmän;) minun on laitettava pohjameikkikin tunnille, etten näytä siltä, kirkkaantummanpunaisella naamalla ja valkoisella näävelillä, että kohta tuo ohjaaja pyörtyy;) Hymyilen ja painan menemään. Minun tavoitteeni on se, että tunnilta lähdetään hymyissä suin ja hikisenä.

Tähän mennessä kaikki on mennyt hyvin. Olen pyytänyt, sekä saanut palautetta, enimmäkseen tosi positiivista, mutta toki valituksenkin. ärsyttävä tyyppi;) Nyt, parin tunnin jälkeen, olen saanut myös pari uskollista seuraajaa. Sijaistin eilen illalla, nyt taistellen pikkuflunssaa vastaan,( jippii) ja siellä nämä pari rouvaa olivat taas asennossa eturivissä. Aika kivaa ja jokseenkin omituista.

Eiköhän kuntokin tästä pikkuhiljaa nouse, kun pääsen taas liikkumaan enemmän ja tämä omituinen on-off nuhakin helpottaa. Täytyy sanoa, että olen hirmu tyytyväinen siitä että harrastuksesta on tullut toinen pikkutyö. En tässä myöskään nuorru, joten jos tällä tavalla, vähänniinku pakolla, saisi itsensä taas hyvään kuntoonkin.

Jännittävintä ja ehkä haasteellisinta kaikessa on se, että on minun vastuullani tehdä tunnista kiva. Minun vastuullani, että ihmisillä on mukavaa ja että treeni tuntuu. Kunhan aikaa on mennyt kuukausi pari, nähdään kuinka paljon porukkaa paikalle viitsii. Tähän mennessä salissa viihtyy noin kolmekymmentä henkeä, mutta ehkä tulla tupsahtavat paikalle vielä vahingossa, luullen, että se vanha ohjaaja vielä vetää tuntia? Paras palaute on se, että ihmiset tulevat takaisin. Pitäkää minulle peukkuja.

Tämä on siis se pieni saavutukseni, kaiken muun kiireen päälle. Että sitten tämmöinen juttu. Ainakin saa hassutella kampauksien kanssa;) ja tämä työ kyllä antaakin energiaa. Kivaa viikonloppua! Huomenna taas ohjaamaan.

Tataa!


PS Olen myös lupautunut kouluttautua body flow-ohjaajaksi.  Siitä en hengissä selviä. Olen pökkelö kuin puunukke. Mutta, on oltava tavotteita ja astuttava oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Body flow ohjaajat ovat ihanan vahvan ja sutjakan näköisiä, eli siinäpä motivaatiota...mutta oikeesti - voihan nenä, että tulee olemaan vaikeeta. Kaikkeen sitä ihminen lupautuu...

Yläkuvassa Oprah meets Starbucks filosofiaa; You are here not to shrink down to less, but to blossom into more of who you really are. Näillä mennään.

Beach after beach after beach

Labor day, paikallinen wappu, hehheh, tuli taas yllättäen;) Itse maanantain tein töitä, niinkuin työläisten päivänä kuuluu. Rock'n'Roll. Ja kun en ikinä muista tätä maanantaivapaata, niinpä en osaa ajoissa suunnitella perheelle mitään extraa. Enkä siis suunnitellut.

Päätimme viettää pitkää viikonloppua perheen kesken, syödä hyvin ja nautiskella. (ensin ajattelin vihdoin varata surffikoulun, mutta joku mummoilujännityspelko yllätti ja se surffaus taitaa kyllä jäädä käyttämättä tänä vuonna. Ensi vuonna sitten, kun en enää ajattele äitihormoneissa haita ja kaikkia muita vaaroja ja mahdollisia tapaturmia, kun varvaskin on nyt kunnossa;)

Launtai meni täydellisen lauantain kaavalla; ylös, extra hidas ja täyteläinen aamupala, sitten koko perheen voimalla kuntosalille, zumbatunti, asioiden hoitoa, leffaa, hyvä ruokaa, viiniä, myöhäisillan sauna ja uinti. Kiitos, nam.

Sunnuntaina suuntasimme rannikolle. Sama juttu taas; minä halusin käydä Natural Bridges state beachilla, yläkuvassa, pikapysähdyksellä ja syödä hyvän lounaan jossain, mutta mieheni halusi ajella Route 1stä tuntikaupalla. Nouuuuuu! Täysin kärsimättömänä ihmisenä selvisin päivästä silti aika hyvin;) Onneksi( ? ) toinen tyttäreni kärsii samasta oireesta, joten me sitten valitamme autossa kuorossa;) hihihi.

Ajoimme ensin Santa Cruziin, sinne Natural Bridges beachille. Voi mikä pettymys. Olen bongannut aivan upeita kuvia tuttujen fb sivuilta ja odotukset olivat korkealla. Ranta on pieni, hiekka ei näyttänyt kovin puhtaalta ja voi hyvää päivää mikä haju! Pelikaaneja ja muita merilintuja asustelee ja kakkelee isolla kivellä. Ja sen kyllä huomaa;) En luovuta. Aion tuonne joskus takaisin, mutta ehkä keskellä viikkoa? Rauhallisempaan aikaan? tjaa. Näkemisen väärti. Me emme halunneet jäädä siihen hajuun.

Sitten olikin lounasaika ja yelpattiin itsemme tänne: Mission St BBQ. Ei mikään idunpurijan paikka, vaan ihanan rähjäinen, mutta puhdas, aito amerikkalainen diner, jossa etusijalla on ruoka. Verhon roolia hoitivat eriväriset ja kokoiset kankaiden palat, jotka oli kiinnitetty ikkunoihin pyykkinarun tavoin. Pihalla savusi jättismoker. Kuvassa komeilee maukas rib sandwich.

Asiakaskunta ei ollut höyhensarjalaista, joten heti ovelta tiesi, että jep, ruoka on varmasti hyvää ja sitä saa tarpeeksi.;) Oh, miten hyvää lihaa, maukas coleslaw ja perunasalaatti. Minä en osannut valita, joten tilasin kaikki sliderit, ihan lintuna kun aina syön; nautaa, kanaa ja nyhtöpossua (nyhtöpossu on kyllä niin hurmaavan hauska sana, etten pääse siitä yli ollenkaan). Suussasulavan hyviä lihoja ja erikoisen makea bbq-sauce, jonka ystävä olen ollut vasta hyvin vähän aikaa.

Täydellä vatsalla kohti beacheja. Päätimme ajella vähän aikaa rannikkoa, löytääksemme parhaat rauhalliset rannat. Davenport beachille palataan vielä picnicille ja matkan varrella oli yksi, kite surfereiden suosima ranta. Näitä rantoja oli matkan varrella koko ajan. Samoin hyviä vista pointeja, eli näköala pysähdyspaikkoja.

Majakoiden ystävinä pysähdyimme myös Pigeon Pointilla katselemaan maisemia ja syöttämään vauvaa;) Poika on kyllä mahtava matkakumppani; ei valita, kunhan on mukana meiningeissä. On varsinainen päivänpaiste ja hymypoika. Rannalla, siristeli kovassa tuulessa ja maiskutteli ilmaa kieli ulkona;) voi suloisuutta.

Muutaman tunnin seikkailun jälkeen suuntasimme takaisin päin, route ykköseltä route 84sta 280:lle. Metsätien varrella on kyllä sellaista hökkeliä, että luulisi asukkaan olevan joku noitapahanen. Woodsidella pysähdyimme paikalliseen aivan ihanaan bakeryyn ja vetäisimme kakkuöverit. Lämpimät suositteluni, Salted brownies ja Triple chocolate mousse cake olivat tarpeeksi makeita, minullekin.

Olipa taas kiva päivä tutustua läheisiin rantoihin ja upeisiin maisemiin. Merituuli teki tehtävänsä, tai se kakku, ja kaikki lapset nukkuivat kotimatkan. Meitäkin ramasi. Totuus on, ettei näihin jylhiin maisemiin, merituuleen, rantaviivaan ja aaltoihin kyllästy ikinä. If you are lucky enough to live by the sea, you are lucky enough;)

Tataa!

Muut, muut, muut entä minä?

Olen tässä arjen alettua ollut hiukan stressaantunut. En edelleenkään osaa ottaa sitä omaa aikaa, ja kun teen töitä kotoa, kukaan ei näe sitä. En siis kiirehdi ulos korot kopisten istuakseni ruuhkassa matkalla toimistolle. En näytä työkiireiseltä;) Sen sijaan istun kotona, käyn joissakin tapaamisissa ja välillä edustamassa, jonglööraan päivisin eri asiat. Huomaan, kuinka pinna kiristyy ja tiedän mistä apu, mutta joku minussa taistelee vastaan. Ajattelen, että kyllä tämä tästä. Painan eteenpäin omassa tuulitunnelissani. Jollen muuta joitain käytösmallejani kohta alkaa ottaa pattiin. Satunnainen apu ei auta. On löydettävä kestoratkaisu. Teen sen eteen nyt töitä.

En halua herätä siihen, että huudan täällä katkerana, että äiti hoitaa täällä kaikki hommat oman työnsä lisäksi. Eikä kukaan auta. Ikinä. Vaikka kuinka pyytäisi. Sillä noin voisi joskus helposti käydä...kröhöm. Olen jopa miettinyt lakkoa, mutten kestä kertyviä sotkukasoja itse;)

Yksi läheinen ystävättäreni sanoi kerran; Jos marttyyriksi aikoo ryhtyä, sitä saa sitten olla loppuikänsä. Helpompaa ja nopeampaa vain tehdä itse. Joo ja ei. Et ei sit muuta ku itse se akkuporakone kädessä polvet tutisten tikapuille.

Asuukohan minussa salaa isompikin marttyyri? Kun avun pyytäminen, saati vastaanottaminen on niin pirun hankalaa.. ja toisaalta, kun itse tekee, on tavallaan kauhean ylpeä ja osaava että niin, menkää te muut vaan sinne avuttomuuskerhoon. Tämän täytyy olla joku tosi suomalainen luonteenpiirre;) ROAR sisua!

Sitten kun itsekkäästi (koska pienen vauvan äidin ei kuulu tehdä niin?) lähden ja jammailen jollain tanssitunnilla ihan vaan meikkis meikäläinen ja mää, olenkin sen jälkeen taas ihan eri ihminen. Miksen siis priorioisi, kun kerran oikeastaan voin kun haluan ja päätän, että käyn tietyissä jumpissa. En sovi niille kellonajoille muuta. Tietyt ajat ovat kalenteristani buukattu. Piste.  Miksi käytäntö tökkii? Jos vauva vaikuttaa väsyneeltä, en lähde viemään minnekään. Tämä vauva-aika on niin ainutlaatuista ja lyhyttä, mutta sitten päässä viiraa. Tunti sinne tänne, eikö? Järki sanoo näin, mutten silti sillä hetkellä ajattele niin.

Ja miten pystyn kuitenkin irrottautumaan lastenmenoihin, koulun kokouksiin, auttamaan ystävää, viemään ja tuomaan? Aina, kun kyseessä on joku muu. Nytkin tulin juuri tunnin istunnosta koululta, nyt kyseessä musikaalin infotilaisuus. Samaan aikaan olisi bootcamp tunti, mutta sinne en mukamas ikinä pääse..hmmmm. Perinteinen äitisyndrooma.

Aina joku muu, ei ikinä vaan minä. Vähän sama asia, kun vieraille väännetään pötyä pöytään tuntikaupalla, mutta ihan vaan perheen kesken eihän sitä kehtaa;)

Mutta miksen minä voi olla itselleni tärkeä? Kuka minusta huolehtii, jollen minä itse? Ja miten herään tähän vasta nyt? Ystävättäret ovat pitäneet kiinni omista menoistaan jo vuosia. Tähän on tultava muutos.  Ja ihan itsehän minä olen perheen käytännöt luonut. Mies on välillä yrittänyt ehdottaa kaikenlaista, mutta minä en ota kuuleviin korviin. Onkohan se joskus ihan Sherlockina huomannut pientä kireyttä;)

Minulta kysytään,  - How do you do it all?  - Dunno. But in all honesty, I'm sometimes in a really bad mood. Sen kerron nykyään. Mutta olen stressaantuneempi tekemättä mitään, kuin tekemällä paljon. Tässä mitään supernainen-kruunuja tarvita tai haeta. Tyyppikysymys.

Jäin suustani kiinni koululla tänäkin aamuna juuri tästä aiheesta, kun painelin puolijuoksua autolle vaunuja työnnellen, kahvi toisessa kädessä; sanoin, niin, onhan tässä kaikenlaista, mutta yritän kyllä rauhottaa. Sitten katsoin kelloa ja sanoin, Ai kauheeta, pitää rientää kotiin, pestä hiukset, delegoida vauva hoitoon ja olla puolilta päivin Stanfordissa yhdessä conferenssissa. ;)

Hauskaa ja rentouttavaa viikonloppua.
Tataa!

PS minulla on nyt parin hyvän hoitajan tiedot. Eipä aikaakaan, kun annan vauvan jollekin hoidettavaksi ja saatan lähteä ihan itse, yksin, vaikka ihan vaan jonnekin. Ilman sen suurempaa ennalta sovittua menoa. Aivan hurja ajatus.

Ja olen saavuttanut itselleni, oman kehityksen kannalta, erään tärkeän merkkipaalun. Siitä lisää pian!

Beach Party

Mikkihiirimanian jälkeen takaisin beachille. Ah mikä rauha.

Lauantaina oli ystävättäremme syntymäpäivät; miten onnistummekin aina samaan aikaan paikalle;) Ensin suunnitelmissa oli pokeri-ilta, mutta vaihtui vauhdissa beach partyyn. Molempi parempi;) Pokeri-iltakin olisi tosin ollut hauska. Lapset innostuivat läiskimään korttia ihan tosissaan joulun aikaan Floridassa. Taisi keskimmäinen oppia huijaamaankin.

Amerikkalaiset don't fool around, mitä varusteluihin kuuluu. Täällä piknikit ovat totista puuhaa; jokaisen autotallista löytyy retkituolit, ainakin puoliteltta, iso pyörilläkulkeva cooleri, vaikka tämä olisi tietty vielä hienompi;), järjetön määrä kaikenlaista tilpehööriä, astioita, ottimia, retkipöytiä, minigrilli, muovialustallisia huopia jne jne. Me ollaan tässä ihan noviiseja ( lue: en kestä taas sitäkin tavaramäärää) Mutta pikkuhiljaa sitä tavaraa tuntuu kertyvän. Piknikit ovat osa kalifornialaista elämäntyyliä ja kelihän on läpi vuoden sellainen, että ulkona viihdytään.

Nämä juhlat alkoivat aamupäivästä ja "telttakylä" oli helppo bongata jo kaukaa. Oli isompi ruokateltta, johon tarjoilut oli katettu. Ne oli tietenkin catrattu paikallisesta trendipaikasta. Ison teltan ympärille oli pystytetty neljä muuta telttaa. Oli vilttejä, retkituoleja, paddle boardeja, boogie boardeja, coolereita, kenkiä, lapsia ja aikuisia, upea cruiser lahjapyörä rusetteineen, lahjakasseja ja kaikenlaista muuta. Set uppia oli tehty aamupäivällä monta tuntia. Minä mietin mielessäni, että ai kauheeta mikä roudaaminen takaisin päin. Hiekka rahisee autossa vielä kuukausia;) PMA - positive mental attitude, buhahaha. Keskityin siis olennaiseen.

Päivä oli ihan kiva. Oli mukavan pilvistä, eli vauvaa ei tarvinnut pitää koko ajan teltassa, eikä käännellä vaunuja hysteerisesti pois päin auringosta. Tämä kuva on tosin Huntingtonilta;) Ja kun en satu olemaan supermodel-kunnossa, pystyi helposti välttelemään myös bikineissä esiintymisen. Virallinen syy oli tietty se, etten uskalla kokeilla paddle boardaamista näin isossa aallokossa. En varsinkaan kokeneemman suppaajan kaatumisen jälkeen.  

Se meni suurinpiirtein näin: Synttärisankari meloi kaksoissiskonsa kanssa rohkeasti liikkeelle. Päätyi kuitenkin ottamaan ison aallon väärin ja vetämään sellaiset wipe outit, että katsojatkin säikähtivät. Tämän lisäksi iso lauta lensi aaltojen yli, päin erästä rouvaa, joka uitti pientä tytärtään rantavedessä. Hän ehti juuri ja juuri nostaa lapsensa syliin turvaan ja kääntää laudalle selkänsä. Lauta pamahti pahannäköisesti-ja kuuloisesti päin rouvan selkää. Onneksi selvisi mustelmilla. Joo, en lähde kokeilemaan. Tää on nyt nähty.

Viihdyimme rannalla oikeastaan koko päivän, mutta aiemmat kokemukseni taas vahvistuivat; LA on kyllä sisäänpäin lämpenevä paikka. On suorastaan erikoista, ettei sankari tai hänen miehensä ottanut hommakseen esitellä kenellekään. Porukkaa tuli ja meni, päätyivät juttelemaan ja naureskelemaan keskenään. Tyyliin - ollaan tunnettu kauan ja ollaan tyytyväisiä just näin. Asutaan samoilla alueilla, niin kuin aina ollaan asuttu. Ulkopuolinen elämä on turhaa. 

Ketään ei oikein kiinnosta. Kukaan ei kysy sinulta mitään. Ovat täysin wrapped up omassa elämässään. JA kun et kerran asu alueella, What's the point, eikö? Tyyliin - Jos me ei vaikka enää koskaan tavata, pitäiskö minun jollain tavalla kiinnostua sinusta tai sinun elämästä?  Omatoimisena paukkasin eri porukoihin höpöttelemään ja toki tunsin joitain ihmisiä ennestään. Sankari, joka sattuu myös olemaan vauvamme yksi kummitäti esitteli kyllä poikaamme, sinne sitten perään kuikuilemaan;) You are on your own. Tuntui siltä, että me ollaan nyt luotu puitteet kivalle yhdessäololle, ole ystävällinen ja viihdytä itse itseäsi. Piste.


Mieheni tapasi vanhoja tuttujaan ja he muistelivat tietty menneitä ja röhöttivät yhteisille jutuilleen ja tutuilleen, jotka olivat tehneet kuka mitäkin hauskaa. Jep jep. Nyt taas tiedän miltä miehestäni tuntui Suomessa 12 vuoden ajan, kun puhuimme jostain Lapin reissusta vuonna 1989. Sillä erotuksella, ettei ensimmäisinä vuosina ymmärtänyt sanaakaan suomea....

Kun juhlat olivat ohi, olin ihan tyytyväinen. Oli kiva taas palata hotellille perheen kesken ja rantakadulle syömään. Seuraavana päivänä oli luvassa pitkä paluumatka Pohjois-Kaliforniaan.

Tataa!

PS nyt ovat koulut taas alkaneet ja työt, enenevässä määrin. Arki on alkanut siis vauhdikkaasti. Pikkuhiljaa postailen siis ja todella vanhoja juttuja, mutta bear with me. Kyllä tästä taas vauhtiin päästään!

Hey Mickey!

Mihin viikot menevät? Fiuh aika lentää ja postaukset jäävät puoliväliin; palaan koulujen alettua takaisin ruotuun, ensi viikolla;) Nyt Anaheimiin:

Nopea aamupala ja liikkeelle. Mukavana Super8 plussana, saimme jättää auton ilmaiseen parkkiin hotellin alueelle, joten reippahasti kävelimme Disneyn shuttlelle. Saanen huomauttaa, että olimme liikkeellä kello kahdeksan! Woot Woot! Jonkun sortin ennätys. Varmasti.

Toontown

Anaheimin alkuperäinen Disneyland oli minullekin uusi tuttavuus. Olemme onnistuneet välttelemään tätä kamalan ihanaa lapsikohdetta kaikki muut Losin reissut;) En jotenkin näe järkeä viedä esim  3-vuotiasta Disneylandiin, sillä suurin osa jää silloin kokematta, ainakin laitteista, eikä ihan pieni osaa arvostaa (?) Disneylandin yksityiskohtia ja tunnelmaa. Ja meidän lapset pelkäsivät kaikkia hahmoja pienempinä. Pääsymaksukin on melkein 100 dollaria per nuppi, joten huvi ei myöskään ole ihan ilmaista. Mutta, kukin tyylillään. Ja vietiinhän me sinne kyllä vajaan 6kk ikäinen. Eli, kun sitten tulevaisuudessa pyytelee sinne, sanotaan vaan, että sähän olet jo ollut Disneylandissa, etkö muista?;)

Jungle Cruise

Me olimme suunnitelleet hyökkäystaktiikan, eli laitteet, joihin ehdottomasti halusimme.  Ensin suunnattiin Frontierlandiin, sieltä, Tomorrowlandiin jne jne. Aamulla ysin aikaan selvisimme laitteisiin 5-10 minuutin jonottamisella. Holy mama. Disneyllä on käytössä ilmainen fast track-systeemi; nimen voi käydä jättämässä listaan ja antavat ajan, jolloin tulla takaisin ja pääsee melkein koko jonon ohi. Ab Fab. Käytimme tätä keinoa monessa suositussa laitteessa, mm Space Mountainissa. Huom, Disneyn  fast track on ilmainen, toisin kuin muissa huvipuistoissa!

Liisa Ihmemaassa

Space Mountain. Olen yrittänyt tähän laitteeseen kolmessa eri Disneylandissa, ekan kerran 17-vuotiaana, sitten reilut 20-kymppisenä, aina onnistumatta. Seriously. Se hemmetin laite on aina kiinni, huollossa tms. Nyt, melkein juoksin sinne kahden mikkihiirikorvaisen tytön kanssa fast trackit kädessä ja tsädäm, laite oli juuri mennyt kiinni. Yritin sinne päivän aikana kolme eri kertaa ja suutuin, sillä olin halunnut sinne aamulla, mutta se ei sopinut jonkun muun suunnitelmiin. mur. Neljännellä kerralla se oli auki ja pääsin vihdoin kiljumaan tähtien sekaan. Mahtavaa. One thing to check of my bucket list;) Lapset menivät vielä toisen kerran into piukeena. Jee!

On myönnettävä, että vaikka olen hurjapää ja pää alaspäin roikkuminen on hauskaa, inhoan pimeitä paikkoja ja sitä, että oikein kunnolla säikähtää. Niinpä en juurikaan välittänyt edes Matterhornista, jossa joku Bigfoot hyppää eteen karjuen ja silmät kiiluen;) ja siinä kelkan kyydissä, kolinassa, tuli selkä kipeäksi. Mummoilua.

Pirates of the Caribbeaniin oli karmea, melkein tunnin jono, joten työntekijät ehdottivat jättämään vaunut parkkiin ja koko perhe kyytiin. Tuntui olevan tapa. Kokemus oli aivan fantastinen, sillä vauva ehti siinä jonossa väsyä ja tulla nälkäiseksi niin, että kun astuimme laivaamme, pieni huusi rintarepussaan suoraa huutoa, kunnes simahti. Jep. Loistoidea. Minä siinä tosi iloisena ja ennen kaikkea rentona. Ei tullut hiki, eikä mennyt yhtään hermo kireälle, kuten kuvitella saattaa...

I am your Father

Lounaalla katsoimme upean live shown: Darth Vaderin ja Sith Darth Maulin sekä muutaman Star trooperin ja jedioppilaan taistelukohtauksen. Tuli oikein kylmät väreet, vanhana Star Wars fanina. Ehkä juuri tästä syystä, mieheni oli pakkosaada se muki..

Menemättä kaikkiin Disneyn yksityiskohtiin, Frozenin Annaa ja Elsaa olisi päässyt tapaamaan 210 minuutin jonottamisella. Juu, ei sit menty. Helinä-keijunkin luokse oli yli tunnin jono. Jepjep. Mikin tapasimme sattumalta, juuri kun olimme kävelemässä Main Streetiä ulos ja jonotimme puolisen tuntia valokuvaan hänen kanssaan. Oli pakko. Ihan Klassikko.

Disney on aina Disney. Ansaitsen mitalin, että jaksoin siellä iltakuuteen (!!) vaikka tein lähtöä kello kolmesta eteenpäin, tyyliin- eiköhän tää ole jo nähty... Mieheni oli sitä mieltä, että lähdimme aikaisin. Olisihan meidän pitänyt katsoa vielä kulkue ja ilotulitukset. Argh, kiitos, ei. Onneksi lapsetkin olivat ihan tasaraha. JA ei se sieltä minnekään katoa. Jos niikseen tulee, mennään uudestaan. Jos asuttaisiin lähempänä, liputtaisin kausikorttien puolesta tuonnekin.

Miinuksena, moni laite oli päivän aikana rikki. Luulisin noilla pääsylippuhinnoilla olevan varaa pitää laitteet kunnossa? Tai ehkä joka ilta ei kannata räjäyttää taivaalle miljoonaa, jos vaikka puolella selviäisi?;) Onpa kyynistä;). Harmittaa, etten päässyt Peter Pan laitteeseen. Se olisi ollut kiva näyttää lapsille, jos se on niin kiva kun muistan.

Gift shopit ovat aivan ihania Disneyllä. Tässä pieni osa killuttimia, charms. Pikkutyttöjen unelmapaikka, ja niin, onhan noi ihania isompienkin mielestä. Eri teemojen mukaan, voi ostaa vaikka mitä, personoituna. Onneksi meillä on tapana ostaa vain magneetti tai avaimenperä muistoksi. Nyt mukaan lähti Mikkihiiren korvat ja pientä krääsää. Oma mopo meinasi lähteä ihan käsistä. Onneksi järki esti. Tällä kertaa.

Tataa!

PS Otimme fast trackit Indiana Jonesiin. Isomman tytön kanssa tunneleita pitkin maan alle. Pokka piti pimpelipom, vaikka inhotti ihmispaljous ja ahdisti olla maan alla. Olimme seuraavina menossa jeepin kyytiin, kun laite meni rikki. Edelliset ihmiset jäivät kyydin sisälle jumiin(yäk mikä ajatus). Odotimme 15 minuuttia, laite saatiin päälle, mutta se jumiutui uudestaan. Odotimme vielä toiset 15 minuuttia, mutta sitten security sulki laitteen ja poistuimme ilman paniikkia exitin kautta. Esikoiselle tuli pettymyksestä itku. Kyllä minuakin harmitti, mutta toisaalta, korkean ja ahtaan paikan kammoisena, olin salaa tyytyväinen, ettemme ehtineet kyytiin, ollaksemme jossain maan uumenissa laitteen sanottua POKS. Ensi kerralla Indiana, ensi kerralla....

Pääkallon metsästys

Oli vieraita viime viikko, joten keskityin emännöimiseen ja nauttimiseen. Niin ihanaa, että ystävät tulevat oikeasti käymään, eivätkä suunnitelmat jää puheiden tasolle. Pääsee itsekin osittaiseen lomatunnelmaan nauttimaan seudun antimista ja puitteista. Siitä lisää myöhemmin. Nyt takaisin SoCal meininkeihin;

Piti päästä pääkallo-ostoksille. Se jäi niin vaivaamaan; siis Venice Beachille! Ensin syömään rannan ainoaan istuvaan ravintolaan;) ja sitten ostoksille. Lapsetkin olisivat halunneet omat kallonsa, mutta tyranniäitinä ostin vain itselleni. Siellä se nyt vihdoinkin komeilee korulipaston päällä.  (Taidan hakea joka kerta yhden ja aloittaa ainakin 3-5 kokoelman. Eri kokoisia ja värisiä, kiitos.) Siivoojat olivat stailanneet kaulakorulla...

Venice on aina kokemus. Kadulla kulkee jos jonkinlaista kulkijaa, on erilaisia esiintyjiä, kodittomia, superfitness-tyyppejä, kaikki sekaisin sulassa sovussa. Tällä kertaa parkkeerasimme hiukan kauemmas, joten kävelimme koko rannan oikeastaan päästä päähän ja ihailimme myös hiekan kupeessa olevia taloja. (varvas kiitti...) Venice canals on näkemisen arvoinen. Samantapainen alue löytyy myös Marina Del Reystä.

Iltapäiväksi siirryimme Huntington Beachille, Orange Countyyn, missä lapset pääsivät taas lautailemaan, kunnes rip tidet tulivat ja oli aika siirtyä mantereelle. Hassua kyllä, voisin joskus kuvitella asuvani esim Newport Beachilla, OCssa.

Losissa ajaminen on lapsista aina tosi jännää, sillä lentokoneita nousee ja laskeutuu koko ajan. LAX sijaitsee Santa Monican ja Manhattan Beachin välissä, eli tavallaan ihan keskellä kaupunkia.

Rannalla, minä seuraan tyttärieni touhuja ihan sydän syrjällään.  Olen niin huono aallokossa, meren virtauksissa, että olen just se olkaa-tosi-varovaisia-äiti, enkä se pitäkää-hauskaa-äiti. Mieheni, joka on puolikala, vakuuttaa, että on hyvä, että lapset oppivat, että joutuvat välillä aaltojen alle, kokevat miten meri käyttäytyy. Välillä esikoinen pyyhkäytyi alle, näkyi vain vilahdus polvesta tai kyynärpäästä, kunnes nousi ryvettyneenä, hymyillen, pinnalle. (Ihan hirveetä kattoo.) Mieheni vietti lapsena seitsemän kesää junior lifeguardeissa, joten aalloissa ja virtauksissa uiminen on tuttua hänelle. Toruu minua koko ajan sanomalla, etten saa siirtää pelkojani lapsille, Joojoo, mutku mutku siellä voi olla haitakin...

Tytöt ovat jo nyt paljon parempia ja rohkeampia uimareita kuin minä. Kroolaavat ja hengittävät oikein, pää veden alla. Minä räpiköin sammakkoa niska jäykkänä, pää hiukan täristen pinnan yläpuolella...Pitäisiköhän mennä jollekin tekniikkatunnille? tai sitten tyydyn istumaan märkäpuku päällä rannalla,  näyttäen siltä, että vesi on elementtini;) (ps antakaa vene tai vesiskootteri, tai jäädyttäkää tuo neste lumeksi, kiitos.)

Päivän päätteeksi siirryimme Anaheimiin. Olimme päättäneet vihdoin viettää päivän Disneylandissa. Argh. Sen sijaan, että olisimme maksaneet yhdestä yöstä Disney resortin hotellissa 300-400 dollaria, maksoimme vajaan satasen Super 8:ssa, johon minulla oli ihan kamalan negatiivinen ennakkosuhtautuminen, vaikka virallisesti väitän, että puhtaat lakanat ja siisti wc riittää,;) Tätä hotellia suositeltiin ja se oli kävelymatkan päässä Disneysta, aioimme viettää siellä vain yhden yön nukkuen, so who cares? Sinne siis.

Super8 oli todella positiivinen yllätys. Huoneemme oli valtava ! 2 queen bediä, kiva pieni istuma-alue, iso peseytymistila, siistit puitteet. Avot. (Lasten mielestä tosi hieno paikka!Olivat ihan innoissaan)Kun saavuimme sinne illalla, ehdimme juuri nauttia Disneyn jokailtaisesta aivan mahtavasta ilotulituksesta! Raketit paukkuivat suoraan hotellin yläpuolella puoli tuntia; aina kun luulin, että wow! tämä oli finaali, se ei ollutkaan ja entistä upeampaa räiskettä oli tulossa, huhhuh. Aloin itsekin innostua seuraavan päivän seikkailusta.

Hotelli sijaitsee n. puolen mailin päässä Disneystä, eli noin kilometrin päässä. Me olimme illalla niin poikki, ettemme lähteneet käymään edes Downtown Disneyssä, missä olisi päässyt tunnelmaan, ostoksille ja syömään, vaan haimme paikallisesta italialaisesta ruoat huoneeseen. Suosittelen lämpimästi; manicotti ja pizza veivät kielen mennessään! Hiilarikoomassa tuli uni aika nopeasti kaikille ja vauva (ja äiti) tarvitsi päivän päätteeksi vain paikallaan oloa, leikkiä ja sylittelyä.

Tataa!

PS perheemme toinen aikuinen halusi myös kallonsa. Tuo toimii mukina. Tulee varmasti tosi kovaan käyttöön.

Pyöräilevä Ryhävalas

Suunnittelin ja pakkasin koko maanantain. Laukkuun heitettiin jos jonkinlaista asuyhdistelmää koruineen kaikkineen. (90% tuli takaisin käyttämättä, quelle surprise..) Laukut, rattaat, matkasänky, boogie board, ämpäreitä, märkäpuku (vaikka se olikin mieheni mielestä iha häpäsy). Aivan surrealistista koko hommassa oli se, että auto oli lähes valmiina puolilta öin, vaikka olimme lähdössä matkaan vasta tiistaiaamuna! Miracles do happen.

Tiistaina liikkeelle ja suht kivuttoman noin kuuden tunnin siirtymän jälkeen perillä, ah. Rakas Hermosa Beach. Rakas majapaikkamme, sama vanha huonekin;) Tällä kertaa oltiin melkein varustauduttu; mukana oli jopa juomia ja jotain pikkuruokaa. Huoneessamme on kunnon keittiö. Vautsi vau. Toki silti suuntasimme rannan kautta kävelykadulle syömään ja nauttimaan happy hourista. Oikeastaan meille riittäisi aina vain jääkaappi ja kahvinkeitin.

Keskiviikko oli aivan hullun hyvä päivä;  Aaamulla ensin Scotty's aamupalalle. Tarjoilija oli tosin noussut väärällä jalalla, joten varmistin, ettei mieheni kirjoita mitään 25% tippiä (on paljon runsaskätisempi tippaaja kuin minä). Good Stuff on myös nimensä veroinen aamupalapaikka, breakfast burritot vievät kielen mennessään. Sitten Hermosa Cycleryyn ja one speed cruiserit alle.

Pyöräily kuuluu Losissa meidän vakiojuttuihin; Rannassa kulkee "rantaraitti", aivan hiekan vieressä, noin parinkymmenen mailin matkan. (toki välillä joutuu kulkemaan pätkän pois hiekalta) South Bay bike paths- Santa Monica tästä  Ensin, epäilin, miten meidän sirkus saataisiin liikkeelle, mutta oivasti; esikoinen pyöräili itse, keskimmäiselle viritettiin trail-a-bike minun pyöräni perään ja pienimmän autoistuin kiinnitettiin trailerin teltan sisälle, verkon taakse. Voila. Soli siinä, fab five liikkeelle!

Pyöräilimme ensin Redondolle, (huom pienimpien kanssa Lagoon on suosittu), jossa pysähdyimme syömään supertuoreita kala-ja äyriäisherkkuja. Mahtava paikka! Suosittelen todella lämpimästi. Valitset elävistä merenherkuista omasi, friteeraavat tai höyryttävät sitten maun mukaan. En ole ikinä syönyt niin hyvää fish cevicheä, enkä niin upeita calamareja - Clam Chowder on taas ehdoton! Tänne pitää vaan osata tulla. Onneksi oli paikallinen opas mukana, joka halusi katsella vanhaa game arcadea lapsineen, trip down the memory lane;) Ruoka on varmasti hyvää myös ylemmällä tasolla, Redondo Pierillä, mutta myös varmasti kaksi kertaa kalliimpaa. Ihana meininki.


Tällä kertaa olin sitten sopivasti unohtanut vaipat, joten arvata saattaa miksi päätimme sotkea takaisin Hermosalle, emmekä jatkaneet enää etelään Torrance Beachin ja Palos Verdesin suuntaan...Öh.

Aamuliikunnan jälkeen suuntasimme boogie -tai bodyboardailemaan, as you wish. Tyttäreni ovat jo aivan huimia uimareita ja sukeltelevat isojen aaltojen alta syvemmälle. Mieheni opastamana sitten kukin vuorollaan laudan päälle; hurjan hauskaa ja taidokasta menoa aina hiekalle asti.  Mieletöntä!

No, mieheltä lahjaksi saatu surffiopetus on vielä käyttämättä, mutta päätin, että jos nuo ipanatkin, niin kyllä minäkin. Normaalisti mummoilen. Vesi oli yllättävän lämmintä, joten en sit laittanut sitä märkäpukua;) (vaikka tosiasiassa käyttäisin sitä myös spanxina;))Veteen, aallon bongaus, kauhea potkiminen ja JIHUUUUU mikä vauhti!Mahtavaaa! Mä surffaaaan!!!

Suu auki, into piukeena, kaikki tapahtui nopeasti; yhtäkkiä tössähdin hirveällä vauhdilla ja voimalla rantahietikolle sen laudan päällä, sormet jäivät laudan alle, AUTS!, Sitten toinen iso aalto pyyhkäisi yli ja olin ihan pökerryksissä. Bikinin housut olivat valahtamassa nilkkoihin, peppu oli hiekkaa täynnä. Meikit poskilla, uitettuna koirana, yritin nopeasti ylös samalla tarkistaen, että kriittiset paikat olivat piilossa. Suussa rahisi hiekka, silmiä kirveli. Onneksi se komea lifeguard ei napannut punaista kellukettaan ja pannut juoksuksi;) En sentään näyttänyt siltä, että hukun. Lauta oli mennyt menojaan. Voi perkele.

Ekasta kokemuksesta huolimatta, heti, kun kehtasin (eikä silmiä enää kirvellyt), menin veteen uudestaan ja kävi aika lailla samalla tavalla. Ensi kerralla laitan muuten sen märkäpuvun ja pidän sormet laudan päällä. Märkäpuku päällä ei tarvitse pelätä sitä, että yhtäkkiä makaa ihan ryhävalaana siinä rantahietikolla takapuoli paljaana pärskien.

Tataa!

PS Alkuillasta otimme vielä pyörät alle ja suuntasimme Manhattan Beachin laiturille jäätelölle ja illaksi taas kävelykadun huumaan. Oltiin kaikki aivan tasaraha, kuten kuvitella saattaa.

PPS Redondolla on himmeitä paikkoja;) kuten tämä. En sit ostanut mitään, vaikka mainostivat mm keijuja, öljyjä, enkeleitä, kristalleja, tuulikelloja, itkuvartioita ja tietty psychic readings. Matkakertomus jatkuu...