Maxwell

Vauvan lisäksi ja ihan kamalan arpomisen jälkeen, perheeseen on tullut toinenkin uusi jäsen; Maxwell. Rehellisesti sanottuna, en ollut tekemässä järkiratkaisua, mutta tein sellaisen, tällä kertaa.

Mieli ehti muuttua moneen kertaan ja nimi oli jo melkein paperissa tätä ostaessa, tosin käytettynä. Tuntui heti omalta, MUTTA se on meille vähän pieni. (Autot piti luonnolliseti myös koeistua koko perheen voimalla) Fakta kuitenkin on, että rattaat kulkevat mukana seuraavat pari vuotta ja meitä on viisi, jne jne. plääääh. Cadillac tuli ihan puun takaa, mutta jäi vähän häiritsemään...

Rocco on siis myyty. Sinne meni - nyyh! Elämäntilanteeni ei enää salli tuollaisia räväkän intohimoisia, vallattomia poikamiehiä;) Sitä paitsi tilalle tullut oma vallaton poika, joka muiskauttaa oikein kuolaisen suukon ja kikattaa, on paljon paljon parempi vaihtoehto. Tässä tilanteessa on oikeastaan ihan sama millä autolla ajaa. Vauva-arki on niin ihanaa. Olisin tyytynyt ajamaan Eddielläkin vielä pitkään, mutta on aika päivittää autokantaa. Eddie-parka. Luotettava uskollinen Eddie; joutui taas drivewaylle, pois tallista.

Maxwell on hillitty ja jämäkkä herrasmies. Takuuvarmasti luotettava, ehkä jopa hiukan sliipattu. Väri on hillitty, kromiosia vain juuri sopivasti. Ei mitään prameilua. Vain nousukkaat pröystäilevät, sanoo Maxwell. Maxwell ei lähde lomallekaan ilman pikkutakkia, sillä, eihän sitä koskaan tiedä? Toki, pellavainen pikkutakki ajaa asian kesällä. T-paidassa liikutaan vain urheilukentillä, muuten paidassa on aina kaulukset. Verrytteluhousuja käytetään, no, verrytellessä.

Maxwell on corporate jobissaan, johtavassa asemassa. Vaatteita ostetaan säännöllisesti, mutta aina vain laatua. Kauden trendeihin osallistutaan hyvin hyvin hillitysti. Harrastuksiin kuuluu tietysti golf ja veneily. Talvisin laskettelu; suksilla, ei laudalla. Lautailijat nääs sylkevät ja kiroilevat. Se ei herrasmiehelle sovi. Eikä lumessa istuminen. Siinähän saattaa kastua takapuoli.

Maxwell nauttii joskus sikarin viininsä tai konjakkinsa kanssa, eikä ikinä sotke alkoholin kanssa. Hassuihin sateenvarjodrinkkeihin ei kosketa kolmen metrin tikullakaan. Tyylikkyys on punainen lanka kaikilla elämän osa-alueilla. Suositaan skandinaavista minimalistista tyyliä, sekä tietty italialaista designia.(ranskalaisia viinejä, sveitsiläisiä kelloja ...)

Maxwell on luotettava kumppani. Ei ehkä se hauskin, mutta oikein komea ja luotettava. Maxwell ei jätä tielle ja odottaa myös toiselta osapuolelta sekä sitoutumista, että sivistynyttä, suorastaan hillittyä käytöstä. Good on paper, ellei perfect, mutta se jokin, se pieni pilke silmäkulmassa, se huolettomuus, se sotkuinen tukka (?), jokin puuttuu.

Mitenköhän tässä käy? Joko minun täytyy kasvaa aikuiseksi tai sitten kun Maxwell lähtee kesän jälkeen töihin, kauluspaidan alta vilkahtaa nahkanaru, joka laitettiin rantalomalla hullutellessa kaulaan.

Tataa!

PS katseeni kiinnittyy edelleen machompiiin, hauskempiin, Tahoehin ja Yukoneihin. Käytettyä autoa ostaessa, sellaista juuri sopivaa yksilöä ei vaan oikealla hinnalla löytynyt ja yksi kaunis lauantai, päätin, että arpominen saa loppua ja autokauppaan lähdettiin siltä istumalta. Toki, olin koeajanut ja katsellut pitkät illat jo ainakin kuukauden, ellen kauemmin, sopivia yksilöitä.

Voi siis olla, että Maxwell vaihtuu vielä. Pikkutakki on ihan jees, ja kovin eurooppalainen, mutta veri vetää tuollaiseen huppari, varvastossut, surffishortsit yhdistelmään;) Tatuointeja ei tarvitse olla, mutta hiekkaa saa olla vähän varpaanväleissä;) Mustat vanteetkaan olisi pahitteeksi;) Escalade, vanha pakkomielteeni, on jäissä. Se on hieno, mutta kertakaikkiaan liian kallis.

Ei kahta ilman kolmatta, neljättä ja viidettä

Tiedät tilanteen; yhtäkkiä pesukoneesta kuuluu omituinen ääni, eikä se ole liivin kaarituki, tiskikone päästää vedet lattialla, tv sanoo poks, peruutat auton pihan ainoaan lyhtypylvääseen...

Meillä makuuhuoneen iso TV lopetti yhtäkkiä toimintansa. Just, kun olin ajatellut siirtyä katsomaan sinne myöhäisillan ohjelmat ja leffat, samalla, kun syöttäisin poikaa. Nyt, sammun sohvalle. TVtä ei kannata kuulemma korjata, vaan ostaa uusi. Hinta on melkein sama. Tschi-tsching!

Eddien rengas tuntui ajaessa löysältä ja mieheni laittaessa paineita kohdalleen, sanoi, että meidän on kyllä ostettava autoon kokonaan uudet renkaat ennen sen myymistä. Tschi-tsching! Olemme päivittämässä autokantaa. Lapset ovat sydän syrjällään siitä, että Eddie lähtee ja onhan tuo palvellut meitä aivan mahtavasti. Eddiellä ajelen itsekin nyt joka päivä ja nautin siitä, että auto kulkee muristen, lasten kanssa on helppoa, tilaa on.

Pojan synnyttyä, vaihdoimme mieheni kanssa sängyn puolta, jotta olisin lähempänä pinnasänkyä. Totesin jo parin yön jälkeen, että selkähän tässä menee. Mieheni puoli sängystä on  ihan kuopalla. -No uskot vihdoinkin! oli vastaus. Oma puoleni on ok, siinä mitään kuoppaa ole. Vaihdoimme takaisin ja suuntasimme seuraavana viikonloppuna sänkykauppaan testimakaamaan. Ideana oli ostaa vaan uusi patja, mutta sänkyjen hinta koostuu 80-90% juuri siitä patjasta, joten koko helahoito menee uusiksi. Tschi-tsching!  ARGH.

Me odotetaan edelleen sitä sairaalalaskua, joten parit hankinnat ovat holdilla. Eddie sai uudet kumit alle, sänky on valittu, vaan ei vielä hankittu. Suurin menoerä on vielä tulossa; autojen vaihto.  AUTS jo valmiiksi. Meillä on nyt kolme autoa käytössä ja tiedän varsin  hyvin mitä pitäisi tehdä, ollakseen järkevä ja käytännöllinen, mutte(n)mme ehkä pysty olemaan. Olen jopa kerran todennut järkevän vaihtoehdon ääneen, hyvin hyvin varovasti, mieheni nyökytellessä. En varmana sano uudestaan, ettei luule, että olen tosissani. Hän suhtautuu taas tähänkin asiaan tyynesti. Minä olen hulluuden partaalla.

Alan jo selvitä suurimmasta shokista, siitä, että Rocon tie boytoynani on tullut tiensä päähän. Tiesin kyllä jo heti alussa, ettei ole pitkäjänteistä aviomiesmateriaalia, mutta shokki on silti kova. Vatsaa pistää, on tosi ahdistavaa ajatella luopumista. Kukakohan on Rocon seuraava? Niillä on sitten varmasti tosi hauskaa. Olen valmiiksi jo mustasukkainen, sillä olen kokenut uskomattoman ihania, vauhdikkaita onnenhetkiä Rocon kanssa. Onneksi käytäntö muistuttaa joka kerralla, että Rocon yhtälö on  tosi hankala, ellei mahdoton. Rocco on max neljän hengen urheiluauto, eikä liikkuminen edes vain lasten kanssa oikein toimi. Vauvakaukalo vie niin paljon tilaa, että pelkääjän paikan istuin on vedettävä tosi eteen ja selkänoja jää kivasti 90 asteen kulmaan. Joo, ei. Rocco on liian kallis siihen, että istuisi autotallissa surimman osan ajasta. Mustangille pitää antaa säännöllisesti kyytiä. Voi itku.

Kun nämä autoasiat, ovat henkimaailman juttuja, on tosi vaikea lähteä liikkeelle, kun ei tee mieli mitään. (tai no tekee, se helmenvalkoinen Tesla P85 olis edelleen kiva, mutta kun uupuu se satatonnia...) Olisinpa ihminen, joka osaisi lähestyä tätä asiaa kylmänviileästi ja käytännölliseti. hehheh. Autohan on joillekin ihan vaan kulkuneuvo. Minua ei ole rakennettu niin. Muutaman pakotetun autokauppakäynnin jälkeen pahin autokriisi on kovaa vauhtia kääntymässä autokuumeeksi.

Oikeita vaihtoehtoja on nyt korkeintaan kolme. Yhden sporttisen sedanin koeajon jälkeen alkoi jo vähän helpottamaan. Fiuh. (mutta yritän nyt aika onnistuneesti ignoorata sellaisen faktan, että vaunut kulkevat mukana seuraavat kaksi vuotta...) Tällaista projektia nyt siis. Ja jos sairaalasta tulee ns rautalapiosta takaraivoon, tyydymme vähempään. Onneksi aurinko paistaa ja on hellettä. I'll think about it tomorrow.

Aina kun silmä välttää, laitan katon auki ja hurautan menemään, ihan vaikka ruokakauppaan sitä puuttuvaa maitoa hakemaan. Until we depart, my love.

Tataa!

PS se oikea englanninkielinen sanonta meneekin ka-ching;) mutta yritin tuolla versiolla sitä kassakoneen kilinää;) ehkä tajusit kuitenkin, hehheh. En vaihda uhallakaan.

Hassuttelua

Ehkä se on tämä vuodenaika; pimeän turvin voi tehdä kaikkea kivaa; pehmoilla, hassutella, tossutella flanelleissa ja villasukissa. Lapsettaa.(Flanelleissa ja villasukissa siksi, että talot ovat huonosti tiivistettyjä eikä lattialämmityksiä harrasteta. Sisällä on aina vilu ja vetää jostain nurkasta.)

Samaan aikaan nautin siitä, ettei kesäkamppeissa enää tarkene ulkona. Thank Goodness. Alko jo samat releet pahasti tökkimään. On aivan upeeta vetää nahkajakku päälle, sukat ja kunnon kengät. Vanhoista äitiyskamppeistakin löytyi hyviä paitapuseroita, jopa joka syksyistä ruutua, jota voi hyvin yhdistellä farkkuihin ja nahkasaappaisiin ja tuntea olonsa trendikkääksi.

Suurin osa täällä tarjolla olevista äitiysvaatteista on ihan hirveitä ja tyylistä en tingi. Odotusarvona, katukuvassa, tuntuu olevan, että raskaana olevat naiset laahustavat verkkareissa tai joogapantseissa, yhdistettyinä miestensä huppareihin. Samaan hintaan unohtavat pestä hiuksensakin. Siis Niin Hirveetä Kattoo. Ja sama tyyli jatkuu vauvansaannin jälkeen... En tunne olevani millään tavalla sairas, miksi siis tässä tilassa pitäisi näyttää siltä, että elämä on kamalaa? Identiteettiäni en aio hukata, enkä tyyliä. En aio tehdä mitään suuria sijoituksia mitä äitiysvaatteisiin tulee, mutta kyllä tässä nyt ihmiseltä pitää näyttää, ennen kuin näyttää hetkellisesti valaalta sen viimeisen kuukauden;) Silloin minut saattaa bongata niissä venyvissä ja paukkuvissa joogapantseissa, muttei edelleenkään mieheni hupparissa, paitsi ehkä kotona;)

Eeeenivei, kävinpä Googlella yhdessä, taas niin inspiroivassa strategiapalaverissa, jonka jälkeen kahlasin autolle punaisten ja keltaisten vaahteranlehtien läpi. Tuli syksyinen, ihana olo. Oli helppo hengittää, teki mieli glögiä ja villapeittoja, lyhtyjä ja hillovoileipiä. Ja taas tuli koti-ikävä. Ilmasta inspiroituneena päätin poiketa hakemassa Pumpkin Spice latten ja samalla reissulla törmäsin, kuin sattumalta, autoasusteisiin.

VIHDOIN tänä vuonna Eddie saa sarvensa ja punaisen nenän! Viime vuonna ne olivat loppuunmyydyt kaikkialta. Jipiiiii! Ainoa miinus on se, että mieheni on kieltäytynyt ajamasta poronnäköisellä autolla;) Ihme tosikko. Onneksi käytössämme on tällä hetkellä kolme autoa ja kun omat aivoni tästä vielä pehmenevät, on varmaan turvallisempaa siirtyä ajamaan Eddie-tyyppistä tankkia ja jättää Rocco-ralliauto suosiolla talliin;) Miten voikin näin pieni asia niin hymyilyttää ja ilahduttaa. Virnistelin ostokseni ansiosta kuin mikäkin puolijärkinen koko ajomatkan takaisin kotiin. Tulevat lapsetkin ilahtumaan! Ihan parasta. Saisko Eddien pukea jo? Saattaa muuten olla, että pääkaupunkiseudun liikenteessäkin vilahtaa joulun alla yksi auto ihan porona;)

Halloween on huomenna. YÄK. Karkki- tai kepposjutut on ihan ok, mutta vihaan, edelleen,  säikyttelyä. Olen nähnyt pienestä saakka painajaisia, näen niitä vieläkin, ja esikoiseni on tullut äitiinsä. Kaikki uudet kauhuleffat jää katsomatta. Mies se ei usko. Vuosi toisensa jälkeen ehdottelee kaikenlaisia kamalia Halloween-juttuja. En Lähde.

Naapurustomme lapset lähtevät porukalla kiertämään taloja, joten minä jään kotiin jakamaan karkkia. Inhottavaa, jos ovelle siunaantuu teinizombeja. Sitten se leimahti, HEI, miksi antaisin joidenkin räkänokkien pelotella itseäni? Fight Fire with Fire....

Äkkiä kaupoille ja tsädäm! Nyt on sitten hankittu sellaiset kasvomaalit, että hyvää päivää. Aionkin maalata itseni niin hirveän näköiseksi, että saavat muut pelätä. (Ei tosin pidä katsoa peiliin ollenkaan;))Pitäisköhän vielä aina ovikellon soidessa hyökätä sivuportista pihalle ja yllättää karkinkerjääjät mottitaktiikalla takaa? Buhahaha ja kiäh kiäh. Kamalia ideoita löytyy esim täältä.

Menispä jo Halloween ja Thanksgiving, jotta pääsisi koristelemaan joulua;) Joulussa ei ole mitään pelottavaa, pelkkää ihanuutta.

Tataa!

PS kuvassa meidän perheen tämän vuoden pumpkinit. Yksi iso pumpkin olikin täynnä matoja, JAIKS, meni suoraan roskiin. Sormet olivat pikkuhaavoilla, kuin rapujuhlien jäljiltä, joten vauva ei nyt saanut omaansa kaiverrettuna. Pärjännee ilimankii.

Kolmas ja Neljäs

On juhlittu kuopuksen synttäreitä ja Amerikan Itsenäisyyttä. Aamupalaksi 8 layer red velvet-kakkua , lahjaksi hieno carry-on tulevia matkoja varten ja alkuillasta lapsen toiveesta Great Americaan. Ostimme v-i-h-d-o-i-n kausikorttimme, sillä niillä viiletetään huvipuistossa taas lokakuun loppuun. Oli muuten hauskaa, kun nyt pieninkin on melkein niin pitkä, että pääsi kaikista hurjimpiinkin laitteisiin (seisoi tosin välillä mittausvaiheessa vähän varpaillaan, pikku hurjapää).  Meidän synttäriperinteisiin kuuluu, että saa valita missä syödään. Pieni toivoi the Cheesecake factorya, sinne siis. Menu on aika kaloririkas..huhhuh. BTW, meidän pöydästämme löytyi juuri tuo porno Bistro Shrimp pasta. ounou.

Jotta synttäreiden vietto ei kuulostaisi liian tavalliselta, meidän perheelle tyypilliseen tapaan jotain aina sattuu ja tapahtuu, pitää mielen virkeänä. REWIND; Olimme sopineet, että hurvittelun jälkeen suuntaamme suorinta tietä ravintolaan, sillä kaikilla oli kiljuva nälkä. Kun sitten saavuimme autolle joskus kahdeksan aikaan, huomasimme, että takarengas oli ihan lättänä. Syykin selvisi; renkaassa oli iso naula. Voihan vitalis.

Olimme tietty liikkeellä Eddiellä. Siihen yli parin tonnin painoiseen möhköönhän on tosi kätsy vaihtaa rengas. Onneksi olimme ottaneet mukaan varmuuden vuoksi uimakamat, sillä huvipuistossa on myös vesipuisto. Muumipyyhettä maahan ja hommiin. Lapset tuskastuivat, pieni kiukutteli, Miksi mun synttäreillä käy näin?! Tunnelma oli kireähkö... Olimme myös pukeutuneet sopivasti juuri renkaanvaihtohommiin, valkoinen ja vaaleansininen pellava kun on erittäin likaa sietävä matsku;)

Onneksi puolen tunnin puhkumisen ja muutaman avuliaan meksikolaisen jälkeen pääsimme matkaan huoltoaseman kautta. Vararengas oli onneksi ehjä, vaikkakin aika luttana. Ostoslistalle lisättiin kunnon heavyduty tunkki.

Kamala kuumuus jatkui ja Itsenäisyyspäivä valkenikin tuulettomana aurinkoisena päivänä. Aamupäivä vietettiin altaalla. Kun veden lämpötila on noin kolmekymmentä, ei se enää ole kovin raikastavaa. pläääh. Despicable Me 2 oli tullut leffoihin, joten päätettiin lähteä katsomaan se 3Dnä.
Ihan hauskan leffakokemuksen jälkeen omat grillauksen eivät oikein iskeneet, joten lampsittiin lähimpään ravintolaan. Tällä kertaa se oli Red Robin, ei mikään gourmet, mutta periamerikkalainen, hampurilaisia-ja kaljaa- paikka. Sopi just 4th of July:ksi, samanlaista pöperöä olisimme tehneet kotonakin. Tosin, meillä olisi ollut myös maissintähkiä, sillä kyllähän  sitä vihanneksia täytyy tarjota;) Kuvat ovat kyseisen ravintolan katosta.

Pienen pohdinnan jälkeen päätimme sonnustautua illan viettoon ja lähteä Santa Clara Central Parkin 4th of July ilotulituksia katsomaan. Stars and stripes- härpäkettä päähän ja menoksi. Ilotulitukset olivat komeat! Räjäyttivät taivaalle aikamoiset rahamäärät, mega show kesti yli puoli tuntia.

Palasimme kotiin iltamyöhään. Molemmat ipanat nukahtivat autoon matkalla kotiin. Nyt on sitten taas juhlittu heidänkin itsenäisyyspäiväänsä. Itsenäisyyden juhlinnassa on kyllä vissi ero; Suomessa sytytetään kynttilät ikkunaan ja vakavoidutaan. Täällä huudetaan U-S-A! U-S-A! ja riehutaan liput käsissä.  Molempi parempi?

Hauskaa viikonlopun jatkoa.
Tataa!

Another Road Trip

Ja taas ollaan monta kokemusta rikkaampia. Reissuun lähdettiin tällä kertaa perjantaina. Tarkoitus oli pakata rauhassa aamupäivällä ja karauttaa liikkeelle heti puoliltapäivin. Joo, ei sit lähetty.

Minä jumitin töiden kanssa.

Kun liikkeelle vihdoin päästiin mieheni oli kummallisen hyvällä tuulella. Oli salaa päättänyt, että tekisimme pikkupysähdyksiä matkalla ja ajaisimme pohjoiseen rannikkoa pitkin. EI!!!
Minä pidän reippaasta matkanteosta, kun ollaan menossa pisteestä A pisteeseen B sinne matkataan mieluiten vauhdilla. Sumuisen Golden Gaten ylityksen jälkeen mieheni siis kylmän viileästi ilmoitti, että me ajaisimme Stinson Beachin kautta ja jatkaisimme pitkin rantaa, kurvasi pikkuteille ja aloitimme kiemuranousun ..aarrgghhh. Minäkin kiemurtelin, istuimessani, kuin kissa pistoksissa, lapset tappelivat takapenkillä. Taisin hiukan valittaakin. Kirsikkana kakussa, huomasin ennen San Franciscoa, ettei mieheni autolaturi toimi ja puhelimeni akku piippasi koko ajan. Paniikki.

No, kurvailimme sitten ylös alas vuoria kohti Stinson beachia. Ei paljon maisemia nähty, oli sankka sumu. Taisin huomauttaa asiasta kerran tai, kaksi;) Tässä kuva Muir Beachin overlookista;)buhahaha.

Ei meillä mitään, vähän jo nauratti, mutta paikalle pöllähti hääpari ottamaan kuvia, no, tulipa ainakin tasaisen harmaa tausta..

Ennen Stinson Beachia alkoi takapenkiltä kuulua,  - Äiti, mulla on huono olo.
Ainiin, voi ei, olin täysin unohtanut, että lapsia vaivaa matkapahonvointi, kun kiemurrellaan vuoristoteillä. Arvatkaa vaan oliko pusseja mukana. Ei muuta kun tien poskeen yskimään. Ei jotenkin kuulunut nääs alunperin suunnitelmiin ajella pitkin kiemurateitä. Minä aloin olla hermo lopussa ja jännitin milloin lentää. Mieheni sanoi.  - We will have fun and that's just it. Aloitti pontevasti laulelemaan.

Yritin olla paremmalla tuulella, sillä on ihan kamalaa, kun on itse aivan innoissaan ja toiset ihan tympeinä. Minä taidankin olla tämän perheen kärsimättömin matkalainen. Lapset kinastelivat. En tiedä kuinka monta kertaa karjasin - Lopettakaa! takapenkin suuntaan. Mieheni hoilotti: "Why do birds suddenly appear Every time you are near?Just like me, they long to be Close to you." välillä oli Frankin vuoro. Minä ajattelin, että onkohan kaikkien perheiden automatkailu yhtä hullua vai matkustavatko muut perheet sulassa sovussa? Me ollaan kyllä varsinainen Kiljusen perhe.

Se lasten huono olo vaan jatkui ja hirveän nalkuttamisen jälkeen mieheni suostui palaamaan isolle moottoritielle. Me jouduimme tosin ajamaan vuorten yli toistamiseen, mutta sain ostettua matkalta jostain kyläpahasesta, taisi olla Point Reyes,  pahoinvointi pillereitä ja ehkä ne tehosivat. Meillä oli jäljellä noin 150 mailia ja keskinopeus oli 25-30 mph. Olisin tullut hulluksi sitä reittiä perille asti. Reitti ei nimittäin suinkaan koko ajan kulje vesirajassa, vaan pikkutie kiemurtelee läpi peltojen ja rähjäisien maatilojen. jippii...

Pysähdyimme Cloverdalessa. Sauna. Ulkona oli 101 Fahrenheitia ja asfaltti väreili. Joimme paikallisilla markkinoilla mukilliset home made lemonadea, söimme pienet välipalat  ja jatkoimme matkaa. Americanaa.

Loppumatka kiemurreltiin taas ja noustiin vuorten yli rannikolle. Ajoimme mm Anderson Valleyn lukuisien ja taas lukuisien viinitilojen ohi, tasting roomit olivat jo kiinni. Onneksi. Emme olisi muuten ikinä selvinneet perille asti. Lasten kikatus alkoi saada hysterian piirteitä. Mitäköhän niissä pillereissä oli...Parinkymmenen mailin matka läpi punapuumetsän ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä, kuvassa olemme jo selviämässä takaisin päivänvaloon. Mieheni sanoi minulle, että jos hän alkaa nähdä ewokeja, on aika vaihtaa kuskia. Minua ei enää muuta kun naurattanut. Hiukan väsynyttä.

Perille päästyämme viikonloppu sujui ihanasti, siitä pian lisää.
Tataa!

Pelkääkkönä polliisia Forresterin Eerik?

kuva lainattu

Vappua vietettiin tosi kuumissa olosuhteissa. huhhuh. Aika harvoin on asuyhdistelmänä ollut valkolakki ja bikinit.(ja perinteinen vappunaamari;)) Toivat suomalaiset ystävät mukanaan helleaallon. On varsin ironista, ettei avoautolla voi ajaa katto auki. On liian kuuma. Ei auta edes ilmastointi. Kaupan päälle palaa korvat, niska ja olkapäät, vähempikin riittäisi.

Nyt on vappu vietetty ja vieraat jatkaneet matkaansa. Enää ei istuta altaalla ja juoda kuplivaa. Arki on palannut perheeseen.

Hain lapset koulusta ja lupasin, että pysähdytään tutussa starbucksissa hakemassa jotain kylmää.;) Oltiin lämpöhalvauksen partaalla. Yhtäkkiä, edessä näkyi kuitenkin sinisten ja punaisten valojen välkettä. Liikenne näytti olevan poikki.? Vasen kaista oli tukossa, oikea kaista, jota ajoin oli kuitenkin tyhjä, joten jatkoin hiljaa eteenpäin. Virhe. 

Päästyäni poliisiautojen luokse, näky oli kuin suoraan Heat-elokuvan väijytyksestä. Yksi poliisiauto oli poikittain kaistojen edessä stopaten liikenteen, muutamia poliisiautoja tien sivussa, muutamia liikkeellä, kaksi poliisiautoa oli keskellä risteystä, etuovet auki. Ruskeapukuiset aurinkolasipäiset poliisit seisoivat ovien takana aseet ojossa. Siis sellaiset isot automaattikiväärit. Oh shit. Risteyksessä on pankki. hmmm  - 1+1. Olin koulubussin vieressä, joka oli vasemman kaistan paalupaikalla, minä oikean. Taakseni oli muodustunut jo jono. Olimme motissa. Voi kun olisin ollut Eddiellä liikkeellä. Se on sellainen tankki.

Oikealla puolella, pensaikossa hiipi pari poliisia näytellen merkkejä autoni vieressä seisovalle poliisille. Ensin ajattelin, että vau, onpa jännää, kunnes tajusin, että mehän ollaan ihan tulilinjalla. Yksi harhaluoti ja terve. Rupesi pelottamaan. Esikoinen purskahti itkuun. Avasin ikkunat ja kysyin josko me voitaisiin poistua autosta, halusin lapset turvaan. Poliisi kuitenkin kehotti pysymään aloillaan. Hiki virtasi noroina, oli hermostuttavaa, mutta rauhoittelin lapsia, että ei tässä mitään. Me ollaan turvassa. hehheh

Pankki oli ryöstetty viisi minuuttia ennen meidän saapumista paikalle. Etsintä oli käynnissä. Poliisit halusivat varmistaa rikospaikan läheisyyden, ennen kuin päästivät liikenteen jatkumaan. Selvittiin  kuitenkin parinkymmenen minuutin päästä turvallisesti jatkamaan matkaa, starbucksin kautta kotiin. Kotona käytiin vielä läpi tapahtunutta, mutta esikoiseni mielestä oli jännintä, että viereisissä autoissa oli ollut luokkakavereita, samoin siellä starbucksissa ja me pääsimme ensimmäisinä kertomaan kyseleville ihmisille mitä oli tapahtunut. Meidän turvallisessa lintukotolähiössä..

Yksi vanha herra tokaisi suoraan: Well, now we all need to start carrying a gun.Tjaa, en ehkä kuitenkaan kannata fight guns with guns- lähestymistä.

Täällä sattuu ja tapahtuu.

Tataa!

PS jännittävän ja tapahtumarikkaan iltapäivän kruunasi ilta Stanfordissa. Tällä kertaa mukana oli vieraileva tähti. Minua hymyilytti koko ajan, oli pakko raapustaa muistivihkoonkin, että voi Forresterin Eerikki, kun meinasi naurattaa ääneen. (luennot ovat myöhään illalla, saatoin olla hiukan väsynyt;))Teki mieli kysyä, onko kukaan koskaan sanonut hänelle, että hän on ihan ilmetty Forresteri, John McCook, suoraan 90-luvun puolesta välistä, sitä Eerikin primea, silver fox. Tosi lapsellista, mutta meni puolet ajasta siihen pällistelyyn enkä kuullut puoliakaan mitä hän sanoi. Kun minulla sitten oli puheenvuoro, virne ei poistunut naamalta. Tuli oman esityksensä jälkeen istumaan taakseni. Virnuilin jälleen tyhmästi. Ajatteli varmaan, että flirttailen. Samapa tuo. Halvat on hupini. tihihihi.

I'd rather be at home playing with my iPad

Olen siis omantoimenohella partiolaisryhmän johtaja. Tyttöjen Daisies-ryhmässä on kahdeksan jäsentä, i'iltään 5-6 vee. Viimeisimmät kokooontumisemme ovat olleet hiukan rauhattomia ja joukossa on, kuten aina,  yksi vapaan kasvatuksen helmi...

Kuten lapsille ja aikuisille lupasin, viettäisimme aikaa myös ulkoillen, vaellellen luonnossa. Tähän mennessä ulkoilumme on rajoittunut koulun ympäristöön, mutta eilen oli vuorossa off-site. Itse sonnustauduin koitokseen täydessä urheiluvarustuksessa; dryfit-trikoota ja fivefinger kenkää. Näiden ipanoiden kanssa tulee aina hiki;) Tässä lienee hyvä paikka kertoa, että tämänkertainen avustajani, yhden partiolaisen äiti, ilmestyi paikalle korkokengissä... Kävi sitten kuitenkin vaihtamassa jalkineensa ;) Ulkona oli kuuma, muttei onneksi pätsi, kuten aiempina päivinä. Olin laittanut viestiä vanhemmille, että pakkaavat mukaan hattua, aurinkosuojaa, mukavat kengät, eväitä ja juotavaa. Ja tietty autoistuimet matkaa varten. Kuten arvata saattaa, osalta puuttui turvaistuin, osalta eväät. Olin onneksi pakannut extrapulloja vettä ja oli mukana ylimääräinen istuinkin.

Autoihin pakkautuminen oli ensimmäinen säätö; kumpaan autoon ja kuka kenenkin viereen. Oma tyttäreni mökötti, kun ei päässyt parhaan kaverinsa viereen kolmannelle istuinriville, vaan joutui istumaan omalla istuimellaan. Maailmanloppu.

Matkalla auton desibelit nousivat sfääreihin. En kuullut tyttöjen kiljumiselta omia ajatuksiani. Taisin tosin heittää vettä myllyyn kurvaillessani Eddiellä mutkaista pikkutietä;) Tytöt nostivat kätensä ilmaan ja leikkivät olevansa vuoristoradassa?! Kun aurinkorasvat oli läträtty, lunchbagit ja vesipullot koottu, oli aika aloittaa vaellus. Ylämäkinousua olisi täällä luvassa sellaiset 0.8 mailia, eli vajaat puolitoista kilometriä.

Puolessavälissä matkaa, parin vesi- ja välipalapysähdyksen jälkeen mietin olinko sittenkin ottanut liian kunnianhimoisen tavoitteen, mutta hyvässä ryhmähengessä, (lue: one more climb, one more great effort and we will see the magnificient view and have lunch! Daisies don't quit!) päätimme nousta huipulle asti.

Yksi kerrallaan, noukin lapsilta heidän kantamuksensa, vedin perässäni kädestä pitäen, yritin puhua luonnon ihmeellisyydestä, bongata liskoja ja perhosia... Toimin vetojuhtana, muulina, you name it, ihan sama, kunhan sekalainen karavaanimme liikkui eteenpäin;)

Kun vihdoin saavutimme huipun, lapset olivat ihmeissään ja itsestään tosi ylpeitä. Yes, we can! Oli aika istua alas syömään eväitä, lukea tarina liittyen seuraavan merkin suorittamiseen. Eihän kukaan minua jaksanut kuunnella, perhosia pörräsi ympärillä, yksi iso haukkakin tuli moikkaamaan ja jättimäinen toukka oli tosi kiinnostava. Posket punaisina, silmät kiiltäen, hiukan hikisinä nauttivat saavutuksestaan! Mikä ilo.(ja helpotus)

Alastulo olikin toinen juttu. Ruoan ja levon jälkeen näissä ipanoissa riitti energiaa kuin pienessä kylässä. Minulta lähti ääni heitä paimentaessa...Eipähän ollut mountain lionin, puuman, kohtaamisesta vaaraa, sen verran meteliä pidimme. Yritin parhaani mukaan pitää ryhmän koossa, mutta karkailivat alas rinteitä juosten, lopputuloksena yhdet rikkinäiset housut, kolmet verta vuotavat polvet. Olisi pitänyt olla valjaat mukana, ja laastaria!(duh, ensi kerralla, ensi kerralla) Normaalisti lapset tottelevat, mutta ryhmän hellllmi, ei tottele mitään, ikinä. Joudun joka kerta sanomaan (napakalla äänellä), tämä koskee myös sinua XX. Kaikki muut kuuntelevat ja noudattavat ohjeita, ainakin suurin piirtein. Aika rasittavaa.

Metsäosiolla, polun reunassa lojui ISO lisko, nauttien lämmöstä. Koko ryhmä hiipi liskon ympärille ihmettelemään. Rohkeimmat tökkäsivät liskoa sormellaan ja juuri, kun sanoin, että lisko on kuollut, se ponkaisi hirveällä vauhdilla eteenpäin. Voi kiljumisen ja naurun määrää! Säikähdin itsekin, ja kesti hetken ennen kuin sain suoristettua selkäni käkättelyltä ja jatkettua matkaa.  Kertakaikkiaan mainio yhteinen kokemus.

Olisi ollut erityisen hauskaa, jos Google maps:in tyypit olisivat taas osuneet paikalle kameroineen ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä, etten kuullut tätä; I need to go. Number two. Now. Huhhuh;)

Tällainen reissu.

Tataa!

PS matkalla  huipulle oli huomattavissa pientä vastustusta; millloin oli nälkä, jano, kuuma,väsy, en jaksa kävellä, on hiki. Yksi aina tosi totinen kiinalaistyttö tarpoi eteenpäin kiukun voimalla;) Kun kysyin, onko kivaa? Sain vastaukseksi -I would rather be at home playing with my iPad.

Matkalla alas kaikilla oli jo tosi kivaa ja retken päätyttyä kysyivät milloin mennään uudestaan. Jaa, jos ei nyt kuitenkaan ihan heti;)

Gotta Love a Garage Sale!

Kuinka monta sataa kertaa bongaan jotain kivaa sisustuslehdestä, lukeakseni, että kyseinen uniikki design huonekalu on pelastettu roskalavalta, löydetty kirpputorilta tai aution talon vintiltä. Toisaalta, jos joskus dyykkaisin (yäk, en dyykkaa) voisin myös itse löytää jotain ainutlaatuisen ihanaa.

Kirpputoreilla käyn pakon sanelemana. Hirvein kokemukseni oli Valtterin kirppiksellä Helsingissä, missä tavaroita vietiin suoraan laatikoistani, ennen kuin sain kaiken esille. Sinne ukot häipyivät lasten vaatteet ja lelut kainalossaan ihmismassan sekaan. Yritin huudahtaa jotain perään, mutta sinne meni. Never again.

Nella ja Nuttu on tosi kiva, Espoossa. Vein sinne hysteerisiä kasoja lasten vaatteita, kenkiä  ja tarvikkeita, ostin myös jotkut Omolta tuoksuvat puserot nuorimmaiselleni. Olimme juuri muuttamassa, joten ne, joita en saanut myytyä, lahjoitin sinne ota tästä-kasaan. Oli muuten tosi puhdas ja kiva paikka!

Suomessa harrastimme jonkin verran huutokauppoja. Mukaan tarttui muutama lipasto, kerran joku taulu ja taidelasia. Sisustuksessa en kestä mitään matchy matchy- meininkiä, vaan haluan yhdistellä modernia ja antiikkia, erilaisia pintoja ja sielukkaita huonekaluja. En suostu luopumaan eteisen lipastostamme, jota mieheni vihaa. Lakkapinnassa näkyy vähän elämän jälkiä. Hyvä niin. Sillä vanhalla lipastolla olisi varmaan monta mielenkiintoista tarinaa kerrottavanaan.

Jos aikaa olisi rajattomasti, ja tietty hiukan ylimääräistä rahaakin, kunnostaisin huonekaluja. Lähtisin Eddiellä Alamedan antiikkikirppikselle tekemään löytöjä, tulisin kotiin, levittäisin pressun takapihalle ja ryhtyisin hommiin. Vuorokaudessani olisi poikkeuksellisesti 48 tuntia;)

Sattuipa viime lauantaina, että naapurillamme oli Garage sale. Alueellemme tyypillisesti, vanhempi pariskunta muuttaa pienempään taloon ja myivät tarpeettomaksi jääneitä tavaroitaan pois. Näitä garage ja estate sale- tapahtumia diggailen. Katsastan aina astiat, kynttilänjalat ja sivupöydät, sellaiset tavarat, jotka pystyy helposti pesemään. Lamppujakaan ei voi koskaan olla liikaa, eikä lyhtyjä? Haluaisin myös altaan reunalle jotkut massiiviset lepotuolit..

Zumba oli peruttu, lähdin naapuriin.(toki sitä ennen käväisin kysymässä miten pääsisin viralliseksi sijaiseksi, jottei zumbaa tarvitsisi perua. Nähtäväksi jää, ottavatko minut listoilleen. scary;)

Mikä mahtava saalis! Mieheni sai kauan kaipaamansa tosi pro:n,  pyöritettävän, kahden vohvelin raudan, (sunnuntaina testattiin, toimii loistavasti. ikävä kyllä...)ja minä schlemmer topfin. Täytyy googlailla ja kysellä äidiltä takuuhyviä reseptejä savipataa varten. Ainiin, molemmat tavarat olivat vielä alkuperäisissä laatikoissa ja täysin käyttämättömiä. Näiden lisäksi mukaan lähti halvalla Thulen suksiboxi. Lake Tahoe, here we come!

Yksi lempparipaikoistani on Consignment store; voisin käydä siellä ainakin kerran viikossa. Haluan löytää jotain uniikkia, jonkin kalusteen tai tavaran, joka puhuttelee. Vanhoissa kalusteissa näkyy ja tuntuu myös ihan erilainen käsityön jälki. Ei mitään Ikeaa. Myynnissä on sekä uutta, että vanhaa. Consignmentin valikoima vaihtuu koko ajan, joten jos jotain haluaa, siihen pitää tarttua kiinni heti. Huutokauppameininkiä. Yläkuvassa oleva lamppu tarttui mukaan viime syksynä. Oli rakkautta ensi silmäyksellä. Sopii familyroomimme messinkisten juttujen kanssa kuin nenä päähän. Ongelmana on se, että usein ihastun johonkin tavaraan, ostan sen ja vasta kotiin tultua alan miettiä sille sopivaa paikkaa;) Mutta aina se paikka löytyy, kuten nytkin.

Olenko muuten sanonut, että suorastaan rakastan vaihtoautoja? Jättimäiset parkkipaikat neonvärisinä hintalappuineen ja ilmapalloineen ovat aivan vastustamattomia. Mieheni ei niissä jaksa kierrellä, ellemme ole ostamassa. Omituinen tyyppi. Minun mielestä vaihtoautoja täytyy seurata koko ajan, ettei joku aarre mene sivu suun! Netti ei kerro kaikkea. Yksilöt on nähtävä livenä. Tarvetta tai ei. Kurvaankin niille jatkuvasti ihan harrastuksen vuoksi. Aivan sairaan kivaa!

Suuntaamme taas lumille, meillä kun on täällä nyt hiihtoloma, samaan aikaan kuin Etelä-Suomessa. Tekee niin hyvää päästä touhuamaan toppahousuissa. Löysin kivan vuokramökinkin, ulkoterassilla tönöttää hot tub, sisällä nautitaan olosta takkatulen äärellä. Aion tällä kertaa, tapojeni vastaisesti, pakata ajoissa. Tänään pitäisi vielä pyykätä ja tehdä ostoslistaa. Palataan siis pian.

Tataa!

PS Loppuun tosi surullinen tarina. Appivanhemmilla oli himokkini, Eamesin mustanahkainen lounge tuoli. Muistan sen Losin vierailuilta appiukon työhuoneesta. Minulla oli suunnitelma tuolle vanhalle tuolille; se tulisi vielä pääsemään uuteen kotiin, meille(!), missä se pääsisi paraatipaikalle. Kun he sitten muuttivat tänne pohjoiseen, en nähnyt tuolia missään. Osa huonekaluista oli autotallissa, joten en huolestunut. Kun sittemmin raivasimme anopin autotallia, ei se tuoli ollutkaan siellä. Kamala tunne valtasi minut. Missä se tuoli on?!Paniikki. Mieheni vastasi siihen, että ei sitä ole ollut enää vuosiin. Vanhempani taisivat myydä sen jossain garage salessa ennen muuttoaan. ARRGGGHHHHH - ei oo todellista!! Design klassikko myyty pihanurmikolta hävyttömän halvalla! AARRGGHHHH Nyt täytyy sitten säästää tonnikaupalla tai ruveta vahtaamaan paikallista huuto.nettiä;) tai kierrellä garage saleja toivoen, että joku luopuu omastaan tosi tosi edullisesti. Vieläkin harmittaa. Toisaalta, en olisi oikein voinut aikoinaan myöskään ilmoittaa, että tuo tuoli on sitten varattu minulle;)

What Really Happened...

Edellinen postaus kuulosti liian idylliseltä. On pakko kertoa muutama juttu; matkustimme siis ihan hermo lopussa aivan infernaalisessa ruuhkassa. Perille päästyämme oltiin aivan poikki. Ruokaa napaan ja hotellihuoneeseen. Minä olin varannut hyvää viiniä, mutta mieheni kuorsasi alta aikayksikön. Lapset tyypillisesti ylikierroksilla. Ainiin, esikoisella ja minulla pientä lämpöä ja nuhaa.

Tahoe Donnerin pienten hiihtokoulu oli mahtava. Isommille tarkoitettu oli riman alitus; opettajalla oli liikaa oppilaita, eivät jakaneet porukkaa tason mukaan, joten vähän kehittyneemmät odottelivat varpaat jäässä kun heikoin lenkki yritti pysyä pystyssä. ”Kesäuuno” huomasi äkkiä, ketkä osaavat jo laskea, usutti alas rinnettä, ei ohjannut, ei  opettanut. Flirttaili miesopettajalle ja seisoi selkä oppilaisiin. Meinasi verisuoni katketa päästä, kun seurasin toimintaa tuolihissistä matkalla ylös. Kävin siis ensin antamassa rakentavaa kritiikkiä opettajalle, jonka jälkeen astelin johtajan puheille päivän päätteeksi ja sain vaatimalla rahat takaisin. Perkele. Eniten harmittaa, ettei lapsi oppinut mitään.

Ajoimme illaksi Squaw Valleyyn dinnerille. Matkalla pyysin miestäni monta kertaa hidastamaan, sillä nämä eivät pelleile hiihtomajojensa kanssa. Aivan mieletöntä luksusta! Kurkin ihan stalkerina sisälle autosta. Isoja 5 metrisiä joulukuusia ikkunoissa, perheet kuin suoraan Tommy Hilfigerin mainoksista istumassa pitkän pöydän ääressä tai uppoutuneina isojen ruskeiden nahkatuolien syövereihin (oliskohan rouvan lasissa ollut sherryä;)). Someday, someday...

Squaw Valleyn kylä on kuin upgradattu Levi tai Rukan Piste. Hinnatkin samaa luokkaa. Syötiin neljän hengen perussetti reilulla sadalla dollarilla. Kallista. (Truckeen kylässä syötiin neljällä kympillä)Niinpä. Ei hiihtolomaa voi viettää hotellilla. Ensi kerralla vuokraan meille kunnon mökin. Hiihtolomalla kuuluu hengata kerrastoissa, saunoa ja istua poreammeessa lumisateella. Kaipaan pitkäkalsarimeininkiä. Ravintolassa syödään kerran tai kaksi, ja mitä nyt haukataan ne pakolliset kuumat kaakaot ja ranskikset rinteessä, muuten ruoat valmistetaan itse mökillä.

Sugar Bowlin nousulle suositeltiin lumiketjuja. Aivan hirveä jumppa saada ne päälle. Hihat kyynärpäitä myöten ravassa...Sitten liikkeelle. Ei hyvää päivää! Eddie hyppi, pomppi ja kolisi. Parin sadan metrin jälkeen tien sivuun ja ketjut takaisin laatikkoon. Pitäkää ketjunne!Nousu Donner Laken serpenttiiniteitä sujui aivan loistavasti ilmankin.

Kun olimme lasketelleet muutaman tunnin koko perheen voimalla ja minä olin todennut tämän olevan elämäni onnellisimpia hetkiä,  päätimme tauon jälkeen nousta huipulle ja laskea letkassa, kaikk yhes koos, pitkän loivan vihreän. Meidän perhe, ekaa kertaa yhdessä rinteessä. Ei lumilautoja, kaikki suksilla -Mahtavaa!

Matkalla huipulle alkoi sadella lunta. Huipulle päästyämme lunta tuli poikittain ja tuuli hakkasi poskia. Katselin alas rinnettä, se ei ihan näyttänyt loivalta vihreältä. (kuopukseni oli tokaa päivää suksilla..öh) Pienen pieni epäilys alkoi kalvaa mieltä. Taisi tulla tehtyä kunnianhimoisena iiiihan pikku virhearvio...Rinteeseen oli paakkuuntunut lunta, ei sitä ihan kumpareikoksi voinut kutsua, mutta dyyneiksi? Laskin jonkun matkaa kuopus jalkojeni välissä. Huutelin hänelle pizzaa, sana, jolla täällä opetetaan aura-asentoa, mutta olisin yhtä hyvin voinut huudella hodaria tai kantaa häntä kainalossa. Ei noin pieni jaksa kantata tai edes aurata alas niin pitkää mäkeä varsinkaan siinä kelissä.Tähän taas se ärräpää.

Pidimme paussin, jolloin katsoin taakseni. Esikoisen lähti tulemaan mieheni perässä alas hiljalleen. Sitten tapahtui juuri se, mitä pelkäsin; näen kuinka vauhti kiihtyy eikä pieni osaa tehdä muuta kuin antaa vauhdin kiihtyä; ei käänny,ei kunnolla laskeudu auraan, eli ei jarruta. Ampuu suoraan alas. Panikoiduin, karjuin: Auraa, Pizzaa, Kaadu, kaadu, pepulleen! Yritin samalla trampata ylöspäin suoraan laskulinjalle ottamaan kiinni; tulkoon päälle, nappaan vauhdista kiinni, kunhan en itse rojahda hänen päälleen. Onneksi kaatui ajoissa, ennen kuin laski vahingossa mustille rinteille joita lähti kuin puiden oksia siitä meidän kapealta loivalta vihreältä. hehheh.

Sydän hakaten ja jo ihan käheällä äänellä aloin jakaa ohjeita. Tarkkasilmäinen saattoi havaita pientä hermostuneisuutta. (ei tarvinnut olla tarkkakorvainen huomatakseen samaa;) Sinä lasket alas pienin jalkojesi välissä, minä ohjaan isomman alas. Isompi itki henkeään haukkoen, minä pelkäsin, ettei päästä laskemalla alas(on hiukan liian painava kainalossa kannettavaksi). Urheana ja rauhallisesti lähdimme etenemään, välillä otin jalkojen väliin, välillä seurasi vanavedessä.  Viimein pääsimme alas, omat jalat olivat ihan hapoilla ja selkä aivan juntturassa. Lapsi itkeä tihrutti. Yritin siinä sitten olla kannustava, mielessäni läpsäytin itseäni poskelle ja huokailin helpotuksesta. Tuollaisessa tilanteessa ei muuten yhtään auta, että kapeassa rinteessä horottaa kovaa ja holtittomasti alas myös reilu satakiloisia aloittelijoita aivan liian vaativassa mäessä. Henki lähtee kun sellainen laskee vauhdilla päälle. huhhuh huhhuh. Ylhäältä tuleva väistää, eiks je?

Mitä seuraavaksi? Päätin, että heti takaisin mäkeen. Mieheni lähti pienimmän kanssa hakemaan autoa. Kun oli pari kertaa kunnolla halattu, tsempattu ja kyyneleet pyyhitty istuttiin taas tuolihississä, learning zonen puolella. Päivä ja kokemus oli pakko lopettaa positiivisesti. Laskettelu kun kuuluu meidän perheen pakkoharrastuksiin. Huokaisin helpotuksesta, kun tyttäreni kurvaili alas viimeisiä laskuja hymy huulilla. HUOH.

Pienempi ei osannut edes pelätä. Suurin haaste on opettaa häntä jarruttamaan ja kääntymään. Mistäköhän johtuu? Kuulen vieläkin isäni huutavan perääni seiskytluvun lopulla Lapin rinteillä Käänny Käänny! , kun lähdin tuulispäänä laskemaan alas tunturia syöksyasennossa...

Tataa!

PS taisi tulla pituusennätys, jos siis selvisit tänne asti,) :)

Lumilla!

Lumi, rakkaani, mikä mieletön jälleennäkeminen! Parin tunnin ajon jälkeen korvat menivät lukkoon; elevation climb 3000 ft, 5000 ft, jeeee, alkoi sataa vettä, sitten keli muuttui loskaiseksi ja simsalabim, maa oli valkoinen. Kiljuin lasten kanssa. Auton ikkuna alas, käsi ja kieli ulos. Mieheni katsoi sivusilmällä, ei sanonut mitään.

Ajoimme siis pohjoiselle Lake Tahoelle lomailemaan joulun välipäiviksi. Paikalliset puhuvat termeillä "Drive to the snow" tai "Travel to the snow." Tämä on mieheni mielestä parasta. Kuka sitä lunta ovelleen kaipaa, kun sen luo pääsee muutamassa tunnissa. No, kyllä minä välillä voisin kolatakin...

Matkanteon viimeiset mailit olivat tosi nihkeät, mutta maisemat henkeäsalpaavan kauniit. Väitän, ettei 70 mailin eteneminen kolmeen tuntiin ottanut päähän, sillä pääsisimme viimein lumille, mutta kyllä me kaikki huokailtiin ja kieriskeltiin istuimissamme. Seurasin maps appia puhelimessani silmä kovana salaa toivoen, että ruuhka hellittäisi, mutta ei. Saattaa olla, että jokunen kirosanakin pääsi ilmoille.

Seuraavanlainen scenario: on talvi, liukasta ja jäistä, mutta ei nastarenkaita. Mekin ostimme lumiketjut matkaan mukaan, jos liukkaat yllättävät. Ketjuista muutama sana; ne viritetään renkaiden ympärille, jos säännöt ja keli niin vaativat(lue: jos polliisi pakottaa). Ihan hirveä jumppa. Kun ketjut ovat paikoillaan, tärinä ja kolina on jotain ihan kauheeta. Paikat tippuu hampaista. Ajonopeus on maksimissaan 25-30 mailia tunnissa. Ou jee. No, me matkasimme siinä vesi-räntä-lumisateessa, lämpötilan ollessa kuitenkin häthätää plussan puolella. Tie oli märkä, alla kitkat, kuten useimmilla muilla. Silti todella monet pysähtyivät laittamaan ketjuja, joka tietty aiheutti siis tämän kolmen tunnin matkalisän. Ja tietty se, etteivät nämä osaa ajaa liukkaalla.. Sanonpa tähän vaan, että suomalainen ei ketjuja laita. Kiitos että jaksat puskea Eddie!

Summa summarum, jos matkaat kohti Lake Tahoea, ota keli huomioon, seuraa liinennetiedotteita, sillä teitä myös suljetaan kelin käydessä rankaksi.(suomalaisen normiajokeli)Minun, taas tarkkaan laskettu, ETA ja vedenpitävät suunnitelmat siitä mitä tehdään perillä heittivät härän pyllyä. En opi ikinä, eli ajattelen, itse itseäni huijaten, aina asiat positiiviselta kannalta, myös matka-ajan, ja kiehnään ja huokailen sitten kuin kissa pistoksissa, kun joku menee pieleen ja matka-aika pitenee. Ja näin käy täällä joka kerta. Oh well.

Perille päästyämme eteemme avautui aivan ihana talvinen satumaa. Olimme valinneet kohteemme perheystävällisyyden perusteella ja päädyimme Truckeen kylän liepeille tähän hotelliin. Old town on kuin jostain vanhasta länkkäristä. Ihqu Americana. Muutama mahtava tärppi; Uncorked viinibaari ja El Toro Bravo meksikolainen ravintola. Palvelu, annoskoko ja hinnat kohdallaan.

Truckeen sijainti on loistava; lyhyen siirtymän päässä(3-10 mailia) on laskettelukohteita, jotka mainostavat itseään family fun ja learning ski resortteina. Molemmille ipanoille oli ennalta varattu puolen päivän hiihtokoulu. Näin kannattaa tehdä, sillä populaa riittää.

Tahoe Donner on kohtuuhintainen ja hyvä opetuskohde. Sugar Bowl, missä lasketeltiin yksi päivä, on myös hyvä pienten lasten kanssa opetteluun. (lue: pikkukännissä oleva kiroileva snoukkaaja ei syöksy rinnettä poikittain lasten päälle;))Squaw Valleyyn on 8 mailia, jonne ajoimme alle 20 minuuttia ja myös Northstar on ihan hoodeilla mikäli haluaa ja pääsee hiihtämään kunnolla. Sitä odotellessa;)

Kirjoitan tarkemmin tapahtumista pian, mutta nyt pienet lomalaiset roikkuvat niskassani. Lupasin tilapäisessä mielenhäiriössä viedä paikalliseen hoploppiin. May the Force Be With Me!

Tataa!

PS Tapahtuipa hotellissa " Äiti, mikä tämä taas olikaan?" "Kulta, se on palasaippua."  Ikuinen ihmetyksen aihe; miksi hotellit eivät siirry käyttämään nestesaippuaa? Palasaippuan käyttö ja lakana-viltti-yhdistelmässä nukkuminen on kuin olisi ensin aikamatkaillut menneisyyteen;)

Vuosipäivä

Saavuimme tänne tasan vuosi sitten pöllähtäneinä, tulevasta tiedottomina, asettuaksemme asumaan anoppini luokse muutamaksi kuukaudeksi. Ensimmäiset kuukaudet menivätkin sellaisessa omituisessa käymis- tai välitilassa, jota on vaikea selittää. Tuntui siltä, kuin olisimme lomalla, muttemme kuitenkaan. Paikkahan oli meille jo melkein kymmenen vuoden ajalta tuttu.

Onneksi tapasimme heti alussa kivoja ihmisiä, joista on sittemmin tullut meille todella hyviä ystäviä ja sopiva, ihan meidän näköinen, kotikin löytyi pian. Kun taulut olivat seinillä ja lapset söivät lohta ja keitettyjä perunoita muumilautasiltaan aloin tajuta, että jaha- täällä sitä siis ollaan. Paljon on tapahtunut, mutta jollain tapaa elämämme hakee vielä muotoaan.

Mitä on amerikantädille käynyt? No, ensiksikin, hiihtelen tarvittaessa suoraan jumpasta ruokakauppaan pikkuhikipyyhe vielä niskassa. Naama punottaa, jäkihikeä pukkaa. Vien lapset joskus kouluun aamutossut jalassa, höyryävän kuuma kahvi kädessä. Vielä en ole heittänyt yöpaidan päälle takkia, sillä autostahan ei nousta, mutta ehkä rilluttelen joku "talviaamu" ja kokeilen sitäkin. tihihihi

Eddie on tullut jäädäkseen. On olennainen osa meitä täällä. Tästä muhkeasta karhumaisesta tyypistä ei noin vain luovutakaan. Etsin sille sopivaa Bobble headia. Kun ruoat hakee enimmäkseen tukkupakkauksissa, tilaa tarvitaan! (Vaikka Roccokin toimii toki oikein upeana kauppakassina;) Kuskaan myös välillä viittä tai kuutta lasta kerralla, siihenkin Eddie on loistava. 

No en mä ainakaan suomalaisten kanssa lähde Kaliforniaan hengaamaan. oho. Lähimmät ja parhaat ystävät ovat Suomesta. Tietty;) Laajenevaan ystäväpiiriimme kuuluu myös paikallisia, sekä muita ulkomaalaisia, myös mieheni vanhoja Losin kavereita, jotka ovat asettuneet lähistölle. Oi että on kotoista käkätellä säästä venäläisen kanssa, hytistä kevyessä untuvatakissa, kun mittari näyttää kymmentä plus astetta, celsiusta. Tuleeko kaikista täällä asuvista sääsnobeja?

En mä mikään Madonna ole, mutta jonkin sortin pieni metamorfoosi, reinvention, on tapahtunut. Energiavajeesta minua ei ole päässyt ikinä syyttämään, mutta täällä saatan päästä aivan käsittämättömiin suorituksiin. Energiapiikki saattaa iskeä aivan yhtäkkiä, ja sitten suunnittelematta, toimin jo. Hullutkin päähänpistot toteutetaan. En mä nyt olisi vuosi sitten ajatellut olevani yksinyrittäjä ja zumbaava partionjohtaja;)

Se hetki, kun maha vähän niinku kääntyy ympäri, kutkuttaa, on innoissaan, tietää, että tästä tulee hyvä päivä... Se tunne valtasi taas eilen. (Alan kohta pelätä noita tunneaaltoja, sillä se tarkoittaa usein sitä, että olen kohta mukana jossain uudessa projektissa)... Nytkin hihoista revitään; nyt vuorossa nämä koulu-on-sosialinen-elämäni-kotiäidit- siitä tuonnempana...

Summa summarum, tähän vuoteen mahtuu kaikenlaista. Joskus on hirvittänyt, jopa pelottanut, mutta onneksi olemme pystyneet nauramaan kaikelle. Paljosta on luovuttu, paljon muuta on tullut tilalle. Sitä paitsi kahden dollarin chardonnay on ihan hyvää;) Kertaakaan ei ole kaduttanut. Päinvastoin. Ja takaisin pääsee aina.

Kun ajelin eilen kotiin tukka hulmuten, hoilottaen Katy Perryn tahtiin, mietin vain sitä, miten hyvin asiat ovat. (sitä paitsi takaluukussa oli  täydelliset saappaat kokeiltuani varmaan 30 paria niitä, melkein,- muttei ihan- saappaita) Olin onnellinen ja huoleton, tunne joka valtaa täällä usein. Olisko se osaksi tuo aurinko? Ilot tulevat joskus ihan pienistä asioista. Peruspilarit ovat kunnossa; kaikki ovat terveitä, avioliittomme kukoistaa, lapsilla on paljon kavereita, meillä on ihana ystäväpiiri. Viihdymme täällä. Kyllä valon määrällä on osuutta asiaan. Anoppikin porskuttaa eteenpäin, joskus enemmän, joskus vähemmän skarppina. Apu on nyt lähellä. (Niin, ja mulla on urheiluauto;))

Tänään me siis aiomme juhlia perheenä rohkeutta ja seikkailunhalua ja suunnata kauden viimeistä kertaa huvipuistoon. Ilalla syömme hyvin ja muistelemme sitä hetkeä, kun päätimme ottaa nenästä kiinni ja hypätä. Taisi muuten olla päätöshetkellä viinilasi kädessä;) ja suattaap olla, että on tänäänkin.

Mukavaa viikonloppua ja rohkeutta päätöksentekoon!. Ainiin, sanoinks mä jo, että mulla on urheiluauto;)

Tataa!

ps  Man cannot discover new oceans unless he has the courage to lose sight of the shore.
– Andre Gide

Rocco

Luin jostain aikoinaan, että kun perheeseen tulee toinen lapsi, se on tunnetasolla vähän samanlainen isku ensimmäiselle lapselle, kuin se olisi vaimolle, jos mies toisi uuden vaimon kotiin. No, Eddie kun ei paljon juttele, en ole päässyt kysymään, eikä ole kyllä vielä tähän mennessä kauheasti kiukutellut, huollettiinkin vasta. 

Meillä on siis uusi perheenjäsen, Rocco. Eddieen verrattuna, joka on selvästi rauhallista ja luotettavaa perheenisä-tyyppiä, Rocco on kyllä vaarallinen, hiukan arvoituksellinen, toivottavasti ei kuitenkaan arvaamaton. Katselin häntä ensin kaukaa enkä ollut ihan varma, onko minulle liian värikäs, suosin hillitympää. Mutta jokin hänessä niin kovasti kiehtoi, etten voinut vastustaa. Rocco oli juuri sitä mitä ajattelinkin sen olevan; urheilullinen, tehokas, itsevarma, ehkä jopa hiukan leveilevä. Hyvin muriseva, muttei huuteleva. Aika epeli ja taatusti hauska.

Ja niin kuin joskus käy, sydän tekee valinnan pään sijasta. Eikä ole juuri mitään amerikkalaisempaa, Coca-Colan lisäksi, kuin Ford Mustang. Värinsä ja luonteensa takia, nimi viittaa kyllä pahasti latinoon, mutta hän ei yksinkertaisesti voinut olla John, Bob, Bill, tai edes Frank. Rocco on Rocco, nimi tuli ensisilmäyksellä.

Rocolla on ollut myös muita vaikutuksia. Kun toin Rocon kotiin, olen ihan varma, että Eddie näytti jotenkin surulliselta. Eddie joutui pihalle, ajoluiskalle parkkiin, kun nuori ori vietiin talliin. Seuraavana päivä sain ihottuman vihkisormukseni alle ja sehän piti ottaa muutamaksi päiväksi pois ;) Lapset ovat innoissaan, samoin äiti, ja toki myös isä. Tyttöjen kesken painetaan menemään Identtisissä ranskanlettikampauksissa aurinkolasit päässä, Ipanapa soiden, hehehehe. (Olympialaisista innostuneena kaivan kyllä myös spaissarit ja keorkemiikkaelit esille)On kiva vähän hassutella, kun kelit suosivat katottomuutta puolet vuodesta. Ja niin kuin ne sanovat, autokuume on vakava sairaus, johon on hyvin vähän hoitokeinoja. Olen parantunut.

Jihuuuuuuuuuuuuuuu!

ps En ole mikään auringonottaja, muttei täällä aurinkoa voi välttääkään. Yksi ilta mieheni katsoi minua ja sanoi sitten - Sinun on käytettävä aurinkosuojaa.- Mähän käytän aurinkosuojaa joka päivä. -Puhun nyt spf viiskymppisestä, ettet rupea näyttämään siltä There's Something about Mary- naiselta. Tihihihi, täytynee tehdä työtä käskettyä;) Ja eipä ole näitä ongelmia ollut aiemmin, sillä pakkasessa säilyy paremmin;)

Pieni Veneilymuisto

Mistäköhän tämäkin tarina tuli mieleen, ehkä siitä, että täällä on helle ja haluan merelle, ehkä siitä, että Eddiellä huristellessani katseeni jää, kuten olen ehkä jo muutamaan kertaan maininnut, avoautoihin. Ja viipyy. Kuvittelen itseni mustangien ja mersujen ratin taakse ja huokailen. Kateellisuus on turhaa, sillä aina on niitä, joilla on enemmän ja joilla vähemmän, mutta unelmia pitää olla. Ja päämääriä, joita kohti edetään tasaisen varmasti! Mieheni sanoo usein; be careful what you wish for, you might just get it.

Tulee mieleen veneilymme Suomessa. Diggailen 70-lukua, lähinnä ajatusmaailmaa ja atmosfääriä. En ole muuten mikään retroilija. Ostimme muutamia vuosia sitten päiväretkiveneen. Huolettoman Busterin. Ajatuksena se, kuinka romanttisesti kävisimme perheen kesken eväsretkillä lähisaaristossa, eri uimarannoilla ja jätskillä. (ja kuinka porhaltaisin Pentalaan Saaristoravintola Paveniin jonkun tyttökaverin kanssa kuoharille) Kerran, lilluimme Soukanrannan poukamassa,  Suvisaariston kupeessa. Olin juuri avannut piknikkorin ja ilmassa leijui voipaperista kuorittujen eväsleipien ihana, lapsuudesta tuttu tuoksu. Lapsille oli sekamehua niissä punaisissa retkipulloissa, joissa on valkoinen korkki ja se pikkukorva, josta sen saa roikkumaan vaikka reppuun. Me aikuiset taisimme juoda ruhtinaallisesti vettä. Siinä me lilluttiin ja paistateltiin päivää. Oli yksinkertaisen söpöä ja mukavaa, laineet liplattivat venettä vasten, aurinko kimmelsi aalloilla. Aika pysähtyi. Tuli oma lapsuus mieleen. Lämpimät kesät, jotka tuntuivat jatkuvan ikuisuuden. Ei ollut kiire minnekään. Silloin nautittiin, oltiin rannalla, pyöräiltiin, pelattiin kirkonrottaa ja pesistä.

Yhtäkkiä vastarannalta kuului kunnon murahdus ja iso, upeaakin upea varmaan 25-30 jalkainen ribbi, kumivene ampaisi plaaniin. Pulpetin takana seisoi ruskettuneina, uima-asuihin ja isoihin aurinkolaseihin sonnistautunut pariskunta. Heidän ylväät hiuksensa heiluivat tuulessa. Siinä me makkaravoileivät suussa iloisesti moikkailtiin, kun he ampuivat ohitsemme, jättäen meidät kiikkumaan hurjiin peräaaltoihinsa. Hymyilivät ylpeinä ohi porhaltaessaan. Sillon kyllä ajattelin, että voi äiti, tähänkö sitä on tultu. Me ei olla millään lailla cooleja. Ollaan se Kiljusen herrasväki- tyyppinen ratkaisu, joka matkustaa asuntoautolla ympäri Suomessa. Auton pysähtyessä sieltä purkautuu kamalan metelin saattelemana lasta ja koiraa, mummoa ja pappaa, ettei laskuissa mukana pysy. On eväsreppua, kantotuolia ja kylmälaukkua. Valtaavat lepopaikan isoimman pöydän ja jättävät jälkeensä vain kasan roskia ja muutaman ison ketsuppitahran. Ravintolassa tämä porukka ei syö koskaan;)

Nojoo, ehkei me olla vielä ihan tuossa pisteessä, vaikka asuntoautoreissua suunnittelenkin. Ja ehkä se ylväs, tyylikäs pariskunta oli yrityksistä huolimatta lapseton ja he katsoivat meitä toivoen olevansa eväsretkellä neonoransseihin jättipelastusliiveihin puettujen lasten kanssa. Ehkä?

Tataa!

ps erään kerran karkasin ystävättäreni kanssa kuoharille. Miehet ja lapset jäivät pitämään taloa pystyssä. Startin jälkeen vene sammui ja jäimme lillumaan lahdenpoukamaan. Olin äimänä. Yritin hullun lailla startata, ystävättäreni ehdotti jo merivartiostoa, minä mietin lähinnä sitä, miten noloa olisi soittaa jollekin naapurille, joka hinaisi meidät takaisin rantaan. Pääsimme lopulta jatkamaan matkaa; heti, kun äkkäsin laittaa bensaletkun kiinni ennen kuin ajelehdimme kaislikkoon. Ei muuten ollut eka kerta, mutta taatusti viimeinen. I'm so bloody blond sometimes.

Nopea tervehdys

Vanhempani tulivat kyläilemään, joten keskityn tämän viikon lähinnä viihdyttämiseen, sekä syntymäpäivien juhlimiseen. Aivan ainutlaatuisen ihanaa on ollut ja on; kelikin vaihtui kesäiseksi. Äidin kanssa käytiin kikattelemassa manipedissä, ruokakauppaelämyksen tarjosi Costco ja lauantai-iltapäivän ja alkuillan vietimme Santana Rowlla katsellen ihmisiä, nauttien pari drinkkiä ja ruokaillen. Ihanan leppoisaa oleilua. Äidin kanssa nökötämme milloin missäkin,seurustelemme ja nauramme jatkuvasti. Illat istumme kaikki yhdessä keskustellen milloin mistäkin; tätä minulla on ollut vähän ikäväkin.

Shoppailu saa odottaa, samoin autokaupat. On ihana vaan olla ja tehdä mitä huvittaa. Lapset ovat haltioissaan. Eddie on aivan loistava, vaikka aiheuttikin alussa pientä huvittuneisuutta; lapset saavat matkustaa kolmannella penkkirivillä, me aikuiset mukavasti muuten. Santa Cruz näytti parhaat puolensa eilen; lennätimme leijoja rannalla, lapset pääsivät huvipuistolaitteisiin, maistelimme erilaisia ruokia. Kyllä nyt kelpaa.

Tataa!
ps bongasin sivusilmällä tiskatessani jonkun kamalan otuksen takapihan aidallamme; se vonti rauhallisesti eteenpäin illan pimeydessä. Orava se ei ollut, eikä toivottavasti rottakaan. Epäilemme, että se oli opossumi, eli pussirotta. yäk. Nyt, pakkomielteenäni on tavata se uudestaan, katsoa sitä silmästä silmään. Meidän aitamme kuuluu selvästi sen iltareittiin. Kiehtovaa ja inhottavaa samaan aikaan. Lisää tuonnempana.

Mikä mieletön inspiraatio!

Yleensä tämä tunne valtaa minut viimeistään huhtikuussa. Helsingin kadut ovat juuri paljastuneet lumen alta, korot kopisevat, sulanut lumi haisee. Kukkapisteet ovat palanneet katukuvaan, ostan iloisen värisiä krysanteemeja ja monivärisiä tulppaaneja ja julistan kevään tulleeksi. Askel on kevyt. Vaihdan saappaat pikkukenkiin, vaikka viima pureekin vielä nilkkoihin. Kaikki näyttää paremmalta. Vappukin on tulossa. Pohdin aiemmin mitä tekisinkään, jos asuisin sellaisessa ilmastossa, että aurinko paistaisi useammin. Olisiko myös energiatasoni huipussaan?

Kevät on täällä hiukan erilainen ja todella kaunis. Hedelmäpuiden kukkaloistoa riittää joka puolella; lukemattomia kirsikkapuita ja magnolioita. Myös fauna pysäyttää. Jään joka kerta katsomaan, kun kolibri tulee pörräämään sitruunapuumme ympärille ja olen aivan varma, että paikalliset oravat syövät hessun superpähkinöitä, sillä ne vipeltävät suomiserkkuunsa nähden valonnopeudella. Uteliaana tutkin uutta puutarhaani ja googlailen mikä pensas tekee minkäkin väristä kukkaa. Ja kyllä, energitaso on aika kohdallaan.

Mieheni on jonkinmoinen esteetikko, joka saattaa innostua jostakin muotoilusta, huonekalun yksityiskohdasta tai esimerkiksi kasveista. Hän toimikin Suomessa virallisena puutarhurinamme. Minä seisoin mielelläni taka-alalla, kun eri kukkalajikkeiden yhdistelmiä ja niiden kukinta-aikoja mietittiin. Jaksoin innostua vain pioneista, joita pihallamme riitti, sekä kesäkukista, joita piti olla paljon.

Kävimmekin sitten eilen mieheni innoittamana japanilaisessa puutarhassa.
Paikka oli ihmeellinen. Oli kuin olisi yhtäkkiä astunut eri maailmaan. Tuntui siltä, että siellä pitäisi kuiskata. Tunnelma oli samaan aikaan hauras ja voimakas. Bambumetsä oli yksinkertaisuudessaan hieno, samoin upeat muotooon leikatut puut ja pensaat, vesielementit ja lyhdyt. Jos joskus tarvitsen rauhallisen paikan nauttia teetä ja lukea kirjaa, tiedän minne mennä. Odotin toki näkeväni samurain, geishan tai vähintään Kung Fu pandan;)

Magnolioiden hurmiossa suuntasimme taimitarhalle. Puutarhamme on täällä tyypillinen; puksipuuta ja monia muotoon leikattuja pensaita. Perennioita ei ole. Kukat ostetaan siis erikseen ja ne laitetaan ruukkuihin. Olen jo vuosia sitten joutunut toteamaan, etten osaa päättää minkä värisiä kukkia haluan ja ihailenkin monen tuttavan tapaa ostaa joka vuosi tyylikkäitä hortensioita (jotka itse onnistun tappamaan alta aikayksikön) ja valkoisia pelargonioita ja yhdistellä niiden kanssa muratteja. Minä olen monta vuotta hankkinut monivärikukallisia rönsyileviä miljoonakelloja ja yhdistellyt pinkkiä, valkoista ja fuksianpunaista pelargoniaa toisissa ruukuissa. Innostun kukkaloistosta aina uudestaan. Nappailen kukista myös yllättävän paljon valokuvia. Niin ihania ovat.

Innostuin siis täälläkin. Kun olin valmis, Eddien takaluukku pursusi väriä; pinkkiä, keltaista, lilaa, oranssia, valkoista ja punaista. Hymy oli korvasta korvaan, kun hiekkalaatikkolapiota käyttäen istuttelin uusia ihanuuksia pikkuapulaisteni kanssa seitsemään eri ruukkuun. Nyt tuntuu ja näyttää keväältä. Kyllä on tosi mukavaa ja ilo pienestä kiinni.

Tataa!
ps tässä on magnolia. eikö olekin mahtava?

Syövätkö hotellihuoneet jääkarhuja?

Kun mid term recess, paikallinen hiihtoloma alkoi, ihmiset suuntasivat lumille. Lake Tahoelle pääsee neljässä tunnissa. Lunta siis on, mutta sitä ei tarvitse lapioida kotiovelta joka aamu. Jos saisin valita, laskettelisin koko ajan. Ehdottomasti lempiharrastukseni.

Nyt on kuitenkin ollut niin lämmintä, etten pystynyt ajattelemaankaan lunta. Monot, kypärät ja sukset ovat sievässä rivissä autotallin hyllyllä ja saavat ihan rauhassa ollakin. Jos me tällä kaudella yleensäkään selvitään mäkeen, tapahtunee se joskus myöhemmin. Ehkä. Luistelemassa toki kävimme; hiihtoloman hengessä.

Reissuun oli päästävä, joten perushärdeliä kehiin ja matkaan. Suunniteltu aikataulu venyi, ja kymmenen minuutin ajon jälkeen kaikilla oli nälkä; drive-iniin ennen kuin olimme moottoritiellä. Eddie haisi siis jo matkanteon alussa pikaruoalle. Lapset vinkuivat hedelmä- ja myslisnackseja, jotka oli pakattu reppuun metsäretkeämme varten, autossa oli perinteisesti joko liian kylmä tai kuuma. Yritin silti nauttia keväisestä kelistä ja nappailin kuvia kukkivista kirsikkapuista. Vanhan, ystävällisen näköisen pariskunnan auton takaikkunalla jökötti uhmakkaana Gremlin bobblehead.

Ajoimme San Franciscon läpi; aina yhtä ihana kaupunki. Ylittäessämme Golden Gatea kuopukseni tokaisi "This is awesome!" Ja niinhän se on. Sillan pohjoispuolella käännyimme kukkuloille ja Eddie jaksoi painaa voimalla eteenpäin hyvin kapeita ja kiemuraisia serpentiiniteitä kohti ensimmäistä etappiamme; punapuu metsää, Muir Woodsia.

Metsä veti sanattomaksi. On kuin olisi astunut satumaailmaan, mutta tuttu raikas, sateen jälkeisen kuivan kangasmetsän tuoksu tervehti heti metsän suulla. Otin kymmeniä valokuvia, mutten millään pystynyt vangitsemaan jopa 100m korkuisten puiden magiaa. Odotin näkeväni edes yhden maahisen isojen saniaisten alla. Jaksoimme kävellä ja ihmetellä noin tunnin, jonka jälkeen söimme eväät. Kurkku ja tomaatti olivat kostuttaneet kerrosleivät mössöisiksi, muttei haitannut yhtään. Paluumatkalla esikoiseni valitti, että hänen kengänpohjansa likaantuivat mudasta. Nämä lapset on tuotava metsään useammin...

Sitten suuntasimme kohti Sonomaa ja Santa Rosaa.
Pit Stop hotellilla ja vauhdilla tastingiin. Kendall-Jackson oli lähin viinitila, joten nasta lautaan ja sinne. Olimme tasting huoneen viimeiset asiakkaat, saimme loistavaa palvelua ja vinkin missä kannattaa syödä, lapsetkin huomioitiin ilmapalloilla.

Liian kallis viinipullo mukana suuntasimme syömään. Paikka oli todella viihtyisä ja yllättävän täynnä keskiviikkoillaksi. Valitessamme ruokia tarjoilijamme muistutti, että nyt alkaa happy hour; keskiviikkona se tarkoittaa ilmaista alkupalapöytää. Jono oli jo muodustunut ja ihmiset roudasivat kasapäin ruokaa pöytiinsä. Eiku mukaan. Hodareiden, lihapullien, leivitetyn brien ja chickenwingsien jälkeen alkoi olla maha täynnä. Jaksoimme tuskin syödä tilaamiamme ruokia. Olisimme siis voineet syödä ilmaiseksi ja maksaa vain juomista. Only in America;)

Olin valinnut hotellimme osaksi sen perusteella, että siellä on lämmitetty uima-allas ja huone, jossa on terassi. Tarkoituksena oli uittaa lapsia ja istua porealtaassa. Lasten mentyä nukkumaan nauttisimme viiniä omalla terassillamme tunnelmasta nauttien. Toisin kävi.

Uimme ja nautimme ainoina asiakkaina isosta uima-altaasta ja porealtaasta. Kellon lähestyessä yhdeksää alkoi lasten nukutus. Mieheni haukotteli uhkaavasti. Lapset kiehnäsivät sängyssään, uni ei tullut. Avasin viinipullon. Kello kymmeneltä lapset olivat vielä hereillä, kikattelivat, eivätkä totelleet mitään. Istuin hermo lopussa sängyllä ja yritin katsoa telkkaria ja nauttia lasillisesta hyvää chardonnayta. Mieheni kuorsasi. Yhdentoista aikaan laitoin TV:n kiinni, survoin korkin takaisin pulloon ja käänsin kylkeä. Mieheni oli nukkunut jo pitkän tovin, ipanat vihdoin sammuneet, minua ei väsyttänyt yhtään. Onneksi maksoimme extraa terassista. Rock n' Roll.

Tataa!
ps esikoiseni lempiunilelu jäi hotellin sängylle. Tajusimme asian muutama tunti check-outin jälkeen. Soitimme hotellille. Ei ole löytynyt. Miten tämä on mahdollista? Syövätkö hotellihuoneet jääkarhuja?

Kuponki Schmuponki

En malttanut olla poissa;) tämä aihe kutkuttaa liikaa.

Muuttotilanteessa tapoihini kuuluu purkaa ensin astiat ja keittiötavarat. Ja ruoka-aineet.
Jotakin kuivamuonaa ja mausteita lähetin muuttolaatikoissa(tervetuloa mannapuuro ja Fazerin sininen), mutta kaikki perusketsupit ja kastikkeet on hankittava uudestaan. (Puhumattakaan joka ikisestä kodinkoneesta ja muusta elektroniikasta) Joku saattaa luulla, että ruoka on täällä paljon halvempaa, mutta kaikki riippuu siitä mistä elintarvikkeensa ostaa. Maitotuottajia ei tueta samalla tavalla kuin Suomessa, joten esimerkiksi jogurtit, ovat täällä paljon kalliimpia.

Olen järkyttynyt ruokakaupan kuitista vain kerran; viinirypäleet maksoivat 8 dollaria.
8 dollaria! Olen suurin piirtein opetellut kääntämään paikalliset mittayksiköt tutumpiin,
(I miss you metric system),jotta pystyn edes vähän seuraamaan mitä mikäkin maksaa. Kanta-asiakaskortteja on hankittu, mutta yhtä asiaa olen vältellyt.
K-u-p-o-n-k-e-j-a.

Pidän sitä ihan naurettavana, että joka kauppaan on ensin hankittava kanta-asiakaskortti ja sen lisäksi mukana on kannettava kuponkeja; lisäalennuksia varten.
Ensiksi, kuinka paljon aikaa menisi kaikkien kotiinkannettavien mainosten läpikäymiseen ja sitten, toiseksi, pitäisi leikellä yksittäisiä kuponkeja irti.(ilmaisjakelujen määrä on täällä aivan hysteerinen) Kolmanneksi, ne kupongit pitäisi muistaa ottaa mukaan(!) ja vielä muistaa antaa kassalla. Haloo, elämme vuotta 2012! Voisimmeko siirtyä automaattisempaan järjestelmään myös täällä Isossa Lännessä. Eikö riitä, että vilautan kanta-asiakaskorttia alennuksen saamiseksi? Minä niin mielelläni piippaan kassalla ostoksetkin itse, jotta pääsen nopeasti ulos.

Ja niinkuin täällä uhotessa on käynyt jo muutaman kerran; se iski, kuin rautalapio takaraivoon. Pläräilin jonkun paikallisen ruokakaupan mainoslehtistä aamukahvilla. Bongasin salaattipussin. Se maksoi 0.79 dollaria. Whaaaaaaat?! Olin juuri edellisenä päivänä maksanut samasta pussista 3.79$ toisessa ruokakaupassa. Kupongilla olisin säästänyt 3 dollaria. Sain melkein halvauksen.

Satuin katsomaan "Kourtney and Kim take New York" episodin, jossa ensimmäinen innostuu uudesta tavasta säästää rahaa, ja alkaa "couponing" harrastajaksi;) Todistukseksi siitä, että tämä on toisille intohimoinen harrastus ja elämäntyyli, katso tämä. Usko tai älä, alan ymmärtää miksi. Heeetkinen, jos voin säästää 3 dollaria salaatin kohdalla, miten paljon voin säästää muissa ostoksissa?! Varsinkin tässä tilanteessa, kun joudun hankkimaan kaikenlaista tavaraa. Joudunkohan sittenkin ajattelemaan tämänkin asian uudestaan...örk.

Jotta ei menisi liian yksinkertaiseksi, kaupoilla ei ole montaa hyvää tarjousta samaan aikaan, ELI, jos aikoo tosissaan kuponkeilla, täytyy käydä ainakin kahdessa, kolmessa eri ruokakaupassa. Ei, tähän en lähde. Aikani ja bensanikin maksavat. Alan ymmärtää tätä amerikkalaistenkotirouvien ajankäyttöäkin paremmin, enkä siis enää ihmettele mitä he tekevät päivät pitkät, kun lapset ovat koulussa. Kaupasta A kauppaan B siirtyminen voi kestää helposti 20-30 minuuttia, eli jospa ne ajelevat minivaneillaan kuponkikansiot kainalossa paikasta toiseen? Tehokkaina, trikoissa ja lenkkareissaan. Tukka käkerrettynä;)

Minä alan suosia toista käytäntöä: Ostan suurimman osan elintarvikkeistani Costcosta. Käyn siellä kerran viikossa. Costco on mieletön; idea perustuu siihen, että sieltä ostetaan tukkumääriä, edullisesti. Saat sieltä autonrenkaista, Tvstä ja silmälaseista lähtien kaiken. Oikea sadan K:n marketti;). Ei tosin ole atmosfääriltään lämpimin, mutta toimiva. Ihan sama, jos kanafileitä täytyy ostaa kerralla 3 kiloa, bageleita 18 kpltta ja maitoakin 10 litraa. Kyllä meillä ruokaa kuluukin ja pakkanen on keksitty. Sitäpaitsi pakastaminen kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan rouvan puuhiin.hehheh
Noniin. Huh. Näillä mennään.

Ja juuri kun olin tehnyt päätökseni, kappas, postista tupsahti tänään Costcon(!) kupongit. Shoot me now. Jos en halua maksaa liikaa, minun on pakko alkaa harrastajaksi. Ensin kirjaan viikon ruokalistan ylös, sitten otan sakset esiin, vai pitäisikö tehdä toisin päin? Hmmmm joka tapauksessa, täältä tullaan kuponkimania.

Tataa!
ps kupongit eivät muuten ole ihan yhtä nättejä kuin yllä olevassa lainatussa kuvassa, mutta kamera nököttää jossain uuden kotimme keittiössä astioiden keskellä... ja nyt takaisin roudaushommiin. Giddyup Eddie!

Kadonneen Joulufiiliksen Metsästys

Rakastan joulua. Pidän suomalaisesta tavasta rauhoittua joulunviettoon. Puhelin ei soi, kukaan ei liiku ulkona, kaupat ovat kiinni. Perheet kokooontuvat yhteen, pukeudutaan hienosti, käydään haudoilla, luetaan jouluevankeliumia, muistellaan perheenjäseniä, jotka eivät ole luonamme, lauletaan ja syödään pitkään. Maassa on hanki.

Tänä vuonna en tunnu löytävän minkäänlaista joulufiilistä. Tämä aiheuttaa levottomuutta. Olen tässä yrittänyt jos jonkinlaista temppua; kynttilät, kuuset, piparit, glögit ja muut. Jouluradiokin raikaa taustalla minkä kerkiää. Ei toimi. Joulu on sydämessä ja sydän ei nyt kyllä ole mukana. Sydän taisi jäädä Suomeen.

Odotan kokevani jokavuotisen wow-jouluefektin, sellaisen, että kyyneleet tulevat silmiin(ja siihen ei tässä tapauksessa paljon vaadita). Usein näin tapahtuu, kun näen Espan ja Aleksin jouluvaloissa vuoden ensimmäistä kertaa. Tajuan, että joulu on nyt täällä. Pysähdyn. Kotona saatan istua pitkäänkin yksin, talon jo hiljennyttyä, pimeässä, ihastellen jouluvaloja. Koristellut palmut eivät toimi. Värit, hajut ja tunnelma ovat jotenkin vinksallaan.

Mitä tehdä? Suloiseen joulurauhan tunteeseen ei voi tuudittautua, joten on keksittävä jotain ihan muuta. Tässä tilassa saatankin vetää ihan lekkeriksi.

Ensimmäisenä ostan "One Piece":n. Ja, ei, en tätä teletappihaalaria, joka on nyt niin pop. Nähtyäni tämän ensimmäistä kertaa, sain kauhean flashbackin itsestäni 80-luvun lopussa samantapaisessa ratkaisussa, NafNafin kokohaalarissa, turkooseissa moonbootseissa junassa matkalla Lappiin. Meitä oli muutama, kaikilla se haalari, permanentti ja valkoista huulipunaa. Asuun yhdistettiin mökillä jotkut hassunhauskat ISOT eläinaiheiset tossut. Been there, done that. Ei enää.

Nyt, aikuisena;) havittelen Snuggia, Slanketia tai Blankoatia, vastaus dilemmaani löytyi täältä. Mahtava sivusto. (kiitos sivustovinkistä armas mieheni)Eddielle saatan myös ostaa jouluasun.

Pukkihan ei tänne aattona kerkiä, joten kun joulupäivän aamuna nousemme paketteja avaamaan, minä sutaisen tukan nutturalle, vedän päälle uuden paksun "kaftaanini" ja nautin mukin eggnogia. Oleilen koko aamupäivän veluuriin kääriytyneenä ällömakeata juomaani siemaillen ja katselen lasten riemua. Taustalla soi Sika. Kapinaa.

Täti täyttää vuosia

Amerikantäti tykkää reissata, joten synttäreitä piti päästä viettämään muualle. Suuntasimme tunnin matkan päähän, ihanaiseen San Franciscoon. Valitsimme parvekkeellisen hotellin suoraan Fisherman's Wharfilta, jotta voisimme lasten nukahdettua vielä istua kahdestaan iltaa.

Lähtö oli yhtä kaoottinen kuin aina. Kun haluaa pakata kaikkien tavarat ja asettaa lähes mahdottoman aikataulun, kiire, stressi ja hermoloppu on vakio. "Ihan sama, kunhan päästään liikkeelle!" huusin aika monta kertaa yrittäessäni pakatessa värikordineerata vaatteitamme. Lähtöhetkellä tavaraa sitten riittikin, olin kuuntelematta vastannut "Ihan sama!" aika moneen lasten pyyntöön; ison pinkin matkalaukun lisäksi Eddien kyytiin pakattiinkin sitten, unilelua, kirjaa, lääkärinlaukkua ja muuta pikkunyssäkkää. Onneksi on tilaa.

Hotellimme oli tosi kiva. Perille päästyämme suuntasimme heti fiilistelemään Pier 39:lle. Aina yhtä viehättävä paikka. Katseltavaa riitti aikuisille ja lapsille ja lounas oli ihana nauttia kuumassa auringonpaisteessa terassilla. Alcatraz, merileijonat, kulho maukasta clam chowderia ja kunnon drinkki. Keli oli mitä mahtavin ja kaikilla hyvä mieli. Päälle vielä Mrs Fieldsin lämpimiä white chocolate macadamian, chewy chocolate fudge ja chocolate chip cookies ja olo hipoi täydellisyyttä.

Parin tunnin varikkopysähdyksen jälkeen olimme valmiita illan viettoon.
Vanhoina "omatoimimatkailijoina" emme varanneet pöytää etukäteen, sillä olimme sitä mieltä, että mennään vaan jonnekin kivaan paikkaan. Ravintolavalikoimahan on aivan mahtava. Ensin pakollinen cable car-kokemus. Oli alkuilta ja pimeää. Lapsia pelotti. Itse huutelin tekopirteänä, että täähän on kuin Linnanmäellä! Jihuuuuu!! (niin kuin onkin, se 50-luvun koliseva puuvuoristorata;)

Sitten, suunnitellusti Chinatown, onneksi, sillä cable car lopetti toimintansa sen pysäkin kohdalle. Vikoja tulee kuulemma koko ajan ja tällä kertaa me taisimme olla ainoat tyytyväiset asiakkaat. Chinatown on illalla tosi makean näköinen paikka ja sinne täytyy palata vielä pian ostoksille. En lähtisi seikkailemaan pikkukujille. Turisteja ja liikennettä piisaa, mutta on siellä myös hämärämmän näköistä kulkijaa. Puristin pikkulaukkuani ihan mummona.

Pitkän kävelyn jälkeen tuli nälkä. Piti löytää ravintola. Heti. En edes muista kuinka monessa ravintolassa kävimme. Jono oli kaikkialla vähintään puolesta tunnista kahteen. Puolen tunnin jonoissa oli LIVE Jazz bändi, eikä ihan lapsiystävällinen meininki. Kaikilla oli jo aika nälkä ja lapsia alkoi väsyttää. Siinä me tintattiin paikasta toiseen ruoan toivossa tyllit ja glitterit vilkkuen. Aikuisten välillä saattoi havaita pientä kireyttä ja voi olla, että hampaiden välistä suhahti muutama tiukka lausahdus. Burger King rupesi näyttämään hyvältä ja korkokenkäkin alkoi painaa.

Lopulta löysimme italialaisen kuppilan, joka sai kelvata. Täydellä vatsalla alkoi taas olla kivaa ja paluu hotellille sujui Bullittin hengessä, tai ainakin se tuntui siltä. Perheen tytöt kikattivat takapenkillä, kun taksikuski pisteli alamäkiä menemään Steve McQueenin tyyliin. Olen varma, että automme haukkasi ihan kunnolla ilmaa parissa hypyssä;)

Lapset sammuivat kuin saunalyhdyt ja aikuiset jatkoivat iltaansa. Kokonaisuudessaan hauska reissu ja ensi kerralla ollaan taas viisaampia mutta nyt, ainakin monta kokemusta rikkaampia;) Sunnuntaina väsytti, lienee ollut meri-ilma.

Kohti uusia seikkailuja.
Tataa!

ps tämä kiersi joskus muutama vuosi sitten naistenpäivänä tekstarina ja vaikkei edellinen mikään villi reissu ollutkaan, aina pitää pyrkiä siihen, että on hauskaa;)

Elämän ei pidä olla vain matkantekoa hautaa kohti, tarkoituksena saapua turvallisesti perille viehättävässä ja hyvin säilyneessä kropassa. Ehdottomasti mieluummin sivuluisua viinilasi kädessä, suklaapatukka toisessa, vartalo totaalisen loppuun kaluttuna ja huutaen: Jihuu, mikä kyyti!

Eddie

Suhteen alkuaika saattaa olla monimutkainen varsinkin silloin, kun suhde on aloitettu olosuhteiden pakosta. Aina voi suunnitella, että syksyllä jotain hiukan herkempää, ehkä kitaransoittaja, joka tykkää kynttilöistä, punaviinistä ja hillovoileivistä. Talvella hengataan pilke silmäkulmassa, pipo vinossa, hiihtopummien kanssa; on hulvattoman hauskaa, minttukaakao maistuu ja löytää parhaille puutereille. Keväällä, hankien sulaessa alkaa veneilykausi; hyvät hammasrivit ja kansitakkien suhina. Mutta mitä jos se kitaransoittaja on kuvioissa vielä keväälläkin?

Se kitaransoittaja, joka on ihan mukava ja kiva, ja jonka kanssa on helppo olla, mutta se jokin puuttuu. Ja tästä syystä tiedät, ettei se tule olemaan kuvioissa pidemmällä tähtäimellä. Mutta on kiva, että on joku, jonka kanssa käydä leffassa ja syömässä.

Vähän tällainen suhtautuminen minulla on nyt ostamaani uuteen autoon, Eddieen.

Eddie hankittiin olosuhteiden pakosta. Eddie on siisti ja ihan komea ja kannen alla murisee V8. Eddie oli aika edullinen ja hyvin pidetty, vain muutama exä. En olisikaan halunnut sellaista, joka olisi kovin monen kanssa ollut. Huumori on tärkeää, ja se on kohdallaan; aina kun katson Eddieä, minua hymyilyttää. Eddie ei ole maailman modernein, eikä nopein käänteissään, mutta turvallinen ja iso. Aika näyttää onko myös luotettava. Ja Eddien syliin pitää oikein kiivetä.

Uskon rakkauteen ensi silmäyksellä, enkä siihen, että tunteet kasvavat ajan myötä. Se on joko tai. En ajatellut häneen kiintyä, mutta niin olen sanonut jo kerran aiemminkin yhdestä ja vaihto uudempaan, siihen oikeaan, silti kirpaisi. Eddie on nyt kuitenkin oleellinen osa perhettämme ja edustaa liikkumisen vapautta. Ja toisin kuten yksi aiempi, Eddiellä on jo nimi, kuten kaikilla elämäni tärkeillä autoilla. Aion antaa hänelle todellisen mahdollisuuden voittaa minut puolelleen. Perheen mies ja lapset ovat jo myytyjä.

WRRUMMMMMM