Kymmenen vaivaista vuotta

En ole ikinä aiemmin tajunnut - nyt kukaan ei tarvitse minua- ruikuttajia. Hei, Get a Life!  Ja sitten -  ihan puun takaa - tajusin sen yhtäkkiä, yhtenä kauniina, lämpimänä iltana, kun istuin yksin sohvalla, lasten huidellessa pihalla naapurin lasten kanssa. Kukaan ei kaipaa minua juuri nyt. Ah ihanaa, eikö? Eikun just toisinpäin. Ei ihanaa. Pänik! Minulla oli kerta kaikkiaan tylsää; täällä minä istun, rauhassa, ruoan valmistuessa uunissa, eikä kukaan tarvitse minua nyt seuraavaan tuntiin yhtäänmihinkään (paitsi jos pienin vääntää kakan housuun).
A-P-U-A!

Sen sijaan, että olisin tehnyt jotain järkevää(whatever that means), itselle tärkeää, kivaa ja rentouttavaa, kävelin edestakaisin, vakoilin lapsia salaa seisoen valoverhon takana ja tunsin oloni orvoksi. Siellä ne nyt ovat, ulkona, kavereiden kanssa, pieninkin menossa mukana. Ja minä täällä kotona, yksin, täysin kyllästyneenä palloilemassa.

Joku sanoisi, että nauti! vihdoin omaa aikaa. Rauha maassa. Mutku en oikein osaa. Minun mielestä on aivan kamalan tylsää patsastella kotona yksin. Yksin.

Niinpä;  tulette sitten kotiin tasan seitsemältä, että saan katsottua kotiläksyt läpi. Autatte äitiä viikkaamaan lakanat. Teidän pitää siistiä huone ja huomenna on softball harkat illalla, se oppilaskunnan vaalipuhe on saatava valmiiksi tänään. Jotkut asiat voisivat odottaakin, eikä huoneen tarvitse aina olla tiptop, mutten voi sanoa: äidillä on tylsää. Tulkaa sisään viettämään aikaa minun kanssa! Istuskellaan ison keittiönpöydän ääressä. Jokainen voi touhuta omaansa, mutta ollaan kaikki edes samassa tilassa. Kyllä ne pyöräilyt ja palloleikit odottavat..

En kestä. Mieheni on ihan oikeassa. (Taas.) Jos hän on illalla lähdössä salille ja sanon, - Älä tänään mene, on jo myöhäkin. Hän vastaa usein- Miksen? Pitääkö mun tehdä jotain? Vai - Etkö halua minun menevän vain siitä yksinkertaisesta syystä, että haluat minun olevan kotona sinun kanssa? Ärsyttävää.

Ja siis JOO! haluan nyt huutaa. JOO! Just noin se on! Ei ole mitään syytä, mikset saisi mennä, mutta minä en halua olla yksin. Sinun ei tarvitse edes puhua, olet vain siinä. Minun kanssa. Samalla sohvalla. Vieressä.

Niin, että tässä sitä ollaan. Minulla on selvästi liikaa aikaa tällä hetkellä. Ehken tuntisi näin, jos olisi kova kiireen tohina töissä.

Mutta joku olisi silti voinut kertoa minulle, että minulla on vain kymmenen vuotta lasten kanssa. Joku pieni heads up, maybe? Kymmenen vaivaista vuotta! Nehän menivät silmänräpäyksessä! Mä en ehkä kestä.

Nyt, kaverit ovat lapsille tärkeitä, eikä tilanne enää tästä muutu, päinvastoin. Ja kuten sanottu, enhän minä voi kieltääkään. Vaikka tavallaan tekisi mielikin;
-Saadaanko me mennä ulos?
-Ette. Nökötätte koko illan siinä, äidin vieressä ;)

Hauskaa viikonloppua!
Tataa!

PS onkohan minusta tulossa kauhea riippa? Aito oikea overbearing mother;) ja kun mainitsin asiasta omalle äidilleni hän tokaisi siihen, että niin, ja aikuisia lapsiakin on kova ikävä. Hilfe- mihin tässä on ryhdytty? Pienin, poikalapsi-parka, mikä kohtalo häntä odottaakaan;)

"If you love them set them free"

Mothers' Day

Ripustaessani juuri pyykkäämiäni anopin kamppeita, mietin taas äitiyttä. Tällä kertaa äitiyttä ja vanhenemista. Voin ihan suoraan sanoa, etten ole ollut anoppini kanssa ikinä läheinen. Ihan kuten kenen tahansa ihmisen kanssa voi käydä, meillä ei vain kertakaikkiaan synkkaa. Minä väitän, että tämä johtuu osaksi siitä, että hänen poikansa, ja ainoa lapsensa, lähti neljätoista vuotta sitten eksoottiseen Suomeen vähän seikkailemaan, mutta meni sitten piruvie rakastumaan ja asettuikin asumaan kauas pohjoiseen. Äitiään näki vain kerran vuodessa lomillaan. Ja silloinkin oli mukana se omituisesti englantia puhuva nirppanokka blondi;)

Muistutan itseäni, että anoppi on mieheni äiti. Ei auta. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että apuni on välttämätön. Tietenkin autan, mutten voi yhtäkkiä maagisesti lämmetä. En todellakaan ole mikään sisarhentovalko- tyyppinen ratkaisu, mutta minun on helppo auttaa. Meitä yhdistää hänen poikansa, äitiys ja naiseus. Hopeareunuksena, hänen sairastumisensa on hionut terävimmät kulmat erikoisesta luonteestaan.

Unelmatilanteessahan anoppi olisi "äidin korvike". Viisas vanhempi nainen, joka tukisi, jonka kanssa olisi mukava vaihtaa kuulumisia, kuulisi hauskoja juttuja miehen lapsuudesta ja nuoruudesta, voisi käydä kahvilla, juoda yhdessä vaikka joskus lasillisen viiniä. Jepjep. Olen joskus nähnyt tuollaisia suhteita elokuvissa. Minulle jaettiin erilaiset kortit.

Facebokissa kiersi hieno Rakastan sinua-juttu, jossa vanhan äidin rinnalla lepää jo keski-iän ylittänyt tytär. Tekstinä on tämä. Miksi media antaa äideistä ja äitiydestä sellaisen kuvan, että se on lapsuuden ajan juttu, jolloin äiti valvoo, väsyy, syöttää, siivoo, pukee, ostaa pampers vaippoja jne. Äiti tekee sen kaiken rakkaudesta ja se kaikki on pisara merestä. Sitä paitsi me emme muista siltä ajalta melkein mitään. Rakastamme äitiä, koska aikuisena ymmärrämme kaiken mitä hän on tehnyt ja yrittänyt tehdä meidän eteen ja ymmärrämme, että äitikin on ihminen. Lapsena, kun sairastuin kaikki nukkui paitsi äiti. Lääkärikäynnillä lääkäri kysyi minulta mikä minua vaivaa...olin hiljaa sillä tiesin, että äidistä tuntuu samalta ja hän osaa vastata. Äiti on äiti viimeiseen sekunttiin asti. Ketä muuta kiinostaa aidosti miten meidän elämä menee. Kenen sydän särkyy kun meidän särkyy. Kuka toivoo meille parasta ilman kateutta. Me emme ajattele asiaa sen syvemmälle ja äidit ei muistuta sen enempää niiden tunteista ja uhrauksista. Äidin tunteen ovat suuri korvaamaton lahja. Voimme muistaa sitä edes kerran vuodessa!  En pelkää kuolemaa vaan pelkään elämää ilman äitiä. Kosketti ja itketti. Hieno kirjoitus.

Tämän vuoden äitienpäivä pysäyttää. Olen huolestunut ja ehkä hiukan peloissani. Anopin vaihteleva kunto saa ajattelemaan omaa äitiä enemmän ja enemmän; hän ei saa vanheta eikä sairastua. Olin vähänniinku päättänyt, että omat vanhemmat ovat sitten terveitä, kun olen nyt niin kaukanakin. Iän tuomat pikkukrempat sallin, muita en kestä. Ei tää nyt oo niin paljon pyydetty, eihän?

Itse en ansaitse Vuoden Äiti-palkintoa tänäkään vuonna, mutta yritän olla kärsivällisempi ja enemmän läsnä. Kovaa kurinpitoa en höllennä, mutta aion ottaa lasten kanssa enemmän aikaa, vaan olla ja jutella. Pysähtyä. Haluan, että tyttäreni tietävät läpi elämänsä, että minulle voi kertoa kaiken, (ja pitääkin;)) ja että se on normi. Alkavat olla siinä iässä, että kerrottavaa, kysyttävää ja pohdittavaa riittää. Ihan järkeviäkin puhuvat, välillä;)

Kun minulta kysyttiin mitä haluan tänään tehdä vastasin, En halua tehdä mitään. Haluan vaan olla perheeni kanssa. Herkutella, uida, rentoutua, nuuhkia lasten auringolta tuoksuvaa ihoa. Nauttia hetkestä.(ja lukea uusimman Instylen ja People Style watchin;))

Äidiksi tulon jälkeen ymmärrän ja osaan arvostaa omaa äitäni enemmän. Kiitos äiti! En kestä uhrauksista puhumista, sillä äitiys antaa aina paljon enemmän kuin ottaa. Äitinä olen parempi ihminen. En olisi läheskään yhtä rohkea tai niin sinut itseni kanssa ilman lapsiani. Näissä kiitollisissa tunnelmissa vietin eilistä. Halatkaa äitejänne, jos voitte. Minä skypetin omalleni. Halataan sitten kesällä, oikein kunnolla;)

Tataa!

PS Anoppini naapuri, kahden pojan äiti, sanoi minulle yhtenä kesänä huokaillen, ole tyytyväinen, että sinulla on tyttöjä. "A son is a son till he takes a wife, a daughter's a daughter the rest of her life" Tokkopa tuossa on totuutta.

Mini-me

Kun yhdeksän vuotta sitten syksyllä selvisi, että vatsassani kasvaa tyttö, olin aivan hyperinnoissani, että saan mini-me:n. Ostin Baby Diorilta Pariisista kamalan kalliin mekon, ja laskin päiviä siihen kun katseemme kohtaisivat. Nyt, tuo valkotukkainen sorja tyttö on kahdeksan vuotta. Hän on hyvin empaattinen, reilu ja kiltti eikä vahingoittaisi kärpästäkään. Hyvä jos puolustautuu, kun tempperampi pikkusisko mesoo. Välillä oikein ihmettelen hänen rauhallista asennettaan. Eipä ole ainakaan minulta periytynyt.

Kun lapset olivat pienempiä, kirjoitin heille joka vuosi kirjeen; miten he olivat kehittyneet ja miten olin päässyt äitinä kasvamaan ja kokemaan. Pelkäsin ihan kauheasti, että minulle sattuu jotain vakavaa, enkä ole itse kertomassa heille minkälaisia he olivat pieninä. Siksi säilytän myös aina käden ulottuvilla,  keittiön tasolla, Paulo Coelhon päiväkirja/muistikirjaa, johon olen jo vuosia kirjannut lasten hauskoja letkautuksia. Nyt on palattava kirjeiden kirjoittamiseen, lapset kasvavat ja kehittyvät niin nopeasti! Kirjeet aion antaa heille tulevaisuudessa lahjaksi, sitten joskus.

Osa syy kirjoittamiseen on se, ettei kaikkea hauskaa voi mitenkään muistaa ja toiseksi, että olen pikkusisko. Ensimmäisen lapsen jutut muistetaan aina, mutta auta armias toisen, saati sitten kolmannen...Mitä hauskaa minä tein? Vanhemmat vastaavat yleensä ympäripyöreästi, No, sinä nyt teit vaikka mitä hauskaa! Olen jo nyt, syyllistynyt tuohon itsekin....

Eräällä ystävättärelläni on useampi sisarus. Ensimmäisen vauvakirja, on niin täynnä, ettei kirja mene kiinni. Lehtileikkeitä ja vanhoja piirustuksia pursuaa välistä. Toisen kirja on jo litteämpi. Ei pursua mistään. Kolmannen kirjassa lukee nimi, syntymäpituus-ja paino ja yhdelle sivulle on teipattu hiuskiehkura. Että sillä tavalla. Me ollaan naurettu näille jutuille, mutta kyllä sitä välillä tuli aikuisiällä vähän hölmö olo. Eikö nuo omatkaan vanhemmat muista minusta mitään?

Vakuuttelen itselleni, että on ihan kiva, kun lapset kasvavat. Vaikkei ole yhtään kivaa. Mutta minkäs sille voi? Osaan kyllä arvostaa perheaikaa täällä, kun olen tehnyt vähemmän töitä kuin Suomessa. Sitä paitsi, minua ei haittaa yhtään, että me tytöt ollaan lähes aina yhdessä. Nytkin, kun ovat lomalla, olimme aamupäivällä kampaajalla ja pedikyyrissä. Kahdeksanvuotias pääsi ekaa kertaa varpaankynsien lakkaukseen kodin ulkopuolelle ja pieni tättähäärä siinä siivellä. Kertaakaan eivät valittaneet, vaikka piti odotella ja haisi väkrylle tärpätille;) Täällä me painellaan yhdessä menemään, kädet käsissä.

Illalla on luvassa kakkua ja illallinen tytön itse valitsemassa ravintolassa. Joskus tärkeisiin hetkiin täytyy pysähtyä, huokaista ihastuksesta, pyyhkästä kyynel ja ottaa paljon paljon valokuvia. Aurinkoiset terveiset.

Tataa!

Schlemmertopf, my Frenemy

Olin jo jonkin aikaa ajatellut, että joku uunipatahässäkkä olis kiva. Kävin Kokkipuodissa, Chez Mariuksessa ja paikallisessa Sur la tablessa hypistelemässä kaikenlaisia Le Creusetin punaisia patoja, mutten sitten kuitenkaan ostanut. Järkeilin asiaa samalla tavalla kuin fondue-pannun ja racletten kanssa; missä ihmeessä minä sitten tuotakin möhkälettä säilyttäisin? Muuttomiehemme ratkaisivat ison upean lasisen boolimaljamme säilytysongelman hajoittamalla sen palasiksi...

No, kävipä kuitenkin sitten niin, että meille muutti 3,7 litrainen Schlemmertopf. Schlemmertopf on ruma. Schlemmertopf ärsyttää minua nimenä ja aina kun ajattelen sitä, näen sen lapsuudenkotini keittiön altaassa veden alla odottamassa. Äiti osaa tehdä siinä padassa vaikka mitä; mahtavasti maustettuja herkkuja. Liha tippui haarukasta. Savipata oli meillä aikoinaan viikonloppuna uunissa tuntikausia.

Minä olen tehnyt padassa nyt kaksi kertaa ruokaa; ensin kanaa, sitten sekalaista lihapataa. Ensin kokeilin, idioottina, jonkun toisen reseptiä (tuossa kuvassa). Seurasin suurin piirtein jopa määriä, toki heitin sekaan muutaman extra valkosipulin kynnen. Pata oli uunissa noin kaksi tuntia, tuoksu oli huumaava, nälkä kurni, uuniin mennessä näytti kauniilta. Lopputulos: ei maistunut miltään. AARRGGHHHHHH. Minä, joka en käytä suolaa missään, ripottelin suolaa suolaa enemmän suolaa saadakseni maut esille. Miten tässä nyt näin kävi? Tän piti olla helppoa! Kaikki mausteet ja ainekset pataan ja muutaman tunnin muhinan jälkeen oh la la, mitä makuja. Lihapataan laitoin lihaliemikastikettakin ovelana mukaan; ei toiminut. Onkohan meidän versiossa joku valmistusvirhe ja mausteet imeytyvät savipataan?

Otin padalta pataan.

Nyt suhtaudun tähän julmettuun pataan samalla tavalla kuin golfiin; en ole siinä hyvä, mutta tekee hyvää harjoitella ihan nöyrästi. Opettaa kärsivällisyyttä. (kärsivällisyys my ass) Niin, ja olis minulla kyllä tosi kivoja golfhanskoja ja muutama ihan sitä varten ostettu puserokin, ja pilkullinen aurinkolippa;) Jos antaisin golfille aikaa, handicappini olisi alhainen(uhoa). Olen nähnyt hetkellisen vision siitä, miten hyvin voisin pelata, jos viitsisin keskittyä. En kuitenkaan kestä sitä etten ole heti tigermainen luonnonlahjakkuus super pro master, joten mailat pölyttyvät autotallissa. Palaan tuon harrastuksen pariin ehkä sitten kypsemmällä iällä...

"Approach Love and Cooking with Reckless Abandon" Rakastan ruoanlaittoa ja nyt joku urpo pata yrittää heittäytyä hankalaksi. Yleensä onnistun näissä jutuissa! En kestä. Tää ei jää tähän. Game on. Pitää kokeilla, tuunata. Soittaa äidiltä neuvoja. Suuuuperärsyttävää.

Ajattelin vielä tehdä tuossa pöllössä padassa maailman parasta paahtopaistia ja tarjota sitä, niin kuin äiti, piparjuurikerman ja keitettyjen (tai valkosipuli)perunoiden kanssa. Enivei, en voinut kuvitella, että tästä, hei, mahtava idea, tuossahan kaikki valmistuu simsalabim- esineestä tulikin ärsyke ja haaste. (Keittiössä touhutessani, eleissäni, tavoissani toimia huomaan usein ja yhtäkkiä, että musta on tullut meidän äiti. Ei ihan huono asia, huomio vaan.)

Ja toi nimi ärsyttää entistä enemmän. Lausun sen liioitellun saksalaisittain ihan tahallaan. Kuulehan Schlemmertopf  - Du gehst mir langsam auf den Wecker!!

Kokkaillaan,
Tataa!

PS kokeilin vielä kookosmaidossa tehtyä kanaa. Mosautin sekaan tosi ärtsyä masalatahnaa, kunnolla currya ja valkosipulia, sekä suolaa. Mukana oli myös kolme amerikan isoa perunaa ja sipulia. Kun sitten purnasin asiasta äidilleni skypellä, se valkeni minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta, ei perhana, se onkin peruna, ei pata!! Pottu kerää suolat!

Pelkkä äidin läsnäolo liukasti ajattelua, just niin kun golfissa; seison rangella lyömässä, mieheni ampuu kolme korillista minun yhden korini aikana. Kuuluu vain Fiuh, kun mailani leikkaa ilmaa osumatta palloon. Purnaan. Hiljaa. Hermo on ihan loppu. Haluan viskata rautaseiskani John McEnroe-tyyliin kenttään ja lähteä klubitalolle kuoharille. Sen sijaan kävelen autolle hiljaa noituen ja soitan tutulle prolle, varaan yksityistunnin. Kun pro seisoo vieressäni kuuluu kaunis, kirkas Ping, osun joka kerta ja pallo lentää suoraan kauniissa kaaressa 100 metriä. Terve.

Hio ja höylää

Päätin, että kun täytän 35, aloitan ihonhoidon järeämmillä aseilla. Synttärit tuli ja meni pariinkin kertaan ja olin edelleen suunnitteluasteella. Tänne muutettuani tajusin, että auringolle jatkuvasti altistuessani saatan yhtäkkiä muuttua rusinaksi ja päätin toimia. Vanhenemista ei pysty pysäyttämään (pöö), mutta jos sitä pystyisi edes jarruttamaan? Jos näyttäisi suurin piirtein tältä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin?hehheh. Hirveän huolissani en osaa olla, sillä oma äiti näyttää aika iättömältä, jos se geeniperimä jotenkin auttais, tosin elän pal pal epäterveellisemmin.HyiHyi.

Ehdot ovat nämä; piikkejä tai neuloja en kestä eli minuun ei saa ruiskuttaa mitään. Veitselläkään ei saa muokata, mutta muita juttuja pitää kokeilla. Sitten joskus. Ehkä sitten kymmenen vuoden kuluttua...

Vuosia sitten kävin tässä,  Visia-ihoanalyysissa. Suosittelen kaikille, etenkin auringonpalvojille - OMG. Näytin ihan kuolleelta siinä negatiivikuvassa, toi esille auringon aiheuttamat ihonalaiset vahingot, juonteet, oikeat rypyt ja ihon epäpuhtaudet. Ihoa verrataan sataan samanikäiseen saman ihotyypin ihmiseen ja annetaan pisteitä. Tulokseni olivat silloin tosi hyvät. Ihan oikeita ryppyjä taisi silloin olla kolme, muut luokiteltiin juonteiksi. Nyt en uskaltaisi enää mennä ja toisaalta kiinnostaa ihan hirveästi.

Nykyään ei pitäisi enää varmaan edes nauraa, käkättelemällä ne silmienympärys harakanvarpaat vaan syvenevät. Otsaankin on tullut ryppyjä ja luomet ovat raskaat. Mitä seuraavaksi?

Buukkasin kauan suunnittelemani mikrohionnan. Ihan pliisujuttu joillekin. Minulle eka kerta. Suomessa joku kosmetologi sanoi, ettei minulle kannata mitään hiontaa tehdä. Iho on kuulemma liian pintakuiva, kosteutat vaan. En usko, että kosteutus riittää. (Viime viikolla läträsin hiihtoloman päätteeksi jonkun anti-aging naamion kanssa. Se piti puhdistaa 10-15 minuutin kuluttua, mutta heti kun olin levittänyt sen kasvoilleni kuului vain lurps, ja ihoni imaisi koko naamion. Oli vähän jano.)Kokeillaan hiontaa. Jos vaikka juonteisiin purisi?

Tiedät sä muuten sen tyypin, joka käyttää Pirkan perusvoidetta ja sanoo, että samaa kreemiä se on, toinen on vaan kalliimmassa pakkauksessa. Ja tän tyypin iho näyttää hyvältä...No mä tunnen, mutten uskalla itse ryhtyä samaan. Olen jo vuosia ollut Dermalogican uskollinen käyttäjä, enkä vaihda. Toimi tai ei.

Lähdinpä rönsyilemään - takaisin höyläpenkkiin. Siellä jännittyneenä makasin, kun valitsivat timanttihiomakoneen kärkiä. Ja hui, olipa kertakaikkiaan epämiellyttävä kokemus. Paine oli ensin liian kova. Tuntui juuri siltä mitä tekivät, hiekkapaperilla hioivat kuollutta solukkoa pois. Jaiks! Illalla iho punotti kiristeli ja aamulla läträsin sille kaikenmaailman ultra calming tippaa ja päälle hirmukertoimet. Mutta nyt, Tsadam - nyt tuntuu hyvältä. Hehkun. Onneksi siis ostin neljän kerran kortin alennuksella. Käyn kuukauden kuluttua toisen kerran ja syksyllä taas kahdesti. Hoidatan naaman ja dekolteen, paree tulla tuloksia. (Useat hoidattavat kuulemma myös peppuaan...joo, tohon en lähde)

Aurinkoista viikonloppua! Minä aion käydä puutarhalla hakemassa kukkia pihalle. Kevät on tullut.
Tataa!

PS päässäni soi kosmetologin mantra, käytä hattua, lisää aurinkovoidetta kahden tunnin välein, käytä korkeita suojakertoimia, vältä aurinkoa, käytä hattua, lisää aurinkovoiteita kahden tunnin välein...

Turhake

Kuva lainattu

Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa; nuorimmainen on absoluuttisen rakastunut isäänsä, daddyyn.

Perinteinen Oeidipus, tai siis Electra kompleksi, tytöillä. Mieheni on sanonut jo kauan, että enkö huomaa kuinka tytöt haluavat olla kuten äitinsä. Emmäoomitäähuomannu;)

Toki samaistuminen on ollut kartalla; 5-vuotiaan oli pakko saada samanlaiset kirkkaan väriset farkut, hiukset samalla tavalla, kynsilakan sävy on tärkeä. Prinsessajutut ovat ihan passé. Nyt kuljetaan muodin mukaisesti ja laitetaan huulirasvaa korvasta korvaan.

Pienin on aina ollut tarkka mitä päälleen laittaa. Taistelin lukemattomat aamut sukkahousu-tunika yhdistelmää päälle ennen päiväkotia. Hänen suurin inhokkinsa oli POPin oranssi joutsentunika, mistä taas itse pidin kovasti. Jouduin vaihtamaan omatkin vaatteet, kun tuli niin hiki siinä mekastaessa... Onneksi tajusin, että vaatteista kannattaa sopia edellisenä iltana ja laittaa valmiiksi esille tai jättää oma pukeutuminen ihan viime tippaan.

Tultiin koulusta yksi päivä.  -Otahan kengät pois sisällä - En voi, it will ruin my fashion ?!? Muljautteli silmiään päässä kekottavan panamahatun alta. (hattuvillityskin periytyy) Pikkusen nauratti. Ja toisaalta, tuolle ei pidä nauraa, siitä pieni vasta sisuuntuu. Olen siis lähes päivittäin tukehtumispisteessä, kun yritän pidätellä reaktioita. Pokka pitää pimpelipom. Hän on nykyään myös tosi tärkeä, oikea VIP; kieputtaa hiuksiaan sormen ympärille ja murisee, kun peritty otsan pyörre aiheuttaa luonnon taipuisissa hiuksissa epätoivottua käytöstä;) Been there done that, sillä erolla, että en muista miettineeni hiuksiani sen erityisemmin kuin vasta teini-iässä..

Sanoo keimaillen - My husband, asettuu mieheni viereen sohvalle, silittelee hauista ja poskea, lepertelee pää kenossa, suikauttaa suukon poskelle. Sivusta seurattuna ajoittain jopa aika hämmentävää, mutta kehitykselle tosi tärkeää saada testata viehätysvoimaansa turvallisessa ympäristössä. Kun minua suukotetaan tai halataan, kintussa on heti kiinni 120-senttinen blondi, huulet törröllä. Kun mieheni lähtee, pieni juoksee usein vielä autotallin ovelle huutamaan - I love you! En ole varmaan ihan väärässä jos väitän, että mieheni nauttii saamastaan huomiosta täysin siemauksin. Ja minua huvittaa.

Kerran saavuimme kotiin isomman kanssa ja mieheni käveli vastaan silkkihuivi sidottuna harteille. Pieni oli halunnut stailata isästään miehekkäämmän ja viittahan siihen kuuluu. Luonnollisesti. Onhan Batmanillakin.

Minua mittaillaan jatkuvasti. Uutena lisänä on kova arvostelu. Välillä pieni sormi tökkää oikein kovasti takapuoleen. Au. Sitten tokaisee  - Äiti, sinulla on fluffy butt. Ai, sehän kiva. Ei muuta ku kyykkäämään;) Myös vartalon muut osat saavat raa'an tuomionsa. Osoitetaan sormella ja tirskutaan. Anna mun kaikki kestää.

Eräänä iltana oltiin samaan aikaan mieheni kanssa sanomassa hyvää yötä. Pieni nousi istumaan ja kysyi kummastellen -Why did you marry HER? ja nyökkäsi puoleeni nenäänsä nyrpistäen. Mikään rakkauteen liittyvä vastaus ei ollut hyväksyttävä. - Your hair doesn't even match! Pieni karjaisi tuohtuneena.

Olen siis nykyään turhake. Joku kummallinen nainen, joka on menettänyt viehätysvoimaansa, mutta joka saa kuitenkin viettää aikaansa hänen unelmiensa miehen kainalossa. Jaha.

Yritän ottaa salaa valokuvia, joskus myös videota siitä, miten daddya ihaillaan. Tulevina vuosina on hyvä omistaa tällaista materiaalia. En aio kiristää tytärtäni, vaan näyttää miehelleni lohdutukseksi ja muistutukseksi, kun angstinen raivopää teini paiskoo ovia mielialavaihteluidensa pyörteissä ja sanoo, että daddy on tyhmä eikä ymmärrä mitään! Tai ehkä daddy pysyy suurena sankarina ja minä olen se, joka ei ole varmaan koskaan ollut edes nuori!;) You never know. Olen kuullut tällaisenkin vaiheen joskus koittavan.

Tataa!

PS Istuttiin kaikki syömässä, kun mieheni kysäisi mitä haluaisin tehdä Valentine' s Dayna. Ennen kuin ehdin suutani avata, pienimmäinen vastasi - Haluaisin mennä johonkin hienoon ravintolaan syömään. Selvä.;)

Giving Thanks

On taas se aika vuodesta, kun pysähdymme kiittämään. Viime vuonna tähän aikaan olin tuskaisessa koti-ikävässä, vähän niinkun salaa. Tilanne laukesi Thanksgiving illallispöydässä, jonka ääressä pyyhin jatkuvasti kyyneleitä, toisin sanoen itkeä tihrutin. Ei tuntunut oikealta olla täällä, oli oma kotikin vielä ihan hakusessa, oltiin sellaisessa kummallisessa välitilassa. Matkalla takaisin anoppilaan vollotin ihan vapautuneesti. Teki tosi hyvää.

Kyllä juhlapyhät tulisi viettää oman perheen ja sukulaisten kanssa. Anopin läsnäolo ei ihan korvaa omaa isää, äitiä, veljeä, hehheh .;) Tästä vielä selviän, mutta jouluna tulee tekemään tosi tiukkaa. Taas. Täytyy haalia paljon ystäviä ympärille ja roikkua skypessä ihan harrastukseksi asti. Kiitospäivän juhlan jälkeen alkaa vuoden tunnerikkain ja tavallaan paras aika; joulun odotus. Voi äiti.

Tänä vuonna toteutamme Thanksgivingin kunnolla. Koristekalkkunoita nököttää ruokasalin pöydällä, anoppi tulossa kylään, kaikki perinneruoat laitetaan tarjolle. Minä en ole mikään stuffingin tai  kalkkunan fani, joten keskityn perunamuussin ja jamssin syöntiin, ehkä myös viininjuontiin(Pumpkin pie:kin maistuu huonolta piparitaikinalta;)

Mieheni odottaa ruokia vesi kielellä. Minua helpottaa, etten joudu raatamaan keittiössä tuntikaupalla tehden epämieluisia ruokia. Kaikki ruoat tilattiin valmiina;) Vähän niin kuin Rachel Zoe Facebookissa: "Hmmm starting to plan...what to make for Thanksgiving? And by that I mean, where to cater in from? ;)" Ditto ja Peukku perään click. Joulun teenkin sitten suurella hartaudella alusta loppuun asti itse.

Lapset ovat keskiviikosta perjantaihin koulusta vapaalla, me aiotaan koristella kotia, herkutella, pelata yhdessä, chillailla. Ainiin, pitää minun töitäkin tehdä, vähän. Saimme myös kutsun ystäville illalliselle, joten kaikkea kivaa luvassa. Taas.

Cherry on top, sain kutsun tanssitapahtumaan Thanksgiving aamuksi... katsotaan miten pysyn perässä, luvassa U-Jam puolitoistatuntinen tuttujen ohjaajien kanssa...siistii. Kaipaan haasteita ja supertanssijoita ympärilleni, jotta oma suoritukseni paranee;) Inspiroidun varmasti taas uutta koreografiaa suunnittelemaan. Ja toivottavasti en pyörry, yritän kuitenkin liikaa. Vain ammattilaiset hyppäävät metrin korkeuteen...Mutta ihanaa, että kutsuttiin mukaan! Toivottavasti en häpäse kutsujaa hortoilemalla sinne tänne jalat ihan solmussa;)Olen onnekas, kun on hienoja ihmisiä ympärillä, sekä tietty kiitollinen, kuten juhlan henkeen kuuluu.

Siis odottavissa tunnelmissa ollaan. Tarkoituksena laittaa jouluvalot ja sytyttää lyhdyt. Tänään. Ihanaa, ihanaa. (Ikean iso valotähti pääsi just ruokasalin ikkunaan tunnelmaa luomaan.)

Thanksgivingin vieton perinteisiin kuuluu kertoa muillekin, mistä on kiitollinen. Minä olen kiitollinen mm näistä asioista: Lapsistani, joista on kasvamassa huumorintajuisia, viehättäviä, reiluja, sympaattisia ja rohkeita. Miehestäni, kehen rakastun aina vaan uudestaan ja kenen kanssa viihdyn aidosti. Vanhemmistani ja isoveljestäni, jotka ovat läsnä elämässäni tukemassa, auttamassa, antamassa neuvoja, kun niitä kaipaan. Myös antamassa palautetta ihan pyytämättäkin;) Olen aika peruspositiivinen ja peloton, kiitos. Sain heiltä siipeni lentää.

Olen kiitollinen siitä, että me pärjäämme täällä, uudessa alussa, aika kovassa paikassa. Elämä on valintoja, myös asenne. Olen kiitollinen siitä, että näen pilvissä hopeareunuksen, jollen heti ja aina, niin hetken kuluttua. Olen kiitollinen kaikille tapaamilleni ihmisille, jotka ovat avanneet silmiäni uuteen ja vaikuttaneet elämääni ja asenteisiini positiivisesti, ja erityisesti niille urpoille, jotka ovat saaneet minut sisuuntumaan ja pahoittamaan mieleni. Minua ei lannisteta, teidän takia yritän vielä kovemmin ja onnistun. Näette perävaloni, kun ajan ohitsenne;)

Olen kiitollinen siitä, että vanhat hyvät ystäväni pysyvät läsnä, riippumatta siitä, missä olen. Ja uusista ystävistä, joiden kanssa jaamme elämyksiä ja luomme muistoja. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta pääasiassa olen kiitollinen siitä, että olemme onnellisia ja perusterveitä. Kaikki on hyvin. Kun elämän peruspilarit ovat kunnossa, pienet iskut eivät tunnu missään, tuovat vain pirteää lisämaustetta.

Katsotaan pystynkö kertomaan kiitollisuuden aiheitani huomen illalla kuivin silmin. Epäilen syvästi, mutta tänä vuonna kyyneleet tulevat liikutuksesta ja ilosta. Lasten kiitollisuuden aiheet, liikuttavat varmaan eniten.

Tataa!

ps Perjantaina koittaa Black Friday, silloin rynnätään shoppailemaan vailla minkäänlaista järkeä ja suhteellisuudentajua;) Itse asiassa sinne shoppailemaan rynnätään jo suoraan illallispöydästä, sillä parhaat diilit ovat tarjolla Thanksgiving iltana tai puoliltaöin. 42-tuumainen telkkari irtoaa 199 dollarilla, jos jaksaa paikalle jonottamaan. Hullut Päivät kalpenevat näiden tarjouksien rinnalla...Katsotaan pystynkö välttelemään ostoskeskuksia koko perjantain, suoraan illallispöydästä en ainakaan aio ampaista. Jään mieluummin sulattelemaan sohvalle.

Amerikkalaisia Äitityyppejä

Joskus sitä taistelee riittämättömyyden tunteen kanssa ja huono omatuntohan sitä on aina, jostain, lasten kanssa. Äitienpäiväksi tyttäreni piirsi minusta kuvan, yllä, jossa kuulemma liikun vauhdilla, niin kuin Kaarina ( Jason-kirjojen Kaarina, Jasonin äiti). Näkeehän sen tietty jo hiusten ja käsilaukun asennosta, etten seiso paikallani;) Jason muuten aina lentää Kaarinan perässä.

Kuva on söötti, mutta tunsin heti pistoksen, siitä, että meillä on aina vähän kiire... Sanon päivittäin, hophop, nyt reippaasti liikkeelle! liikkuu, liikkuu... Teen kyllä hiljaisina hetkinä tietoisia päätöksiä siitä, että otan rauhallisemmin. Viikonloppuaamut ovatkin niitä parhaita; iso aamupala yhdessä, ei kiirettä mihinkään. Nyt, meillä on edessä pitkä viikonloppu Memorial Dayn takia, joten voimme olla rauhassa, tosin äiti tekee hurjalla vauhdilla vähän töitäkin ;)

Jos asioita vähän suhteuttaa, pikkukiire tuskin aiheuttaa lapsilleni suuria traumoja. Tutustukaapas näihin äiteihin; terveellisen päivetyksen ystävä Tanning Mom, ihan hiukan kunnianhimoiset Dance Moms ja heidän toodella viehättävä ja lupsakka valmentajansa ja sokerina pohjalla Toddlers and tiaras- gogo juice- äityli. Only in America;)

Tarkemmin ajateltuna, ehkä ansaitsenkin sen Vuoden Äiti-palkinnon. Nyt laitan koneen kiinni, lähden lasten kanssa leikkimään ja viettämään rauhallista viikonloppua. Rentoutukaa tekin!
Tataa! ps tässä alkuperäinen

Äiti

Pysähdyn välillä ajattelemaan äitiäni. Näenkö hänet silmissäni sellaisena kun hän on nyt, vai nuorempana, jossain muualla? Tämä tulee aina ensimmäiseksi mieleen; oli kesä, taisin olla 7-8 vuotias. Rivitalopihallamme oli pitkä muuri, jonka yli näki parkkipaikalle. Roikuin siinä muurilla, kun äitini käveli parkkipaikan läpi. Hän oli pukeutunut vaaleansiniseen paitapusero-salsahame yhdistelmään. Korvissa hänellä oli renkaat, päässä aurinkolasit ja jalassa ruskeat roomalaissandaalit. Tuuli pörrötti äidin hiuksia ja hän hymyili. Muistan ajatellaani yhtäkkiä tosi ylpeänä, että tuossa on Minun Äitini. Taisin silloin ensimmäisiä kertoja nähdä hänet naisena, ihmisenä. Ei vain äitinä, joka huolehti minusta. Äiti ei ollut ikinä näyttänyt niin kauniilta.

Nytkin, kun ajattelen äitiä, näen hänet sellaisena, jollainen hän on nyt, mutta mieleen tulee myös äidin hymy, äidin oranssi jopo, jonka tarakalla istuin lastenistuimessa ja tein pitkää äääää- ääntä, ja ääneni tärähteli, kun hän polki vauhdilla vielä silloin hiekkaista rantatietä. Äiti ajamassa autoa ajohanskat kädessään, äidin kanssa arki-iltana Tapiolan  kauppareissulla, salaiset Hyvää makumaasta- pussit auton hansikaslokerossa, lauantaiset äiti-tytär päivät Stockalla soft icea syöden ja minä istumassa keittiöntasolla jutellen, katsellen kun äiti touhuaa. Äidin nauru ja meidän nauru yhdessä. Se tuoksu, jota haistelin aina pienenä äidin kaulakuopasta.

Nyt, kun äiti oli ekaa kertaa vieraanani, minulle oli tärkeää antaa äidin nauttia. Antaa hänen vuorostaan istua keittiön jakkaralla, pitämässä minulle seuraa, kun valmistelin ruokia. Sain kohteliaisuudenkin, olen kuulemma hyvä huushollaaja. Kiitos vaan äiti, sinulta minä olen kaikki huushollaamisen salat oppinut. En tosin ole varma, saanko kaiken näyttämään niin helpolta kuin hän.

En tiedä kuka olisin, jos minulla olisi erilainen äiti. Äitini näytti esimerkillisesti miten kodin ja työn voi yhdistää. Miten uraäidistä kuoriutuu puolessa tunnissa, simsalabim, edustava rouva illan vastaanottoa varten. Miten meillä oli aina kotitekoista terveellistä ruokaa ja pullaa, puhtaat vaatteet, mankeloidut lakanat ja virheetön koti. En muistakaan ikinä nähneeni äitiäni makaamassa sohvalla, niin kuin minä välillä teen. Meidän lakanoita ei tosin mankeloida ;)

Äitienpäivä on hyvä aika pysähtyä miettimään myös omaa äitiyttään, kahden tyttären äitinä. Pyrin olemaan arvostelematta vartaloani heidän kuullen ja kehun heitä muutenkin kuin söpöiksi, etteivät he ajattele, että tyttöjen pääasiallinen tehtävä on näyttää hyvältä. Rohkaisen oma-aloitteisuuteen, opetan, tuen, olen välillä kauhean ankara, mutta rakastan ja näytän sen sanoin ja teoin joka päivä. Haluan kasvattaa heistä rohkeita, oikeudenmukaisia ja itsevarmoja naisia.

On hurjaa nähdä heidän luonteensa kehittyvän. Kerroin ärsyyntyneenä jotain juttua kotoa, johon tuttuni tokaisi huvittuneesti: "Kuka sitä nyt itsensä kanssa haluaisi elää? ";) Näinhän se menee. Välillä oikein hatkähdän miten paljon muistutan omaa äitiäni sanonnoissani, eleissäni, ja enenevässä määrin myös ulkoisesti. Yhden ystävättäreni kanssa nauramme ääneen kun välillä huomaamme olevamme kuin äitimme. Toisaalta, voisi sitä huonomminkin mennä.

Ajelimme lounaalle noin viikko sitten. Yhtäkkiä moottoritiellä oli jotain. Siihen ei ehtinyt reagoida. Ohi ajaessamme ehdin nähdä äitisorsan pyörivän villisti kaistojen välissä, se oli kuollut. Sitten näin poikaset. Niitä oli varmaan kymmenen. Nuo pienet keltaruskeat piipittävät olennot olivat rykelmässä, osa kuolleena, osa elossa, keskellä moottoritietä. Ne törmäilivät paniikissa toisiinsa. Me emme ehtineet tehdä mitään. Ajoimme jo kovaa vauhtia kohti liittymää. Sain itsekin hetkellisen paniikin ja nytkin kyynel tulee silmään ja vatsa kääntyy ympäri. Apua, pysähdy! mennään auttamaan, niiden äiti on kuollut!

Länsiväylällä otetaan mieluummin kolarin riski, kuin ajetaan sorsaperheen yli. Olen naputellut rattiani hermostuksissa aika monena aamuna yrittäen kuikuilla, josko siellä on kolari, vai miksi ihmiset tupeksivat. Sitten näen sorsien jonon, kaakatuksen ja piipityksen saattelemana marssivan siistissä jonossaan, viimeinenkin pörröinen perässään, moottoritien yli. Siihen häviää kiire ja tilalle tulee hyvä mieli. Näiden pikkusorsien jono oli kasa. Heidän emonsa, johtajansa, suojelijansa, kaikkensa, oli poissa. En tiedä selvisikö siitä pesueesta yksikään. Tunnen vieläkin kauhean pistoksen, olisinko sittenkin voinut tehdä jotain.

Kun minä olin tulossa ensimmäistä kertaa äidiksi, totesin kirjeessäni kolleegoilleni, että otan nyt vastaan tehtävän, jossa olen korvaamaton. Äitiys on toivottavasti muuttanut minua parempaan, kasvattanut ja opettanut, hionut teräviä kulmia pehmeämmiksi.  Toisaalta, äidit ovat omille lapsilleen parhaita äitejä.

Olen jo saanut muutaman äitienpäiväkortin, sillä  kärsimättömyyskin on periytyvää;) Omaa äitiäni onnittelen tänä vuonna skypen kautta, mutta anoppia pääsen onnittelemaan ihan henkilökohtaisesti... Kiitos Äiti, olet erittäin rakas!

Hyvää Äitienpäiväviikonloppua kaikille!
Tataa!
ps näistä herkistyi mieli Hallmark, Publix, ja P&G ja lopuksi Mom song
moth* er, noun \ ma'thar\  a constant source of unconditional love; generally found to be overworked, underpaid and exhausted