MOI

Bloginkirjoitustauko, (voiko kaiken kirjoittaa yhteen;) on ollut niin pitkä, etten melkein kehdannut laittaa tätäkään. Mutta, kun täällä kuitenkin käy lukijoita, ajattelin taas vähän kirjoitella. Eli "MOI- sinne ruudun toiselle puolelle pitkästä aikaa. Olette olleet mielessäni aika paljonkin." Ja toisaalta, terapeuttistahan tämä oikeastaan on itsellekin, kun saa jäsenneltyä ajatuksia. Ehkä;)

Totuus on se, että mitä enemmän tekee, sitä enemmän tekee ja sit taas toisinpäin; vähemmän ja vähemmän. Eikä kyse ole edes tekemisestä, vaan aikaansaamisesta. Omien tuntemusten mukaan, vähänniinkuet millä tavalla sitä on hyödyllinen, tehokas ja kaikkea sellaista muuta, hyvin luterilaista ajatusta tässä on väännelty.

Olen ollut, ja tavallaan olen vieläkin, omituisessa limbossa, välitilassa, etsien oikeaa suuntaa. Etsin sellaista oikeaa, hyvän-ja omantuntuista olemista. Enkä puhu nyt ihan vähiten työminästä. Onnellista olotilaa, kodin ja työn tasapainoa, tervettä kiirettä, oman toteuttamista.

Mutta, ensin tärkeimmät, eli kesä ja perhe ja Suomi ja kaikki ihanat uudet paikat, joissa tuli piipahdettua ja muu hömppä. Niistä ensin. Sitten vasta vakaviin aiheisiin, omassa ihossa olemiseen ja tietty siihen, että lihoin Suomessa kahdessa viikossa neljä kiloa ja suunnittelen kovasti, että, kun koulut ja aikataulutetut päivät, tutut rutiinit ja muut alkavat, alan myös syödä terveellisesti. Puhdasta ruokaa. Sokeritkin vähennän minimiin. Paitsi, että ainiin, koulut alkoivat jo!Oho.

Tataa, palaan pian San Diegosta, Paso Roblesista, Lake Nacimientosta ja tietenkin Suomesta. Ah ihanasta Suomesta! (yläkuva)

PS ja siitä, että meillä on kotona mielenkiintoista; esikoinen aloitti middle schoolin, kuudennen luokan, ja muuttui yhdessä yössä, (yhtäkkiä puhutaan pojista, whaaaat?) ja keskimmäinen hakee paikkaansa eikä malttaisi olla pieni, kun sisko on olevinaan jo vähän iso, ja pienin, jota äiti lellii ja joka kakkaa edelleen housuun...

PPS ja on tässä muutama luonnos ihonhoidosta- apua ryppyjä -  ja todella yllättävästi olemme taas katselleet vähän tv-sarjojakin;)

Saako ahistaa

Iltaa istutaan ystävien kanssa ihan normaalisti; syödään hyvää ruokaa, nautiskellaan paikallisia viinejä, on kiva, leppoisa tunnelma. Sitten joku aloittaa sen, vahingossa, tai ihan tarkoituksella. Joskus keskustelu sikiää jonkun tuikiviattomasta (onkohan tuo oikea sana) sivulauseesta, mutta lopputulos on aina sama.

Ai mikä ahdistaa, no tämä; Kun nyt tässä ei kerran enää olla kakskymppisiä, nuoria aikuisia...Tulevaisuuden suunnitelmat, Eläkesäästöt, vakavat keskustelut siitä, missä voisi asua kun eläköityy. Eläköityy?! Voi pyhä sylvi. Säästä nyt, sulla on vaan 20 vuotta aikaa työelämässä. Tai kannattaako niin isoa taloa rakentaa, kun eivät lapsetkaan enää asu kotona kuin muutamia vuosia.., Mitä?! Mun pieni poika ainakin asuu kotona vielä kolmekymmentä vuotta, siellä peräkammarissa;) Haluan HUUTAA! ja joskus ulvahtelenkin äänekkäästi.

Eiks me voida elää vaan tässä ja nyt? Pitääkö aina suunnitella niin hirveästi? Ja eihän parhaat suunnitelmatkaan kuitenkaan välttämättä toteudu, elämä vie..

Onks mun ihan pakko osallistua näihin keskusteluihin, jos en ole niihin henkisesti valmis. Joskus nousenkin pöydästä, menen puuhastelemaan keittiöön;) Mies sanoo, että pitää suunnitella, ei asiaa voi kieltää tai vältellä. Voihan. Välillä jopa ihmettelen, miten minulla voi olla kolme lasta, joille olen äiti ja miten minua kikatuttaa niin hirveästi, kun me puhutaan naiseksi kasvamisesta esikoisen kanssa. Eletään todella hauskoja aikoja. Perjantaina käytiin rei'ittämässä korvat, iso askel.

Minulle riittää, että olen eläkesäästänyt Suomessa joka kuukausi jo vuosia. Pitääkö nyt oikeasti ruveta ajattelemaan vanhenemista ja muuta ihan tosissaan. Ihan kauheeta. Ahistaa. Ahisti jo se, kun löysin päästä harmaan hiuksen. Ahisti niin, etten henkeä meinannut saada. Tuli pieni kuolemanpelko ja etiäinen, etten näe lasteni kasvavan isoiksi. Että sillä lailla. Normaalisti, olen mielestäni aina hyvässä iässä, enkä paljon kriiseile.

Lapset kasvavat, mutta me ei vanheta, eihän? Täällä, yhteiskunnassa, jossa ei perinteisen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan normeja, tukijärjestelmiä tunneta, pitäisi suunnitella ja säästää. Suunnitella ja säästää. Koko ajan ja jatkuvasti. Mutta, kun minä haluaisin vain elää ja katsoa mihin nokka vie.

Ehkä olen lapsellinen tai en halua katsoa totuutta silmiin, mutta kaikenlainen suunnittelu tekee elämästä jotenkin rajoitetun? For the lack of a better term. Joskus aikoinaan ahdisti parin vuoden päähän laaditut suunnitelmat, vaikken mikään sitoutumiskammoinen olekaan. Ja vaikken ehkä eläkään ikuisesti, en halua ruveta myöskään suunnittelemaan vanhenemista. Enkä tod eläköitymistä.

En myöskään pidä ajatuksesta, että vaan säästäisimme ja suunnittelisimme, sillä mehän elämme nyt. Lapset ovat pieniä, matkustamme perheenä, hankintoja on kamala määrä ja koko ajan, miksemme siis eläisi nyt? Ja totuuden nimissä, tällä kustannusrakenteella sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole, että sekä eläisimme kivasti, että säästäisimme. Eli mitäpä sitä suunnittelemaan.

Ehkä sitten jossain vaiheessa, myöhemmin.  I'll think about it tomorrow.

Tällaisissa ajatuksissa tällä kertaa.

Tataa!

PS me juhlimme tulevaa hääpäiväämme jo viime lauantaina. Saatiin vuosien jälkeen ruhtinaalliset 24h kahdestaan, kun ystävämme ottivat lapsemme hellään hoiviinsa. Oli muuten aika kivaa.

Vaaleat mokkanilkkurit

Olipa kerran torstai-ilta. Perheen äiti laittoi itseään kaikessa rauhassa valmiiksi; oli ilmoittautunut yhteen verkottautumistilaisuuteen ja odotti sitä ihan innolla. Tällä kertaa oli myös varannut ihan kunnolla aikaa. Hiuksetkin ehti laittaa.  Jalkaan sujautti ihan lempparit; joka asuun sopivat vaaleat mokkanilkkurit.

Tilaisuuteen päästessään, huomasi jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, että taisi tulla tehtyä turha reissu, mutta istui silti siellä aikuisten keskellä kuunnellen puolella korvalla viisauksia. Oli tietysti toivonut, että illan aikana kuulisi jotain, joka motivoisi tekemään pitkään suunnittelemaansa omaa juttuaan, mutta toisin kävi. Päätti lähteä aikaisin kotiin. Pettyneenä. Onneksi auringonlasku värjäsi iltataivaan tulenväriseksi kotimatkallaan.

Velvollisuudentuntoisena äitinä, laittoi heti viestiä miehelleen, joka oli jossain urheiluharjoituksissa koko katraan kanssa, että ei hätää kotiin tulossa jo näin aikaisin! Ei miehen tarvitsisi itse huolehtia ruokia pöytään ja kylvettää ja sen sellaista. Lisäsi vielä siihen viestiin, että voisi napata jotain puuttuvia ruoka-aineita, jotta saisi myöhäisen illallisen pöytään.

Kiirehti kiharat pomppien, korot kopisten kauppaan, ajoi kotiin ja aloitti ruoanlaitoin heti, vielä jakku päällä ja ne kengät jalassa. Talossa oli hiljaista. Koko katras oli kylvyssä, mies sohvalla. Sitten se alkoi;

Perheen tytöt huusivat hakemaan pienimmän pois. Äiti kuuli huudon keittiöön, mies istui sohvalla. Tytöt huusivat uudestaan, äiti huomautti asiasta ja muutaman lisäpyynnön ja pitkän tovin kuluttua mies sitten nousi ja meni hakemaan. Pienin oli tässä välissä ehtinyt kuupata runsaasti vettä kylpyammeesta lattialle. Äitiä jo hiukan hermostutti.

Pienin kiemurteli itsensä pyyhkeestä ja juoksi alasti hihkuen keittiöön. Ennen kuin äiti ehti sanoa kissa, poika asettui seisomaan hajareisin, taaperon tavoin maha vähän pömpöttäen, iso hymy huulillaan ja pissasi komeassa kaaressa parketille. -EI! Äiti huusi ja nappasi talouspaperia. Sillä siunaamalla hetkellä poika oli jo kumartunut läpsyttämään lattialla olevaa pissalätäkköa käsillään. -EI! ja ennen kuin äiti ehti tehdä mitään, poika nousi ylös ja suihkautti vielä toiset pissat. Tässä vaiheessa äiti jo karjaisi, että josko joku toisi vaikka vaipan?!  Pienimmällä oli hauskaa, niin, hauskaa, että päätti lähteä karkuun, ampaista liikkeelle, vaan kas! lattia olikin märkä ja liukas ja kaatua mätkähti mahalleen omaan pissaansa. Faaaaaantastic. Uudestaan pesulle.

Samaan aikaan kylpyhuoneesta kuuluu, että ei oo shampoota. Ei sitten missään. Sitä oli noustu ammeesta oikein etsimään ja koko kylpyhuoneen lattia lainehti. Äiti käveli kylpyhuoneeseen, liukas kiemurteleva pieni poika kainalossaan, avasi allaskaapin oven ja otti esille avaamattoman shampoopullon, joka jökötti hyllyn edessä ja keskellä, mutta jota oli ollut selkeästi mahdoton löytää.

Talossa oli kauhea meteli. Hiukset olivat lässähtäneet ja niiden vaaleiden mokkanilkkurien päällä oli pissaroiskeita. Ruoka kupli kasarissa. Oli jo melkein valmista.

Kun perhe vihdoin istui syömään, äiti nousi ylös pöydästä; ei sanonut kenellekään mitään, nousi vain ylös, käveli eteiseen, laittoi takin päälle, kengät jalkaansa, painoi oven perässään kiinni, eikä ikinä palannut.

No hehheh. Ei se äiti oikeasti lähtenyt minnekään. Istui perheen kanssa syömään ja ajatteli, että ensi kerralla, jos lähtee jostain tilaisuudesta aiemmin, ei kerro kenellekään mitään. Varastaa ajan itselleen; ajelee jonnekin vaikka viinilasilliselle tai menee rauhassa ikkunaostoksille;) Hoitakoon muut kylvetykset, muonituksen ja alasti juoksentelevat satunnaiset pissailijat. Hiuksetkin oli laitettu.

Tataa ja hauskaa viikonloppua!

Fabio, Forresterin Eerikki ja Hulk

kuva lainattu

Voi pyhä positiivisuus! Tosin jotkut päivät ovat ihan tylsiä, positiivisuuspäätöksistä huolimatta. Mitään kivaa ei tapahdu, boooring. Ja jotkut taas, voi äiti. Yksi maili, puhelinsoitto -  pelastaa kaiken. Maha kääntyy ympäri, olo on ihan kutkuttavan giddy. (giddy, ˈgidē/ adjective,  having a sensation of whirling and a tendency to fall or stagger; dizzy.) Tuntuu siltä että kaikki on mahdollista ja vaan jotenkin aivan lapsellisen siistii.

No, Ameriikan ihmemaassa kun ollaan, voi sattua ja tapahtua; työprojektissani kävimme joku aika sitten vakavasti keskustelua siitä, että palkkaisimme Fabion. Joo Fabion, just tämän Fabion yhden kampanjan etuhahmoksi. En pystynyt olemaan ollenkaan pokkana sen palaverin aikana. Vitsini muuttuivat huonommiksi koko ajan. Näin itseni Fabion kanssa kampanjoimassa, facebookin profiilikuvassa olisin Fabion kainalossa, tukka(mme) hulmuaisi tuulikoneen voimalla, käteni lepäisi Fabion kiiltelevän paljaan ylävartalon päällä, jalkani kietoutuisi hänen ympärilleen....too much? ;) Tihihihihihi. Vieläkin hymyilyttää. Fabio, ei ole toista. Ihan sama kuinka vanha ja kulahtanut Fabio nykyään on. Fabio on Fabio;) Mutta, se kampanja ei toteutunut IKÄVÄ KYLLÄ.  Mutta, huom, nyt Fabio on mun tutkassa, joten eihän sitä ikinä tiedä, ehkä seuraavassa projektissa.... Fabio. Ei voisi elämä paljon enempää kasariksi mennä.

Anyhoooo, Mainitsin aikoinaan, Stanfordin kurssin aikaan, että viereeni istui ilmetty Forresterin Eric. No, yhtäkkiä ja ihan puun takaa sain Ericiltä sähköpostia. Halusi kertoa minulle eräästä mielenkiintoisesta startupista. Sovimme puhelun. Emme videopuhelua. Onneksi. Olisin taas ollut kuin naantalin aurinko. Luulee varmaan vieläkin, että flirttailin hänelle aikoinaan. Ja ehkä flirttailinkin, ken tietää. Oli syy mikä tahansa, muisti minut hyvin ja jopa mitä juttuja olin siellä luentosalissa puhunut. Olin kuulemma ollut dynaaminen ja fiksu. Kiva kuulla. No, ei Brookellakaan aina huonosti pyyhkinyt;) hihihihi. Ja ihan mielenkiintoisen casen esitti. Ehkä olemme tulevaisuudessa tekemisissä. Anna mun kaikki kestää. 

Ja kuten sanonta kuuluu, ei kahta ilman kolmatta; katselen tällä hetkellä ympärilleni, mietin mikä musta tulee isona  -  ja eteeni tupsahti ihan mielenkiintoinen paikka. Ominta osaamistani, kiva aihealue. Olin jotenkin sivuuttanut sen, että siellä oli jonkun endorsement- suositus. Mutta, kun luin speksejä ääneen, mieheni ulvahti; -That's the Incredible Hulk!   - Siis kuka? Ai se vihaisena vihreäksi paisuva tyyppi? Ja joo, sepä juuri.  Kikattelin siinä sitten, että tjaa, hänen kanssaan tekisin siis aika paljonkin juttuja. Aika hauskaa. 

No, keskusteluitahan voi käydä kyllästymiseen asti, kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta mikään ei ole varmaa, ennen kuin nimet on paperissa, joten voi olla, että päädyn tekemään töitä taas ihan tavallisten insinöörien kanssa ilman Fabiota tai Hulkia. Näinkin on tapahtunut. Mutta, on kiva leikkiä ajatuksella ja näinpä hymy väreilee suupielessä koko ajan. On maailma hullu paikka.

Hauskaa Viikkoa - Tataa!

Jos on päättänyt

Viimeiset kymmenen viikkoa menivät aika vilinässä ja nyt, jotenkin yhtäkkiä, onkin hiljaista. Tai, no, onhan tuossa tuo pikkuinen, joka pitää huolen siitä, ettei täällä ihan tylsää ole...

Kun tajusin, että viimeisiä kesäpäiviä vetelee- tyypillisenä äiti-ihmisenä- sain heti kauheita omantunnon tuskia. Tehtiinkö me tarpeeksi? Olinko liikaa koneella? Pidinkö lupaukseni? Ja suomalaisittain; olikohan kaikilla muilla "parempi kesä" ja kivempaa?

Ainakin harmittaa se, ettei me käyty pyöräilemässä- kun se mun tyhmä pyörä- uusi pyöräistuin combo ei pelitäkään... ja etten kertaakaan juossut rattaiden kanssa salille, tyttöjen pyöräillessä somasti vieressä ( siis oikeesti WTHWIT) missäköhän tilapäisessä mielenhäiriössä menin tuostakin puhumaan - eihän täällä juokse erkkikään, hirveässä pätsissä. not to mention, etten minä juokse viileälläkään... 

Nyt on edessä uusi syksy, uusi kouluvuosi, uudet tuulet. Minua jotenkin ahdistaa ajoittain, olen kummallisessa välitilassa, vähän hakusessa. Niinpä olen ajatellut päättää olevani onnellinen ja positiivinen. Toimisikohan se? Siis jos vaan päättää olla onnellinen. Muusta viis.

Kesäkin; vaikka närvari oli välillä koetuksella, olen hirmu tyytyväinen siitä, että tunnen lapseni hyvin, tiedän jokaisen ilmeen ja mistä se johtuu, sain viettää heidän kanssaan kivoja hetkiä, seurata sisarusten yhteisiä leikkejä, riitoja, sopimisia, hysteerisiä naurukohtauksia, riehumisia ja väsymistä, pienen pojan kehitystä ja suurta onnea, kun siskot höösäsivät ympärillä - sekä sitä kyllästynyttä - mulla ei oo mitään tekemistä- oleilua. Unohtamatta lukemattomia: Pitääkö teidän huutaa koko ajan - onko täysin mahdotonta puhua normaalilla äänellä. -Noni, nyt mä otan ne ipadit pois ja takaisin ei tule! Varmasti vain meidän perheessä;)

Joo, jotkut asiat muuttuvat, halusi sitä tai ei. Mukaillen alkuperäistä, pidempää rukousta, Arvo Ylppö sanoi näin: "Minun elämäni yhtenä johtotähtenä on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen."

Tuppaan ajatella, että niin moni juttu on asenteesta kiinni. Miksei oma hyvinvointikin? Siis jos perusasiat ovat ihan ok, miksei? Kun tarkkaan katsoo, kaikista asioista löytyy myös se positiivi ja pilvellä on hopeareunus. Miksi on sitten joskus niin vaikea päästä irti tai hyväksyä tilanne muitta mutkitta, jos siihen ei itse pysty vaikuttamaan  - oli sitten kyseessä huono, energiaa syövä ihmissuhde tai muu suhde. (olen muuten kesällä vihdoin poistanut facebookista muutamia ihmisiä, ihanan vapauttavaa) Niinpä. 

Lopputulos ei yleensä huolehtimalla muutu. Oli kyseessä mikä tahansa asia. Muistaisinpa tuon! varsinkin yöllä, kun aivot jylläävät ylikierroksilla saman asian ympärillä...
Meillä on takana upeaakin upeampi lauantai. Olin koko sunnuntainkin jotenkin kepeällä tuulella sen takia. Kaikki täydellisen lauantain elementit toteutuivat; energinen zumba, upea aurinkoinen keli, viinitila vierailu, herkullista ruokaa, onnellisia lapsia, leikkiä, lyhyt varastettu hetki kahdestaan miehen kanssa, syvällisiä keskusteluita, hyvää musiikkia, hassuttelua, yöuintia, tähtitaivas. Ah. En muistanutkaan miten hyvin Karjalaisen Jii sopii pimenevään kesäiltaan, tai miten mieheni lauleskelee huolettomasti Frankia;) Pienistä ihanista asioista se onni syntyy.  Eikä oltu edes porukalla, vaan ihan vaan perheen kesken. Pitääpä tästä positiivisuudesta kiinni tämän viikon koetuksissa. 

Yksi parhaista vanhimmista ystävättäristäni kirjoitti aina kaverikirjan mietelauseekseen : Jos haluat olla onnellinen, ole. Niinpä. Elämä on asennekysymys. You Choose Your Attitude. Minä päätän olla onnellinen. Eli olen. Näillä mennään.

Tataa!

PS tästä tuli nyt tällainen jaarittelu. Bear with me  - Karhu kanssani.

BTW, meidän pihalla on aina suhannut ihan tosi paljon kolibreja. Ne ovat kuin pieniä ohjuksia, enkä ikinä onnistu saamaan niistä hyvää kuvaa.  Lauantaina, tietenkin, istuessamme roseviiniä siemaillen, yksi surrasi siinä ihan pään yläpuolella koko ajan! Sain kuin sainkin napattua kännykällä yllä olevan kuvan. Jee! Pieniä onnistumisen hetkiä.

Austin, TEXAS

Maaliskuussa oli suunta Austin, Texasiin, SXSW:n nimissä. Kuten kaupungin sloganissa, päätin heittää korteni kekoon Austinin omituisuuden puolesta; Keep Austin Weird. Ensimmäinen kertani Texasissa.

SXSW on niittänyt mainetta ja kasvanut isoksi The tapahtumaksi music, film ja entertainment-aloilla. Mukana on myös Interactive osio, sekä tänä vuonna ekaa kertaa Med Tech Expo. Siellä sitten taas ständiapinana, joten en päässyt katselemaan ympärilleni oikeastaan yhtään. Jäi Leffaensi-illat ja stand up komediatkin näkemättä. Kanye Westin keikkaa kuulin pätkän, taxissa ;) (ja toisaalta Kanye on kyllä sen verran kukkuu-tyyppi, ettei harmita yhtään) Puhujat ovat tässä tapahtumassa maailmanluokkaa, joten sinänsä harmi, ettei päässyt viisastumaan. Tällaisiin tapahtumiin pitäisi lennähtää paikalle visitorina. Kiertää motivoitumassa, innostumassa uusista ajatuksista, tuulista, trendeistä, verkottautumassa. Höyrähtää täysin jostain uudesta ajatuksesta ja sillä energialla painaa seuraavat kuukaudet eteenpäin.

SXSW on kasvanut aika järjettömiin mittasuhteisiin, joten kaupungin majoituspaikat täyttyvät tod nopeasti. Omani löysin aika viimetipassa tapahtumajärjestäjän kautta, shuttle-reitin varrelta. Ou Nou. Bates Motel olisi ollut mieluisampi majapaikka, kuin omani, The Quality Inn. Todellista laatua - Voi herravarjele mikä dump. Siis niin kamala paikka, että pelotti. Huoneeni oli vielä hotellin taimmaisessa rakennuksessa, ovi teollisuusalueen puolelle, ei suinkaan sisäpihalle. Tässä view. Heikkohermoiset älkööt vaivautuko.


Kivana eksoottisena plussana, hotellissa oli remontti, joten kaikki oli todella rempallaan. Pun intended. Eikä siellä näkynyt ikinä ristinsielua, mutta ovella oli lappu, jossa luki Sold out! Spooky. Myös varmasti paikallisstandardien mukaan rähjäistä. Olin aivan vakuuttunut, etten selviä sieltä hengissä. Yritin vaihtaa huonetta, siinä onnistumatta. Niinpä, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi viettää siellä mahdollisimman vähän aikaa, ja rukoilla. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen vielä hengissä. Elämäni on yhtä glamuuuuria.

Ei Austin nyt pelkkää kamaluutta ollut; hauskoja kokemuksia ja live-musiikkia riitti; Austinin 6th Street on kaupungin sydän. SXSWn aikaan kuin ikuinen vappu. Joka baarissa live-musaa, paljon erilaisia tapahtumia. Jos oikein ajoittaa, siellä voi liikkua bileistä toiseen koko illan, nauttien rajattomasti hyviä ruokia ja juomia. Kasvissyöjät älkööt vaivautuko; hienommassakin paikassa ribsejä, deep fried chickeniä ja muuta kevyttä Texasin tyyliin;)Varmasti kiva kaupunkilomakohde; autenttista Texasia- don't mess with it!, taidetta, musiikkia, kulttuuria ja hyvää ruokaa!

Pääsin mukaan eräille thought leadership illallisille, missä tuli kuultua liikuttavia, opettavaisia, energisöiviä tarinoita ja tavattua aivan valtavan fiksuja ihmisiä. On muuten jännä, miten melkein jokaisen puhujan teemana oli survival- vaikeuksien kautta voittoon. Vähättelemättä kenenkään tragedioita, it makes a better story.... Menestys pahan auto-onnettomuuden tai sairauden jälkeen on paljon kiehtovampaa kuin menestys kovalla työllä ilman draamaa? Taidan lisätä bucket listalleni TEDin. Ei vieraana, sen olen jo kokenut, vaan puhujana;) hiukka vielä tavoiteltavaa, sanoisin. A woman's gotta dream;)

SXSW Interactiven closing partyssa, kun heiluin kädet ilmassa porukan mukana, Ludacrisin huutaessa jotain motherf***n juttujaan lavalla, tuntui siltä, kuin olisin 25, vaan enpä ole;) Kun hänen hurjan näköinen, iso possensa käveli ohi, ilmaan pössähti aikamoinen yrttipilvi. Kävin minä siellä näiden hurjannäköisten tyyppien kanssa vähän juttelemassakin, kun ei suomalaiset pojat itse uskaltaneet pyytää Def Jam Recordsin t-paitaa;) Aika viileetä.

Kun kerroin illasta suu vaahdossa miehelleni, hän pyöritteli päätään. Taas on rouva käynyt leikkimässä, sovitkin Def Jam porukkaan kuin nenä päähän...Mun mielestä on vaan hirveän mielenkiintoista puhua erilaisten tyyppien kanssa. Vaihdettiin me siinä käyntikorttejakin ja kysyttiin minulta olenko lanseerannut uusia artisteja. Tihihi, Joo(!), siinäpä keikka! Asiakkaana Def Jam Records! Uusi aluevaltaus!Olisin kuin kala vedessä näiden kanssa. not.

Ystävämme yritys tarjosi mukavan live-musiikkihetken hekin. Siellä pääsi ihan likelle kuulemaan upeaa solistia ja uuden solon ensiesitystä. Kyllä live-musiikki on ihanaa, on se sitten mitä genreä vaan. Ikävä kyllä konserttiliput ovat niin kalliita, ettei tule käytyä. Kun suunnittelin Bruno Mars- iltaa, laskeskelin siinä, ettei illasta alle 700 dollarin selvitä. Et ei sit menty.

Olin myös mukana eräässä hyvin epäonnistuneessa mediatilaisuudessa, jossa onneksi oli alkoholitarjoilua ja ruokaa. Tai onneksi ja onneksi; tässä tilaisuudessa koin aika suorasukaisen lähentelyn eräältä hyvin siistin näköiseltä, tummaan pukuun pukeutuneelta mieheltä. Päätti tulla kuiskuttamaan korvaani juuri, kun olin ottamassa ruokaa. Meinasi lautanen lentää kattoon. Yritin sönköttää jotain aikuista ja sitten juoksin karkuun minkä kintuista pääsin;)  En ole tottunut täällä Käliförniän Piilaaksossa lähentely-yrityksiin, täällä ollaan tosi korrekteja - joten - menin ihan lukkoon ;) Eikä jääneet ehdotukset tuohon yhteen kertaan. Kerrassaan omituista. Naurattaa, mutta kyllä toisilla on pokeria. Hyvät niille, kai. Ja toisaalta ihan tervettä kokea muutakin kuin tätä Piilaakson paikallista hush hush meininkiä; sunnuntaisin kirkkoon, seitsemän kertaa viikossa urheilemaan, ruoat ostetaan vaan Whole Foodsista, viiniä juodaan korkeintaan kaksi lasia ja ei muka tuomita ketään. Pah.

Kotiinviemisinä päällimmäisenä oli #morelivemusic ja lisää liikuttavia kokemuksia! Elävää musiikkia ei voita mikään. Ja tällaiselle peruslihansyöjälle ne BBQ herkut olivat aika maittavia. Kuvassa suht autenttinen paikka missä käytiin tankkaamassa ennen closing partya. Tosin tässä vaiheessa on kehuttava oman mieheni BBQ -ja savustustaitoja sen verran, että olen kyllä parempaa tri tip ja brisket sandwichia saanut ihan kotona.

Austin, SXSW: Aikamoista. Kerrassaan. Ei huono.

Tataa! ja Hauskaa Viikonloppua!

PS meillä alkaa tänään lasten kesäloma ja ohjelma on vielä ihan levällään. Jää nähtäväksi miten hermo kestää. Onneksi luvassa taas Losin reissu heti pian ja muutama variaabeli kun vielä loksahtaa paikoilleen, eiköhän se siitä.

Vegas

 

Olen tämän kevään aikana käynyt parilla työmatkalla. Kohteet eivät ole olleet ihan tylsiä; ensimmäisenä Las Vegas. Kuva on katse tulevaisuuteen; kunhan lapset ovat muuttaneet pois, meistä tulee tuo duo.

Vegasissa käväisin tammikuussa, CESin nimissä. Ihan hauska reissu. Yksityiskohtiin en voi mennä, sillä What happens in Vegas stays in Vegas, mutta jotain on pakko kertoa. Tämä matka oli ensimmäinen kerta, kun olin vauvasta erossa. Pakkaaminen oli, niin kuin aina, yhtä tervanjuontia. Samaan aikaan hirvitti miten pärjää(n)mme erossa.

Kun sitten aamuvarhain hiivin liikkeelle jättäen pojan nukkumaan pinnasänkyynsä (ja tytöt omiinsa), sydämestä ihan kouraisi. Ja niin kuin joka kerta yksin matkustaessani - lentokentällä viereeni majottautui perhe, jonka yksivuotias tyttö tapitti minua taukoamatta, välillä imaisten tyytyväisenä tuttiaan, mutta takuulla syyllistäen. Vauvojen salaliitto. Olen tästä täysin vakuuttunut. Yritin olla niinkuin en oliskaan.

On kuitenkin myönnettävä, että Vegasiin saavuttuani, alkoi kummasti helpottamaan. Ainiin, tää oli tää paikka! Valojen räiskettä keskellä aavikkoa - Jihuu! Päivät menivät messujen mikromaailmassa, huonossa sisäilmassa, ständiapinana. Bongasin David Copperfieldin, tulipa otettua eka celebrity selfiekin. Näytän siinä kuvassa vesikauhuiselta lehmältä, sieraimet suurina, voi äiti. Se siitä viileydestä. Repeilin sille kuvan ilmeelle koko päivän.

Toiset bongailivat Ashton Kutcheria ja 50centiä, eli aika surkea bongaus minulla.. Mutta yhtä lapsellisesti olivat siis myös käyttäytyneet viisikymppiset pääomasijoittajat 50centin bongatessaan, kuin minä David Copperfieldin bongattuani. Hiukan nauroimme käyttäytymisellemme, äkkiä kuvaan!

Iltaisin oli cocktail- tilaisuuksia, verkottautumista, illallisia. Ja kun järkevä aikuinen olisi vetäytynyt yöpuulle, minä katsoin kelloa ja ajattelin- Olen Vegasissa, nukun sitten kotona;) Party on! Ja onneksi jatkoin, muuten olisi jäänyt monta hauskaa juttua kokematta, ja uutta paikkaa näkemättä. Onneksi tajusin tällä kertaa käyttää tennareita päivällä, jotta jaksaisin olla koroissa iltaisin. Suosittelen lämpimästi ja otan tästedes käyttöön jokaisella messukeikalla.

Vaikutuksen tekivät mm Cosmopolitan hotellin Marquee Dayclubin terassi pleksilasi-porealtaineen, (alter egoni istuisi siellä pikkubikineissä Chrystalia siemaillen) New York New Yorkin dueling pianos, unohtamatta kello aamukolmen kamalan rähjäisen hotellin karaokea, ku oli pakko päästä laulamaan;) ja SLS hotellin bileet, joihin suuntasin entisen ruotsalaisen kollegani kutsumana. Ihan hiukan nauratti, kun bogoilimme väriävaihtavat led putket käsissä viuhtoen tanssilattialla; oli välillä pakko hengähtää ja tokaista; täähän käy urheilusta! ja; Huomenna on kyllä selkä kipeänä. Että sillä lailla, ei tässä ihan kakskymppisiä olla. Buhahaha repeiltiin, käytiin photoboothissa aikuisesti irvistelemässä ja sitten taas lisää drinkkejä, jihuuuuu! Katosta roikkui karusellihevosia, joiden päällä taiteili puolialastomia naisia jättimäisten diskopallojen ja strobojen loisteessa.

On myönnettävä, että äiti oli vähän väsynyt kotiin saapuessaan. Neljä päivää Vegasissa ottavat veronsa, väitän, et solise aavikkoilmasto ;)

Vegasiin on tultava lasten kanssa takaisin. Sitä on niin äitiä, että katselee paikkoja sillä silmin, että lapset kyllä tykkäisivät tuosta ja tuosta ja tuonnekin voisi mennä...enkä suinkaan, että makee clubi! tänne tanssimaan. Sillä ei sitä enää jaksa;) jo clubien meteli aiheuttaa hedarin, vaikka siellä pitikin muutama ilta huutaa ja hyppiä, ihan viran puolesta;)

Tataa!

PS tämä kuva on niin osuva CES viikolla. Strip täyttyy tummiin pukeutuneista insinööreistä, jotka reput selässään, kännyköihin tuijottavina laahustavat kohti monorail pysäkkiä tai convention centeriä. Satunnainen pinkkiin höyheniin pukeutunut showgirl on se odd one out;)

Voi Elämä

Voi elämä. Anoppi siis pikkuhiljaa tottunut elämäänsä hoitokodissa. Kyselee toki välillä milloin pääsee takaisin kotiin, mutta kun ei itsekseen selviäisi ruoanlaitosta, saati sitten peseytymisestä, on kotiinpaluu mahdoton yhtälö. Edes monta kertaa päivässä vieraileva hoitaja ei enää riittäisi. Tarvitaan 24h hoitoa.

Naapurinrouva samaistui tilanteeseen ja kertoi, että aiheesta on kirjotettu monta kirjaa; the Sandwich Generation: being sandwiched between aging parents who need care and your own children.  Yep. Tunnistan taudin.  Ja sitten taas huokailen ja huhhailen, ettei vielä ole omien vanhempieni vuoro.

Ja siitä anopin kodista; meidän pientä pintaremppaa- ajatus räjähti käsiin. No nyt kun tuo seinä on maalattu, tuo allaskaappi näyttää kyllä tosi pöllöltä...On mennyt uusiksi kylpyhuoneet, keittiö, kaikki lattiat ja seinät, patiokin on maalattu ja laatoitettu, eli talo on sisältä lähes tunnistamaton. Ei muuten ollenkaan huono asia;) Me itse asiassa asuisimme siinä jo itse, ellei se olisi toisessa koulupiirissä, eli emme ainakaan vielä ole muuttamassa;) Koulupiirin raja kulkee noin kahdensadan metrin päässä, että sillä lailla. En ole valmis laittamaan koko pakkaa uusiksi. Ihan tarpeeksi on jo tämän vuoden aikana tapahtunut, pitääkseen mielen virkeänä. 

Hiukan kyllä syyhyää, kun siellä talolla käy. Toteutukset on tehty meidän makumme mukaan, joten ihanan tutulta ja meidän mielestä tietty tosi hienolta näyttää;) Arkkitehti on toki käynyt paikan päällä mittailemassa tulevaisuuden laajennussuunnitelmia varten, siis ihanniinkuvarmuudenvuoksi…Muutama hassu viikko ja saamme talon vihdoin vuokralle.

On tässä muutakin ollut; vanhempani kävivät täällä kevätvisiitillään; toivat samalla taas helteet tullessaan. Ja esikoiseni täytti pyöreitä. Niin, ja molempien työkuviot menivät hiukan uusiksi ja Suomessakin etsimme taas vuokralaisia - argh.

Kotimme näyttää tällä hetkellä vanhan tavaran kaupalta, sillä vaikka lahjoitimme 99% anopin tavaroista, osa huonekaluista ja tauluista löysi tiensä meille – osa suuresta vastustuksesta huolimatta. Apua. Olohuoneessakin asuu nyt lipastoja kahdessa rivissä. Yritän ajatella positiivisesti; mikä ihana mahdollisuus irtautua kaikista Ikea-huonekaluista, korvata upeilla vanhoilla täysipuisilla kalusteilla. Joo, upeeta. Kerrassaan. Kaikki sopivat nyt niin hyvin yhteen. Not.

Kuten olen jo varmasti monesti sanonut, onneksi on lämpimät lauantai-illat ja viiniä. Me olemme keskustelleet keskustelemasta päästyämme. Aiheet eivät ole olleet lähiaikoina ihan keveimmästä päästä, mutta ainakin keskustellaan. Enkä taas ihan ekaa kertaa mieti, että mitähän hittoa mekin täällä tehdään? Jospa lähdettäisiinkin vaan kotiin;)

Iski tuossa pääsiäisen alla nii pal kauhee koti-ikäväkin, että vatsasta kouraisi. Ihan yhtäkkiä ja yllättäen. Aika karmea tilanne, tippa tuli silmään keskellä kirkasta päivää. Tuli hetkellisesti sellainen olo, että olen täällä ihan ypöyksin. Ja niinhän sitä tavallaan onkin, mutta löytyy täältä uusia ystäviäkin kenelle puhua, mutta niitä vanhoja tuli ikävä. Sitä tukiverkkoa. 

Että sillä lailla. Voi elämä.

Tataa!

PS Ainiin ja Hauskaa Wappu Wiikonloppua!! Kävimme eilen pikaisesti piknikilläkin suomalaisten kesken, mutta tänään taas täysillä töissä. Trööt, poks poks ja rullaaatirullaaaa!

Valokynää ja Kahvia!

Alunperin reissun piti olla ihan puhdas oma työmatka, mutta kun lasten Thanksgiving-loma sattui niin lähelle, päätettiin napata ipanat pois koulusta ja lähteä Suomeen koko poppoo. Minä matkustaisin edeltä pienimmän kanssa ja tekisin ekan viikon töitä. Sitten, mieheni saapuisi tyttöjen kanssa ja vähän lomaltaisiinkin. Mieheni lähtisi ensin takaisin töihin itsekseen ja minä matkustaisin loppupoppoon kanssa perästä. Näin tehtiin.

Tuttavani naureskelivat, että et sitten parempaa aikaa keksinyt kuin marraskuu. Voisin näin unohtaa kaikki takaisinmuuttohaaveet, kun toisin mieheni pahimpaan rospuuttoon;) Mieheni, joka jaksoi kaikki kaksitoista Suomessa vietettyä vuotta valittaa joka syksy pimeydestä ja talven pituudesta. Ainiin. Hups.

Slush. Vihdoinkin. Muistan, kun Peter järjesti ensimmäistä Slush tapahtumaa Nokian kaapelitehtaalla. Mutta, onnistuin Suomessa asuessamme aina olemaan työmatkalla Lontoossa Slushin aikaan, joten oli aikakin, että pääsin paikalle. Älkää nyt suuttuko, mutta kun ekana aamuna matkustin raitsikalla kohti messukeskusta, kyytiin nousi joku veetä kiroileva itsekseen juputtava piripää ja ikkunasta näkyi vain tasaisen harmaata, mietin, että kyllä on ankeeta. Siis tosi ankeeta.

Messukeskuksen tunnelma oli kuin yökerhossa, sopi minulle ja muutamalle muulle näppärässä jetlagissa olevalle tutulle;) Eivät tummat silmänalusetkaan näyttäneet tummassa valaistuksessa niin pahoilta. Muuten, aikamoista hälinää. Hirveästi tuttuja, "liikaa" stageja ja happeninkiä, kaikki suunnitelmat piti heittää heti romukoppaan. En ikinä päässyt kuin parikymmentä metriä eteenpäin ja taas oli joku tuttu edessä ja jäin suustani kiinni. Tunnelma oli kyllä sähköinen ja mahtava, mutta ehkä tosiaan hiukan sekava.  Tai sitten se sekava olin vaan minä.

Ainoana suurena miinuksena koin ruokatarjoilun puuttumisen. Tarjolla ei ollut edes pieniä suupaloja tai virvokkeita ja jonot kahviloihin olivat aika messevät. Taju meinasi lähteä ennen kuin sai ruokaa. Nostaisivat lipun hintaa parilla kympillä ja tarjoaisivat edes kahvia ja sämpylöitä. Ugh.

Illat menivät humpatessa, joten aika heavy setti heti alkuun. Maanantain pre-party oli Apollossa.  Olin ollut päivän töissä, alkuillan vanhempieni luona syömässä ja laittamassa vauvaa nukkumaan ja sitten hilpaisin Helsingin yöhön. Aika mahtavaa! Kun kävelin kotiin siinä raikkaassa, ihanassa kelissä Helsingin mukulakivikaduilla, askel oli taas kevyt, suu nousi virneeseen. Ihana, ihana Helsinki. Teki mieli vaihtaa laukka-askeleeseen;)

Koko viikko oli kiireinen ja rankka, mutta myös tehokas! Vauva kärsi jetlagista ja heräili öisin. Minä taas valvoin ensin muualla, ja kotiinpäästyä valvoin vauvan kanssa lisää. Huhhuh. Vanhempani olivat aivan korvaamaton apu, sillä jätin vauvan joka päivä heidän hoiviinsa, kun hilpaisin töihin. Olimme muuten ekaa kertaa erossa toisistamme. Ehkä hän siksikin heräili; vähänniinku tarkistamaan, että äti on tallessa;)

En muuten taas muistanutkaan miten ihanalta vauvahalit tuntuvat, kun on itse vähän väsynyt. Ehkä maailman parasta terapiaa; lämmin, suukotteleva vauva. Mitä pidemmälle viikolla mentiin, sen vaikeampaa oli aamuisin lähteä. Vauvakin muuttui varsinaiseksi hämähäkkiapinaksi. Tarttui kovasti kiinni, kiljui, ei meinannut päästää äitiä lähtemään ei sitten millään. Piti aina salaa livistää ja ihan pahaa teki. Onneksi Slushissa pyöri Startup Santa, jonka muhkeaan syleilyyn hakeuduin omassa eroahdistuksessani;)

Kaiken kaikkiaan hyvä viikko. Taidan ottaa Slushin tavaksi.

Tataa!

Kolmosen kanssa

Olen ollut kahden ensimmäisen lapsen kanssa aika tiukka äiti. Kolmannen kanssa nautin ihan eri tavalla. Jos poika pörisyttää puurot naamalleni, ei haittaa. Pyyhin baby wipesilla pois. Jos hän ei nukahdakaan päiväunille, ei haittaa. Käyn nukuttamassa, hyssyttämässä, otan syliin, suukottelen. Annan myös tarvittaessa vähän itkeä, sillä ei vauva siitä rikki mene. Kaikkihan me ollaan yksilöitä ja joskus ei nukuta ja joskus vaan kertakaikkiaan kiukuttaa. Varsinkin, jos äiti ei tajua, että vauva haluaa leikkiä iPadilla, puhelimella tai kaukosäätimellä mieluummin kuin jollain supervärikkäällä omalla lelullaan....

Osa-aikainen hoitaja on myös täysin korvaamaton, vaikka ajatus siitä, että joku toinen hoitaa tökkikin tosi pahasti alussa. Asiaa auttaa, että hän tulee meille kotiin, eli olen useimmiten paikalla, tosin kiinni työasioissa. Aivan mahtava juttu. Olen jopa käynyt aivan yksi asioilla. Suorastaan rikollista. Onneksi hormonit hoitavat sen, että tarkistan takapenkin ainakin kymmenen kertaa autosta poistuessani, sillä olin kuulevinani poikani itkun...

Koen jokaisen vaiheen jotenkin ihanana, vaikka on se hermo hetkittäin koetuksellakin. Suorastaan hirvittää, miten nopeasti aika on mennyt. Pikkumies nousee jo seisomaan tukea vasten ja juuri konttaamaan oppineena tuhisee ja kiljahtelee menemään pitkin lattioita hirveää vauhtia. Äidin luokse on onneksi kova kiire ja roikkuukin lahkeessa paljon. Ihanaa.

Poikani huutaa klassisesti maha kaarella, eroahdistuksessaan melkein hyperventiloi. Samalla siunatulla sekunnilla, kun nostan syliin, itku katoaa ja tilalle tulee hymy ja kikatus. Pieni pää laskeutuu olkapäälle, tahmaiset sormet tarttuvat puseron reunaan. Usein minua myös napataan korvasta ja poskesta kiinni ja lähestytään suu auki hyvin kuolaisella suukolla. Suukon verukkeella yritetään myös haukata poskesta tai huulesta oikein kunnolla, joskus siinä hyvin onnistuen. Au.

Kaikki muutkin klassikot ovat back; vessa on mielenkiintoisin paikka. Odotan sitä kauhunhetkeä, kun vessaharja on menossa suuhun... Tiskikonetta ei voi jättää hetkeksikään auki, kuivausrumpuun on jo yritetty kiivetä. Välillä näyttää siltä, kuin vauva jauhaisi purkkaa ja kun nappaan syliin ja yritän putsata suun, hän nielaisee äkkiä. Toivottavasti ne on vain jotain pikkiriikkisiä paperinpaloja?

Nyt, lentomatkan kynnyksellä mietin että voi hyvää päivää, mitäköhän tästäkin tulee. Klassiseen tyyliin hän käy sylissä tankkaamassa läheisyyttä ja olisi sitten taas menossa. Mitenköhän suu pannaan, kun pitäisikin istua paikoillaan pirteät 11 tuntia ja sitten vielä 2.5 tuntia päälle...Me nääs matkustamme Suomeen päin kahdestaan tällä kertaa. Aiemmin, emme ole ikinä antaneet lasten kontata tai kävellä eestaas lentokoneen käytävillä ja olemme matkustaneet tätä väliä siitä asti, kun esikoinen oli vajaat 3kk vanha.

Miten minusta tuntuu, että kaikki aiemmat periaatteet joutavat nyt romukoppaan. Tunnun suhtautuvan tähän nyt, whatever works, it's all about survival-periaatteella... Johtuukohan osaksi siitä, että pienin on poika, vai vainko siitä, että kolmannen kanssa näin vain on. Vaikea mennä sanomaan.

Hän on myös päättänyt, että äidin vieressä on kiva nukkua. Yösyöttöjä hän ei ole kaivannut enää melkein puoleen vuoteen, mutta jos yöllä herää, pitää nousta heti pinnasängyssä seisomaan ja unia jatketaan mieluiten äidin vieressä. Äiti on välillä niin väsynyt, ettei jaksa enää kolmatta tai neljättä kertaa nostaa vauvaa omaan sänkyynsä, joten vauva jää tyytyväisenä äidin viereen tuhisemaan...
PS en ole tod mikään perhepeti-ihminen.

Saa nähdä miten käy;) vaihe kerrallaan.

Tataa!

PS olimme 9kk tarkistuksessa ja poika oli venähtänyt vain pituutta. Paino oli kutakuinkin sama kuin viime kerralla, 6kk iässä. Hoitaja sanoi pohdiskellen; He doesn't look malnutritioned..Minua hiukan nauratti. Joo ei näytä; reisissä on ihanat makkarat, samoin käsivarsissa. Eivät nuo posketkaan lommolla ole, mutta jos on liikkeessä koko hereillä olo ajan, saattaa vähän hoikistua.

Vihdoin Vastaus Haasteeseen

On ollut aivan hysteerisen kiireinen viikko, ja vielä kaksi seuraavaa viikkoa jatkuu samalla pössiksellä. Fiuh. Olen tavannut aivan upeita, fiksuja startup guruja ja saanut loistavia vinkkejä. Olen suhannut ees taas San Franciscoon, istunut loputtomissa ruuhkissa, pitchannut teknologiaa, (ah, rakastan esiintymistä), ja aloittanut seuraavien viikkojen conferenssirumban. Yksi konferenssi pidettiin aina niin inspiroivalla Stanfordin campuksella.  On palattava sinne vielä ottamaan kursseja, kunhan työkiireet sen sallivat. Itsensä kehittäminen kannattaa aina.

Haasteeseen; haasteen asetti Marja, joka kirjoittaa kivaa blogiaan täällä, käy lukemassa ja katsomassa upeita laukkuja! Sain haasteen jo 6.syyskuuta, joten nyt vähän hävettää. En myöskään tunne yhtätoista bloggaajaa, joten fuskaan ja laitan haasteen muutamalle tutulle bloggaajalle. Kiireessä pitää tuunata;) Seli seli, tää elämän on nyt vaan niin tätä. Ei kerkiä kaikkea tekemään, vaikka kuinka multitaskaa;)

Haaste menee näin:1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään (palaan tähän) 2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen. 3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille. 4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa. 5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut. 6. Ei takaisin haastamista.  First things first,  alla vastaukset Marjan esittämiin kysymyksiin:

1. Mikä on syntymäpaikkasi? Ennen tänne muuttoa asuin Espoossa, muutaman vuoden Helsingin syrjähyppyä lukuunottamatta ja syntymää Naistenklinikalla. Olen siis sydämeltäni espoolainen. Aina.
 

2. Oletko unelma-ammatissasi? Tavallaan; yksityisyrittäjänä ja konsulttina startuppien kanssa pääsen tekemään luovaa brändikehitystä, strategioita ja viestintää. Saan tehdä monipuolisesti, kääriä hihat ylös ja vaikuttaa. En ole vain yksi työmuurahaisista isossa tiimissä, panoksellani on merkitystä, jälki näkyy.
 

3. Mieluisin herkku jota nautit? Jäätelö. Nyt Ben&Jerry's Everything but the.. Hyvänä kakkosena fasunsininen ja laku samaan aikaan suussa tai musta ja vihreä pantteri. ooh.
 

4. Uskotko aaveisiin tai kummituksiin? En.
 

5. Rakkain laukkuostoksesi? Rakkaimmat laukkuni ovat kaikki lahjoja mieheltäni. Käyn niiden kanssa ihan tuulella. Ehkä kuitenkin nappaan helpoiten käyttöön Marc Jacobsin mustan, Classic Q Natashan, se on niin käytännöllinen ja helppo. Kivan rouhea. TAI Roomasta  ostamani kermanvalkoisen ihanan ison no brand - nahkahobon. Koko kesän olen käyttänyt kätsyä joka lähtöön sopivaa Marc Jacobsin, nyt jo kolhuja ottanutta, neon oranssia muovilaukkua;) Kuvassa.
 

6. Lempisarjasi TV:ssä? Suhtaudun Sons of Anarchyyn intohimolla. Kausi 6 alkoi juuri ja sarja on tavallaan niin kamala, ettei sitä voi edes katsoa. Kenellekään ei ikinä tapahdu ikinä mitään hyvää. Mietinkin välillä, ettei  tämä enää  hirveämmäksi voi mennä, ja sitten se menee. Damages on ainoa sarja, jonka kaksi viimeistä kautta olen katsonut ipadilta, sillä tietty kanava ei näkynyt. Huippu. Äänitän aina Modern family, Survivorin, Fashion Policen... Tästä aiheesta voisin jatkaa loputtomiin, surullista kyllä, sillä meillä katsotaan televisiota. Tarpeeksi ;)
 

7. Rakkain huonekalusi kotona? Meillä on yhdistetään uutta ja vanhaa. Familyroomin sohva on kovimmassa käytössä, mutta siihen ei ole tunnesidettä. En luopuisi vanhoista lipastoistani, mutta olen kiintynyt taiteeseen ja mattoihin enemmän kuin huonekaluihin. Suunnitteilla koko olohuoneen sisustuksen uusiksi laitto.
 

8. Lempivärisi? Kuljen kaikissa väreissä, myös keltaisessa, kausiluontoisesti. Suomalaisittain mustaa löytyy jokaisessa muodossa, mutta on hyvin harvinaista jos esiinnyn kokomustassa ja silloinkin yhdistän satavarmasti jonkun väripilkun jonnekin. Pidän siitä, miten värit tuovat kalpeisiin kasvoihin hehkua. 
 

9. Unelma-autosi? Ajelen aika unelmalla, Rocco oli mahtava ostos. Juuri nyt ostaisin avon lisäksi helmenvalkoisen Teslan S P85 mallin, jossa olisi 7 paikkaa ja koko katon lasinen sunroof. Tytöt saisivat matkustaa takaluukussa selkä menosuuntaan irvistellen muille kuskeille;)
 

10. Minkälaisesta vanhuudesta haaveilet? Enpä ole tullut haaveilleeksi, mutta olisin just se amerikantäti, asuinpaikasta huolimatta. Minulla olisi paljon lapsenlapsia, joiden elämässä saisin olla vahvasti mukana. Huolehtisin kunnostani, mutta nauttisin myös sherryni säännöllisesti. Tapaisin tyttökavereitani usein ja järjestäisin paljon isoja juhlia. Naururyppyjä olisi ihan hirveästi, huulet olisivat poikkeuksetta punaiset, matkustelisimme mieheni kanssa ja nauttisimme elämästä turhaa pönöttämättä.
 

11. Seuraava hankintasi? Unelmissa edelleen tämä Eamesin loungetuoli, mutta taitaa mennä arkisempien hankintojen puoleen. Tällä hetkellä hankintalistalla on pinnasänky;)

Mukavaa viikkoa,
Tataa!

PS kamalan kiireen kruunaa päälle uhkaavasti tuleva flunssa. Mahtavaa.

Yksi pää kesät talvet

On ollut siis niin hirrrveä kiire, että hiukset lähtee päästä. Työrintamalla mennään tukka putkella, mutta aika positiivisissa tunnelmissa. Kovassa globaalissa kilpailussa suomalaisen startupin menestys on aina tosi kova juttu. Egollekin tekee hyvää, että pääsee pienessä tiimissä tekemään ja näkemään kätensä jäljen. Voi ottaa rehellisesti sulan omaan hattuun. Arkeemme liittyy entistä vahvemmin myös anopista huolehtiminen kaiken muun lisäksi. Jossain vaiheessa on mietittävä vakavasti muita vaihtoehtoja...

Ja rapatessa roiskuu; emme ole ehtineet lomailla meidän perheen kesken kuin sen yhden onnettoman viikonlopun kesäkuussa. Minä olen silmin nähden stressaantunut ja pahalla tuulella. Tarvitsen edes lyhyen irtioton. Hirveän väännön jälkeen, kuten edellisessa postauksessa, sain kuin sainkin mieheni ottamaan lomaa kokonaiset 2.5 päivää. Wohoo! Varattiin sitten heti äkkiä kiva hotelli, ennen kuin muuttaa mielensä:) Suunnataan taas rannikolle, tällä kertaa etelään, San Luis Obispon suuntaan. Sitten onkin kiva tulla kotiin levänneenä koulun alkuun. Tai niin minä ajattelin. hehheh.

Kävinpä viime viikolla moi-kuis-kesä-meni-keskustelua yhden paikallisen äidin kanssa naamakirjassa, kun hän sanoi minulle -Nähdään maanantaina! Miten niin maanantaina? Mitä maanantaina tapahtuu? Olin merkannut kalenteriin, että mennään koululle katsomaan uudet opettajat ja luokkalistat ja sitten jonnekin kivaan paikkaan lounaalle. Mutta kappas, tämä äiti vastasi minulle- You DO know that school starts on Monday? Mitä?!? Eikä ala. Meidän koulu alkaa 26.8...APUVAAAAAA

Niin. Meni viikonlopun ohjelma uusiksi, lähdettiinkin työpöydän ostoon ja hankkimaan muita tarvikkeita;) Koulu alkoikin jo siis nyt maanantaina 19.8 - herravarjele! Olin elänyt koko ajan sen mukaan, että koulu alkaa 26.8. Me oltaisiin paukattu paikalle maanantai aamupäivällä katsomaan luokkalistoja, ihmetellen, miksi muut ovat välitunnilla;) Ensin tuli paniikki, huusin ääneen, kun en muutakaan keksinyt, mutta sitten yy kaa koli neli rauhotuin ja hei, eka viikko koulua, perheaika on tärkeämpää. Executive decision; Ef it. Me lähdetään spa hotelliin. Sue me.

Niinpä aion pakkailla tänään ja huomenna soitella koululle, että lapseni ovat seuraavat kolme päivää poissa. Me kaikki tarvitaan nyt pikkubreikki; aikataulutonta ja läppäritöntä aikaa yhdessä. Tai, otetaan me tietty koneet mukaan, mutta maileja vain vilkaistaan. Näillä mennään.

Kun kerroin tästä mogastani koululla, welcome coffeella, maanantaina 19.8.;) nauraen parille tutulle äidille,  lue: eurooppalaiselle, he räjähtivät nauruun kanssani. Paikallisia kotirouvia ei naurattanut yhtään, suorastaan paheksuivat ja tuijottelivat tuomiten. Yhden mieskin tuli oikein sanomaan, että kuulin, ettet tiennyt milloin koulu alkaa. Joo, en niin. Eiks oo hassua? Ei kuulemma ollut.

Oh, such is life! If you don't have one. Go get one;) hehehe

Tataa!

PS kun palasimme kotiin Suomesta ja vouhotin pikkubreikin tärkeydestä, mieheni sanoi minulle, että oli ollut lukevinaan jostain, että koulu alkaa 19.8. Camoon, tyrmäsin heti, ja sanoin, että kuule, eikä ala. Mulla on jo kuukausia lukenut kalenterissa 26.8.. Ei sit jäänyt väittelemään;) tihihihihihi

Yy kaa koo nyt

Kamppeet  pyykätty ja kerätty. Lasten vaatteiden vuori on valmis, omat jää aina viime tippaan. Tuliaisia varten on ihan oma matkalaukkunsa, kun lähti vähän mopo käsistä. Oho. (mutku lasten vaatteet on niin kivoja ja kyllähän meidän täytyy vähän leipoa ja maistella amerikan herkkuja ja starbucksin refreshereitä)

Mitään kunnon kenkiä ei ole, tai, no, lenkkarit meille kaikille saaristoelämää varten, mutta kyllä kesävaatteistakin hyvät pinot syntyvät. Tyttöjen juttuja riittää; shortseja, hameita, eripituisia mekkoja, tunikoita, sandaaleja, varvastossuja, hattuja, toppeja, villatakkeja, huppareita, ponchoja, ja aivan varmasti ihan liikaa kaikkea.

Auringon inspiroimana kuljen kaikissa riikinkukon väreissä; olemme yhden vanhan sedän kanssa aloittaneet jo perinteen; hän istuu lähimmässä Starbucksissa lähes päivittäin ja aina kun satun samaan aikaan paikalle, hän huudahtaa; "Wow, now that's a colorful dress! "ja vinkkaa silmää. Tämä on nyt sattunut jo kolme kertaa parin viikon sisään ja joo, olen ollut joko sinipunavalkoisessa, oranssi-pinkissä, tai kelta-pinkki-mustassa mekossa...

Suomessa sitä tuppaa suosimaan mustavalkoisia ja sinivalkoraitaa ihan eri tavalla. Omituista. Itse itseäni kiusaten pakkaankin mukaan vaan yhden rautapaidan, mutta muuten mennään kalifornian tyylillä, paljon erilaisia värejä, ranteet täynnä kaikenmaailman killuttimia! Neonvärejä unohtamatta.

Aion taas matkustaa boyfriendeissä ja mustassa peplumissa. Se Jennifer Aniston-wannabe asuyhdistelmä oli varsin toimiva. Tavaraa on ihan hirveästi, yritän tässä pähkäillä mitä voisin jättää pois. Kengät on aina se vaikein, ja käsilaukut... kuinka vähällä voisi pärjätä, ilman, että tulee pakonomainen tarve ostaa uutta. Voiko esim vain yksillä metallinvärisillä sandaaleilla pärjätä? Tod näk ei.

Vielä yksi yö ja sitten ollaankin jo matkalla, JIHUUUU! Paras hetki on kävellä ulos Helsinki-Vantaalla ja haistella ekaa kertaa Suomen raikasta ilmaa. Täällä ilmassa leijuu ihan eri tuoksut.

Kivaa viikonloppua, Tataa!

PS tänään kyhnäämme perheenä oikein urakalla. Mieheni, kun ei tule Suomeen ollenkaan, vaan jää töihin tänne, ikävä tulee kaikille. Aamu aloitettiin täällä; mahtava uusi tuttavuus, tänne tullaan uudestaan!

Keskittymisvaikeuksia

Viikon kuluttua olemme Suomessa. Lapset eivät ole käyneet toisessa kotimaassaan melkein kahteen vuoteen. Minua jännittää ja innostaa. En pysty keskittymään  mihinkään kunnolla, kun koko ajan mieleen tulee mitä omituisempia ajatuksia, kuten mitäköhän kaikkia uusia hyviä jogurtteja siellä on, tai  onkohan äiti muistanut säästää mulle NYT liitteitä , menaisia, glorioita, annoja ja eevoja. Pitääkö mun ottaa mukaan joku takki, ja ihan kunnon kengät? Eikö eri sandaaleilla pärjää?

Ostoslistalta löytyy Suomen lippu, Helsinki-juliste, Suomi-paita, Suomi-tarra ja tietty kaikkia perusherkkuja ja muutama kirja. Olen osan ajasta töissä, osan lomalla. Suuntaamme Itä-Suomeen, Savonlinnan  seudulle, sitten Inkoon saaristoon ja lopun aikaa vietämme Espoo-Helsinki-akselilla. Oopperajuhlat ja Savonlinnan tori (muikut ja lörtsyt!), Puruveden kirkkaus, Tapiolan ja keskustan Stocka, Kaisan café, Kauppatori, Kauppahalli, Esplanadi, Haukilahden ranta, Iso Omena, here we come!

Suunnittelen vesi kielellä mitä kaikkea aion syödä;) Paahdettua ruisleipää, graavilohta, muikkuja, saaristolaispöydän antimia, mehukeittoja ja kaikkia mahdollisia karkkeja. Erityisesti suklaata, lakuja ja salmiakkeja. Lapsilla on pennipussit ojennuksessa. Odottavat kauppojen jätskialtaita kuin kuuta nousevaa. Pirkan kinuskituutti irtoaa varmaan vieläkin muutamalla kymmenellä sentillä. Voi pojat.
Kyllä me ollaan esikoisen kanssa myös pinaattiletuista ja maksalaatikosta puhuttu. Saati sitten karjalanpiirakoista ja korvapuusteista.

Heti aluksi olen muutaman päivän itsekseni Helsingissä, lapset suuntaavat vanhempieni kanssa maalle. Ajatus on kutkuttava; taidan iltaisin ajella ratikalla ihan turistina ja lorvia Stockalla. Ehdin tavata muutaman ihanan ystävänkin siinä heti. Kun lähden perästä Itä-Suomeen, olen statistin roolissa; ipanat toihuavat isovanhempiensa kanssa ja mina voin lukea vaikka välillä kirjaa, kuunnella kirkonkelloja, syödä mansikoita tai kirsikoita. Kanttarellejakin on jo kuulemma tarjolla.

Parhaat ystävättäreni ovat samaan aikaan lomalla, joten saan myös viettää laatuaikaa heidän kanssaan; suuntaamme kolmistaan, tai siis yhdeksistään kun lapset lasketaan mukaan, saariston rauhaan heti, kun palaan Itä-Suomesta. Luvassa on myös suuria juhlia.

Yritä tässä nyt sitten keskittyä töihin ja arjen pyörittämiseen. Ei ihan helppoa ole. Kuulen jo lokkien kirkunan ja kymmenen uutisten alkumusiikin;)

Tataa!

Perillä, This is New York

Saavuin perille Isoon Omenaan. Ilma oli kuin lehmänhenkäys. Olin jotenkin ajatellut, että se meidän 30-40 astetta tuntuu samanlaiselta, onnistuneesti unohtaen ilman kosteuden itärannikolla ja sen, ettei ilma viilene illaksi. pläääh. Taksijonossa vaatteet liiskaantuivat ihoon, hiukset pongahtivat pörrökiharalle alta aikayksikön. Ne boyfriendit olivat liikaa.

Kun taksi ylitti Brooklyn Bridgen, tuntui vatsan pohjasta. Vau, ihana olla täällä, hello Manhattan! Alkuperäisistä työsuunnitelmista poiketen minulla oli yllättäen edessä vapaa ilta. Kamera laukkuun ja kohti kaupungin vilinää! Eka puristin käsilaukkua ihan mummona, mutta sitten rentouduin nauttimaan ihmismassasta. Hotellini oli Manhattanilla, Chelsean kaupunginosassa, samalla alueella, missä Katie ja Suri asuvat. Aika kiva lokaatio, 6th avenuen kulmassa; Time Square, Empire State building, Madison Square Garden, MOMA jne kivan lyhyen kävelymatkan päässä. Samoin hyvät shoppailumaastot niistä kiinnostuneille. Itse en jaksanut ostoksia edes ajatella, samat kaupat kun löytyvät kotoakin. Minua kiinnosti enemmän kaupungin vilinä, erikoisen näköinen porukka ja katumuoti.

Ensin suuntasin Time Squarelle. Vasta siinä valomainosten loisteessa tuntui oikeasti siltä, että olin saapunut perille. Tosin myös lukemattomat yellow cabit antoivat hyvän sysäyksen Nykin fiilikselle. Tuolla ylhäällä muuten olla möllöttää myös se pallo, joka laskeutuu uutena vuotena. Kadut ovat täynnä roskapinoja ja rottapopulaatio sen mukainen, samoin hajut. Lämpimän illan tuulahduksissa lemahti suurkaupungin tapaan erinäisiä eksoottisia sellaisia. Jaiks. 

Olin suunnitellut matkan asut tarkkaan, mätsännyt korkeakorkoisia kenkiä mekkoihin, paljettitoppeja boyfrendeihin, mutta kuten usein käy, puolet vaatteista, ja kengistä jäi käyttämättä... Oli tosi jännä huomata, ettei kukaan, siis kukaan, kävellyt koroissa kaduilla päivisin. Kaikki kipittivät menemään roomalaisissa tai varvastossuissa (!). Sovin roomalaisineni hyvin joukkoon;) Iltaisin oli niin kuuma, että hihattomassa pikkumekossa tuli nihkeä olo.

Olin työmatkalla, joten päivät menivät tiukasti töissä ja lanseerauksen valmistelussa. Kävelimme yhtenä päivänä yhteensä varmaan 50-60 korttelia, joten voin luottamuksellisesti kertoa, että jaloissa tuntui. Au. Suomalaisella sisulla ja startup meiningillä painettiin, sillä taksin käyttäminenhän olisi ollut aivan liian järkevää... Lanseeraus meni muuten aivan valtavan hyvin, tai no, pre-launch; saimme vain ja ainoastaan positiivista palautetta, pääsimme innovaatiokilpailun finalistiksi ja pääsimme antamaan muutaman TV-haastattelunkin. Ei huono.

Ground Zero oli nähtävä ihan lähietäisyydeltä. Uusi rakennus on todella kaunis ja iltaisin sen valot loistavat sini-puna-valkoisena, kuten kuvassa. (näytti minusta kaukaa ihan ranskanlipulta;)) Hudson joen varrella virtasi loputon määrä lenkkeilijöitä ja kun nousimme pari korttelia ylös, satuimme ravintolan kohdalle, jossa oli kuvattu Sopranosin ensimmäinen jakso, James Gandolfini oli kuulunut vakioasiakkaisiin. RIP. Hautajaisethan pidettiin torstaina ihan siinä hoodeilla, mutten päässyt kuokkimaan, tai edes julkkisbongailemaan, sillä olin töissä.

Kyllä New Yorkissa on oma tunnelmansa, sykkeensä. Olen käynyt siellä aiemminkin, joten mikään perusturistisetti ei jaksanut innostaa. Jos vapaa-aikaa olisi ollut enemmän, olisin ehdottomasti käynyt jossain showssa. Bette Midlerin -  I'll eat you last, Lion King, Book of Mormon tai Tom Hanksin -  Lucky Guy pelittivät siinä parin korttelin päässä, mutten sitten raaskinut maksaa 250 dollaria siitä, että olisin nukahtanut yleisöön päivän päätteeksi;)

Laitan sulan hattuuni siitä, että otin konferenssiin mukavat opentoet. Toisin kuin muutamat muut naiset, jotka läpsyttivät iltapäivällä menemään avojaloin, sinnittelin niissä kokonaiset 12 tuntia  - this one's for you SJP! On myönnettävä, että torstai-iltana kun vetäisin yhteen verkottautumis tilaisuuteen ei-niin-mukavat-korot jalkaan, noin tunnin kuluttua alkoi tunto katoamaan varpaista. My one hour shoes, literally.

Olimme Broadwaylla, ihan kivassa viinibaarissa. Matkalla illalliselle totesimme olevamme ihan hoodeilla, joten päätimme kävellä lämpimässä illassa (!) tuntokin oli hetkellisesti palannut varpaisiini. Yhtäkkiä alkoi tuuli nousta ja salama välähti. Ou nou. Sitten taivas halkesi. Kun juoksentelin sateessa pitkin Broadwayta, koin Carrie-fiiliksiä ;) Sade tuntui sitä paitsi ihanan raikastavalta siinä ahdistavassa kuumuudessa ja kamalan saasteisessa paksussa ilmassa. So New York.

Seuraavana aamuna oli aikainen lähtö. Lincoln towncar lipui aamuviideltä minua hakemaan. Sydän pysähtyi hetkeksi, kun kuski avasi takaoven- josko Mr Big istuisi siellä jo valmiiksi tummassa puvussaan?;) Höh, ei istunut. Kolme ja puolituntinen Sex and the City tourkin on käymättä. Ehkä palaan tänne pian tyttöporukalla, nauttimaan, juomaan Cosmoja, shoppaamaan Sohossa, syömään nuudeleita China Townissa, istumaan Manhattanilla jonkun hienon hotellin kattoterassilla, tanssimaan Meat Packing Disitrictin clubeissa, kävelemään Central parkiin jne jne.  New York on kyllä aika kiva paikka. No place in the world that can compare, kuten Alicia Keys laulaa. Till we meet again!

Tataa! 


PS, ellei Oprahin kenkälajittelu ole tuttu, se on tässä alhaalla. Niitä ei lajitella tai järjestellä kauden mukaan, vaan seuraavasti: Oprah Pain-o-meter;):

1. Indefinitely: Shoes that she can wear at home everyday, especially after a long day of being on her feet at work (for Oprah, it’s her Prada flats!)
2. All Day: Shoes that she can wear at work, all day (Oprah’s Manolo Blahniks)

3. One Hour: Shoes that she can wear for her entire show
4. Ten Minutes: Shoes that she can wear between commercial breaks while taping her show

5. One Minute: Shoes that can only be worn from the door to the car and then she has to sit down quickly

6. Zero Minutes: Shoes that hurt as soon as she put them on AND caused her so much pain that she had to see her doctor afterward

PPS löysin siis ennen matkaa täydelliset boyfriendit tehoisku-shoppausreissulla. Olin jo maksamassa 150 dollarin Joe's Jeanseja, kun päätin vielä koukata Old Navyn kautta(!). HA! sieltä tarttui mukaan mukavammat, vaaleammat, pienillä kulumilla ja hinta 40 dollaria. Ihan Joulu. Ja mikä säästö!