Yy kaa koo nyt

Kamppeet  pyykätty ja kerätty. Lasten vaatteiden vuori on valmis, omat jää aina viime tippaan. Tuliaisia varten on ihan oma matkalaukkunsa, kun lähti vähän mopo käsistä. Oho. (mutku lasten vaatteet on niin kivoja ja kyllähän meidän täytyy vähän leipoa ja maistella amerikan herkkuja ja starbucksin refreshereitä)

Mitään kunnon kenkiä ei ole, tai, no, lenkkarit meille kaikille saaristoelämää varten, mutta kyllä kesävaatteistakin hyvät pinot syntyvät. Tyttöjen juttuja riittää; shortseja, hameita, eripituisia mekkoja, tunikoita, sandaaleja, varvastossuja, hattuja, toppeja, villatakkeja, huppareita, ponchoja, ja aivan varmasti ihan liikaa kaikkea.

Auringon inspiroimana kuljen kaikissa riikinkukon väreissä; olemme yhden vanhan sedän kanssa aloittaneet jo perinteen; hän istuu lähimmässä Starbucksissa lähes päivittäin ja aina kun satun samaan aikaan paikalle, hän huudahtaa; "Wow, now that's a colorful dress! "ja vinkkaa silmää. Tämä on nyt sattunut jo kolme kertaa parin viikon sisään ja joo, olen ollut joko sinipunavalkoisessa, oranssi-pinkissä, tai kelta-pinkki-mustassa mekossa...

Suomessa sitä tuppaa suosimaan mustavalkoisia ja sinivalkoraitaa ihan eri tavalla. Omituista. Itse itseäni kiusaten pakkaankin mukaan vaan yhden rautapaidan, mutta muuten mennään kalifornian tyylillä, paljon erilaisia värejä, ranteet täynnä kaikenmaailman killuttimia! Neonvärejä unohtamatta.

Aion taas matkustaa boyfriendeissä ja mustassa peplumissa. Se Jennifer Aniston-wannabe asuyhdistelmä oli varsin toimiva. Tavaraa on ihan hirveästi, yritän tässä pähkäillä mitä voisin jättää pois. Kengät on aina se vaikein, ja käsilaukut... kuinka vähällä voisi pärjätä, ilman, että tulee pakonomainen tarve ostaa uutta. Voiko esim vain yksillä metallinvärisillä sandaaleilla pärjätä? Tod näk ei.

Vielä yksi yö ja sitten ollaankin jo matkalla, JIHUUUU! Paras hetki on kävellä ulos Helsinki-Vantaalla ja haistella ekaa kertaa Suomen raikasta ilmaa. Täällä ilmassa leijuu ihan eri tuoksut.

Kivaa viikonloppua, Tataa!

PS tänään kyhnäämme perheenä oikein urakalla. Mieheni, kun ei tule Suomeen ollenkaan, vaan jää töihin tänne, ikävä tulee kaikille. Aamu aloitettiin täällä; mahtava uusi tuttavuus, tänne tullaan uudestaan!

Bon Voyage Rokkimursu!

Aina sama juttu.Lähtö samaan aikaan innostaa ja ahistaa. Kotona ei voi tuuletella tai virnistellä, sillä sellaisella käytöksellä aiheuttaa muille pahaa mieltä. Täytyy hillitysti sanoa, että on kyllä tosi mukava nähdä perhettä ja parhaita ystäviä,vaikken heitä tällä retkellä montaa ehdi nähdäkään. Tää on työmatka, lapset haluaisivat silti tulla mukaan.

Lähtöpäivänä ei huvita, sydäntä puristaa koko aamun, kuopus kiipeää viereen puput kainalossa ja nyyhkyttää miksen voisi lähteä vasta huomenna? Jätän paitani unirätiksi, nuuhkuteltavaksi. Ihan niin kuin silloin vauvana. Ei nostata lähtöfiilistä. Toisaalta, tiedän, että luvassa on kaikkea tosi kivaakin.

Otan kameran mukaan koululle ja kuvaan viime hetkellä ystäviä varten meidän taloa, huoneita, maisemia, lapsia kävelemässä koululle käsi kädessä. Jään salaa katsomaan kun tytöt etenevät eskarirakennuksen eteen, halaavat, suukottavat ja sitten eroavat. Hetkeä myöhemmin pienempi juoksee isomman perään ja he tapaavat vielä kerran, nenät vastakkain, aidan molemmin puolin. Minä seison piilossa parkkipaikalla mykistyneenä ihastuksesta; hellyyden osoitusten määrästä, toisesta välittämisestä. On ne niin ihania, mistä lie olen tuollaiset ihanat olennot ansainnut.

Vaikka sanon tytöille, ettei nyt tehdä tästä lähdöstä numeroa, äiti sanoo nopeat moit, suukottaa ja halii, menette sitten reippaasti! Jään kuitenkin itse haikailemaan perään, salaa. En halua pakata loppukamoja.

Lentokentällä tapahtuu perinteiset; kun olen suukottanut miehelleni heiheit, katson vielä kerran perään, ja saan vastaukseksi perävalot. En sitä vihonviimeistä vilkutusta.

Asetun check-in jonoon. Lähelle tulee AINA joko koko perhe, tai äiti samanikäisine tyttöineen, vähän niinku muistutukseksi, että kato, tällaiset sinä jätit kotiin. Toivottavasti reissu on tarpeellinen…ja sitten tulee taas ikävä.

Tiedän, että tilanne helpottaa vasta perillä, kun saan kunnolla muuta ajateltavaa ja kävelen yksin, omassa rauhassa, Helsingin syksyisiä katuja, raikkaassa ihanassa ilmassa, pimeyden turvin. Siellä sieluni lepää.

Tataa.