I'm not gonna miss you

Muutimme tänne aikoinaan perhesyistä; ollaksemme lähempänä mieheni äitiä. Hän on tähän mennessä asunut yksin kotonaan, mutta muisti on reistaillut jo jonkin aikaa. Niin kuin ymmärtääkseni muistisairauksiin kuuluu, on parempia ja huonompia ajanjaksoja. Usein alamäkien jälkeen ei enää palata aiempaan tasoon ja saattaa tapahtua kokonaisvaltainen tilan huonontuminen. No, sellaista vuoristorataa on ainakin meillä ollut viimeiset kolme ja puoli vuotta.

Tämänhetkistä tilaa ei voi edes verrata siihen, miten aktiivinen hän oli vielä vuonna 2011; ajoi autoa, kävi asioilla; leffassa, kampaajalla, kynsiä laitattamassa, ystävien kanssa syömässä jne. Oli kovasti mielipiteitä ja kommentoitavaa. On suorastaan vaikea käsittää, että aikaa on kulunut vain muutama vuosi. Toisaalta, me olemme olleet koko ajan läsnä, joten meidän silmissä vointi on huonontunut askel kerrallaan, pikkuhiljaa.

Emme voineet edes kuvitella vielä muutama kuukausi taaksepäin, että olisimme ehdottaneet, että hän muuttaisi pois kotoaan. Se ei olisi onnistunut. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä sai meidät nopeasti toisiin ajatuksiin. Hän kaatui.

Kun meille sitten ilmoitettiin, että hyvän hoitokodin huone olisi vapaana, oli toimittava heti. Koko perheen voimalla veimme hänet uuteen asuinpaikkaansa. Minä tunsin oloni niin epämukavaksi ja syylliseksi, etten pystynyt seisomaan paikallani hetkeäkään. Vaikka päätös on kaikkien kannalta oikea, turvallisuudenkin kannalta, oli päivä aika rankka. Mitä jos hänet passivoitaisiin totaalisesti, mitä jos hän kyselisi jatkuvasti takaisin kotiin, mitä jos mitä jos...Pidin uutta asuinpaikkaa ankeana, ja palasin mielessäni tuhanteen kertaan siihen ajatukseen, josko ottaisimme anopin meille asumaan, tietyksi rajatuksi ajaksi. Mutta, juu Ei.

Kun pää sairastuu ja kroppa toimii, tilanne on aika kamala. Ihminen saattaa unohtaa viimeiset 50 vuotta elämästään ja muistelee vaan omaa nuoruuttaan. Jos sitäkään. Pää olkapää peppu sormet vai varpaat? Eli, jos saisi valita, minkä ottaisit? Toimivan kropan vai pään? Ja eihän sitä valintaa tarjota. Onni onnettomuudessa on se, ettei hän tosiaan muista. Eli, ei oikein ole mitä kaivata, mikä on tavallaan vielä surullisempaa. Vasta jälkikäteen miettii, että olisi pitänyt kysyä sitä ja tätä, pyytää kertomaan enemmän juttuja, joita voisi sitten kertoa lapsenlapsille.

Samalla, olemme joutuneet ihan oikeasti miettimään mikä on tärkeää, ja vastaus on - ei ainakaan tavaran keruu. Aloitimme hänen kotinsa raivaamisen heti muuttoa seuraavana päivänä. Talo on saatava vuokralle asap, kattamaan tähtitieteellisiä kuluja assisted livingissä. #etamerikkaeisitoomikäänhyvinvointivaltio. Taas inhotti ja tuntui syylliseltä. En suostu tekemään mitään päätöksiä, paitsi sen, mitä huonekaluja otetaan meille. Mieheni saa päättää kaikesta, autan vain pyytäessä, tuntuu muuten suorastaan tungettelevalta. It's not my place, kuten sanonta kuuluu.

Tuntuu myös makaaberilta heittää toiselle tärkeitä tavaroita pois, antaa lahjoituksena hyväntekeväisyyteen, tunkea roskasäkkeihin toisen elämää. Kirjaimellisesti, sillä sitähän tavara on- toisen elämää; pieniä osia, muistoja, tunnearvo tavaroita. Mutta kun niillä tavaroilla ei ole meille mitään merkitystä, emme aio niitä säilöäkään. Mieheni on jotenkin aika viileä asian suhteen, pragmaattinen. On vaan toimittava, teki pahaa tai ei. Jos tilanne olisi käänteinen, en ole varma miten pystyisin toimimaan, vai pystyisinkö. Enkä suostu edes ajattelemaan asiaa. Nyt on aika olla tukena ja auttamassa.

Näiden kaikkien asioiden ja tunteiden varjossa, kun Tim McGraw nousi lavalle Oscar gaalassa viime sunnuntaina, esittäen Glenn Campbellin kappaleen I'm not gonna miss you, jonka Glenn oli kirjoittanut saatuaan tietää sairastuneensa Alzheimerin tautiin. Huhhuh. Vollotin sohvalla ihan tursakkeena, vaikkei me anopin kanssa ikinä läheisiä olla oltu. Laulun sanat ovat alla. Lue itse. Niin koskettavaa ja kamalan totta.  

I'm still here, but yet I'm gone

I don't play guitar or sing my songs

They never defined who I am
The man that loves you 'til the end

You're the last person I will love
You're the last face I will recall
And best of all, I'm not gonna miss you
Not gonna miss you

I'm never gonna hold you like I did
Or say I love you to the kids
You're never gonna see it in my eyes
It's not gonna hurt me when you cry

I'm never gonna know what you go through
All the things I say or do
All the hurt and all the pain

One thing selfishly remains
I'm not gonna miss you
I'm not gonna miss you

PS näin tulevasta anopistani kuvan ensimmäistä kertaa vuonna 1999. Hän istui isossa nojatuolissa, leopardikuvioisissa housuissa, kimmeltävissä roikkuvissa korvakoruissa, tukka kiharalla, huulet tulenpunaisina, pidellen martinilasia. Hänen valkoinen iso hymynsä oli loistelias, rusketus oli syvä. Hän näytti juuri siltä, miltä Los Angelesissa ikänsä asuneen, tennistä ja shoppailua harrastavan rouvan kuuluikin näyttää. Minä haluan muistaa hänet juuri sellaisena, haasteineen kaikkineen. En sinä varjona, kuin hän nyt on itsestään.

Mothers' Day

Ripustaessani juuri pyykkäämiäni anopin kamppeita, mietin taas äitiyttä. Tällä kertaa äitiyttä ja vanhenemista. Voin ihan suoraan sanoa, etten ole ollut anoppini kanssa ikinä läheinen. Ihan kuten kenen tahansa ihmisen kanssa voi käydä, meillä ei vain kertakaikkiaan synkkaa. Minä väitän, että tämä johtuu osaksi siitä, että hänen poikansa, ja ainoa lapsensa, lähti neljätoista vuotta sitten eksoottiseen Suomeen vähän seikkailemaan, mutta meni sitten piruvie rakastumaan ja asettuikin asumaan kauas pohjoiseen. Äitiään näki vain kerran vuodessa lomillaan. Ja silloinkin oli mukana se omituisesti englantia puhuva nirppanokka blondi;)

Muistutan itseäni, että anoppi on mieheni äiti. Ei auta. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että apuni on välttämätön. Tietenkin autan, mutten voi yhtäkkiä maagisesti lämmetä. En todellakaan ole mikään sisarhentovalko- tyyppinen ratkaisu, mutta minun on helppo auttaa. Meitä yhdistää hänen poikansa, äitiys ja naiseus. Hopeareunuksena, hänen sairastumisensa on hionut terävimmät kulmat erikoisesta luonteestaan.

Unelmatilanteessahan anoppi olisi "äidin korvike". Viisas vanhempi nainen, joka tukisi, jonka kanssa olisi mukava vaihtaa kuulumisia, kuulisi hauskoja juttuja miehen lapsuudesta ja nuoruudesta, voisi käydä kahvilla, juoda yhdessä vaikka joskus lasillisen viiniä. Jepjep. Olen joskus nähnyt tuollaisia suhteita elokuvissa. Minulle jaettiin erilaiset kortit.

Facebokissa kiersi hieno Rakastan sinua-juttu, jossa vanhan äidin rinnalla lepää jo keski-iän ylittänyt tytär. Tekstinä on tämä. Miksi media antaa äideistä ja äitiydestä sellaisen kuvan, että se on lapsuuden ajan juttu, jolloin äiti valvoo, väsyy, syöttää, siivoo, pukee, ostaa pampers vaippoja jne. Äiti tekee sen kaiken rakkaudesta ja se kaikki on pisara merestä. Sitä paitsi me emme muista siltä ajalta melkein mitään. Rakastamme äitiä, koska aikuisena ymmärrämme kaiken mitä hän on tehnyt ja yrittänyt tehdä meidän eteen ja ymmärrämme, että äitikin on ihminen. Lapsena, kun sairastuin kaikki nukkui paitsi äiti. Lääkärikäynnillä lääkäri kysyi minulta mikä minua vaivaa...olin hiljaa sillä tiesin, että äidistä tuntuu samalta ja hän osaa vastata. Äiti on äiti viimeiseen sekunttiin asti. Ketä muuta kiinostaa aidosti miten meidän elämä menee. Kenen sydän särkyy kun meidän särkyy. Kuka toivoo meille parasta ilman kateutta. Me emme ajattele asiaa sen syvemmälle ja äidit ei muistuta sen enempää niiden tunteista ja uhrauksista. Äidin tunteen ovat suuri korvaamaton lahja. Voimme muistaa sitä edes kerran vuodessa!  En pelkää kuolemaa vaan pelkään elämää ilman äitiä. Kosketti ja itketti. Hieno kirjoitus.

Tämän vuoden äitienpäivä pysäyttää. Olen huolestunut ja ehkä hiukan peloissani. Anopin vaihteleva kunto saa ajattelemaan omaa äitiä enemmän ja enemmän; hän ei saa vanheta eikä sairastua. Olin vähänniinku päättänyt, että omat vanhemmat ovat sitten terveitä, kun olen nyt niin kaukanakin. Iän tuomat pikkukrempat sallin, muita en kestä. Ei tää nyt oo niin paljon pyydetty, eihän?

Itse en ansaitse Vuoden Äiti-palkintoa tänäkään vuonna, mutta yritän olla kärsivällisempi ja enemmän läsnä. Kovaa kurinpitoa en höllennä, mutta aion ottaa lasten kanssa enemmän aikaa, vaan olla ja jutella. Pysähtyä. Haluan, että tyttäreni tietävät läpi elämänsä, että minulle voi kertoa kaiken, (ja pitääkin;)) ja että se on normi. Alkavat olla siinä iässä, että kerrottavaa, kysyttävää ja pohdittavaa riittää. Ihan järkeviäkin puhuvat, välillä;)

Kun minulta kysyttiin mitä haluan tänään tehdä vastasin, En halua tehdä mitään. Haluan vaan olla perheeni kanssa. Herkutella, uida, rentoutua, nuuhkia lasten auringolta tuoksuvaa ihoa. Nauttia hetkestä.(ja lukea uusimman Instylen ja People Style watchin;))

Äidiksi tulon jälkeen ymmärrän ja osaan arvostaa omaa äitäni enemmän. Kiitos äiti! En kestä uhrauksista puhumista, sillä äitiys antaa aina paljon enemmän kuin ottaa. Äitinä olen parempi ihminen. En olisi läheskään yhtä rohkea tai niin sinut itseni kanssa ilman lapsiani. Näissä kiitollisissa tunnelmissa vietin eilistä. Halatkaa äitejänne, jos voitte. Minä skypetin omalleni. Halataan sitten kesällä, oikein kunnolla;)

Tataa!

PS Anoppini naapuri, kahden pojan äiti, sanoi minulle yhtenä kesänä huokaillen, ole tyytyväinen, että sinulla on tyttöjä. "A son is a son till he takes a wife, a daughter's a daughter the rest of her life" Tokkopa tuossa on totuutta.

Giving Thanks

On taas se aika vuodesta, kun pysähdymme kiittämään. Viime vuonna tähän aikaan olin tuskaisessa koti-ikävässä, vähän niinkun salaa. Tilanne laukesi Thanksgiving illallispöydässä, jonka ääressä pyyhin jatkuvasti kyyneleitä, toisin sanoen itkeä tihrutin. Ei tuntunut oikealta olla täällä, oli oma kotikin vielä ihan hakusessa, oltiin sellaisessa kummallisessa välitilassa. Matkalla takaisin anoppilaan vollotin ihan vapautuneesti. Teki tosi hyvää.

Kyllä juhlapyhät tulisi viettää oman perheen ja sukulaisten kanssa. Anopin läsnäolo ei ihan korvaa omaa isää, äitiä, veljeä, hehheh .;) Tästä vielä selviän, mutta jouluna tulee tekemään tosi tiukkaa. Taas. Täytyy haalia paljon ystäviä ympärille ja roikkua skypessä ihan harrastukseksi asti. Kiitospäivän juhlan jälkeen alkaa vuoden tunnerikkain ja tavallaan paras aika; joulun odotus. Voi äiti.

Tänä vuonna toteutamme Thanksgivingin kunnolla. Koristekalkkunoita nököttää ruokasalin pöydällä, anoppi tulossa kylään, kaikki perinneruoat laitetaan tarjolle. Minä en ole mikään stuffingin tai  kalkkunan fani, joten keskityn perunamuussin ja jamssin syöntiin, ehkä myös viininjuontiin(Pumpkin pie:kin maistuu huonolta piparitaikinalta;)

Mieheni odottaa ruokia vesi kielellä. Minua helpottaa, etten joudu raatamaan keittiössä tuntikaupalla tehden epämieluisia ruokia. Kaikki ruoat tilattiin valmiina;) Vähän niin kuin Rachel Zoe Facebookissa: "Hmmm starting to plan...what to make for Thanksgiving? And by that I mean, where to cater in from? ;)" Ditto ja Peukku perään click. Joulun teenkin sitten suurella hartaudella alusta loppuun asti itse.

Lapset ovat keskiviikosta perjantaihin koulusta vapaalla, me aiotaan koristella kotia, herkutella, pelata yhdessä, chillailla. Ainiin, pitää minun töitäkin tehdä, vähän. Saimme myös kutsun ystäville illalliselle, joten kaikkea kivaa luvassa. Taas.

Cherry on top, sain kutsun tanssitapahtumaan Thanksgiving aamuksi... katsotaan miten pysyn perässä, luvassa U-Jam puolitoistatuntinen tuttujen ohjaajien kanssa...siistii. Kaipaan haasteita ja supertanssijoita ympärilleni, jotta oma suoritukseni paranee;) Inspiroidun varmasti taas uutta koreografiaa suunnittelemaan. Ja toivottavasti en pyörry, yritän kuitenkin liikaa. Vain ammattilaiset hyppäävät metrin korkeuteen...Mutta ihanaa, että kutsuttiin mukaan! Toivottavasti en häpäse kutsujaa hortoilemalla sinne tänne jalat ihan solmussa;)Olen onnekas, kun on hienoja ihmisiä ympärillä, sekä tietty kiitollinen, kuten juhlan henkeen kuuluu.

Siis odottavissa tunnelmissa ollaan. Tarkoituksena laittaa jouluvalot ja sytyttää lyhdyt. Tänään. Ihanaa, ihanaa. (Ikean iso valotähti pääsi just ruokasalin ikkunaan tunnelmaa luomaan.)

Thanksgivingin vieton perinteisiin kuuluu kertoa muillekin, mistä on kiitollinen. Minä olen kiitollinen mm näistä asioista: Lapsistani, joista on kasvamassa huumorintajuisia, viehättäviä, reiluja, sympaattisia ja rohkeita. Miehestäni, kehen rakastun aina vaan uudestaan ja kenen kanssa viihdyn aidosti. Vanhemmistani ja isoveljestäni, jotka ovat läsnä elämässäni tukemassa, auttamassa, antamassa neuvoja, kun niitä kaipaan. Myös antamassa palautetta ihan pyytämättäkin;) Olen aika peruspositiivinen ja peloton, kiitos. Sain heiltä siipeni lentää.

Olen kiitollinen siitä, että me pärjäämme täällä, uudessa alussa, aika kovassa paikassa. Elämä on valintoja, myös asenne. Olen kiitollinen siitä, että näen pilvissä hopeareunuksen, jollen heti ja aina, niin hetken kuluttua. Olen kiitollinen kaikille tapaamilleni ihmisille, jotka ovat avanneet silmiäni uuteen ja vaikuttaneet elämääni ja asenteisiini positiivisesti, ja erityisesti niille urpoille, jotka ovat saaneet minut sisuuntumaan ja pahoittamaan mieleni. Minua ei lannisteta, teidän takia yritän vielä kovemmin ja onnistun. Näette perävaloni, kun ajan ohitsenne;)

Olen kiitollinen siitä, että vanhat hyvät ystäväni pysyvät läsnä, riippumatta siitä, missä olen. Ja uusista ystävistä, joiden kanssa jaamme elämyksiä ja luomme muistoja. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta pääasiassa olen kiitollinen siitä, että olemme onnellisia ja perusterveitä. Kaikki on hyvin. Kun elämän peruspilarit ovat kunnossa, pienet iskut eivät tunnu missään, tuovat vain pirteää lisämaustetta.

Katsotaan pystynkö kertomaan kiitollisuuden aiheitani huomen illalla kuivin silmin. Epäilen syvästi, mutta tänä vuonna kyyneleet tulevat liikutuksesta ja ilosta. Lasten kiitollisuuden aiheet, liikuttavat varmaan eniten.

Tataa!

ps Perjantaina koittaa Black Friday, silloin rynnätään shoppailemaan vailla minkäänlaista järkeä ja suhteellisuudentajua;) Itse asiassa sinne shoppailemaan rynnätään jo suoraan illallispöydästä, sillä parhaat diilit ovat tarjolla Thanksgiving iltana tai puoliltaöin. 42-tuumainen telkkari irtoaa 199 dollarilla, jos jaksaa paikalle jonottamaan. Hullut Päivät kalpenevat näiden tarjouksien rinnalla...Katsotaan pystynkö välttelemään ostoskeskuksia koko perjantain, suoraan illallispöydästä en ainakaan aio ampaista. Jään mieluummin sulattelemaan sohvalle.

Dude, where's my car?

Vielä hiukan toipilaina ollaan otettu iisisti. Lapset tosin ehtivät käydä paikallisen high schoolin cheer leading clinicin ja esiintyivät ylisuloisina kauden viimeisen koripallo-ottelun puoliajalla perjantaina. Madonna, LMFAO ja muut; ain't got nothing on them. Adorable. Samaan aikaan, tietämättämme, eräs vanha rouva kulki pitkin pimeneviä katuja, etsien autoaan.

Viimeisten kuukausien aikana on anopilta hukkunut useampi pari silmälaseja. Autonavaimia, lompakkoa ja käsilaukkua etsitään usein. Joskus käsveskan on puiston penkiltä noukkinut ystävällinen poliisisetä, joskus se on jäänyt ravintolaan, mutta useimmiten se on visusti menossa mukana. Autoa haetaan välillä pitkään ja hartaasti isolta parkkipaikalta, eikä pimeällä ole enää mukava liikkua. (Tuon voi allekirjoittaa itse kukin; täällä ei edelleenkään harrasteta katuvaloja, eivätkä ihmiset laita talojensa ulkovaloja päälle. Pimeä on säkkipimeä.)

Tämä viikonloppu vietettiin etsien autoa. Anoppi oli lähtenyt perjantaina asioilleen, parkkeerannut, kävellyt oletettavasti suoraan tuttuun leipomoon eikä sen jälkeen enää löytänyt autoaan. Onneksi leipomon ihmiset järjestivät hänelle kyydin kotiin. Me yritimme sitten ihan sherlockeina selvittää mitä on tapahtunut niiden 5 tunnin aikana, jolloin hän on ollut reissussaan. Häntä haastateltaessa tarina muuttui joka kerralla ja siinä oli enemmän reikiä kuin emmentalissa.

Yritimme kovasti järkeistää minne hän oli alunperin menossa, jotta osaisimme etsiä autoa oikealta seudulta. Kuten sanottu, tarina muuttui, eikä mikään kuulostanut loogiselta. Ainoa varma maamerkki oli tuo leipomo, mutta emme tienneet kuinka pitkään, tai mistä suunnasta hän oli sinne kävellyt, eikä tiennyt hänkään. Lauantaina vierähti iloiset neljä tuntia, sunnuntaina kaksi, kierrellen tyhjiä parkkipaikkoja ja sivuteitä. Tilanne vaikutti aika toivottomalta.

Sitäpä ei normaali ihminen tajua, miten joku voi oikeasti hukata autonsa. Omalle kohdalle on sattunut muutaman kerran ;)niin, että olen puhunut keskittyneesti nappi korvassa ajaessani autohalliin, kipittänyt johonkin tapaamiseen ja pöllähtänyt muutaman tunnin kuluttua takaisin tietämättä lainkaan mihin olen autoni jättänyt. Siinä sitten olen kipitellyt pitkin autorivejä avain ojossa, joskus useammassakin kerroksessa, mukamas tärkeän näköisenä, kunnes jossakin välähtää vilkut. Bingo!

Kun sunnuntaina iltapäivästä olimme jo luovuttamassa, satuimme kääntymään vielä yhden tyhjän toimistorakennuksen taakse, parkkipaikalle. Siellähän se anopin auto nökötti. On täysin moukan tuuria, että löysimme sen, sillä päätimme etsiä niistäkin paikoista, joihin hän ei oman kertomansa mukaan ainakaan ole parkkeerannut.

Samalla päätimme, että jos auto vielä löytyy, asennamme siihen GPS paikantimen. Anoppi ottaa asian huumorilla; on kuulemma täysin normaalia, että hänen iässään, ei ole enää kaikki muumit laaksossa. Katsotaan siis mitä seuraavaksi tapahtuu. Onneksi olemme täällä auttamassa, tapahtui mitä tahansa.

Tataa!

ps ehdimme me toki viikonlopun aikana tehdä kivaakin; kävimme Lego kaupassa ja yhden eläinkaupan adoptiotilaisuudessa. Allergisena perheenä ei toivoakaan ottaa karvaista lemmikkiä, mutta epäilen, että joku kultakalasysteemi ilmestyy ilahduttamaan ipanoita piankin. Minä en sitten sitä limaista akvaariota pese. Kuuluisat viimeiset sanat.

What If

Joskus joku pieni juttu jää mieleen. Korvan taakse. Päähän soimaan. Inspiroimaan tekemään jotain rohkeaa. Tämä nostatti hymyn huulille:
“What would you do today if you knew you wouldn’t fail?
Now go out and do it.”

Tuumasta toimeen: Irtisanoudunpa ensitöikseni kivasta työpaikasta, hyvästä asemasta. Sitten tempaisen lapset irti tutusta ympäristöstään, kavereistaan ja kodistaan. Lähetän mieheni toiselle puolella maailmaa etukäteen ja jään yksin, omasta tahdostani, järjestelemään perheen muuttoa ja talomme vuokrausta. Myyn veneen. Tsemppaan itseäni ja lapsia. Uskottelen itselleni, että uusi elämämme ja siihen liittyvä seikkailu tulee olemaan niin mahtava, että se pyyhkii pois kaikki pelon ja epävarmuuden tunteet. Tiedän, että loppusyksystä tulee raskas ja ehkä vaikeakin, mutta kyllä me selvitään. Olemme hyvä, tiivis tiimi. Yritän aktiivisesti löytää jokaisesta pilvestä hopeareunuksen, vaikka tiedän, että kaikkiin muutoksiin liittyy kasvukipuja. Päätös on tehty.

Ystävät ja tuttavat pitävät meitä rohkeina, moni taputtaa innokkaasti selkään, vaikka varmasti samaan aikaan ajattelee, että olemme pähkähulluja, kun lähdemme lähes tyhjän päälle. Perhekeskeisenä vakuutan itselleni, että lentokoneet lentävät ja perhettä tavataan jatkuvasti tulevaisuudessakin. Laaja ystäväpiiri säilyy. Halailen tyhjän kodin seiniä ja otan paljon valokuvia. Itku tulee monta kertaa. Ja sitten lähdetään.

En tunne vielä muita, jotka olisivat toteuttaneet tällaisen hypyn tuntemattomaan. Yleensä syy ulkomaanmuuttoon on työpaikka. Meillä ei. Sen sijaan arkeemme astui "pikkumausteena" kolmas aikuinen, joka on kieltämättä aiheuttanut jos jonkinlaisia mielenkiintoisia tilanteita. Omituista kyllä emme asettuneet ihan South Fork tyyppiseen ratkaisuun, vaikka monessa sukupolvessa asutaankin.

Nyt tilanne muuttuu. Löysimme sopivan kodin ja muuttorumba on käsillä. Kun alkaa asumisen kannalta helpottamaan, alkavat muutkin asiat loksahtamaan pikkuhiljaa paikoilleen. Apuamme tarvitaan täällä ja olimme tarpeeksi hulluja uskomaan siihen, että(ystävärtäni lainaten) "elämä kantaa", ja uskallettiin hypätä. Kotisohvalla Suomessa tätä suurta muutosta suunnitellessa idea kuulosti melkein romanttiselta; mikä mahtava tilaisuus nykymaailman aikaan lapsien asua grandman kanssa, mikä mahtava tilaisuus anopille tutustua lapsenlapsiinsa paremmin, kun vielä jaksaa. No, ei sitten mennyt "ihan niinku Strömsössä." Mutta tuntuu toki aika hyvältä, että soimme kolmelle sukupolvelle mahdollisuuden asua saman katon alla. Aika aikansa kutakin. Huumori on kyllä ollut koetuksella pariin otteeseen. (lue: ansaitsen mitalin!)

Nyt, vihdoin, uskallan myös kurkata taaksepäin. En ole tänne tulon jälkeen kertaakaan oikein pysähtynyt miettimään, että mitä sitä oikein on menty tekemään? Olen paahtanut eteenpäin satanen lasissa, enkä nytkään pysähdy kunnolla, levähdän vain hetkeksi jatkaakseni taas. Tehtävää on vielä paljon, ennen kuin tämä täti on täysin kotiutunut ja sydän lepää.

Jos siis joskus tuntuu siltä, että "tää on niin nähty" ja vaikka kuinka mukavuudenhaluisena elämä alkaisi olla kohdallaan, jos uskallat, ota nenästä kiinni ja hyppää! Courage Willow! Anna Palaa, We only live once. Takaisin pääsee aina.

Seuraavat päivät menevät asettumisessa aloilleen, istuessa omalla sohvalla tyytyväisen onnellinen, ehkä jopa hiukan tyhmä hymy naamalla. Ihan Joulu. Hiljennyn nauttimaan omista tavaroista, vaatteista, kengistä ja hajuista, mutta I'll be back soon. Viimeistään ensi viikolla.

Tataa!
ps me vielä mitään tiedetä mihin tämä johtaa, kuhan kattellaan päivä kerrallaan.

Vaihto-ja palautusoikeudella, Kiitos!

Missio: Osta lahja anopille, joka ei 1)halua mitään 2)tarvitse mitään 3)sanoo suoraan ellei pidä lahjasta, ja bonuksena: 4)loukkaantuu ellei saa lahjaa. Mahdollisuus onnistua on lähes olematon.

Lahjakulttuuri on täällä kummallinen. Lahja annetaan usein kuitin kanssa. Joskus hintalappukin olla möllöttää lahjassa. Kuitti liitetään mukaan "ihan vaan sen takia", jos vastaanottaja ei vaikka pidä lahjasta. Kuittia vastaanhan lahjan voi sitten kätevästi palauttaa ja samalla saada "store credittiä" tai vaihtaa toiseen tavaraan. On siis täysin normaalia, ettet loppujen lopuksi tiedä mitä olet antanut lahjaksi.

Inhottavan maallista. Missä on joulun taika? Ja mikseivät nämä sitten ostele toisilleen pelkkiä lahjakortteja?(Arvatkaa mitä anoppi sai, huhahaha. Herkkä nahkani ei olisi kestänyt sitä silmien pyörittelyä. Ei tänä vuonna.)

Minä otan mieluummin vastaan paketin kuin kirjekuoren. Myönnän olevani hiukan lapsellinen, mutta paketti on kivempi avata ja lahjakortti on niiiiin tylsä.
Lahjan saaja voi myös ihan suoraan sanoa, että "Joo.. en tykkää." Really??!! ja tällaisesta "I'm just being honest"-kommentista ei saa loukkaantua.

Ensiksi; minä loukkaannun. Olen investoinut lahjaan paljon ajatusta ja lahjan antaminen tuottaa iloa. (Sitä poroneuletta ei palauteta!!)

Toiseksi, elämä ei saa olla liian helppoa. Jouduin joskus 15-vuotiaana, teiniangstissani, pukeutumaan lahjaksi saatuun ihan järisyttävän kamalaan kolttuun siksi, että se oli kohteliasta.(Lahjanantaja oli vieraiden joukossa.) Siinä sitten seisoin sähkönsinisissä kajaaleissani kyllästyneen näköisenä. Jälkikäteen ajateltuna, olen aivan varma, että äitini nautti tilanteesta;)

Tällaiset kokemukset on laitettava kiertämään!

Nykyään ei näe edes epäonnistuneita(lue: hauskoja) valokuvia. Nelivuotias sanoo jokaisen kuvanoton jälkeen; Näytä! Voinkin siis tässä faktuaalisesti todeta, että en tule liittämään kuitteja ainakaan seuraavaan kymmeneen(?) vuoteen tyttärieni vaatelahjapaketteihin;)En toki tarkoituksella aio ostaa heille mitään kamalaa, mutta kyllä vanhemmilla on oltava joitain oikeuksia.

Olen taas oppinut jotain. Minun on kasvatettava paksumpi nahka. Muuten en selviä. Ja olisihan se pitänyt tajuta tästäkin, vuoden 1968 laulunsanoista,

Take it away Frank:
.... It's time for the holly, the fun and the folly, and all of that jolly jazz, The people are glowing, the Santas ho-ho-ing, each window is showing it has All the latest in toy things, the daddy and boy things and all that razz-a-ma-tazz, But I wouldn't trade Christmas, wouldn't trade Christmas for New Year's Day, Thanksgiving, Halloween and the rest. Christmas we love you the best. I wouldn't trade, no, no. never would I, wouldn't trade Christmas, I love you the best. The traffic gets pokey, the turkey gets smoky, and all of that hokey stuff, The people are shopping for things they'll be swapping like filigree boxes of snuff, Though you pour the hot toddy, to force everybody, though half of the toddy's enough, I wouldn't trade Christmas, wouldn't trade Christmas for Father's Day or Mother's, Valentine, and the rest, Christmas we love you the best....

Tataa!
ps alennusmyynnit alkoivat, Vaihto- ja Palautusjono on pidempi kuin kassajono. Go Figure.

Thanksgiving

Asuimme Suomessa viimeiset kaksitoista vuotta ja niistä viimeiset viisi, mieheni puhui, että, tänä vuonna voisinkin tehdä kalkkunan, täytteen, "the whole nineyards"; kutsuisimme ystäviä kylään ja viettäisimme kiitospäivää. No, vietimme ensimmäistä kiitospäivää eilen, täällä, sukuloiden.

Ensin puunattiin ja käkerrettiin tukkaa ja ahtauduttiin autoon. Road Trip ahead. Hassua kyllä, liikenteeseen oli eksynyt muutama muukin perhe. Istuimme siis megaruuhkassa, lapset kinastelivat, anoppi käkätti poikansa kanssa ja minä selailin suomalaisia naistenlehtiä ja yritin levitoida itseni jonnekin onnelliseen, rauhalliseen paikkaan. Sitten pienimmälle tuli hätä ja kolmella viidestä oli jo nälkäkin. Eiku kaikki ulos autosta ja pit stoppi. Aika perussettiä siis. Suunniteltu kahden tunnin matka venyi yli kolmeksi tunniksi. Perillä se perusteellisesti aseteltu tukkakin oli lässähtänyt. Oh well.

Saavuimmme viettämään kiitospäivää melkein 90-vuotiaan isotädin luo. Mikä ihana lämmin tunnelma. Kuin olisin tullut omaan mummolaan. Kaikki isovanhempani ovat nukkuneet pois jo vuosia sitten. Olisi pitänyt arvata, että vastaillessani kattavasti kysymyksiin elämänmuutoksestamme, perheestäni ja ystävistämme, olin jo vaaravyöhykkeellä.

Istuimme pöytään. Isotäti on aika uskonnollinen, joten otimme toisiamme käsistä kiinni ja hän johti meidät ruokarukoukseen. Taustalla soi joulumusiikki. Tämä oli se viimeinen tippa. (ei auttanut, että kuopukseni piti tätä aivan järjettömän hauskana juttuna ja repesi kikattamaan hillittömästi) Sitten se tapahtui, kyyneleet alkoivat vuolaasti valua pitkin poskiani. Ja kun näin tapahtuu, se ei ihan heti lopukaan.

Onneksi istuin miestäni vastapäätä ja esikoiseni vieressä, joten pystyin välttelemään muiden katseita aika tovin. Siinä sitten nieleskelin kalkkunaa ja pyyhin kyyneleitä ja yritin joillakin hyvin lyhyillä kommenteilla osallistua keskusteluun leuka alas painettuna. Esikoiseni katsoi minua silmät lautasen kokoisina, mutta hyssyttelin häntä kunnes sain koottua itseni.

Loppuilta meni ihan rauhallisesti, sillä aina kun tunsin tunneaallon tulevan, olin katselevinani vanhoja valokuvia ja kävin tasaisin väliajoin
painelemassa kylmällä punakirjavia kasvojani sen verran, että uskaltauduin valokuviin. Enhän voinut näyttää ihan tursakkeeltakaan.

Kotimatkalla esikoiseni kysyi minulta miksi minulle tuli paha mieli. Mieheni katsoi minua ällistyneenä. Hän oli niin keskittynyt syömiseen, ettei ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa. Hän oli vain ihmetellyt miksen osallistu innostuneemmin keskusteluun. Miehet.

Siinä sitten yritin selittää, että aikuisillekin tulee ikävä äitiä ja ystäviä ja Suomea jne. Onneksi olin tässä vaiheessa jo hiukan huvittunut koko tilanteesta, sillä tiedostan herkkyyteni ja se pahenee vuosi vuodelta. Tämä tilanne olisi hyvin voinut purkautua Velipuolikuumaisesti, siihen sketsiin, jossa Kari Heiskanen selittää poikaansa esittävälle Niko Saarelalle miksi lähtee. Hän itkeä ulvoo niin kovaa, ettei hänen sanoistaan saa mitään selvää, ja lopuksi, nyyhkytystensä lomassa saa sanotuksi; "Toivon, että sinä muistat nämä sanat".

No, enpä sitten siinä ruokapöydässä saanut sanotuksi omia kiitoksiani, mutta olen kiitollinen monesta asiasta ja erityisesti monesta ihmisestä. Kiitän mieluummin jatkuvasti, kuin kerran vuodessa.

Nyt jännitän joulua, lempipyhääni. Onneksi sitä vietetään NIIN eri tavalla kuin Suomessa. Tuskin vollotan yöpuvussa joulupäiväaamuna paketteja aukoen.
Mutta eihän sitä ikinä tiedä;)

Tataa!