Valkoiset jauheet pussissa

Joillekin onnekkaille raskausajan himot, cravings, ovat urbaania legendaa. Voi kuinka monta kertaa olen naureskellut haluan nuolla rappausta-tyyppisille jutuille. Eipä muuten juurikaan naurata, kun himo osuu omalle kohdalle ja onkin totista totta.

Se alkaa ihan puun takaa ja yltyy tosi pahaksi. Tosi äkkiä. Uskon vakaasti siihen, että kroppa tietää ja kertoo mitä tarvitsee. Sitä on sitten saatava missä tahansa ja mihin kellon aikaan tahansa. Minun kroppani haluaa OMOa.

Himot yllättivät ensimmäisen raskauden aikana, joskus kuudennen kuukauden paikkeilla. Olin mittaamassa jauheista Omoa (vai oliks se BioLuvilia?) kuppiin. Tuoksu oli kertakaikkiaan vastustamaton. Teki mieli maistaa. Hammastahna vaahto maistui paremmalta kuin ikinä, nielasin. Samoin spearmint Xylitol jenkki. Rupesin kuljettamaan pienen pienessä Minigrip pussissa päivittäin pillereitä; mahdollisimman laimean mintun makuisia jauhoisia pillereitä. 2 Calcichewta, 12 Rennietä, erilaisia xylitolpastilleja. Illalla viimeisimmäksi laitoin Rennien suuhun, kun olin jo sängyssä. Mieheni kyseli- Ai, närästääkö noin pahasti? En vastannut. Eikä välttämättä edes närästänyt. Se vain sattui olemaan yksi päivän kohokohdista; maata hiljaa paikoillaan, Rennie suussa sulaen. Nautinto.

Varmistelin apteekkarilta josko esim Rennien syönnistä olisi jotain haittaa..entä fluoritabletit? Nekin ovat hyvin jauhoisia, isoja imeskelytabletteja. Yritin myös syödä Fazerin Euca Mentholeita, mutta eivät olleet tarpeeksi jauhoisia. Himoni on hyvin tarkka ja nirso. Sain myös ostettua placeboja, mutta ne olivat pahoja. Eivät toimineet ollenkaan samalla tavalla;)

Calcichewta sai syödä vain kaksi tablettia päivässä, joten, jos puhelin sattui soimaan sillä aikaa kun imeskelin kalkkitablettia, annoin soida. Nobody comes between me and my Calcichew. Nytkin, tätä kirjoittaessa, alkaa leukaperät nykimään. Vesi herahtaa kielelle. Ihan Pimeetä.

Miten tämä ihan sama omituinen mikä-lie-jauhoisen-laimean-minttukalkin-himo on taas iskenyt? Lääkäri sanoi, että niin, vauvahan ottaa sen minkä tarvitsee. Sinulle jää loput. Luulisi, että minun jogurtin, maidon ja juuston kulutuksella saisin tarpeeksi kalsiumia, muttei kai sitten.

Olen löytänyt paikallisen korvikkeen. Antacid/Calcium peppermint flavor. Voi kuulkaa, avasin purkin jo autossa matkalla kotiin. BINGO. Just oikea koostumus ja maku. I'm in love. Ja tällä kertaa muuten närästää ihan oikeasti paljon ja monta kertaa päivässä. Saan syödä uusia herkkujani maksimissaan seitsemän tablettia päivässä. Yritän pitää annostuksen vähemmässä.. Olen kuin mikäkin hc addikti. Katson aamulla kellosta, että jos syön jo näin aikaisin yhden, ei jää loppupäiväksi kuin kuusi...Eipä tässä tällä erää muuta.

Tataa!

PS tänään juhlitaan Thanksgivingiä, Kiitospäivää. Esikoiseni halusi aamiaispöydässä kerrata kaikki kiitollisuutensa aiheet. Aika liikuttavaa. Me suuntaamme ystävien järjestämille juhlille rannalle ja istumme vasta huomenna perheen kesken kiitospäivän aterialle. Silloin saa kukin vuorollaan kertoa, mistä on kiitollinen.

Sukuloimme jo viime viikonloppuna, siitä lisää tuonnempana. Black Friday alet alkavat viimeistään puolilta öin. En aio suunnata shoppaaamaan hullun kiilto silmissä tänäkään vuonna, klo 3 aamulla, mutta, kuten mieheni serkku sanoi; You gotta experience it at least once. Just to say you have. OK, ensi vuonna sitten.

Thanksgiving

Asuimme Suomessa viimeiset kaksitoista vuotta ja niistä viimeiset viisi, mieheni puhui, että, tänä vuonna voisinkin tehdä kalkkunan, täytteen, "the whole nineyards"; kutsuisimme ystäviä kylään ja viettäisimme kiitospäivää. No, vietimme ensimmäistä kiitospäivää eilen, täällä, sukuloiden.

Ensin puunattiin ja käkerrettiin tukkaa ja ahtauduttiin autoon. Road Trip ahead. Hassua kyllä, liikenteeseen oli eksynyt muutama muukin perhe. Istuimme siis megaruuhkassa, lapset kinastelivat, anoppi käkätti poikansa kanssa ja minä selailin suomalaisia naistenlehtiä ja yritin levitoida itseni jonnekin onnelliseen, rauhalliseen paikkaan. Sitten pienimmälle tuli hätä ja kolmella viidestä oli jo nälkäkin. Eiku kaikki ulos autosta ja pit stoppi. Aika perussettiä siis. Suunniteltu kahden tunnin matka venyi yli kolmeksi tunniksi. Perillä se perusteellisesti aseteltu tukkakin oli lässähtänyt. Oh well.

Saavuimmme viettämään kiitospäivää melkein 90-vuotiaan isotädin luo. Mikä ihana lämmin tunnelma. Kuin olisin tullut omaan mummolaan. Kaikki isovanhempani ovat nukkuneet pois jo vuosia sitten. Olisi pitänyt arvata, että vastaillessani kattavasti kysymyksiin elämänmuutoksestamme, perheestäni ja ystävistämme, olin jo vaaravyöhykkeellä.

Istuimme pöytään. Isotäti on aika uskonnollinen, joten otimme toisiamme käsistä kiinni ja hän johti meidät ruokarukoukseen. Taustalla soi joulumusiikki. Tämä oli se viimeinen tippa. (ei auttanut, että kuopukseni piti tätä aivan järjettömän hauskana juttuna ja repesi kikattamaan hillittömästi) Sitten se tapahtui, kyyneleet alkoivat vuolaasti valua pitkin poskiani. Ja kun näin tapahtuu, se ei ihan heti lopukaan.

Onneksi istuin miestäni vastapäätä ja esikoiseni vieressä, joten pystyin välttelemään muiden katseita aika tovin. Siinä sitten nieleskelin kalkkunaa ja pyyhin kyyneleitä ja yritin joillakin hyvin lyhyillä kommenteilla osallistua keskusteluun leuka alas painettuna. Esikoiseni katsoi minua silmät lautasen kokoisina, mutta hyssyttelin häntä kunnes sain koottua itseni.

Loppuilta meni ihan rauhallisesti, sillä aina kun tunsin tunneaallon tulevan, olin katselevinani vanhoja valokuvia ja kävin tasaisin väliajoin
painelemassa kylmällä punakirjavia kasvojani sen verran, että uskaltauduin valokuviin. Enhän voinut näyttää ihan tursakkeeltakaan.

Kotimatkalla esikoiseni kysyi minulta miksi minulle tuli paha mieli. Mieheni katsoi minua ällistyneenä. Hän oli niin keskittynyt syömiseen, ettei ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa. Hän oli vain ihmetellyt miksen osallistu innostuneemmin keskusteluun. Miehet.

Siinä sitten yritin selittää, että aikuisillekin tulee ikävä äitiä ja ystäviä ja Suomea jne. Onneksi olin tässä vaiheessa jo hiukan huvittunut koko tilanteesta, sillä tiedostan herkkyyteni ja se pahenee vuosi vuodelta. Tämä tilanne olisi hyvin voinut purkautua Velipuolikuumaisesti, siihen sketsiin, jossa Kari Heiskanen selittää poikaansa esittävälle Niko Saarelalle miksi lähtee. Hän itkeä ulvoo niin kovaa, ettei hänen sanoistaan saa mitään selvää, ja lopuksi, nyyhkytystensä lomassa saa sanotuksi; "Toivon, että sinä muistat nämä sanat".

No, enpä sitten siinä ruokapöydässä saanut sanotuksi omia kiitoksiani, mutta olen kiitollinen monesta asiasta ja erityisesti monesta ihmisestä. Kiitän mieluummin jatkuvasti, kuin kerran vuodessa.

Nyt jännitän joulua, lempipyhääni. Onneksi sitä vietetään NIIN eri tavalla kuin Suomessa. Tuskin vollotan yöpuvussa joulupäiväaamuna paketteja aukoen.
Mutta eihän sitä ikinä tiedä;)

Tataa!