Onks aina pakko?

Innostun uusista asioista. Vähän liikaakin. Oikean käden kyynärpäässä on vieteri, joka pongauttaa käden ylös, kun kysellään vapaaehtoisia. En ole ikinä tehnyt "vain töitä" tai "vain opiskellut". Se, että kaikki arki-illat olisivat vapaita, on vierasta. Olen ollut mukana oppilaskunnassa, taloyhtiön hallituksessa, asukasyhdistyksessä, vanhempaintoimikunnassa, muista virallisemmista luottamustoimista puhumattakaan. Toiset kävivät jumpassa, teatterissa, viinilasillisella, minä istuin kuuntelemassa joskus enemmän, joskus vähemmän kiinnostavia jorinoita milloin missäkin. Onkohan minun FOMO pahempi kuin luulinkaan? Onko aina pakko päästä joka paikkaan vaikuttamaan?

Nyt, kun koulu alkoi, olin heti ruksailemassa PTA(parent teacher association) volunteer lappua, kunnes jossain soi kello. Hälytyskello. Heeeetkinen. Olen tutustunut tähän periamerikkalaiseen kotiäiti porukkaan; ne hengaavat koululla koko ajan. Vapaaehtoistyö on heidän uransa, if you will. He lähettelevät maileja, kiertävät paikallisia yrityksiä kerjäämässä palkintoja ja rahaa, ovat turvaliivit päällä aamuisin(tukka laitettuna, meikit naamassa) ohjaamassa liikennettä ja eri tapahtumissa myymässä leivonnaisia. Heidän minivaniensa puskuritarroissa lukee: Proud Parent of an Honor Student koulussa X. Ollaanpas nyt rehellisiä, kuinka paljon, mukisematta, olisin valmis, leipätyön ohella, tähän satsaamaan?

Haluan opettaa lapsille, että oleilu on osa elämää. Pitää osata pysähtyä ja nauttia joutilaisuudesta. Aina ei saa olla kiire ja menossa jonnekin. Joskus pitää vaan olla möllöttää, mieluiten perheen kesken. Itse osaan toki rentoutua; nukun yleensä yöt kuin tukki ja nappaan tarvittaessa 18 minuutin powernapin, mutta suurimman osan ajasta olisin suuna päänä menossa.

Nyt, näin henkisesti huomattavan kypsänä aikuisena naisena;) rupesin miettimään haluanko oikeastaan olla kaikessa mukana? Onks siis pakko jos ei aina huvita? Ja kuka sitä vaatii? Tiedän vastauksen: Meikkis, meikäläinen ja mää. En siis osaa olla osallistumattakaan. oi apua.

Ja yhteiskunta on raaka. Naisille. Pitäisi juosta maratoonia ja crossfitata, ollakseen hyvässä fyysisessä kunnossa. Pitäisi olla Martha Stewart keittiössä, joku ihan toisenlainen martta makuuhuoneessa, kynnet olisivat aina huolitellut, tukka kuosissa, vaatteet moitteettomat ja viimeisen muodin mukaiset.

Himpura, yhtä peplum toppiakin jaagasin kissoin ja koirin monta tuntia, kunnes selvisi, että se on loppuunmyyty. Siirryn taas nettishoppailuun- ah sitä tilailujen ja palautuksien rumbaa..Ja toisaalta, mitä jollen päivittäisi vaatekaappia parin kuukauden välein jollain season's must-have- jutulla. Mitä sitten tapahtuisi? Ei yhtikäs mitään. Tämä lenkkitossukansa ei huomaisi mitään eroa.(mutku muoti on niin ihanaa!)

Jos menisin joka ilta aikaisin nukkumaan ja heräisin viideltä ehtiäkseni lenkille tai joogaan ollakseni meikissä tukka käkerrettynä klo 8? Hoitaisin koulukuljetukset, omat työt, vapaaehtoistyöt, ruoanlaiton, läksyt, siivoamisen, kylvetyksen, letityksen ja omat jumpat ollakseni kello 21 niin rätti, että kaatuisin sänkyyn aloittaakseni taas uudestaan seuraavana päivänä. EI. Hyppäisin mieluummin kaivoon.

Minä haluan elää. Haluan myös välillä valvoa ja jos jonkun hauskan illan jälkeen suuta kuivaa, so what! Onpahan eletty, eikä vaan pingotettu. Hyvät naurut pidentävät ikää.

Mieheni ei ole ns Mr Mom- tyyppinen ratkaisu, joten hoidan jo nyt oman yritykseni ohella suurimman osan kodin töistä, pyykeistä muonitukseen ja olen toki jo ottanut vastaan yhden tärkeän luottamustehtävänkin;) Miten ne osaavatkin kysyä... En tod ole aina huoliteltu, ja sanotaanko vaikka, että nautin elämästä takapuoleni koon kustannuksella? Haluan nauttia. En suorittaa kuin kone. Riittääks se?

Se PTA lappu on nyt palautettu. Ruksasin sinne vain joulun Holiday paraatin, sekä yhden muun projektin. Ainiin, laitoin kyllä myös mailia molempien luokkien opettajille ja ilmoitin olevani käytettävissä säännöllisesti. Vaikka kerran kuussa;) Sain heti innostuneen vastauksenkin, eli tarjous vastaanotettu.

Oh well, mihinkäs sitä leopardi pilkuistaan, sitä paitsi uusia ihmisiä on aina hauska tavata. Ties vaikka saisi kivoja kavereita, tai kunnon naurut jostain omituisesta tyypistä;) The more the merrier, right? Niin ja et onks aina pakko? Näköjään on.
Viikonloppuja:)

Tataa!

Ihmeelliset ilmiöt

Paikallinen demografia näkyy palvelutarjonnassa. Uteliaasti kurkin aina kulmakarvahoitoloihin ja nostan hattua niille ykk-tyypeille, jotka kädet mahan päällä ristissä, autuaan rauhallisina makoilevat tuoleillaan. Intialainen nainen touhuaa siinä lankansa kanssa ja tulos on mahtava. Threadingiin en uskalla, sojotti muutama kulmakarva tai ei. Väittävät olevan lähes kivutonta. Niin varmaan. Kiljahtelisin kivusta vedet silmissä.

Kynsisalongeissa viihdyn. Ja pakko taas mainita; en tajua, miten joku verkkarilenkkariyhdistelmä, kahdenkymmenen sentin juurikasvu permanentissaan, kauhtuneessa olemuksessaan käy hoidattamassa kynsiään parin viikon välein. (ja huom verkkari ei tarkoita söpöä veluuriasua) Ei mene tajuntaani ei millään. Hienoa, että huolehtii itsestään kynsihoitojen muodossa, mutta eikö ne geelikynsien glitterit jää jotenkin muun olemuksen alle? Taas siis tämä sama juttu häiritsee minua. Ensi kerralla kysyn suoraan. Excuse me ma'am, ollako mattopyykiltä tulossa vai onko tämä teidän jokapäiväinen asunne? Jos jälkimmäinen, miksette keskittyisi muihinkin ulkoisiin osa-alueisiinne samalla tarmolla kuin noihin hurjiin kynsiinne? Takuuvarma tapa hankkia uusia ystäviä;)

Kynsisalongissa on aina mielenkiintoista. Miinuksena myrkkyjen pistävä haju ja työntekijöiden vieras kieli. Puhuvat jatkuvasti keskenään, enkä ymmärrä sanaakaan. (tekee hyvää olla välillä siinäkin asemassa) Min en ainakaan suomalaisena siellä huonossa kunnossa olevia koipia kehtaisi näytellä. Ties mitä puhuisivat keskenään;)

Sormien kynsien geelilakkaukseen olen ollut tosi tyytyväinen, en tosin saanut kunnon opastusta miten kynsiä viilataan ja muutamasta kynnenpäästä on lohjennut ärsyttävästi lakkaa. Maksoin huvista noin 30 dollaria plus tipin. Ei paha. Menen uudestaan.

Kerran sisään astui ultrasöpö mulattityttö. Hänen äitinsä oli jo manikyyrissä, joten isä antoi tytölle kymmenen dollarin setelin. Tyttö nousi varpailleen saadakseen hyvän värisen kynsilakan hyllystä ja lähestyi tomerasti yhtä manikyristiä. Minä istuin hierovassa tuolissa pedikyyrissä, laskin lehden syliini ja seurasin tilannetta. Manikyristi nousi tuoliltaan, kiersi tavaroineen pöydän toiselle puolelle, kävi tottuneesti lattialle risti-istuntaan ja nosti tytön matalalle pallille. Ei tainnut olla paikalla ensimmäistä kertaa. Tyttö oli juuri täyttänyt kolme, minä nostin leukani navan korkeudelta painaen suun samalla kiinni.

Ei Amerikkaa ihan turhaan kutsuta kaksijakoiseksi. Kaksivuotiaat käyvät pedikyyrissä, TVssä pyörii uberjärkyttävä ja samalla koukuttava Toddlers and Tiaras. Naiset kulkevat hiukset moitteettomina, kynnet huoliteltuina. MUTTA miten käyttäydytään;
tässä oiva esimerkki. Sorry Jessica. Muistan vaihto-oppilas vuoden aikana, tennistreenien jälkeen pukuhuoneessa; itseään kilpaa puunaavat amerikattaret järjestivät samalla röyhtäily-ja paukkukilpailuja. Itse vetäsin hiukset poninhännälle ja sipaisin sinisestä Niveapurkista huulirasvaa. Kisoihin en osallistunut, oli minusta tosi kamalaa. Omituisen sulkeutunut pohjoismaalainen kun olen.

Ja saahan tätä kansanhuvia ihan julkisestikin. The Floor is yours Cameron!

Tataa!
ps tulipa omituinen postaus, mutta samaan aikaan kiharapilveä, korkokenkää ja huulipunaa, sekä röyhtäilyä että paukkua, jaksan ihmetellä. Minä valitsen hiukan luonnollisemman olemuksen ja sivistyneemmät tavat. So sue me. Kiitos ja anteeksi.

Lenkkarit ja Louis Vuitton

Yksi ensimmäisistä teoistani täällä oli liittyä kuntosalille. Sopiva löytyikin heti, YMCA. Luit oikein, YMCA, ilman niitä poliiseja ja intiaaneja. Amerikäntädin ego olisi halunnut käydä uudessa, trendikkäässä 24hr Fitnessissä(Jillianin ruoskittavana), mutta elämäntilanteeni ajoi minua kohti Y:ta. Sinne siis.

Olen usein tunnin nuorin osallistuja, ohjaajan lisäksi. Joskus ohjaajakin on paremmat päivänsä nähnyt ja mikäs siinä jumpatessa suu virneessä, kun hänellekin tulee mahamakkaroineen kunnon hiki.

Asuista; kaukana ovat mittailevat katseet ja varmistukset siitä, että päällä on viimeisimmät stellat. Minulla ei ollut mukanakaan kuin juoksukengät ja niillä hirveillä rumiluksilla, jotka eivät mätsaa minkään muiden treenivaatteiden kanssa, sujuu zumbat ja muut ihan ongelmitta. Täällä ei nääs tunneta käsitystä sisäurheilukengistä. Nämä tätsyt tulevat jumppaan jossain random lenkkitossuissa ja painelevat ruokakaupat ja muut samoissa vermeissä.New Balance vaan vilahtaa, kun jalka nousee zumbassa(vaikka fashionpolice soisi niiden käytön vain IT-miljonääreille, kuten edesmenneelle Jobsille,Bill Gatesille, tai 70 ikävuoden ylittäneille), tosin usein se jalka kuuluukin jollekin senior citizenille.

Urheilu on iso osa arkea täällä. Minusta se on hieno asia. On mahtavaa katsoa ympärilleen, kun selvästi eläkeiän ylittäneetkin huolehtivat päivittäisestä kuntoilustaan. Liikunnan tärkeydestä myös puhutaan selkeästi. TV ja radio pukkaa jos jonkinlaista ohjetta sydämen terveydestä. Ei puhuta kardiovaskulaari diipadaapaa, vaan, että pitää tulla hiki ja hengästyä. Ollaan konkreettisia. Tykkään.

Muodista innostuvana pukeutuminen on herättänyt minussa täällä suurta mielenkiintoa. Naureskelen itsekseni ostaessani mukavia karvakenkiä, neuleita ja pehmohousuja. (Tämänhetkinen elämäntilanteeni suosii pehmoa.) Kotona, Suomessa, en näyttäytyisi niissä kuin lähikaupassa sunnuntaina, mutta täällä voin ihan pokerina lähteä niissä vaikka lauantai-iltana leffaan. Aika mukavata.

Lenkkareita en vieläkään pidä omassa käytössäni katukelpoisina.
Olen tosin hiukan kaksijakoinen tämän asian suhteen. Toisaalta, ihailen sitä välittömyyttä ja mukavuutta, jolla nämä ihmiset toimivat. Toisaalta, kauhistelen(jäykkään pohjoiseurooppalaiseen tyyliini), tyypillistä yhdistelmää; trikoot, ylisuuri huppari, lenkkarit, timantteja kuin joulukuusella ja kallis designlaukku. Hiukset on aina laitettu viimeisen päälle ja meikki on virheetön. Kokonaisuus on siis suunniteltu?!
(Jessica Simpson on kyseisen genren elävä ikoni. Fanitan kyllä hänen muuta tyyliään.)

Fashionpolice on tuskissaan, sillä tähän ns "hajuvesi-lihapulla" yhdistelmään törmää koko ajan ja kaikkialla. Myös erittäin siistiin asuun yhdistetään lenkkarit ja vaikka nainen olisi pikkumustassa, miehellä on usein lenkkarit khakihousujensa jatkeina. Ihmettelen myös sitä, että täkäläiset kävelevät trikoissaan, kokoon katsomatta, missä tahansa, ilman takapuolen peittävää paitaa. Itse tuskastelen pimeässä lenkille lähtöä ihonmyötäisissä juoksutrikoissa;)

Tykkään laittaa asioita muotteihin ja luokitella. Täällä tämä vaikeutuu. En yksinkertaisesti tajua sitä, että laittaisin lämpörullat ja meikin ja koristeltuani itseni sormuksilla ja isoilla korvakoruilla valitsisin asukseni verkkarit ja lenkkarit? Argh.

Tämä asia on pakko järkeistää. Olisiko kuitenkin niin, että, vaikka nämä toki viihtyvät lenkkareissaan ehkä liiankin hyvin, niin suurin osa porukasta on oikeasti tulossa urheilemasta?

hehheh.

ps katotaan vaikka, kohta kuljen samoissa releissä enkä näe siinä mitään ihmeellistä.