National Junior Basketball League ja Super Bowl XLVIII

kuva lainattu

Sunnuntai oli meillä pelipäivä, isolla Peellä. Aamulla tankattiin kunnon aamupalalla, jotta mies jaksaisi valmentaa, esikoinen pelata ja minä huutaa katsomosta;) unohtamatta kuopusta. Meillä oli kotiottelu, joten paikalliselle high schoolille, mars. (Olen hävinnyt taistelun meidän-perheen-viikonloppuaikataulut-eivät-pyöri-lasten-harrastusten-ympärillä, toistaiseksi. Ainakin koripallokaudeksi..)

Kun kyseessä on 3.-ja 4.-luokkalaiset tytöt, ikähaitarilla 8-10 saattavat kokoerot olla aikamoiset. Meidän ipana on joukkueensa lyhin. Me vanhemmat ollaan molemmat kasvettu pituutta aika myöhään, joten kyllä tuokin tättähäärä vielä venähtää. Jos vanhaan uskomukseen viittaa,(kertaa kaksivuotiaan pituus kahdella) pituutta tulee varteen n.175 senttiä. Nyt ollaan tosin vielä siitä kaukana. Onneksi. Tulen jäämään perheen käppänäksi..

Nämä koripallopelit ovat hurjaa seurattavaa. Nytkin, toisen joukkueen tytöt näyttivät teini-ikäisiltä meidän joukkueeseen verrattuna. Mutta silti nämä pienet pärjäävät. Ovat nyt voittaneet ja hävinneet yhtä monta peliä. Meidänkin herkkis juoksee, syöttelee, ottaa rohkeasti kontaktia itseään yli päätä pidempien kanssa. Minä huudan ja hikoan, kannustan sydän hakaten katsomosta. Mies pongahtelee tuolistaan valmentaen, kuopus keskittyy pelaamaan iPadilla tai leikkimään jonkun toisen pelaajan sisaruksen kanssa. Tällä kertaa hävittiin tosi tiukka ottelu kahdella (!) pisteellä. Minun mielestäni ihan tuomaripelin takia...;)

Sitten kotiin ja Super Bowl preppaus. Ystäväperheen mies oli tulossa roudaamaan yhtä painavaa huonekalua, ja päätimme samalla kutsua heidät katsomaan peliä. The more the merrier. Football Sundays:iin kuuluu epäterveellinen ruoka ja kalja. Paljon naposteltavaa ja rentoa meininkiä. Me kannustettiin Denver Broncoja, oikeastaan Peyton Manningin tarinan takia, vaikeuksien kautta voittoon, ja siksi, että mieheni opiskeli aikoinaan Coloradossa. Mutta turpaan tuli, että tukka lähti. Peli oli oikeastaan aika kamalaa katsottavaa. Suorastaan murhaa Broncoille. Et onnea vaan Seahawks, buuu.

Itse odotin eniten übersyötävän söpön pikkumies Bruno Marsin halftime showta ja TV mainoksia. Bruno delivered, odotetusti ja tänä vuonna Super Bowl mainokset (ainakin teaserit)pyörivät viraalisti jo monta viikkoa ennen peliä. Keräsinkin niistä perinteisen omat suosikit- listan. Katso alla.

Nämä jaksoivat naurattaa:
Go Daddy
ESPN
Ehkä nasevin:
T-Mobile
Muuten vaan hyviä ja laadukkaita:
M&M
Kia
Duracell
Hyundai
Tässä sappy osaston ykkönen ja kakkonen:
Chevy
Microsoft
Whaaaat?-osastoa...
Maserati
ja lopuksi Cruisen Tompan rahat "hyvässä käytössä"
Church of Scientology

Tataa!

Buffalo Buns Zumbaa

Olen vetänyt muutaman zumbatunnin lähiaikoina, mutta maha on ollut huomattavasti pienempi.  Toisten tunneilla (zumba, u-jam tai glitz dance) yritän käydä pari kertaa viikossa ja on oikeastaan ollut aika yllättävää miten helposti koko vauvan unohtaa, kun tanssi vie mukanaan. Vain salin peili ja hengästyminen, muistuttaa siitä tosiasiasta, että meitä onkin liikkeellä kaksi;) Musiikilla on ihmeellinen voima. 

Nyt kun maha on pullahtanut oikein kunnolla esille, on aika jännä tunne mennä vetämään tuntia. Yksi paikallinen tuttuni veti tunteja viikolle 35 ja ihan yhtä kova hiki tuli yleisössä;) Mutta mitenköhän ne suhtautuvat minuun? Ajattelevatkohan ne siellä salissa, ettei tuosta ole varmaan mihinkään, kun on raskaana ja kääntyvät kannoillaan. Ihan saman tunnin ajattelin kyllä vetää, ehkä välillä itse vähän fuskata;)

Tämä on siis kolmas raskauteni. Ekalla kerralla , yhdeksän vuotta sitten, liikuin jonkin verran ja lihosin kevyet 20 kiloa. Söin Pandan 300g Lakumixpusseja ihan jengissä;) Tokalla kerralla oikein päätin, etten nyt keräämällä kerää massaa ja lihosin vain joku 18 kiloa...jepjep.

Nyt, vanhempana ja huomattavasti viisaampana (buhahaha) yritän teoriassa elää terveellisemmin. Käytännössä mussutan kaiken maailman herkkuja koko ajan, vähän niinku viininjuontia kompensoiden. Pitäähän sitä ihmisellä jotain paheita olla. Muuten olisin ihan pyhimys;)

Energisesti, ja suht sutjakoissa fiiliksissä hymyissä suin eteenpäin, kunnes tsekkasin vanhat äitiysneuvolakorttini. Eletään siis odotuksen energistä toista kolmannesta ja erittäin tyypilliseen tyyliini hiukan vääristyneen kehonkuvan kera;) Voi vitalis. Olen just samoissa lukemissa kuin kahdella ekalla kerralla, erona vain se, että nyt lähtöpaino oli reilut viisi kiloa plussalla. Mamma mia. Todettakoon siis sen verran, että vielä on kaikki mahdollisuudet paisua sinne plus kahdenkympin tienoille. Auts. Ja toisaalta, ehkä olen vaan sen tyyppinen, joka ei kertakaikkiaan kulje skinnyjeanseissa raskaana ollessaan. Massaa tulee, mutta toivottavasti sitten kans lähtee...Mikäänlaista itsekuria ruoan suhteen ei nääs ole. Ihan turha oli toitottaa ennen tätä tilaa, että sitten syön kyllä terveellisesti. Just joo. Syö ite.

Onneksi voin hyvin ja aion sekä osallistua, että vetää zumbatunteja (ainakin)vuoden loppuun, voinnin niin salliessa. Seuraava sijaistus on perjantaina.  Ajattelin sujauttaa sellaisen äärettömän nätin, ellei seksikkään, raskausvyön trikoiden alle tukemaan mahaa. Hyvin jaksan, tosin kuten sanottu, hengästyn selvästi enemmän kuin aiemmin. Onneksi ei tarvitse ohjauksen aikana paljon puhua;) Hyppiminen ei tunnu kivalta, joten ihan tietoisesti välttelen sitä ja onhan tässä elopainoakin tullut ihan kunnioitettavasti lisää.

Ehkei ole tarkoituskaan, että jatkaisin ihan samalla tavalla riippumatta siitä, kuinka pitkällä mennään;) Tyhmä en aio olla, eli jos väsyttää tai tuntuu vähänkin pinkeyttä vatsanseudulla, en liiku. Ihan houkuttelematta ja mielellään jään sohvalle lepäämään. Ipana tosin saa hirmuenergiat tanssitunneilta. On hiljaa, kun äiti rokkaa, mutta riehuu sitten itse korkojen kanssa päälle. On aika eläväistä sorttia.

Täällä tavataan neljän viikon välein lääkäri, ei neuvolatätiä, kuten Suomessa. Jos ihan rehellisiä ollaan, en juurikaan tykkää systeemistä. Kirjoittelen tästä myöhemmin lisää. Kun kyselin esim liikuntarajoituksia ja sykettä, vastaus oli, jatka samalla tavalla, tee niin kuin tykkäät. Ainoa ohje oli, että vatsalihaksia ei kannata tehdä maaten suoraan selällään, silloin kohtu ei saa tarpeeksi happea ja sinua voi pyörryttää. Okei. Se olit sit siinä. Jatkan siis itse sykkeen seuraamista, kuten normaalisti, ja kuuntelen kroppaa. Saatan vielä jopa käydä vähän netissä lukemassa liikuntaan liittyviä rajoituksia...

Katsotaan saanko porukalle hien pintaan perjantaina. On myönnettävä, että vähän, taas, jännittää. Ja ainahan minua tunnin vetäminen jännittää, mutta nyt eri syistä kuin normaalisti. En minä mikään fitnessmamma ole, mutta jos jaksaisi liikkua edes kohtuullisesti koko odotuksen ajan, varmaan  palautuisikin nopeammin. Uskon siihen, että jos käytän energiaani nyt liikkumiseen, saan sen moninkertaisena takaisin.

Onneksi tilasin kesällä itselleni muutama löysän zumbatopin. Kireimmät saattaisivat tosi nätisti nyt pongahtaa ylös kummun päältä;) Suurin tenkkapoo on siis zumbavaatteet; laittaisinko löysän a-linjaisen pinkin yläosan, joka mukamas piilottaa mahaa, vaiko keltaisen joka on vartalon myötäinen ja oikein korostaa mahaa ja mitä jos se vauhdissa pongahtaa ylös paljastaen sen kamalan tukivyön? ;)

Tataa!

PS vaihto-oppilasvuotena vetäsin ekoina kolmena kuukautena sellaiset kymmenen kiloa plussaa ja isäntäperheen dad piti tätä äärettömän huvittavana. Minuakin nauratti, vaikkei kuitenkaan... Siellä, kuten meillä kotona, viljeltiin hurttia huumoria ja tämä dad lauloi minulle, aina kun näki minun herkuttelevan, laulun iloisesta pulleasta buffalosta; Buffalo Buns won't you come out tonight.... Siitä otsikko. Tanner vaan tömisee, kun pääsen vauhtiin:) Oli buffalo buns tai ei.

PPS kävin eilen illalla zumbatunnilla. Ongelmana ei tule olemaan hengästyminen, eikä vaatteet. Ongelmana tulee olemaan pokan pitäminen. Aiemmin jotenkin sensuellilta näyttäneet liikkeet näyttävät nyt niin hassuilta, että repeilin siellä jatkuvasti. Onneksi omaan playlistaan ei kuulu yhtään sexy lady- kappaletta, sillä kaikki pepun heiluttelu ja kiemurtelu näyttää nyt tältä, Ai että tulee hauskaa.

Töitä tukka putkella

On ollut vähän haipakkaa. Viimeisten päivien aikana olen suhannut San Franciscoon ja siitä pohjoiseen eestaas, herännyt iloisesti kello viisi, tehnyt töitä, töitä ja vielä kerran töitä. Sain tehdä ppt slideja sunnuntainkin ratoksi. Sydän hakkaa, on kiire. Miten minusta tuntuu, että Suomessa tämä työn ja kodin yhdistäminen oli helpompaa? Osasinkohan jättää työt paremmin työpaikalle, vaikka istuinkin iltoja tänne päin maailmaa konffapuheluissa. Superkiire on väliaikaista. Toivottavasti. Positiivisena asiana, että teen pretty much just sitä, mistä tykkään ja mikä on omaa ydinosaamista.

Olin tapaamassa sitä kaunista markkinointimiestä maanantaina, kuten aiemmin mainitsin, on elämäntapa wellness tyyppi.Vei minut heti mehubaariin. Yritin olla hassunhauska sanoen, että Now my life will change forever! mutta häntä ei naurattanut yhtään. Ihme tosikko;) On kuulemma nyt sellaisella dieetillä, jolla ei syö kuin kello 14 ja kello 20 välisenä aikana. Pitää kuulemma glukoositasot kohdallaan. Jep. Ainiin, hänen vaimonsa työpöytä on juoksumatto, jossa on taso tietokoneelle. Että sillälailla. Minun teki vetää koko ajan vatsaa ja poskia sisään. Tuli vähän punkero olo.

Golden gaten ylittäminen aamusumussa on melkein kello viiden heräämisen arvoista. Ehkä vielä joku päivä asun lähempänä tätä upeaa maamerkkiä. Olin ajoissa liikkeellä (alert the media!) joten pysähdyin vielä Sausalitoon aamukahville ja valmistelemaan haastattelukysymyksiäni. Söpö pikkukylä, jossa ihania ravintoloita, jäätelobaareja, antiikkiliikkeitä, hienoja veneitä; näkemisen arvoinen paikka. Ja jos haluaa tuntea itsensä tosi pieneksi, Muir Woods on siinä kivenheiton päässa ja tietty Stinson Beach.

Kuvasimme erästä suomalaista überihmistä; supermenestynyt yrittäjä ja huipputason triatlonisti ja tosi mukava tyyppi. Oli muuten mahtava kurvailla Mt Tamalpaisin huipulle, etsien korkeaa kohtaa, jossa mereltä tuleva usva olisi jo hälventynyt. Välillä eteen ei nähnyt kuin muutamia metrejä; mahtavat puitteet kauhuleffan kuvaukselle;) Minulla ei idioottina ollut kameraa mukana, mutta tässä puhelimella napattu kuva. Olimme pilvien yläpuolella, Tyyni valtameri on jossain tuolla alla.

 

Kuvaukset menivät putkeen, oli oikein hauskaa. Haastattelun jälkeen otettiin liikkuvaa kuvaa, jossa mösjöö kiitää vuorta alas ja nousee ylös roadbikellaan. Aloin epäillä, että pyörässä on suihkumoottori. Mies on kone. Huomasin taas vetäväni vatsaa sisään ja mietin, ettei se mehujuttu nyt niin paha olekaan, hehheh. Jos tässä vielä noin vuoden suunnittelee, ehkä vielä teen sen vihreän mönjän.

Olenko muistanut kertoa, etten ole päässyt työkiireiden takia lemppari jumppatunneilleni nyt viikkoon, eli selkää pakottaa ja on turpea olo. Siistii. Huomenna aamulla menen jollekin tympeälle bodypump tunnille, sillä muuten ei hyvä heilu, olen ollut väsynyt räähkä. Minulle huomautettiin asiasta eilen aika tiukkaan sävyyn kotona. Saatoin olla vähän  kireällä tuulella. Ehkä tähän väliin olis hyvä myös vetää joku salaliittoteoria..Mun eteen tuodaan koko ajan jotain superhyperfitness- tyyppejä, joojoo, ymmärrän yskän;)

Opin tältä maailmanluokan triatlonistilta yhden tärkeän jutun; toisin kuin olin ajatellut, pitkän stressaavan työpäivän jälkeen oloon auttaa kova treeni. EI. Stressi on stressi. Kroppa stressaantuu sekä työstressistä että kovasta treenistä. Siksi kovan työrupeaman päälle ei jaksa vetästä treeniä. Palautuminen on tosi tärkeää; vain palautumisen jälkeen jaksaa taas. Jaa, pitäs varmaan levätä kun väsyttää, eikä lähteä haukottelemaan kuntosalille. Ei pelkoa, sohva voittaa. There is always next week!

Hauskaa viikon jatkoa pitäkää huolta itsestänne.
Tataa!

Sinun aika, minun aika, meidän aika

Satuin "vilkaisemaan"  Real Housewives of Orange Countya;) Siinä, Heather, joka asuu Newport Beachin linnassaan plastiikkakirurgi-miehensä ja neljän lapsensa, (sekä kokkien, taloudenhoitajien, nannyjen  jne) kanssa, sanoi miehelleen, että tämä voisi urheilla aamuisin ja näin ollen viettää iltaisin enemmän perheaikaa. Mies närkästyi tästä kysyen, odotatko minun heräävän aamulla kello 5? Meinasi mennä vedet väärään kurkkuun. Mahtavaa! Just tuota keskustelua käytiin meillä taas viime viikonloppuna.

Vaikka väitänkin olevani moderni ja itsenäinen, minun on aina ollut jotenkin vaikea ottaa kuuluisaa omaa aikaa nimenomaan urheiluun. Kun lapset olivat pieniä, en raaskinut viedä heitä päiväkotipäivän päätteeksi kuntosalin lapsiparkkiin, joten en sitten ollut sutjakassa kunnossa. So what. Kaikkea ei voi saada. Sitä paitsi, nyt kun lapset ovat jo vähän isompia, olen onnellinen siitä, että olen viettänyt heidän kanssaan paljon paljon aikaa, ja vietän edelleen. Itse olen ollut, ja olen, oman äitini kanssa aina läheinen, joten yritän viljellä samaa. (Myönnettävä tosin on, että välillä on hermo ihan totaalisen loppu)

Olen yökyöpeli, en aamunvirkku. Silti, jos halusin urheilla, heräsin ollakseni kello 7 alkavalla spinning-tunnilla. Se oli ihanaa, vaikken siitä säännöllistä tapaa saanutkaan aikaiseksi, lämmin peitto oli liian kova vastus. Minä hain lapset päiväkodista, joten alkuillan jumppatunnit olivat pois laskuista. Viikonloppuisin minua ei saanut salille kirveelläkään. Viikonloppu oli perheaikaa.

Nykypäivään; jollen urheile aamuisin, en urheile ollenkaan. Joskus harvoin raahaan itseni iltatunnille, mutta normisti aika kuluu lasten läksyjen ja ruoan laiton parissa. Mieheni sen sijaan ei pysty urheilemaan aamuisin. Hän tulee kotiin alkuillasta ja paukkaa sitten salille tai pyörälenkilleen. "Onneksi" ei enää treenaa triatloni mielessä, silloin oli poissa aina monta tuntia kerralla.

Siitä se sitten lähti; Onko ok, että toinen on pitkän työpäivän päätteeksi illat urheilemassa? Montako kertaa viikossa tämä "pitää sallia"? Ja kuka minä olen liikuntaa kieltämäänkään, itsehän sporttailen päivällä, lasten ollessa koulussa. Se aika "ei ole keneltäkään pois." Mutta milloin toinen on kotona, perheen kanssa. Ja mitä se tarkoittaa? Mies kysyykin pragmaattisesti; mitä toivot minun tekevän täällä kotona? Haluan, että olet läsnä. Haluan, että olet täällä meidän kanssa. Ja toisaalta, eihän toisen liikunnasta voi suuttua. (voihan) Liikuntahan on hyväksi ja elää parempikuntoisena pidempään. En minä mitään rapakuntoista möhömahaa halua hoidettavaksi sitten, kun lapset ovat lentäneet pesästä. (hui mikä ajatus)

Silti. Tuntuu tosi tyhmältä suuttua toisen poissaolosta, vaikka toinen huolehtii hyvinvoinnistaan. Olenko minä siis tässä se itsekäs? Lauantaisin meillä on tapana paukata salille koko perhe. Siitä minä tykkään. Urheillaan samaan aikaan, eikä loppuperhe odottele yhden kotiinpaluuta.

Eli, itsestään huolenpito on tärkeää ja suositeltavaa. Sen on kuitenki tapahduttava ajalla, jolloin se ei vaikuta muun perheen mahdollisiin suunnitelmiin tai yhdessäoloon;) Aika selvää, eikö?hehehe

Takaisin Newport Beachille: Heatherin mies vastasi, mitä sinä odotat minun tekevän? Heräävän kello 5 aamulla? Teen muutenkin pitkää päivää töissä. Heather vastasi siihen, Kyllä! jos aiot urheilla usein, sinun on tehtävä valintoja ja joustettava. Sitä paitsi meillä on kuntosali kotona!

Positiivinen ongelma. Me vaimot haluamme viettää enemmän aikaa miestemme kanssa. Haluamme myös, että miehemme viettävät enemmän aikaa lasten kanssa ja me kaikki yhdessä! Haluamme oikeasti jakaa arkea, eikä vaan teoriassa;) Sitä paitsi joku muukin saisi joskus rakentaa legoilla, pelata muistipeliä, leikkiä barbeilla ja ratkoa tokaluokkalaisen matematiikkaa;)

Kivaa viikonloppua läheisten parissa.
Tataa!

PS Lapsilla on nyt loma. Se on visusti vietetty kotona, puuhastellen kaikenlaista mukavaa lähialueella. Keskiviikko-iltana mieheni lähti salille ja otti ipanat mukaan; minä halusin harjoitella koreografioita rauhassa. Lapsiparkin eteisessä kuopus sai kohtauksen. Itku ja niiskutus alkoi, eikä mieheni kymmenen minuutinkaan yrityksen jälkeen saanut ipanaa jäämään parkkiin. (tihihihihi) Sanoi, että on ikävä daddya eikä halua jäädä sinne ja miksei hänkin voi olla lomalla? (Taisin itsekin kommentoida jotain alkuviikosta..)No, simsalabim, nyt on perjantai putsattu kalenterista ja me suunnataan rannalle. Pakkaan mukaan hammasharjat ja pyyhkeet, jos satumme jäämään jonnekin yöksi, mitään varauksia ei ole tehty, joten mennään sinne minne nenä osoittaa. Jipiiiiiiii!!!!

Jihuuuuu

Tauon jälkeen takaisin. Olipa kiva hiihtoloma!(oppisinpa joskus myös nukkumaan lomalla) Kun kyseessä on meidän perhe, aina sattuu ja tapahtuu. Tällä kertaa seuraamme liittyi uusi ällöttävä jäsen sekä meno- että paluumatkalle; matkapahoinvointi. Auts.

Karautimme liikkeelle keskiviikkoaamuna, suuntana tuttu Lake Tahoe. Alunperin olisimme halunneet Bear Valleyyn. Bear Valley on hiukan lähempänä kuin Tahoe, mutta mökkitarjooma on surkea. Joten, takaisin Tahoelle. Suoritin hirmu etsimisen ja hintavertailun, jotta oikea paikka löytyi. Halusimme ehdottomasti mökin hot tubilla. Paras hinta-laatusuhde löytyi Incline Villagesta, Nevadan puolelta. Sinne siis!

Matkalla vuorten yli pieni valitteli vatsakipua. Puristaako housut, onko huono olo? (Vuorille nousu kestää reilun tunnin, noustaan noin kolmeen kilometriin) Kun matkaa oli jäljellä reilut kymmenen mailia, pieni oksensi. Äkkiä bensikselle, lumella pesu ja takaisin autoon. Sen kummemmin kuvailematta, onneksi olimme melkein perillä. Mökki oli tosi kiva; kotoisa, tarpeeksi tilava ja toimiva. Pienenä miinuksena, että vedet olivat poikki kun pääsimme perille ja yksi matkalaisista kaipasi epätoivoisesti suihkua...

Incline Village sijaitsee Lake Tahoen pohjoisella rannalla. Siellä kannattaa ajaa Lakeshore bulevardi päästä päähän; sen varrella on hiukka hulppeita "mökkejä". Muutaman mailin päässä ovat Chrystal Bay ja Kings Beach. Molemmat ihan sööttejä kyläraitteja, mutteivät vedä vertoja Truckeelle söpöydessään. Paikalliset ajavat myös aika hurjaa vauhtia jo parhaat päivänsä nähneillä pickupeillaan. Kävimme tulopäivänä beachilla, katselemassa maisemat ja keräämässä jättimäisiä käpyjä matkamuistoiksi. Tuntui hassulta kävellä rantahiekalla.

Olisimme halunneet käväistä katsomassa Kummisetä elokuvan talon, Fleur du Lac, mutta se on nykyään yksityisen omistuksessa eikä autossa matkailu enää oikein hotsittanut. Lake Tahoe on siis järvi, jolle Fredo vietiin iltaongelle...

Mt Rose ja Diamond Peak olivat lähimmät hiihtokeskukset. Toki Northstarkin sijoittuu vajaan puolen tunnin matkan päähän. Olin varannut lapsille taas etukäteen hiihtotunnit, jotta me aikuiset pääsimme kahdestaan laskemaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, keli oli täydellinen, hissijonoja ei ollut, lasku sujui. Leijuin noin metrin maan päällä ja hymyilin kuin puuhevonen kuutamolla. Laskiessani vauhdilla alas muutamia mustia, hihkuin ääneen, olin niin onnellinen. Doesn't get better than that! Taivaallista.

Mt Rose on best kept secret, Tahoen korkein base resort. Paikalliset kehuivat, ettei hissijonoja ole ikinä oikein nimeksikään eikä siellä onneksi käy paljon kalifornialaisia;) Sain laskea YKSIN alas ihan haasteellisiakin mustia. Unbelievable! Seikkailunhaluiselle sieltä löytyy myös mustat Chutes . Itse en uskaltanut kokeilla. Hiihtopäiviä tänä vuonna kokonaiset neljä, eli mummoilin loukkaantumispelossa. Toista se oli ennen vanhaan.  Muut hiihtäjät olivat enimmäkseen paikallisia ja kalifornian puolelta tulleita. Oli sinne tosin veli venäläinenkin löytänyt.

Huipulta on mahtava näkymä Renoon. Siellä se meidänkin casino komeili. BTW - casinot tarjoavat tosi edullisia hiihtopaketteja! Me halusimme tällä kerralla ehdottomasti mökin, mutta saatamme joku kerta asua casinohotellissakin, tulevaisuudessa. Cannot beat the price! Se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa;)

Matkan parhaana antina pidän sitä, että kuopus oppi laskettelemaan. Ensin kiukutteli ja vähän hirvittikin, kun kurvailimme alas, mutta sitten hiffasi jutun juonen ja lähti menemään.  Mikä loiste pienen silmiin syttyi! Huusi Jihuu, ja paineli menemään. Aivan fantastista. Ehkä parasta oli kuitenkin todistaa, kun oma lapsi kokee mielettömän onnistumisen elämyksen. (ja joo, otan tästä mielelläni pienen kunnian;) selkä on tuusana.)

Nyt pitää taas kiirettä; olisi rästitöitä, vähän uusia kivoja haasteitakin. Minua vaivaa kuitenkin post ski depression, hehheh, eli lasku lähti kulkemaan niin hyvin, molemmat lapsetkin olivat niin intona, että mäkeen on vielä päästävä. Mittari näyttää pariakymmentä lämpöastetta, mutta vuorilla on vielä maalis-huhtikuuhun lunta. Yritän parhaani mukaan keskittyä olennaiseen, enkä lähde googlaamaan seuraavaa viikonlopun hiihtoreissua, mutta vaikeeta on. Jos saisin valita, en muuta tekisikään kuin kurvailisin alas lumisia rinteitä. Oh dreams.

Kivaa viikkoa.
Tataa!

Remonttivaatteet

Tykkään luokitella. Ihmiset ovat jonkun tyyppisiä, samoin vaatteet. Vaatteet luokittelen seuraavasti; työvaatteet, bilevaatteet, treenivaatteet, koti-ja viikonloppuvaatteet, lasketteluvaatteet ja remonttivaatteet. Niitä ei sovi sekoittaa keskenään.

Kun ostan uuden vaatteen, tiedän mihin luokkaan se kuuluu enkä edes ajattele sitä muissa tilanteissa. Superlempparini, pitkähihaiset mekot, ovat parhaita illalliskekkereille, kotona tai kyläillen. Työvaatteita, kuten paitapuseroita en osaa käyttää, ellen ole töissä. (jos se pitää silittää, se tarkoittaa toimistoa) Bleiserit ja jakut menevät samaan luokkaan. On suoranainen ihme, jos laitan bleiserin iltamenoon päälle. Illalla kuuluu käyttää neuletakkeja, shaaleja, ponchoja tai nahkaa. Mökille en koskaan pakkaa parhaita farkkuja eikä naisellisia oloasuja voi koskaan olla liikaa. (veluureja en ole käyttänyt enää vuosiin, vaikka yksi oversize veluuripusero nyt houkuttaakin..kukkuu joulupukki?) Käytän niitä kashmere-sekoitteisia oloasuja sitten Aspenissa hiihtomajalla takan ääressä ja tietty joulun alun lahjanvalvojaisissa, kynttilän valossa, glögin ja hyvien ystävien kanssa;)

Remonttivaatteita ovat ; monta vuotta vanhat Pinkin lemppari capriverkkarit, joissa pirullinen maalitahra. Vanhat liian lyhyet farkut tai rakas paita, jota ei voi enää julkisesti käyttää, syystä tai toisesta. Remonttivaatteiksi luokitellut vaatteet eivät siis välttämättä pääty remonttivaatteiksi remontin kautta, vaan syitä on monia. Jotkut vaatteet ovat vielä normihyllyillä, vaikka kuuluisivat remonttivaatepinoon, sillä niiden käyttöön liittyy aina jonkinmoinen kikkailu. (yksissä farkuissa on revennyt vyölenksu, jota en (o)saa korjattua. Pidän niitä vain ja ainoastaan pitkän paidan kanssa)

Täällä me asumme vuokralla, joten remonttivaatteita en juurikaan tarvitse, ja totuuden nimissä, en minä nyt niitä Suomessakaan ihan joka viikonloppu päälleni vetänyt, eikä miehenikään omia Dunderdonejaan. (siinäpä muuten voittamattomat housut puuha-pete-tyypiselle miehelle joulupukin konttiin, Salainen Agentti myy!) Huolimatta hienoista työhousuistaan, mieheni tosin ryhtyi yleensä puuhastelemaan hyvissä farkuissaan tai puvun housuissa ja simsalabim, hänellekin siunautui uusia remonttivaatteita. Puuuuuh.

Ensimmäisen lapsen jälkeen tajusin tarvitsevani ulkoiluvaatteita. Sellaisia ohuita kuorivaatteita. Minulla oli kuorivaatteet lasketteluun, mutta ei lasketteluvaatteita voi käyttää kävellessä. Sama pätee lasketteluun ostettujen ohuiden neuleiden, kerrastojen ja sukkien kanssa. Ne pysyvätkin iskussa vuodesta toiseen...Tiedän, olen kummallinen.

Syksyllä käytetään mustaa, harmaata, ruskeaa, viinipunaista ja luonnonvalkoista. Vuoden lopulla kaivetaan esiin paljetit ja kulta. Keväämmällä taas vaalennetaan, kaivetaan esille raidat, kukat ja pellavat. Kesällä ollaan kaikissa sateenkaaren väreissä. Täällä pissikset kulkevat verkkareissa, paljettipaita päällä läpi vuoden, oi, en kestä. (kun näen jollain simpukankuori korvakorut joulukuussa, meinaa henki salpaantua. antakaa paperipussi!;))No, ihan hurjana ostin kesällä valkoisen paljettitopin valkoisten shortsien pariksi, mutten pystynyt lähtemään ulos asu päällä. Näytin siltä, kuin olisin kuulunut Miamiin, JLon posseen. Olin väärällä rannikolla, ei ollut beachia, eikä JLota;) 

Suomessa tarvitsin siis edellämainittuja vaatetusluokkia. Täällä on tullut tenkkapoo. Töihin ei pukeudu kukaan. Jos pärähdän paikalle omasta mielestäni business casual olen aina ylipukeutunut. Kaikki liikkuvat viikonloppuvaatteissa.  No eihän mulla ole loputtomasti viikonloppuvaatteita. Viikossa on viisi muutakin päivää?! Ja sanoohan sen jo Instylekin, on for the office, weekend, dinner with friends etc asut.;)  Joudun siis säännöllisin väliajoin täyttämään viikonloppuosastoa. Ihan Kauheeta.

Täällä tarvitaan myös uutta kategoriaa - äitivaatteita. Äitivaatteisiin kuuluvat oleellisesti villatakit, liivit ja mukavat kengät. Äitivaatteet eivät ole kovin muodikkaita, mutta tosi käytännöllisiä. Näin talviaikaan suositaan erityisesti tällaisia. (joo, julkisesti, kodin ulkopuolella, usein sukkien kanssa. Fashion police: elinkautinen!!!) Äitivaatteisiin kuuluvat myös usein jotkut tosi high-tech lenkkarit, yhdistettyinä trikoisiin tai äitifarkkuihin. Ja ei, he eivät ole menossa tai tulossa jumppatunnilta. Olen varmistanut kysymällä. Tämä on paikallista äitipukeutumista.

Erilaisia liivejä olen suosinut jo pitkään (en tosin ihan tällaisia, kuvaamataidon opettaja-liivejä. kaikki kunnia käsityötaitoisille!) ja täällä liivien käyttö on kelien puolestakin ihan huipussaan, mutta tohon äitivaatetuksen muuhun osaan en lähde. Ne näyttävät ihan remonttivaatteilta.

Tataa!

ps jos jaksoit lukea tänne asti;) kirjoitan tätä zumbatrikoot päällä. En ehtinyt aamulla tunnille, joten jämähdin koneelle. Aion kyllä harjoitella uutta salsa koreografiaa myöhemmin. Ehkä. Tai sitten hengaan lopun päivää näin. Ovat oikeastaan aika mukavat;)

Vastaiskuun!

Tää elämä on ollut yhtä ruikutusta. Nyt se loppuu.(ruikutus, ei elämä) Aurinko paistaa, sää on kirpeä. Aamuisin siinä 7-8 aikaan, lämpötila on alle kympissä, jossain viiden ja seitsemän asteen hujakoilla, mutta kiipeää iltapäiväksi kahteenkymppiin. Kerrospuetaan ihan jengissä.

Minä nautin. Ah, vihdoin saa käyttää saappaita, ballerinoja ja isoja villatakkeja. Suomessa ostin villatakit seuraavin kriteerein; onks tää liian kuuma sisällä? Näkyykö helma urposti takin alta? Maxivillis olis ihana, mutta millon sitä käyttäisi? Meneekö rapaan? Ovatko hihat liian paksut, tuleeko slimmatun takin alla tönkkö olo? Täällä mikään noista argumenteista ei ole validi, takkia kun ei villatakin päälle tartte laittaa. Jippijau!

Pakkopysähtymisen ja sairastamisen jälkeen elämä näyttää aika hyvältä. Minä taas näytän aivan kauhealta. Ihon kelmeä sävy on onneksi matkalla tuttuun kalpeaan, mutta juurikasvut ja ihon ohuet juonteet ;) oikein tunkevat framille. Lääkärissä käynnistä se alkoi; sain lääkekuurin ja jouduin erinäisiin verikokeisiin, osa ihan normia, perussettiä. Tulen myös saamaan pari piikkiä, eli rokotteita menossa vanhaksi. Milloin muuten tarkistit omat rokotteesi?

Tuumasta toimeen; nyt on varattu kasvohoito, kampaaja, hammaslääkäri jne. Ripsiin tummaa, hiuksiin kiiltoa, itseruskettavaa peliin ja eiköhän tästä väsyneestä räähkästä vielä ihan salonkikelpoinen saada;) Vuosihuoltoviikot edessä. Aion myös syödä kevyemmin, ainakin seuraavat 5 tuntia;) ehkä. Voi kun sitä ihan normipäivänä muistaisi miten onnellista on olla perusterve. Se ei loppujen lopuksi ole mikään itseisarvo.

Vaarallista on muuten myös olla ihan mökkihöperönä kotona; tässä vaiheessa on mennyt keittiön verhot ja tuolit uusiksi, makuuhuone kaipaa uutta isoa peiliä, tv-huone uusia tyynyjä jne. Olen myös saanut paljon aikaan; papereita on mapitettu, tasoja siistitty, siivottu, pyykätty, googlailtu hotelleja ja matkakohteita ja katsottu monia vanhoja valokuva-albumeita;) Tilasin myös uusia zumbavaatteita, sehän on vähän niinku urheilua;)

Uuteen työprojektiini kuulu mm crossfit valmentajien tapaamisia, joten yritän senkin takia päästä normi energiatasoon kiinni;) (suhteellisen timmiä porukkaa..)vatsa sisään, selkä suoraksi, rinta ja peppu ulos, pirteä ilme, vai-miten-se-nyt-meni? Tällä hetkellä turvaudun vielä meikkipurkkiin ja poskien nipistelyyn;)

Keskiviikkona kokeilin vanhaa hyvää broadway tanssituntia, mutta syke hyppi välillä ihan pilviin. Ei hyvä. Huomenna aion taas uskaltautua ohjaamaan, vuorossa aina kiva Waka Waka , Gipsy Kingsin salsa on harjoittelun alla. Musiikki antaa mieletöntä voimaa!  ja Gipsy Kings vie minut aikamatkalle opiskeluaikoihini ulkomaille, pieneen baariin, jossa me salsattiin espanjalaisten kanssa ihan hulluna. Jalka siis vipattaa, eli mennään vaikka hissutellen, mutta pää hajoaa, ellen pääse liikkumaan.

Pysykää terveinä!
Tataa!

Dirrrrty Girls

Kaikkea sitä pitääkin keksiä! Bongasin Dirty Girl mud run- mainoksen muutamia kuukausia sitten netissä, kun etsin paikallisia juoksutapahtumia. Tämän nähtyäni, innostuin heti.
Mieheni oli puhunut Tough Mudder- kisasta, johon en edes kuvittele ikinä osallistuvani, mutta tämä naisille suunnattu vitonen kuulosti tarpeeksi pähkähullun hauskalta idealta toteuttaa. Sitä paitsi, oli aika taas lenkkeillä;)

Päätin kutsua koolle tiimin. Pahaa aavistamattomat ystävättäreni joutuivatkin leikkimieliseen tilanteeseen, jossa sanoin vain Sanokaa Joo?! Trust me. JOO; neljän sisukkaan ja aivan fantastisen suomalaisnaisen voimin sitten rekisteröidyttiin ja eiku kisaamaan.

Tutustuttuani kisan reittiin, alkoi hirveä paniikki ja mummoilu. Hyi kamala, vesieste on ekana, siinähän kastuu, hyi, pitää kiivetä seinän yli, apua, en uskalla, tulee korkeanpaikan kammo. Tunnelin läpi ryömiessä iskee ahtaan paikan kammo ja  kynsien alle menee mutaa. Yäk.Onneksi tämän hurjan temppuradan suoritusta ei ajasteta ja jokaisen esteen kohdalla lukee myös:"Go Around, we won't tell anyone" Päätin jo etukäteen, että huumorilla sitten, kiljutaan ja käkätetään, mennään omaa tahtia. Yhdessä, tiiminä, ketään ei jätetä, kannustetaan autetaan! (lue: pusketaan verenmaku suussa perkele)

Juoksupäivä valkeni aurinkoisena. Vatsanpohjassa lenteli lauma perhosia. Ihan hurjissa täpinöissä saavuimme perille ja kokoonnuimme perheinemme. Kamalinta oli nähdä yltäpäältä mudassa olevia naisia juoksevan maaliviivan yli, kun oma paita hohti vielä valkoisena;)  Pompahtelimme innosta. Huddle, kimppahali! Starttiviivalla into oli ihan huipussaan; musiikki soi, MC huudatti, innosti, tanssitti, silmiin oikein kirahti vedet, kun ampaisimme juoksuun. Wohoooo, täältä tullaan!

Juoksu oli mahtava! Hölkkäsimme ripeään tahtiin, juttelimme, naureskelimme. Pidimme yllä just sopivaa vauhtia. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua;) Joka puolelta kuului naisten naurua, juttelua, kiljumista. Mukana oli jokaisen kokoista ja ikäistä temmeltäjää. Mahtava fiilis; kyllä energiset naisporukat ovat voittamattoman upeita! Ylävitosia ja rapaa lensi. Kaikki kannustivat toisiaan. Ikäväksemme todistimme myös muutaman kunnon loukkaantumisen.

Ensimmäinen mutaeste mentiin käsi kädessä varovasti, seuraaviin laskeuduttiin rohkeasti jo mahalleen. Se tunne, kun kengät täyttyvät mudalla ja joka askeleella sitä lörpsähtää varpaiden välistä. jaiks...

Verkkojen ali piti ryömiä, seinien yli kiipeillä. Vaikein ja pelottavin oli monta metriä korkean köysiverkon ylitys. Siinä pelotti. Oikeasti. Muu oli helppoa ja hauskaa. Kun loppu jo häämötti, halusimme hidastella. Nytkö tää jo loppuu? Vikaan mutaesteeseen heittäydyimme oikein kunnolla uimaan. Mahtavaa! Nälkä kasvoi syödessä.

Sitten pakollisia hauskoja valokuvia, edestä, takaa, sivusta, räps räps. Ennen ja jälkeen, eikö? Harmi, että liikuimme valonnopeudella, sillä perheemme eivät ehtineet paikalle, vaikka me hidasteltiinkin. Olivat järjestäjät sanoneet, että reittiin menee ainakin 15 minuuttia kauemmin. Eivät tienneet, että suomalaisella sisulla painetaan kovaa!

Olin vitsaillut, että paikalla on toki huuhtelumahdollisuus, mutten tiedä onko suihku vai painepesuri. hehheh. No, tästä alkoikin päivän extremein osuus; asettauduimme satojen muiden, kuivuneeseen mutaliejuun sonnustautuneiden, naisten kanssa kiemurtelevaan jonoon. Totuuden valjettua ei oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa; meidän ohjattiin telttaan, jonka lattia oli mutavellissä. Laukku sitten siihen, läts.

Vaatteet pois ja suihkuun. Whaaaaaat?! Ei ollut suihkua. Oli pressuilla rajattu alue, jota naispoliisi valvoi kädet puuskassa. Asfaltin päällä kiemurteli putkia, joista noin metrin välein suihkusi jääkylmää vettä 50 sentin korkeuteen. Voi hyvä isä. Ei muuta kun mukaan kyykkimään ja pyllistelemään. Nauratti ihan vietävästi. Enpä ole muuten ikinä aiemmin nähnyt yhtä monta amerikkalaista naista samaan aikaan alasti. Toiset toki yrittivät jotenkin roiskia vettä vaatteet päällä, toiset pestä itseään alusvaatteissa. Good Luck. Mutaa oli joka paikassa. Huhhuh.

Kokonaiskokemuksena aivan ykkönen! Tämä on ehkä koettava uudestaan... Ensi kerralla isompi joukkue, taas perheet mukaan, isot viltit, paljon coolereita, retkimeininkiä! Mieheni ehdotti myös retkisuihkua... Puun oksalle vaan letkua ja tankki aurinkoon lämpenemään. Kannatetaan!


Tataa!

ps oli muuten huvittavaa, että lapsia selkeästi inhotti ja ärsytti äitien mutalieju-look. Vuoroin vieraissa! Kyllä äiditkin tahtoo heilua! Heti tapahtuman tapahtuman jälkeen tuli mieleen, että mitäs sitä seuraavaksi keksisi?;) täällä kun voi sään puolesta harrastaa vaikka mitä...palataan asiaan.

Z niin kuin ZUMBA

Zumbaa edeltävä viikko oli hiukka väsyttävä; ipanat olivat levottomia ja hiukan puolikuntoisia. Pienin oppi vähän aikaa sitten uimaan ja "kostoksi siitä", sai uimarin korvan, eli sellaisen kivuliaan korvakäytävän tulehduksen ja uimakiellon viikoksi. Sitä korvakipua sitten valvottiin. Äiti oli loppuviikosta vähän väsynyt.

No, valitus ei auttanut, kun kampesin itseni lauantaina ylös klo 6. Kassiin muutamat treenivaatteet, evästä, muistiinpanovälineet ja hyvää mieltä. Jännitti ja mietin kauhuissani ekaa tankotanssikokemustani; olin auttamattomasti salin vanhin ja lihavin. Eipä olisi kovin moni minun joutsenelle dollareita heitellyt;)nauratti sitä paitsi ihan kauheesti...Toivottavasti tässä ei käy samoin.

Tunnin ajomatkan jälkeen olin perillä. Salilla parveili kaiken näköistä, kokoista ja rotuista tyyppiä. Mukana myös miehiä. Nimeä paperiin, matskut kainaloon, koulutus alkakoon. Tässä vaiheessa kerrottakoon, etten siis ollut tavallisella zumbatunnilla; olin jo jonkin aikaa miettinyt zumbaohjaajan tutkintoa ja kun sitä nyt vaan kerran eletään, täytyi ryhtyä tuumasta toimeen. Kilpailuviettisenä en myöskään kestä kohdallani keskivertoista suoritusta, jos jostain oikein tykkään, siinä täytyy olla hyvä.

Päivä oli pitkä ja tosi raskas. Aamu aloitettiin normaalitunnilla, ja siitä eteenpäin päivä jatkui sekoituksella luentoja, tanssia, ryhmäesiintymisiä, ohjauksen opettelua. Oli hyvä, että mukana oli muutamat vaihtovaatteet; ensin kauhea hiki, sitten kylmä, sitten taas hiki. Moottori piti käynnistää aina uudelleen ja uudelleen. Iltapäivällä kahden aikaan tuntui siltä kuin olisi jäänyt rekan alle. Kaikki lihakset olivat jäykkänä, väsytti. Ei auttanut itku markkinoilla; hymyä huuleen ja taas salsan, merenguen, cumbian ja reggaetonin pariin. Olin siellä the odd one out - olmi skandinaavi, joka ei osaa laulaa mukana...parhaiten synkkasi yhden perulaisen ja barbadokselta kotoisin olevan naisen kanssa. He olivat molemmat tanssiopettajia jo valmiiksi ja syntyneet näiden rytmien tahdissa. Mahtavaa porukkaa!

Kotimatkalla, serfikaatti pelkääjän paikalla, olin väsynyt, mutta onnellinen. Lemppari radioasemani ei kuulunut vuoria ylittäessäni, mutta joku latinokanava(ja uskonnolliset kanavat, jotka kuuluvat aina ja kaikkialla)pärähti soimaan. Kuuntelin musiikkia yhtäkkiä ihan eri tavalla, jammailin istuimessani, laskin rytmejä, mietin toimisiko tämä salsana vai merenguena...

Tästä se työ vasta alkaa; olisi valittava musiikki, suunniteltava noin kymmeneen kappaleeseen koreografia, plus warm up ja cool down. Huhhuh. Sitten pitäisi löytää mentori, olen itse asiassa löytänyt jo, nyt pitäisi vaan uskaltaa lähestyä häntä ja päästä luokan eteen harjoittelemaan ohjausta. kääk. Toisaalta; ihana haastaa itseään ihan uudella alueella ja kehittyä. Tuntisuunnitelmaa kehitellessäni, yksi asia on varma; warm up vedetään Fintelligensin, tahdissa ja cool downissa käytän Myrskyluodon Maijaa, Karita Mattilan versiona. Saatan jopa laulaa mukana;) (tihihihi)

Tataa!

Hulluja Nuo Kalifornialaiset

Kävin bootcamp-tunnilla. Päätän sinne menosta ajoissa, merkkaan kalenteriin, asennoidun siihen edellisenä iltana ja aamulla, ja silti olen kahden vaiheilla josko uskaltaudun sinne. Pelottaa, etten selviä sieltä hengissä ulos. (liioittelen; pelkään vaan oksentavani tai pyörtyväni; biggest loser- tyyliin) Tunnin ajan totellaan armeijatyyliin huutavaa ohjaajaa, syke pidetään korkealla, taukoja ei ole. Ei Armoa.

Olen täynnä taistelutahtoa, mutta vähän hukassa; en oikein tiedä mitä vehkeitä käytetään, ja step-osiossa olen ihan kuutamolla. Yritän silti pysyä mukana ja kilpailuviettisenä asettaudun usein jonkun hyperfitness-tyypin viereen, toivoen, että hän kirittää minutkin huippusuoritukseen. (ehkä juuri siksi pyörin tajunnan rajamailla)

Ohjaaja sanoi ennen tunnin alkua vähän niinkuin vinkiksi eräälle rouvalle, onko sinulla uusi paikka? Tässä on yleensä Jan. Antoi ymmärtää, että hänen kannattaisi siirtyä muualle. Rouva oli hiukan ymmällään, mutta siirtyi.. Minulle hän tuli sanomaan, että olet täällä toista kertaa, eikö? Tunnistan kaikki uudet, sillä suurin osa on käynyt tunneillani kymmenen vuotta.(!) Ei ihme, että tekevät askelkyykkynsä hypyllä! Hulluja. Koneita.

Selvisin rääkistä, mutta olin niin läkähdyksissä, että jaksoin hädintuskin kävellä autolle. Peilistä katsoi tummanpunainen hikinaama, jolla oli suun ympärillä kuoleman kolmio, siis sellainen omituinen valkolaikukas "nääveli".

Ehdin kuulla muutamat keskustelut näiden rouvien kesken; kuka oli käynyt jo aamuviideltä joogassa, kuka juoksulenkillä ennen tuntia. Mielenkiintoista. Itse yritän keksiä mitä ihmeellisempiä tekosyitä, ettei tarvitsisi lähteä jumppaan ollenkaan;)

Taas pohdiskellaan; olen liikkunut täällä säännöllisemmin kuin koskaan ja kunto on parantunut. (Vaa'an viisari ei tosin heilahda, eli kauhun tasapainolla mennään edelleen) Aamuviiden joogasta minua ei vastedeskään löydä, mutta yrittäjän arki voi olla aikatauluiltaan joustava... Saan liikunnasta energiaa, mutten suoranaista hurmiotilaa. Selkäkivut ovat historiaa ja liikkumisesta on tullut tarve. Bootcampista, ja näistä fitnesskotirouvista sisuuntuneena kaivoin aikataulun esille ja ympäröin tunteja, joka päivälle. Tätä täytyy ehkä vakavasti harkita; If you can't beat them, join them...

Toisaalta; tänään (ja huomenna)skippaan hikoilut, nautin manipedistä ja illallisesta ystävien kanssa;) Suunnitelmia on toki hyvä aina olla;)

Hauskaa Viikonlopun jatkoa.

Tataa!

Harrastuksia

Kiireiset muutamat päivät takana. On tullut urheiltuakin sen verran, että ihan balanssin takia oli hyvä käydä tyttöjen kanssa ulkoilemassa; viinibaarissa ja illallisella käkättelemässä. Säät hellivät ja lasten tennisharrastus etenee hyvin. On tosi kivaa, että kaupungin kenttiä löytyy joka kulmalta; ei muuta kun varauksia tekemään. Taisi se tenniskärpänen puraista vähän tätiäkin, kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen, sillä ohjattujen tuntien lisäksi, olemme nyt harjoitelleet keskenämme. Valmennennustuntien aikana, kun on välillä vaikeaa pitää suu kiinni kentän reunalla... Niinpä vaellamme iso pallokori olalla omalle kentälle samoja motoriikka- ja lyöntiharjoituksia kertaamaan. Jos hyvin käy, saan itselleni pelikaverin ihan pian.

Kesään valmistaudutaan myös uimalla. Kalifornian lain mukaisesti allastamme ympäröi aita, joten toistaiseksi uimataidottomat lapsemme pysyvät turvassa. Nyrkkisääntönä pidän sitä, että allasalueella liikutaan vain pelastusliiveissä, ennen kuin uimataito on hallussa. Eihän siihen mene kuin sekunti, kun joku on altaassa. Seuraavat kaksi kuukautta vietämmekin kaksi kertaa viikossa uimakoululla. Jos olisi sitten kesän tullen helpompi hengittää.

Aluettamme ympäröi korkeat kukkulat; suomalaisena on hyvä päästä luontoon ja kun seurassa on toinen suomalainen, siellä vaeltelu käy melkein huvituksesta. Juoksulenkkejäkin olen tässä taas muutaman viikon suunnitellut, mutta liikkeelle täytyisi ampaista kukonlaulun aikaan aamulla, jotta olisi helppo hengittää. On siis jäänyt suunnitteluasteelle.
Helsinki MidNightRunista on mahtavat muistot, löytyisipä täältäkin sellainen reitti, jossa olisi kilometrin välein sambatyttöjä tsemppaamassa. Muuten tuo kyseinen juoksu saattaa jäädä elämäni ensimmäiseksi ja viimeiseksi kympiksi.

Ymmärrän toki, miksi mieheni välillä tuskaili Suomessa kelien takia. Täällä astuu ovesta ulos, ihmisiä kävelee, pyöräilee, juoksee. Keli kutsuu tekemään, olemaan aktiivinen. Autotallissa nököttääkin uusi pyörä ja triatloneita suunnitellaan. Onnea matkaan. Minä toivon maailmanlopun harmaata sadepäivää. Sellaista lohduttoman harmaata, jolloin mistään ei löydy pilkahdustakaan sinistä taivasta. Ei kirkastumisen toivoakaan. Merimiehen housuja ei saisi tekemälläkään. Silloin voisin röhnöttää sohvalla, hyvällä omallatunnolla, tekemättä mitään.

Tataa!

FIT, FAT, Fivefingers

Olen hyvän ruoan ystävä ja hyvällä ruoalla tarkoitan lähes kaikkea muuta kuin kesäkeittoa ja tillilihaa. Nautin myös viineistä, ja täällä viinitiloja ja tasting-huoneita löytyy joka kulmalta. Joskus mietin, että olisikohan pitänyt jättää syömättä se puoligallonaa jäätelöä, seitsemäs minicupcake JA samaan aikaan olla hymyilemättä ääneen YMCA:n weight loss campin mainokselle. Jälkiviisaus on parasta, varsinkin silloin, kun herkut on jo mahassa.

Tänne lähtiessäni päätin vakaasti, etten sitten ainakaan liho. Sillä, vaikka "mies ilman vatsaa on kuin talo ilman parveketta", jotenkin tuntuu, ettei sama sanonta päde naisiin; ja en nyt puhu mistään söötistä pikku pömpöstä.

Turposin odottaessani sievät 20 kiloa. Muita paheita ei ollut, joten söin karkkeja ja jäätelöä, jengissä. Siinä viimeisimpien kuukausien aikana sain mieheltäni lahjaksi iPod Shufflen. Se oli juuri tullut markkinoille. Oli kuulemma hyvä, kun sitten alan lenkkeillä. Lenkkeillä? En ollut ikinä lenkkeillyt. En minä lenkkeile! Ukkoparka toivoi, että aloittaisin;) En aloittanut, mutta raskauskilotkin lähtivät ensimmäisen lapsen jälkeen muutamassa kuukaudessa.

Ruoka on siis taas maistunut, tosin on sitä yritetty myös balanssin takia liikkua säännöllisen epäsäännöllisesti; kutsuttakoon sitä kauhun tasapainoksi;) Hurttiin huumoriimme kuuluu painolla vitsailu, ja vaikka mitään ei ole sanottu, sillä sehän olisi loukkaavaa ja ilkeääkin, nämä paljastuivat joulupukin kontista (vink vink ja hehheh ja Pisteet Pukille Väristä!)

Aluksi suhtauduin näihin varauksella, mutta hetken kierreltyäni ja katseltuani puin ähkien päälleni ja nyt olen tepsutellut näissä vähän ja ne tuntuvat vähintäänkin omituisilta. Olen vähän pöllämistynyt. Näillä pitäisi siis juosta(koko jalalla, lähes varpaillaan) ja jumpata tai pitää vaikka koko ajan ja muuttua supersankariksi;)Fivefingers webbisaitilta löytyy jos jonkinmoista ohjetta kävelyn ja juoksun opetteluun. Ja minä hölmö luulin jo osaavani. Think again.

Omituiset ovat. Kertakaikkiaan. Mieheni vannoo näiden nimeen, eli kai näille(kin) on annettava mahdollisuus. Kaikkea sitä ihminen joutuu kokeilemaan.

FITtiä minusta ei kyllä ihan heti tule, oli jalassa mitä tahansa. Elämässä on niiiin paljon muutakin hauskaa tekemistä kuin urheilu. FATtiakaan minusta ei tule.(sormet ristiin) Ehkä minusta tulee tuo omituinen viisisorminen, varpaillaan sipsuttelija.

Tataa!
ps liikkeellä näkee jos jonkinmoista "aamutossu-mumu-yhdistelmää", joten saan varmasti opetella hassua hidasta jalkapohjakävelyäni ihan rauhassa;)

Lenkkarit ja Louis Vuitton

Yksi ensimmäisistä teoistani täällä oli liittyä kuntosalille. Sopiva löytyikin heti, YMCA. Luit oikein, YMCA, ilman niitä poliiseja ja intiaaneja. Amerikäntädin ego olisi halunnut käydä uudessa, trendikkäässä 24hr Fitnessissä(Jillianin ruoskittavana), mutta elämäntilanteeni ajoi minua kohti Y:ta. Sinne siis.

Olen usein tunnin nuorin osallistuja, ohjaajan lisäksi. Joskus ohjaajakin on paremmat päivänsä nähnyt ja mikäs siinä jumpatessa suu virneessä, kun hänellekin tulee mahamakkaroineen kunnon hiki.

Asuista; kaukana ovat mittailevat katseet ja varmistukset siitä, että päällä on viimeisimmät stellat. Minulla ei ollut mukanakaan kuin juoksukengät ja niillä hirveillä rumiluksilla, jotka eivät mätsaa minkään muiden treenivaatteiden kanssa, sujuu zumbat ja muut ihan ongelmitta. Täällä ei nääs tunneta käsitystä sisäurheilukengistä. Nämä tätsyt tulevat jumppaan jossain random lenkkitossuissa ja painelevat ruokakaupat ja muut samoissa vermeissä.New Balance vaan vilahtaa, kun jalka nousee zumbassa(vaikka fashionpolice soisi niiden käytön vain IT-miljonääreille, kuten edesmenneelle Jobsille,Bill Gatesille, tai 70 ikävuoden ylittäneille), tosin usein se jalka kuuluukin jollekin senior citizenille.

Urheilu on iso osa arkea täällä. Minusta se on hieno asia. On mahtavaa katsoa ympärilleen, kun selvästi eläkeiän ylittäneetkin huolehtivat päivittäisestä kuntoilustaan. Liikunnan tärkeydestä myös puhutaan selkeästi. TV ja radio pukkaa jos jonkinlaista ohjetta sydämen terveydestä. Ei puhuta kardiovaskulaari diipadaapaa, vaan, että pitää tulla hiki ja hengästyä. Ollaan konkreettisia. Tykkään.

Muodista innostuvana pukeutuminen on herättänyt minussa täällä suurta mielenkiintoa. Naureskelen itsekseni ostaessani mukavia karvakenkiä, neuleita ja pehmohousuja. (Tämänhetkinen elämäntilanteeni suosii pehmoa.) Kotona, Suomessa, en näyttäytyisi niissä kuin lähikaupassa sunnuntaina, mutta täällä voin ihan pokerina lähteä niissä vaikka lauantai-iltana leffaan. Aika mukavata.

Lenkkareita en vieläkään pidä omassa käytössäni katukelpoisina.
Olen tosin hiukan kaksijakoinen tämän asian suhteen. Toisaalta, ihailen sitä välittömyyttä ja mukavuutta, jolla nämä ihmiset toimivat. Toisaalta, kauhistelen(jäykkään pohjoiseurooppalaiseen tyyliini), tyypillistä yhdistelmää; trikoot, ylisuuri huppari, lenkkarit, timantteja kuin joulukuusella ja kallis designlaukku. Hiukset on aina laitettu viimeisen päälle ja meikki on virheetön. Kokonaisuus on siis suunniteltu?!
(Jessica Simpson on kyseisen genren elävä ikoni. Fanitan kyllä hänen muuta tyyliään.)

Fashionpolice on tuskissaan, sillä tähän ns "hajuvesi-lihapulla" yhdistelmään törmää koko ajan ja kaikkialla. Myös erittäin siistiin asuun yhdistetään lenkkarit ja vaikka nainen olisi pikkumustassa, miehellä on usein lenkkarit khakihousujensa jatkeina. Ihmettelen myös sitä, että täkäläiset kävelevät trikoissaan, kokoon katsomatta, missä tahansa, ilman takapuolen peittävää paitaa. Itse tuskastelen pimeässä lenkille lähtöä ihonmyötäisissä juoksutrikoissa;)

Tykkään laittaa asioita muotteihin ja luokitella. Täällä tämä vaikeutuu. En yksinkertaisesti tajua sitä, että laittaisin lämpörullat ja meikin ja koristeltuani itseni sormuksilla ja isoilla korvakoruilla valitsisin asukseni verkkarit ja lenkkarit? Argh.

Tämä asia on pakko järkeistää. Olisiko kuitenkin niin, että, vaikka nämä toki viihtyvät lenkkareissaan ehkä liiankin hyvin, niin suurin osa porukasta on oikeasti tulossa urheilemasta?

hehheh.

ps katotaan vaikka, kohta kuljen samoissa releissä enkä näe siinä mitään ihmeellistä.

Haasteita

Ja seikkailua tämä on ollutkin; kun ensin hoitaa nelihenkisen perheen muuton sellaisen muuttofirman kanssa, joka sössii ruhtinaallisesti(en uskalla edes ajatella missä kunnossa omaisuutemme vihdoin saapuu määränpäähänsä), voisi melkein luulla, että amerikantädillä olisi hermo kireällä. Ajattelin, että kun pääsen perille, kapsahdan mieheni kaulaan ja alan vollottaa. Vollotuksen jälkeen laukeaa monen viikon stressi ja puolinaamaa peittävä herpes, mutta sitäkään ei tapahtunut. Olen oikeastaan ollut aika cool. Yliväsymys kai vastaa kohdallani sitä hassua hormonaalista olotilaa, jossa raskaana ollessani välillä hymyilin ilman syytä ja tiputtelin rikkimeneviä tavaroita lattialle. Eikä harmittanut yhtään.

Nyt olen palaamassa normaalien kirjoihin ja olen hereillä. Onneksi.
Paikka on meille tuttu monen vuoden kokemuksella, mutta vain lomapaikkana. Etupihallamme Espoossa jökötti tukevasti vaahtera, täällä palmu.

Arkirutiinien pyörittäminen on ihan eri asia. Kaupassa ei esimerkiksi vain "kipaista" käymään. Tai jos kipaisee, niinkuin minä tein, onnistuu ostamaan lapsille sellaista jogurttia, jonka syötyään he loistavat pimeässä. Ei hätää, neonturkoosin jogurtin syöminen ei luonnistunut. Tarvitsemme edelleen lamppuja.

Ruoka-asiat aiheuttavat kohdallani haasteita. Keli on läpivuoden lämmin, joten "sisävaatteissa" mennään. On turha kuvitella piiloutuvansa untuvatakin uumeniin. Ruokakauppojen hyllyt notkuvat herkkuja, joten minun on parasta ostaa itselleni ravihevosten käyttämät silmälaput ja ryntäillä vain tiettyjen hyllyjen luo katse muuten tiukasti maahan käännettynä.

Ravintoloitakin piisaa joka nurkalla, tarjolla on vanhan ajan dinereita, sushi paikkaa, jäätelöbaaria, sandwichia, meksikolaista ja you name it, kaikkea löytyy. On myönnettävä, että hampurilaiset, pizzat, burritot, buffet breakfastit, makukahvit, smoothiet ja pirtelöt on jo kertaalleen syöty. Onnea siis matkaan.

Samaan aikaan, olen tehnyt henkilökohtaisen ennätykseni ja urheillut tämän ensimmäisen amerikanviikkoni aikana jo neljä kertaa! Olen jopa juossut(yrittänyt juosta) helteellä lenkkiä mieheni perässä, joka muuten paahtaa eteenpäin kuin terminaattori. Jää nähtäväksi kuinka kauan pystyn ylläpitämään tätä balanssia.

Tataa!