Vesi Vanhin Voitehista

Olin kirjoittanut FB statukseeni vuoden 2009 joulukuisena syntymäpäivänäni sloganin: Be brave. Even if you're not, pretend to be. No one can tell the difference. En enää muista miksi, mutta se osui ja upposi tänäkin vuonna. Nuo sanat ovat kantaneet läpi viimeisten viikkojen.

Omasta mielestäni olen terve kuin pukki, mutta kun lääkärit ovat toista mieltä, alkaa sitä huolettomampikin hulda herätä ajatukseen, että nyt kaikki ei sitten olekaan kunnossa.

Olen sellainen tyyppi, joka ei turhaan lääkärissä juokse. Minulla on kaksi flunssaa vuodessa ja ne kärvistelläään käsikauppalääkkeiden avulla kotona. (kuten juuri nyt) Jos kolottaa, mutta pystyn hoitamaan asiani normaalisti, viittaan kintaalla ja jatkan menoa. Kolotuksineen kaikkineen.

Nykyään, oireiden googlettaminen on erityisen mukavaa ja helppoa; ehkä yksi syy miksi päädyin varaamaan itselleni lääkärin. Se meni suurinpiirtein näin: lääkäri ohjasi neurologille, neurologi pelotteli kuoliaaksi, lähetti kardiologille, toiselle neurologille, erinäisiin tutkimuksiin ja kattaviin verikokeisiin. Että sillä lailla. Tässä vaiheessa huolettomuus muuttui huoleksi.

Muiden tutkimusten lomassa, jouduin aivojen ja niskan magneettikuviin. Kokemus, jonka olisin mieluiten jättänyt kokematta. Ahtaanpaikankammoiselle erityistä herkkua. Kidutuslaite oli varmaan jostain 70-luvulta. Ei kuulokkeita ei valoja, pelkkää ahdistusta ja hemmetin kovaa ääntä. Palautteena; synnytän kolmoset ilman kivunlievitystä ja joku saa samalla rassata muutaman juurihoidon, mutta takaisin en mene. Nyt tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu.

Luulin, että kun makaan siellä putkessa, koen varmaan suuren valaistuksen, ajattelen syntyjä syviä, teen suuria lupauksia miten muutan elämäntapani ja kuuntelen kroppaani, hellin sieluani, rauhotun, ommmm, inner piece, namasteeee, ja kaikkea muuta tosi spirituaalista ja rauhottavaa. Tosiasiassa selvisin putkesta hengissä vain ja ainoastaan ajattelemalla lapsiani, sitä, miten he leikkivät yhdessä, sitä miten me illalla leipoisimme pipareita, miten halaisin kaikkia enkä huutaisi kenellekään(!). Ja sitä, että selviän tästä, Mind over Matter, tämä tutkimus on tehtävä, jotta pääsemme rajaamaan ulos pahimmat vaihtoehdot.

Ei siis kovin syvällistä, pelkkää selviytymistä.

Olen siitä onnekas, etten ole joutunut miettimään vakavia sairauksia ja sairastumista montaakaan kertaa. Ja mikä on tullut minulle suorastaan yllätyksenä, on tyyni suhtautumiseni asiaan. Olen kylmän faktuaalinen ja sopivan epäuskoinen. Etukäteen ei kannata huolestua tai sairastaa, ehdin sitten myöhemminkin, jos on tarpeen. Ja perinteinen; näin ei voi käydä minulle;)

Tässä on nyt kuitenkin pakko tunnustaa, että itku tuli monta kertaa. Suurin ahdistus tuli siitä, etten näkisi lapsieni kasvavan. Vetäsi vähän hiljaiseksi. Viikot tuntuivat pitkiltä, halusin vaan tuloksia. Oli mitä oli, me selviäisimme tästä.  En halunnut kertoa kenellekään mitään, paitsi muutamalle läheiselle. En kestä ihmisten spekulointia, enkä draamaa, yhtään. Oli ihan tarpeeksi vaikeaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, vaikka teki mieli huutaa peloissaan.

Inhottavinta oli puhua asiasta ääneen, mutta olihan minun jotenkin pakko selittää miksi tarvitsin sijaisen, toistaiseksi, ohjaamalleni tunnille.(Tässä myös syy, miksen kilpailuviettisenä juossut Night nation run:issa, vaan hölköttelin ja kävelin ihan rauhassa)

No, nyt, kaikkien rönkkimisten jälkeen, saan taas liikkua ja elää ihan normaalisti. Mitään oleellista vikaa ei ole löytynyt. Terveen paperit. Hoitona, minua kehotettiin juomaan enemmän vettä. Vettä!


Mietin pitkään kirjoittaisinko edes asiasta mitään tänne, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä asia pysäytti ja vaivasi.  Kuten eräs lääkäri minulle sanoi;  sinun olisi pitänyt tulla minun luokseni 20 vuotta sitten. Olen 99,9% varma, ettei sinussa ole mitään vikaa, mutta, kun olemme Amerikassa, joudun teettämään sinulla kaikki nämä tutkimukset.

Monta kokemusta rikkaampana siis, ehkä hiukan viisaampana ja tiedostavampana jatketaan joulun odotusta ja valmisteluja. Innostunein odotuksin kohti uutta vuotta!

Wake up. Kick ass. Be kind. Repeat. Näillä mennään.

Tataa!

PS ja sitten taas toisaalta, on erittäin hyvä, että täällä tutkitaan kaikki kauheimmatkin vaihtoehdot ihan tosissaan. Eipä jää kysymyksiä ja spekuloitavaa. Kyynisempi voisi sanoa, että tämä on vain vakuutusyhtiöiden mahdollisuus taas laskuttaa aivan järkyttäviä summia...

Tädillä on tatska!

Tiedät tunteen, kun bongaat jonkun pakko-saada-trendihärpäkkeen. Mieleni on jotenkin siirtynyt täällä jo kevääseen, valoa tulvii ikkunoista, putsaan, pelkistän, kierrätän, roudaan vaatteita ja tavaraa sekä Goodwill:iin että tutuille, haluan puhtaita pintoja ja tilaa. Joulukoristeetkin on vihdoin korjattu pois, joten on uuden aika- ja itseruskettavan;) (heti kun selviän tässä edellisen flunssani jälkitaudista)

Nyt on kyseessä tatuoinnit. Korutatuoinnit. Bongasin taas jostain tv-ohjelmasta tai muotilehdestä ja eiku googlaamaan ja tilaamaan; Jee! Olin ihan lapsellisen innoissani, kun tavara saapui; heti kokeilemaan! Mieheni luuli, että olin tilannut lapsille jotain ja tyttäreni huudahtivatkin heti: Hei, noi on noita hot jewels! - Ai mitä? Olin ihan ulalla siitä, että näitä markkinoidaan lapsille;)  Pitäisi varmaan katso Disney-kanavaa useimmin;) Tilaamani merkki oli jotain muuta, mutta ah miten ihania! Totaali hurahdus!

Lapsille ja aikuisille. Rannekorutatskat ovat niin pitkiä, että leikkasin niistä rannekorun lisäksi sormuksen. Lapsille riittää puolikas. Rannekoru kesti 5 päivää suht siistinä, kuten kuvissa, monet suihkut ja muut- Zumbassa erityisen hauska! Lapset liottivat kylvyssäkin ja tiukasti istuu;) Sormuksena tatska ei menossa pysynyt kuin vajaat kaksi päivää. Näitä käyttävät siis täällä kohta kaikki ala-astelaiset ja minä;) Aivan ehdoton tämän kevään ja kesän juttu!

Ja ei täälläkään nyt mikään helle ole, olen siis ehkä vähän aikaisin likkeellä, mutten voinut vastustaa kiusausta! Korut näyttävät hiukan päivettyneellä iholla varmasti aivan upeilta, ranteeseen ja nilkkaan täytyy laittaa monta kerrallaan, samoin kaulaan! Mutta nyt on vielä aika olmi meininki ja säästellään.

Tataa!

PS kun eka pakkaus loppuu, tilaan näitä heti lisää ja taidan lähettää ystävättärelleni Suomeen. Vaikka sieltä saa näitä varmasti myös? (tai sitten tämä on jo ihan vanha juttu, hihihi) mutta jos onnistuisin löytämään eri designeja. Jipii. Pienet on ilot tässä puolikuntoisena. Yritän löytää positiivista energiaa ajattelemalla hellepäiviä, päivettynyttä ihoa ja ihania metallinhohtoisia tatuointeja auringonvalossa;) sitten takaisin köhimään ja niistämään.

Be careful what you wish for

Sen voi tehdä mind mappaamalla tai ajatella vaan, suunnitella ihan salaa itsekseen, mutta kuitenkin aina tilanteen sattuessa olla vähän niinku hollilla. Voi hiljaa itsekseen päättää, että vielä joku päivä! Ensin ei uskalla ääneen sanoa, kun ei ole varma itsekään. Pelottaa. Sitten, kun vähän rohkaistuu ja sanoo asian ääneen ja koemahdollisuus koittaa, se on niin jännää, että siitä ei melkein selviäkään. Kädet tärisevät, kun iso ryhmä tuijottaa ja luottaa sinuun. Kun tilanne on ohi, kävelet noin puoli metriä maan pinnan päällä. Onnistuit sittenkin.

Puhun tietenkin zumbasta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin jonkin verran, esim täällä ja täällä. Päätin siis pari vuotta sitten, ihan salaa itsekseen, että mitenköhän tuohonkin hommaan pääsisi, vaikuttaa tosi hauskalta. Olin löytänyt upean ohjaajan ja lähdin tunnilta aina sellaisissa endorfiineissa, että lajiin oli pakko tutustua paremmin. Olin siinä vaiheessa käynyt myös aika monen ohjaajan tunnilla todetakseni, että tunti voi olla todella hyvä ja hauska ilmankin, että ohjaajalta, tai osallistujilta, odotetaan käärmenaisen notkeutta ja taitavuutta. Jotkut ohjaajat olivat vaan kertakaikkiaan t-y-l-s-i-ä, joten sekin pani ajattelemaan, että pystyisin itse kyllä paljon parempaan;) (Vähänniinku kotona tietää Jeopardyn tai Onnenpyörän vastaukset paljon nopeammin ja paremmin kuin ne pelaajat. Paikan päällä onkin eri asia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä.)

Parin certifikaatin suorittamisen, sijaiseksi palkkaamisen jälkeen ja muutamien mutkien (raskaus ja vauva ei ollut pienin mutka...)kautta se sitten tapahtui. Asiat loksahtivat paikoilleen;  minulle tarjottiin omaa tuntia. En oikeastaan edes empinyt, sanoin joo, ennen kuin ehdin asiaa ajatella. Tunti osui lauantaille, joten ihan pelkkää kiitosta ei kotoa kuulunut...

Nyt on sitten taas jännät paikat aika monestakin syystä; en ole vielä ihan parhaassa kestävyyskunnossa, elopainoakin on hiukan enemmän kuin soisi, mutta sijaistin vauva mahassa vielä seitsemännellä kuulla, joten pystyn kyllä ohjaamaan. Kunhan vauva siirtyy kokonaisuudessaan "ulkoruokailuun", aion ottaa jonkun tehokkaan syön terveellisemmin ja hoikistun -kauden, ehkä;). Toisaalta, en ole ainakaan intimitating fitness nainen - pelkkää luuta ja lihasta-kunnossa. Saliin on helppo tulla, kun näkee ohjaajan;)

Tällä ohjaajalla on makkaroita ja hikoilee ainakin yhtä paljon kuin kaikki muut, ellei enemmän;) minun on laitettava pohjameikkikin tunnille, etten näytä siltä, kirkkaantummanpunaisella naamalla ja valkoisella näävelillä, että kohta tuo ohjaaja pyörtyy;) Hymyilen ja painan menemään. Minun tavoitteeni on se, että tunnilta lähdetään hymyissä suin ja hikisenä.

Tähän mennessä kaikki on mennyt hyvin. Olen pyytänyt, sekä saanut palautetta, enimmäkseen tosi positiivista, mutta toki valituksenkin. ärsyttävä tyyppi;) Nyt, parin tunnin jälkeen, olen saanut myös pari uskollista seuraajaa. Sijaistin eilen illalla, nyt taistellen pikkuflunssaa vastaan,( jippii) ja siellä nämä pari rouvaa olivat taas asennossa eturivissä. Aika kivaa ja jokseenkin omituista.

Eiköhän kuntokin tästä pikkuhiljaa nouse, kun pääsen taas liikkumaan enemmän ja tämä omituinen on-off nuhakin helpottaa. Täytyy sanoa, että olen hirmu tyytyväinen siitä että harrastuksesta on tullut toinen pikkutyö. En tässä myöskään nuorru, joten jos tällä tavalla, vähänniinku pakolla, saisi itsensä taas hyvään kuntoonkin.

Jännittävintä ja ehkä haasteellisinta kaikessa on se, että on minun vastuullani tehdä tunnista kiva. Minun vastuullani, että ihmisillä on mukavaa ja että treeni tuntuu. Kunhan aikaa on mennyt kuukausi pari, nähdään kuinka paljon porukkaa paikalle viitsii. Tähän mennessä salissa viihtyy noin kolmekymmentä henkeä, mutta ehkä tulla tupsahtavat paikalle vielä vahingossa, luullen, että se vanha ohjaaja vielä vetää tuntia? Paras palaute on se, että ihmiset tulevat takaisin. Pitäkää minulle peukkuja.

Tämä on siis se pieni saavutukseni, kaiken muun kiireen päälle. Että sitten tämmöinen juttu. Ainakin saa hassutella kampauksien kanssa;) ja tämä työ kyllä antaakin energiaa. Kivaa viikonloppua! Huomenna taas ohjaamaan.

Tataa!


PS Olen myös lupautunut kouluttautua body flow-ohjaajaksi.  Siitä en hengissä selviä. Olen pökkelö kuin puunukke. Mutta, on oltava tavotteita ja astuttava oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Body flow ohjaajat ovat ihanan vahvan ja sutjakan näköisiä, eli siinäpä motivaatiota...mutta oikeesti - voihan nenä, että tulee olemaan vaikeeta. Kaikkeen sitä ihminen lupautuu...

Yläkuvassa Oprah meets Starbucks filosofiaa; You are here not to shrink down to less, but to blossom into more of who you really are. Näillä mennään.

Buffalo Buns Zumbaa

Olen vetänyt muutaman zumbatunnin lähiaikoina, mutta maha on ollut huomattavasti pienempi.  Toisten tunneilla (zumba, u-jam tai glitz dance) yritän käydä pari kertaa viikossa ja on oikeastaan ollut aika yllättävää miten helposti koko vauvan unohtaa, kun tanssi vie mukanaan. Vain salin peili ja hengästyminen, muistuttaa siitä tosiasiasta, että meitä onkin liikkeellä kaksi;) Musiikilla on ihmeellinen voima. 

Nyt kun maha on pullahtanut oikein kunnolla esille, on aika jännä tunne mennä vetämään tuntia. Yksi paikallinen tuttuni veti tunteja viikolle 35 ja ihan yhtä kova hiki tuli yleisössä;) Mutta mitenköhän ne suhtautuvat minuun? Ajattelevatkohan ne siellä salissa, ettei tuosta ole varmaan mihinkään, kun on raskaana ja kääntyvät kannoillaan. Ihan saman tunnin ajattelin kyllä vetää, ehkä välillä itse vähän fuskata;)

Tämä on siis kolmas raskauteni. Ekalla kerralla , yhdeksän vuotta sitten, liikuin jonkin verran ja lihosin kevyet 20 kiloa. Söin Pandan 300g Lakumixpusseja ihan jengissä;) Tokalla kerralla oikein päätin, etten nyt keräämällä kerää massaa ja lihosin vain joku 18 kiloa...jepjep.

Nyt, vanhempana ja huomattavasti viisaampana (buhahaha) yritän teoriassa elää terveellisemmin. Käytännössä mussutan kaiken maailman herkkuja koko ajan, vähän niinku viininjuontia kompensoiden. Pitäähän sitä ihmisellä jotain paheita olla. Muuten olisin ihan pyhimys;)

Energisesti, ja suht sutjakoissa fiiliksissä hymyissä suin eteenpäin, kunnes tsekkasin vanhat äitiysneuvolakorttini. Eletään siis odotuksen energistä toista kolmannesta ja erittäin tyypilliseen tyyliini hiukan vääristyneen kehonkuvan kera;) Voi vitalis. Olen just samoissa lukemissa kuin kahdella ekalla kerralla, erona vain se, että nyt lähtöpaino oli reilut viisi kiloa plussalla. Mamma mia. Todettakoon siis sen verran, että vielä on kaikki mahdollisuudet paisua sinne plus kahdenkympin tienoille. Auts. Ja toisaalta, ehkä olen vaan sen tyyppinen, joka ei kertakaikkiaan kulje skinnyjeanseissa raskaana ollessaan. Massaa tulee, mutta toivottavasti sitten kans lähtee...Mikäänlaista itsekuria ruoan suhteen ei nääs ole. Ihan turha oli toitottaa ennen tätä tilaa, että sitten syön kyllä terveellisesti. Just joo. Syö ite.

Onneksi voin hyvin ja aion sekä osallistua, että vetää zumbatunteja (ainakin)vuoden loppuun, voinnin niin salliessa. Seuraava sijaistus on perjantaina.  Ajattelin sujauttaa sellaisen äärettömän nätin, ellei seksikkään, raskausvyön trikoiden alle tukemaan mahaa. Hyvin jaksan, tosin kuten sanottu, hengästyn selvästi enemmän kuin aiemmin. Onneksi ei tarvitse ohjauksen aikana paljon puhua;) Hyppiminen ei tunnu kivalta, joten ihan tietoisesti välttelen sitä ja onhan tässä elopainoakin tullut ihan kunnioitettavasti lisää.

Ehkei ole tarkoituskaan, että jatkaisin ihan samalla tavalla riippumatta siitä, kuinka pitkällä mennään;) Tyhmä en aio olla, eli jos väsyttää tai tuntuu vähänkin pinkeyttä vatsanseudulla, en liiku. Ihan houkuttelematta ja mielellään jään sohvalle lepäämään. Ipana tosin saa hirmuenergiat tanssitunneilta. On hiljaa, kun äiti rokkaa, mutta riehuu sitten itse korkojen kanssa päälle. On aika eläväistä sorttia.

Täällä tavataan neljän viikon välein lääkäri, ei neuvolatätiä, kuten Suomessa. Jos ihan rehellisiä ollaan, en juurikaan tykkää systeemistä. Kirjoittelen tästä myöhemmin lisää. Kun kyselin esim liikuntarajoituksia ja sykettä, vastaus oli, jatka samalla tavalla, tee niin kuin tykkäät. Ainoa ohje oli, että vatsalihaksia ei kannata tehdä maaten suoraan selällään, silloin kohtu ei saa tarpeeksi happea ja sinua voi pyörryttää. Okei. Se olit sit siinä. Jatkan siis itse sykkeen seuraamista, kuten normaalisti, ja kuuntelen kroppaa. Saatan vielä jopa käydä vähän netissä lukemassa liikuntaan liittyviä rajoituksia...

Katsotaan saanko porukalle hien pintaan perjantaina. On myönnettävä, että vähän, taas, jännittää. Ja ainahan minua tunnin vetäminen jännittää, mutta nyt eri syistä kuin normaalisti. En minä mikään fitnessmamma ole, mutta jos jaksaisi liikkua edes kohtuullisesti koko odotuksen ajan, varmaan  palautuisikin nopeammin. Uskon siihen, että jos käytän energiaani nyt liikkumiseen, saan sen moninkertaisena takaisin.

Onneksi tilasin kesällä itselleni muutama löysän zumbatopin. Kireimmät saattaisivat tosi nätisti nyt pongahtaa ylös kummun päältä;) Suurin tenkkapoo on siis zumbavaatteet; laittaisinko löysän a-linjaisen pinkin yläosan, joka mukamas piilottaa mahaa, vaiko keltaisen joka on vartalon myötäinen ja oikein korostaa mahaa ja mitä jos se vauhdissa pongahtaa ylös paljastaen sen kamalan tukivyön? ;)

Tataa!

PS vaihto-oppilasvuotena vetäsin ekoina kolmena kuukautena sellaiset kymmenen kiloa plussaa ja isäntäperheen dad piti tätä äärettömän huvittavana. Minuakin nauratti, vaikkei kuitenkaan... Siellä, kuten meillä kotona, viljeltiin hurttia huumoria ja tämä dad lauloi minulle, aina kun näki minun herkuttelevan, laulun iloisesta pulleasta buffalosta; Buffalo Buns won't you come out tonight.... Siitä otsikko. Tanner vaan tömisee, kun pääsen vauhtiin:) Oli buffalo buns tai ei.

PPS kävin eilen illalla zumbatunnilla. Ongelmana ei tule olemaan hengästyminen, eikä vaatteet. Ongelmana tulee olemaan pokan pitäminen. Aiemmin jotenkin sensuellilta näyttäneet liikkeet näyttävät nyt niin hassuilta, että repeilin siellä jatkuvasti. Onneksi omaan playlistaan ei kuulu yhtään sexy lady- kappaletta, sillä kaikki pepun heiluttelu ja kiemurtelu näyttää nyt tältä, Ai että tulee hauskaa.

Karkkeja ja kulttuuria Kerimäellä

Matka jatkui kohti Itä-Suomea. Helsingissä oli parikymmentä astetta ja aurinkoista, Retretin asemalla 12 astetta, tuuli ja satoi. Tuli hihattomassa maxissa vähän vilu. Hui.

Junassa, eteeni majottautui iso ja äänekäs perhe. Meno oli sellaista jo ennen junan lähtöä, että vakavasti harkitsin kyydistä poistumista. Tiedätkö sen ihanan lapsen, jonka kimeä ääni tunkeutuu kaiken muun melun yläpuolelle. Muu perhe ei välttämättä huuda puhuessaan, mutta lapselle ei myöskään edes varovaisesti huomauteta, etteivät ehkä kaikki halua kuulla jokaista pissahädän julistusta tai jokaisen epämiellyttävän hajun lähtöperää. Tällä unelmakersalla oli myös pari sisarusta. Onneksi nukuin Pasilasta Lahteen, kiitos jet lag.

Kerimäki on ihana, idyllinen kirkonkylä. Maailman suurin puukirkko seisoo komeana kukkulalla, venekopit seisovat jykevästi paikoillaan Puruveden kirkkaassa vedessä. Itse asiassa koko Punkaharjun seutu on järkyttävän kaunis. Me harrastettiin kultuuriakin; kirkolla oli vaivaisukkonäyttely. Oppi lapset (ja äiti) taas hiukan Suomen historiaa. Tokmanni on toinen must; sieltä tarttuu mukaan milloin mitäkin, tällä kertaa enimmäkseen karkkeja ja hammasharjoja. Tokmannin logo on nykyään muuten  1:1 Targetin kanssa. Sisäinen brändipoliisini haukkoi henkeään.

Toisessa kaupassa hurahdin täydellisesti ja ostin mm Pandan Laku mix chocon, valkoista suklaata, Maraboun saltlakritzia (ah), Dajm patukoita ja kaikenmaailman muita sokeripäällysteisiä salmiakki ja- hedelmäkolikoita...Kyllä me jotain suolastakin ostettiin, eli Kerihyvän tuoreita lämpimiä karjalanpiirakoita ja jälkkäriksi Geisha-tuutteja. Ruokakauppojen monimetrinen jäätelöallas saa tyttäreni aivan hurmioon, varsinkin kun tietävät, että saavat aina valita jotain mukaansa...paluu arkeen tulee olemaan rankka. Mutta eivätpä valikoimatkaan tule olemaan yhtä houkuttelevat. Onneksi.

Olin muuten itsekin aivan hurmiossa siitä, että Kismettejä on nykyään montaa makua ja missä vaiheessa Kismet-jäätelö on lanseerattu? Voi ei, munhan täytyy maistaa kaikkea! Ja toisaalta, Camoon, Kismet fazerina, onko vähän overkill? Tällaisilla yhdistelmillä on aivan turha mollata amerikkalaisten cronutia, (croissant-donut:ia;)

Tämä loma on mennyt jo nyt niiiiin syömisen puolelle. Kauheasta öklöstä selvittyäni googlasin paikallisia zumbia ja Savonlinnasta löytyi! Sinne siis! Ihan mielenkiintoinen kokemus; ei paras, ei huonoin, hiki tuli. Paree alkaa urheilla tällä lomalla, muuten kuukahdan kauheassa punkeroiden piinassa ryhmäni eteen ekalla omalla tunnillani...

Seuraavana päivänä Suomen kesä tervehti meitä taas viidellätoista asteellaan, joten karautimme koko porukalla kohti Kiteen eläntarhaa.  Siellä katsastimme karhun, ilveksen ja muutaman tosi söpön naalin, eli napaketun. Loppupäivä syötiin ja luin vanhoja naistenlehtiä;) (Pakko myöntää, että tein myös joka päivä vähän töitä.)

Lauantaina oli kulttuurin vuoro; Savonlinnan oopperajuhlille Norppaoopperan ensi-iltaan. Esitys oli hieno, mutta laulut todella vaikeasti seurattavia. Oli harmi, etteivät taiteilijat puhuneet välillä eivätkä käyttäneet hyväksi tekstityslaitteita.. mur. Minä tykkäsin esityksestä enemmän kuin varsinainen kohdeyleisö, lapset. Esityksen kohokohdaksi taisi nousta loppuhuipennus, jolloin katosta tiputettiin kymmeniä valkoisia ja hopeanvärisiä ilmapalloja. Oopperajuhlat ovat kokemuksena aina yhtä ihana. Olavinlinnan tunnelmassa on jotain todella ainutlaatuista.

En kehtaa sanoa enää tässä vaiheessa muuta kun, että Savonlinnan torilla kävimme torikahvilla ja lörtsyillä. Ostimme mukaan mustikoita ja kanttarelleja, ah ihanuutta.

Tänään saavuimme takaisin pääkaupunkiseudulle varistopysähdykselle. Nautin täysin siemauksin ajosta läpi Järvi-Suomen. Huomenna suuntaamme saaristoon. Mahtavaa. Ilmatkin taitavat suosia.
Tataa! ja mums mums..

PS Kerimäellä sijaitsee (hotelli) Herttua. Se sijaitsee kannaksella, joka talvi- ja jatkosodan aikana oli osa Suomen puolustuslinjaa. Ympäristöstä löytyy taistelu(juoksu)hautoja ja sotahistoriallinen näyttely. Pitihän niitä testata.

What's stopping YOU?

Tiedätkö sen tyypin, joka on samaan aikaan jotenkin kaikkea? Näitä tyyppejä olen tavannut elämäni aikana muutamia; privaatisti ja työelämässä. Nuorempana päätin, että sitten kun minä olen iso, musta tulee just tollanen, kun katselin ihania tyylikkäitä rouvia eri kutsuilla. Äitiä ihailin reiälliset nahkaiset ajohanskat kädessä auton ratissa; tuoksui aina xylitol purkalta ja hajuvedeltä. Oli aina hyvällä tuulella ja energinen. Suitsait hoiteli asian jos toisenkin. Ikinä ei hösöttänyt eikä liiemmälti hermoillut. Ehken juuri siksi kestä neuroottisia hösöttäjiä yhtään. On jotenkin vieras käsite, kuten aikaansaamattomat ihmiset. gääg.

Veriside erikseen, voiko vierailta ihmisiltä napsia luonteenpiirteitä vai tapahtuuko se vahingossa? Voiko ihminen päättää millaiseksi hän kehittyy -  nature vs nurture. Jos joku on niin makee tyyppi, voiko sitä päättää, että mustakin tulee tollanen. Joo, jollain tasolla voi. Aikuisena tää on sitä itsensäkehittämistä, eiks je?

Kun aikoinaan hoipertelin autolle ekalta paikalliselta zumbatunnilta, olin henkihieverissä, mutta oli ollut tosi hauskaa ja haastavaa. Olin myös aivan mykistynyt vetäjästä. Mahtava energiapakkaus, melkein pelottava kone. Tuliko sille edes hiki? Mitä enemmän kävin tunnilla, kehityin itsekin ja hivuttauduin eteen juttelemaan. Vastaanotto ei ollut kovin lämmin.

Purnasin sitä miten hyvässä kunnossa joku toinen on ja miten itsellä ei ole aikaa eikä energiaa sellaiseen.  PT kysyi minulta joskus, kun palasin liikunnan pariin monen vuoden tauon jälkeen: Katsotko televisiota? vastasin siihen  - Onks tää joku kompa? Jos sinulla on aikaa katsoa televisiota, sinulla on aikaa urheilla. Piste.  - No mihin mä lapset laitan? Mutku emmä illalla enää jaksa...

Kun voin rytmittää itse vähän enemmän elämääni, pidän myös itsestäni paremmin huolta. Väitän kyllä, että mieheni hoitaisi lapsia mielellään iltaisin, jos haluaisin lähteä salille...Kunto on kohonnut, vointi on parempi. Ei musta ikinä tule sen vetäjän kaltaista fitness-mehustaja, gluteiiniton-karppaaja-elämäntapa tyyppiä, mutta me olemme ystävystyneet. (Minä olen edelleen hyvän ruoan ja viinin ystävä.)Hän onkin tosi hauska ja antaa tukea, kun yritän kehittyä ohjaajana. Hän on ollut inspiraationi koko ajan. Olisinkohan tänään tässä tilanteessa ilman häntä? We've come a long way.

Jos joku olisi sanonut minulle pari vuotta sitten, että haastavin työnhakuni tulee olemaan paikalliselle NMKYlle sijaiseksi, olisin saanut nauruhalvauksen. Just joo. Mutta nyt on sekin koettu. Suullinen haastattelu oli pala kakkua, koe-esiintyminen todella jännä. Tunnille osallistui ryhmäliikuntavastaava ja kaksi zumbaohjaajaa.(se toinen ohjaaja ei tykkää musta yhtään. on jotenkin tosi nyrpeä) Yhtäkkiä seisoin siellä edessä ja olin vastuussa muutaman kymmenen ihmisen ohjaamisesta ja siitä, että heillä on hauskaa. Jännitti pelkästään stereoiden käyttö..Samaan aikaan ihanaa ja kamalaa. HUI.

Aamu oli mennyt totaalipaniikissa, leposyke ylitti sadan, kädet tärisivät ja hikoilivat(!?) Mogailin pitkin tuntia ja suunnitellusti väläyttelin amerikkalaista irtohymyä perään. Huutelin muutamat Sorryt. Musiikki otti kuitenkin vallan heti alusta. Minulla oli hauskaa, ehkä se oma energia tarttui muihinkin. Loppuvenyttelyssä unohdin mikä on kantapää englanniksi ja nauroin taas, pää alaspäin.

Tunnin jälkeen sain hyvää palautetta; kehuja musiikkivalinnoista ja tanssien monipuolisuudesta. Jotkut tulivat vielä ikään kuin varmistamaan, että tämä oli vasta eka tuntini(!). Mahtavaa. Hymyilin hikisenä hölmönä. Jännin tilanne oli kuitenkin se odotus, kun ohjaajat vetäytyivät juttelemaan ja arvioimaan suoritustani.

Nyt on nimet paperissa. Minut esiteltiin porukalle uutena zumbaohjaajana. Pimeetä. Kuulosti tosi omituiselta. Ja nauratti. En jotenkin voi ollenkaan uskoa tuota, mutta tässä sitä ollaan. Ja tietääköhän ne nyt kenet ne on palkanneet? tihihi. Vuosi sitten ajattelin, että tää zumba on kivaa ja pitäisköhän käydä jollain kurssilla; tuumasta toimeen. Elämänhän pitää olla täynnä hauskuutta ja haasteita, eikö? Itselleen täytyy asettaa päämääriä.

Aika moni suunnittelee ja ajattelee tekevänsä jotain mikä kuulostaa hauskalta. Unelmoi, että sitten joskus. Miksei nyt? There is no time like present.  Ei ne kiireet huomenna hellitä. Zumbahaave toteutettu. Saisinpa aikaiseksi yhtä paljon oman startup idean suhteen, sillä nyt edistän vielä muiden ideoita. Kuka potkisi liikkeelle sen suhteen...pitää varmaan lukea Sheryl Sandbergin kirja. Bransonin Richard ei saa minua enää liikkeelle;)

Tataa!

Wanna be Agent Smith

Tämä kulunut viikko on ollut sataviiskytprosenttisen kaistapäinen ja vielä jatkuu.... Suomalaisena en tietenkään pyydä ikinä apua, enkä sitä myöskään mielelläni ota vastaan. Pitäkää tunkkinne! Silti osaan kyllä sopivan tilaisuuden tullen urputtaa kiireestä, sillä itsensä kloonauskin on poissa laskuista toisin kuin sinulla, Agent Smith;) Iteppähän läksit, niin.

Kun oli tuossa kuukausi sitten yhtäkkiä sellaista kuin vapaa-aika ni menin sitten reippaana tyttönä täyttämään kalenteria. Sivut näyttivät orvoilta. Niissä oli tilaa. Virhe oli korjattava heti.

No, kävipä sitten niin, että sain kivan mahdollisuuden töiden saralla ja nyt on tosi mieluisaa tehtävää, paljon ja kiire niin, että tukka lähtee. Hyppäsin liikkuvaan junaan, mutta teen just sitä, mistä tykkään ja mikä on omaa ydinosaamistani. Uudet asiat tulevat tosin nyt uniinkin.

Onnistuin myös aikaistamaan zumba koe-esiintymistä tulevaksi lauantaiksi, (joka on osa työhaastatteluani),  ilmottauduin vapaaehtoiseksi Suomi-vastaavaksi koulun kansainväliseen juhlaan, auttamaan tietokoneluokassa ja oli se partiokin. Stanford kutsui illalla, puhelin hajosi, mieheni oli työmatkalla, oli huolia Suomesta ja anoppi tarvitsi apua. Kaiken tämän päälle sain kutsun flash mobiin. Vihdoinkin!  ja voi kirosana. Wanna be Agent Smith;)

Se belgareiden juna-aseman flash mob on vaikuttava, liikuttava. Finlandia Helsingin rautatieasemalla aivan pysäyttävä, ja muut flasmobit pitkin maailmaa. Kyyneleet kihosivat silmiin, kun katsoin näitä netissä ja sitten googlasin ihan hulluna lähialueiden flash mobeja, ilmottauduin yhteen heti, mutta mitään ei kuulunut. Voi pettymysten kanahäkki. Tämä on ollut ehdottomasti yksi bucket listan asioista.

Ja just silloin kun sitä vähiten odottaa, eikä olisi aikaa(!), tulee kutsu osallistua flash mobiin.  Olen heti messissä! Tosi pieni produktio, lasten koululla, koululla järjestetyn kansainvälisen festivaalin yhteydessä, mutta paikalle on kutsuttu pormestaria, paikallista lehteä, on tulossa koululautakunnan porukkaa ja alueen muita "silmäätekeviä." hehheh. Minä olisin mukana vaikka paikalla olisi vaan se flash mob poppoo;)

Työkiireiden takia olen päässyt vain kerran 15 minuutiksi harjoittelemaan, mutta luotan siihen, että pysyn tanssissa mukana. Ja jollen pysy, improvisoin;) Kutkuttaa koko ajatus. Paikalle odotetaan noin kolmea sataa tulijaa. Jee!

Totuuden nimissä äiti on vähän väsynyt. Hattu on taas vaihtunut lennossa niin moneen kertaan, että pitää oikein välillä miettiä kuka tai mikä olen tänään. Pilven hopeareunuksena on kyllä se, että on ollut niin hemmetin kiire, ette ole ehtinyt jännittää huomista zumbatuntia. Jos ajattelen sitä, ajaudun totaaliseen paniikkiin ja saan hengitysvaikeuksia. Olen vetänyt, olohuoneessa, koko tunnin vaan kerran läpi ja suurin pelkoni on, että ohjelma on liian raskas ja olen aivan räähkänä, naama punaisena, nääveli valkoisena..kutsun sitä kuoleman kolmioksi;)TAI, että jähmetyn totaalisesti enkä muista mitään.

Tiistaiaamuna sain testata 50 hengen ryhmälle koreoimaani socaa ja vatsatanssia, voi herravarjele. Ohjasin väärin ja 50 ihmistä poukkoili eri suuntiin ihan hukassa. Sorry, sorry! huutelin edestä ja väläytin amerikkalaisen irtohymyn päälle.

Mitäköhän näistä seuraavista päivistä vielä tulee? Toivottavasti ei kuulu kilinää, kun alkavat ruuvit tippua päästä ja miksei tällaisella menolla laihdu;) jo on kumma.

Yksi asia on varma: koittaa sunnuntaiaamu, en tee mitään. Mitään.
Ihanaa äitienpäivä viikonloppua, ollaan me aika sankareita!

Tataa!

Relax!

En oikein kestä olla paikoillani, ja kun tässä pari viikkoa sitten tuntui siltä, että aikaa on vaikka lampaat söis, päätin toimia. Ilmoittauduin toiseen zumbakoulutukseen ja Stanfordiin opiskelemaan.

Stanford;  campus on henkeäsalpaavan upea. Olin täysin pöllämystynyt ja vähän nolottikin. Asumme parinkymmenen minuutin päässä ja olin ensi kertaa paikalla. Tänne tuon perheeni piknikille ja patsastelemaan! Oikein vatsasta kouraisi paikan mahtavuus. Samaan aikaan tuli hirmuinen ikävä opiskeluaikoja Saksassa. Pysähdyinkö silloin parikymppisenä kertaakaan ihastelemaan maisemia, tajusinko ollenkaan miten upeassa paikassa olin? (hiustyyli oli ainakin toodella tyylikäs, ystävättäreni postasi just pari vanhaa kuvaa faceen. auts.)

Seuraavat kymmenen viikkoa saan siis leikkiä osa-aikaista opiskelijaa. Luennon, tai ehkä paremmin workshopin, vetää todellinen brändiguru. Miehellä on mieletön kokemustausta sekä uskomattomia tarinoita Andy Warholista, Beatlesista, Niken ja GAPin perustajista. Istuin siellä tyhmä virne naamalla, kyselin kaikenlaisia kysymyksiä, nauroin ääneen. Hän haastaa ajattelemaan eri tavalla ja on suorasukainen. Hän sanoi; I will put you on the spot and you might need a Kleenex. Muutama tyyppi valahti valkoiseksi, minä tykkään. Mahtavaa. Fanitan. Tiedän, ettei ainakaan motivaatiota tule puuttumaan! Saan kaikupohjaa parille startup idealle ja ideoita omaan työhön. Mikä mahtava päätös palata koulunpenkille! Ideasta saan kiittää miestäni. Suukko.

Tuli sellainen tunne, että minun on täytynyt joskus tehdä jotain oikein, että saan tavata näin upeita, ainutlaatuisen inspiroivia ihmisiä polullani.

Seuraavana aamuna oli aika ravita ruumista ja mieltä;  Zumbakoulutukseen! Sali oli täynnä neonväreihin pukeutuneita, vihreää mönjää juovia, ruskettuneita zumbaohjaajia. Raskas, monen tunnin tanssirupeama, mutta aivan huikea päivä! Sama setti kuin viimeksi, ensin tanssitaan ja hikoillaan, sitten verkottaudutaan, kuunnellaan luentoa, ja taas mennään. Kaikki kolmet vaihtovaatteet tulivat tarpeeseen. Opimme flamencoa, vatsatanssia, tangoa, socaa, sambaa ja quebraditaa. Upeita rytmejä, haastavia liikkeitä. Hihkuin ääneen. Illalla istuin sohvalla jääpussit polvilla, aivot turvoksissa uusista jutuista. Pakko päästä pian opettamaan!

Zumbaajat ovat kyllä oma lajinsa; porukassa on aina muutama zumbahihhuli. Eräs rouva oli päästä varpaisiin zumbareleissä; korvakorut, kengät, varmaan alusvaatteetkin, you name it. Suu vaahdossa hehkutti kuinka haluaa jakaa zumban iloa ja opettaa myös ilmaiseksi minkä kerkiää. Overdose. Näin ei ehkä saisi sanoa, mutta into ylitti taidot...melkein pelottava tapaus, huitoi joka suuntaan. Toisaalta, jos tällaiset tyypit on palkattu tanssiopettajiksi, minulla ei ole mitään hätää. Vedän ensimmäisen tuntini pian. Kiitos tämän koulutuksen, soittolistalta löytyy nyt myös tango, flamenco ja vatsatanssi. Samban jätän vielä väliin. Örk.

Jos aikaa ja rahaa olisi rajattomasti, hengaisin näiden ihmisten kanssa enemmänkin. Energia ja ilo on tarttuvaa. Tapahtumia, jam sessioneita, on koko ajan, samoin erilaisia retriittejä. Harkitsen vakavasti vihreän mönjän juomista, vaikka perjantaina koulutuksen jälkeen kädessä komeilikin kylmä viognier;). Onneksi on blenderi valmiina, kun satun terveelliselle tuulelle. Oli kiva huomata, että zumbaohjaajissa on myös minun tyyppisiä ihmisiä; leipätyö muualla, mutta innokkaalla harrastusasenteella mukana. Meillä pysyy vielä jalat maan päällä;) toistaiseksi.

Lauantaina olin aika räähkä. Polvia pakotti, mutta vastoin järkeä hilpaisin taas zumbatunnille, jonne meinasin kertakaikkiaan kuukahtaa. Tuntui, että olisin ollut kotona vain varikkopysähdyksillä muutaman päivän ajan, joten lähdimme viettämään perheaikaa San Franciscoon, California Academy of Science:een. Tosi mukava paikka, Heureka on steroids;) ja aivan upeat akvaariot, pingviinit, sademetsä jne. Kallis, mutta kiva. (aikuisten liput taisivat olla 35, lasten 25 paikan päällä, joten ne kannattaa ostaa etukäteen netistä!)

Nyt harjoittelen uusia tansseja, myös alkaneet opinnot ja uudet työjutut laittavat aivot ylikierroksille. Olenkin nyt sitten iloisesti herännyt kolmena yönä putkeen tasan kello 4:00. En meinaa millään nukahtaa uudestaan. Tämän siitä saa, kun ei osaa rentoutua. Pitää muka koko ajan olla tehokas ja tuottava. Ei kuulosta järkevältä.

Huomenna pitäisi olla superhelle. Ehkä otan itselleni hyvän kirjan käteen ja olla möllötän paikallani pari tuntia ilman minkäänlaista huonoa omaatuntoa.

Kivaa viikkoa, Tataa!

PS hyvä ystävättäreni on henkisempi olento; joogaaja. Taidan kovatempoisten tanssirytmien sijaan lähteä hänen kanssaan venyttelytunnille hengittelemään.

Zumbapaniikki!

Otin sitten yhteyttä ryhmäliikuntajohtajaan ja pyysin mahdollisuutta pyrkiä sijaisopettajaksi. Kuulostaa leppoisalta. Eikö? En nyt kuitenkaan ole varma, olenko ihan täysin sisäistänyt mitä tämä tarkoittaa, mutta pyörä on jo lähtenyt pyörimään.

Ensin, minut haastatellaan ja syynätään. Sitten, jos luoja suo, saan koe-esiintyä tarkkailevan silmäparin alla. Koe-esiintyminen tarkoittaa kokonaisen tunnin vetämistä. Herravarjele. Eihän mulla ole koossa kuin muutama biisi. Nyt tarttis kaksitoista koreografiaa ja päälle pari lämmittelybiisiä, cooldown ja loppuvenyttelyt. (luulin pärjääväni kymmenellä, max.)Olen sitä paitsi hirveä puupökkelö, en taivu mihinkään suuntaan. Osallistujathan kuolevat nauruun kun minä yritän venytellä. Mihinköhän minä olen oikeasti ryhtymässä? Olikohan tää nyt kuitenkaan ihan viisas idea...

Ei auta; leuka ylös ja kohti uusia haasteita. Nyt on liian myöhä perua. Move out of your comfort zone. You can only grow if you are willing to feel awkward and uncomfortable when you try something new. Eka tapaaminen on sovittu ja koe-esiintyminen olisi joskus kuun lopussa. Paniikki ja härtslaagi. Ei oo nimittäin yksi tai kaksi kertaa kun olen luokan edessä yhtäkkiä kokenut brainfreezen ja unohtanut omat askeleet ja olen tähän mennessä ohjannut aina vain yhden tanssin kerralla.

Googlasin ihan hullun lailla vinkkejä tulevaan, ja tässä oiva kokoelma. Kuten arvata saattaa tunnelmat ovat hiukan kaksijakoiset. Samaan aikaan tosi kivaa ja aivan kamalaa. Itse itseäni vakuuttaen, etten kuolla kupsahda silkasta kauhusta.

1) Try to seem like you have your shit together. Joo, ole rohkea. Teeskentele, ellet ole. Kukaan ei huomaa eroa. (paitsi jos kädet tärisee niin, etten saa painettua ipodia päälle) Onneksi musiikki vie mukanaan, yleensä.

2) Ole ohjaaja, eli; Don't start following a really convincing student in the front row.  Buhahaha. Mun zumbainspis opettajani, guruni, on aina tunnilla, kun harjoittelen uusia juttuja. Teen just tota. Seuraan häntä välillä ja ihmettelen miten hän näyttää pal paremmalta kuin minä tanssiessaan, eikä oma kroppa taivu ollenkaan samalla tavalla, enkä pysty hyppäämään yhtä korkealle. Sitten, yhtäkkiä havahdun ja menen ihan lukkoon, brainfreeze. Missä mä olinkaan, apuaaa. Onneksi olen jo tottunut mogailemaan luokan edessä...

3) Hiukset. Jos olet ikinä katsonut yhtään zumbavideota, ne timmit yliruskettuneet naiset tanssii aina tukka auki. Kauheeta. Jos menen mille tahansa tunnille ja hiuslenksu katkeaa, se on katastrofi. Pidän siis jumppakassissa aina extra pinnejä ja lenksuja. Jännittää ihan tarpeeksi pirteässä ponnarissa, tukka ojennuksessa. Tukka silmillä, niska hiessä-combo olisi suuremman luokan katastrofi.

4) Look good and have fun. OWN it; It’s your class, do what makes you look good. If you look good, you’ll have fun. If you have fun, your students will too. Tämä on todettu useampaan kertaa. Siksi eri opettajilla onkin erityyliset tunnit, tanssit ja musiikki. Musiikki on se juttu. Jollei minua hymyilytä, ei hymyilytä muitakaan;) En oikein osaa sambata, joten en vahingossakaan aio sambata. Sekoan aina nopeissa kohdissa enkä välttämättä halua näyttää idiootilta. Ainakaan ekalla kerralla..

Tulen siis kaksi ensi viikkoa harrastamaan paljon, ja taas paljon, olohuoneessa tanssimista. Osa musiikistakin on vielä hakusessa, sillä jokaisessa omassa biisissä pitää olla se juttu. iTunes on kovassa käytössä. Helmiäkin on löytynyt. Lainaan toki jo olemassa olevia tansseja muilta ohjaajilta ja osa musiikista on sellaista täytebiisikamaa;). Kaikkea en lähde kehittämään itse. Silloin olisin soseessa. No, soseessa olen kyllä nytkin. Onneksi olin jo valmiiksi ilmottautunut uuteen zumbakoulutus-sessioon. Se on nyt perjantaina. Ehkä saan sieltä hurjasti itsevarmuutta ja ideoita. Wish me luck. Sitä tarvitaan.

Täytyy viedä rekrytoida muutama tuttu tunnille, että sieltä löytyy edes ystävällisiä naamoja yleisön joukosta. Turvaksi.

Tataa! Zumbaaa! hehheh

PS ja mitä mä laitan päälle?!

Kaikkitietävä Kroppa

Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka on luonnostaan laiha. Unohdan usein syödä. Raskausaikana kuljin skinnyfarkuissa ja vatsani oli söpö koripallo. NOT. Buhahaha.

Vitsit vitsinä. Ennen ajattelin näin: aerobicit on amatööreille;) Mun ei tarvitse, enkä jaksa. Mieheni huhki salilla, minä olin sitä mieltä, että pidä ittes kunnossa.(olen edelleen samaa mieltä) En silti tuntenut minkäänlaista tarvetta lähteä itse urheilemaan. Enkä lähtenyt. No, toisen lapsen jäljiltä on sitä söpöä baby fattia sitten muistona. Olen tainnut aiemminkin mainita;) Toisaalta, jos minua on enemmän, sehän on vaan aivan fantastista;)

Olen aina vastustanut dieettejä enkä tee uuden vuoden lupauksia. Kokeilin silti vuosia sitten karppausta, jossain tilapäisessä mielenhäiriössä. Lihosin melkein kaksi kiloa viikossa, olin ummettunut ja pirun kiukkuinen. Kiitos ei, kroppani ei mennyt ketoosiin vai-mikä-se-nyt-oli. Never again. Kerran olin lentoemodieetillä kokonaiset neljä päivää. Silloinkin oli jotenkin huono olo ja otti pattiin. Koko ajan. Kai jotain nestettä lähti ja paino tuli sitten kahdessa päivässä takaisin;)

Lähinnä ärsyttää se, miten hemmetissä kroppa voi tietää mitä syön? Jos ihan salaa, illan pikkutunteina mussutan pari riviä suklaata tai ohimennen, ihan ajattelematta, otan pari keksiä?!? TOD ärsyttävää. Missä vaiheessa tulee siihen ikään,jolloin pitää alkaa vähän katsoa mitä syö. Kapinaa! Liikun säännöllisesti, mutta sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. mur. Kun puhun jonkun tosi hoikkelin sportin kanssa, tajuan sen entistä selkeämmin; nääkin tyypit vahtii syömisiään, jotkut ihan haukkana. Vaakaan on joillakin aivan fanaattinen suhde. (Myös usein juosta jolkottavat kymmeniä kilometrejä viikossa.) Siis häh, eikö kukaan voikaan syödä koko ajan mitä huvittaa lihomatta? Voihan Vimpele. Ja eiks nää ookaan niitä luonnostaan laihoja?

Miksi ruokatottumuksiin ja vartaloon pitää kiinnittää niin paljon huomiota? Miten tähän on tultu? Eiks ihminen voi vaan nauttia? Kaipaan kroppaani täysin huolettomasti suhtautuvaa 25-vuotista minääni!Ärsyttävää pingottamista nykyään koko juttu. Ja huijauksen makua. Minun mielestä ihmisellä pitäisi olla joku ennalta sovittu koko, jossa olisi itsellään hyvä olla, ja jossa pitäisi pysyä ikään ja olosuhteisiin katsomatta. Mitäköhän se Eeva on aikoinaan tehnyt, jotta me, erityisesti naiset, ansaitsemme tämänkin vitsauksen?;)No, onhan kaikilla se oma koko, sen eteen pitää vaan tehdä työtä. EPISTÄ!

Kaiken tämän kiukuttelun jälkeen, jouduin katsomaan totuutta silmiin ja luovutin. Ennen joulua tsemppasin ruokailujeni suhteen ja söin vähemmän makeaa ja hiukan pienempiä annoksia. Ja kappas, pari ärsykekiloa tippui, vielä aika helposti. Hiljaa olen ajatellut, että se pre-baby body olis ihan kiva (tai edes se between babies body), mutten ole tehnyt asialle mitään. Sitten tajusin, että jos vähän kattoo mitä syö, se toimiikin! Nyt harmittaa, etten aiemmin kokeillut. Itsepäisyydestä kärsii koko kroppa. Tämänkin hurjan testin piti lähteä itsestä. Olen kypsynyt henkisesti.

Minimaalisilla muutoksilla sain minimaalisen tuloksen, mutta sellaisen hivenen kevyemmän olon ja hyvän mielen. Viinistä en luopunut, enkä viikonlopun muista paheista;) Voisi ottaa tavaksi syödä viikolla terveellisesti? Vanha ihana paljettihamekin sujahti päälle, kun jäsenyyteni alavatsaklubissa pieneni.

Ehkä tähän kypsään aikuisuuteen kuuluu se, että joitakin yleismaailmallisia sääntöjä noudattamalla saa myös tuloksia;) Hauskaa Viikonloppua!

Tataa!

PS kahdenkymmenen vuoden jälkeen harjoittelen taas Vanilla Icen tanssiliikkeitä neonkeltaisessa topissa...Miten se running man:kin sujui ennen jotenkin helpommin, eikä minua muistaakseni 90-luvulla hyppypyörähdyksissä huimannut;)

Vastaiskuun!

Tää elämä on ollut yhtä ruikutusta. Nyt se loppuu.(ruikutus, ei elämä) Aurinko paistaa, sää on kirpeä. Aamuisin siinä 7-8 aikaan, lämpötila on alle kympissä, jossain viiden ja seitsemän asteen hujakoilla, mutta kiipeää iltapäiväksi kahteenkymppiin. Kerrospuetaan ihan jengissä.

Minä nautin. Ah, vihdoin saa käyttää saappaita, ballerinoja ja isoja villatakkeja. Suomessa ostin villatakit seuraavin kriteerein; onks tää liian kuuma sisällä? Näkyykö helma urposti takin alta? Maxivillis olis ihana, mutta millon sitä käyttäisi? Meneekö rapaan? Ovatko hihat liian paksut, tuleeko slimmatun takin alla tönkkö olo? Täällä mikään noista argumenteista ei ole validi, takkia kun ei villatakin päälle tartte laittaa. Jippijau!

Pakkopysähtymisen ja sairastamisen jälkeen elämä näyttää aika hyvältä. Minä taas näytän aivan kauhealta. Ihon kelmeä sävy on onneksi matkalla tuttuun kalpeaan, mutta juurikasvut ja ihon ohuet juonteet ;) oikein tunkevat framille. Lääkärissä käynnistä se alkoi; sain lääkekuurin ja jouduin erinäisiin verikokeisiin, osa ihan normia, perussettiä. Tulen myös saamaan pari piikkiä, eli rokotteita menossa vanhaksi. Milloin muuten tarkistit omat rokotteesi?

Tuumasta toimeen; nyt on varattu kasvohoito, kampaaja, hammaslääkäri jne. Ripsiin tummaa, hiuksiin kiiltoa, itseruskettavaa peliin ja eiköhän tästä väsyneestä räähkästä vielä ihan salonkikelpoinen saada;) Vuosihuoltoviikot edessä. Aion myös syödä kevyemmin, ainakin seuraavat 5 tuntia;) ehkä. Voi kun sitä ihan normipäivänä muistaisi miten onnellista on olla perusterve. Se ei loppujen lopuksi ole mikään itseisarvo.

Vaarallista on muuten myös olla ihan mökkihöperönä kotona; tässä vaiheessa on mennyt keittiön verhot ja tuolit uusiksi, makuuhuone kaipaa uutta isoa peiliä, tv-huone uusia tyynyjä jne. Olen myös saanut paljon aikaan; papereita on mapitettu, tasoja siistitty, siivottu, pyykätty, googlailtu hotelleja ja matkakohteita ja katsottu monia vanhoja valokuva-albumeita;) Tilasin myös uusia zumbavaatteita, sehän on vähän niinku urheilua;)

Uuteen työprojektiini kuulu mm crossfit valmentajien tapaamisia, joten yritän senkin takia päästä normi energiatasoon kiinni;) (suhteellisen timmiä porukkaa..)vatsa sisään, selkä suoraksi, rinta ja peppu ulos, pirteä ilme, vai-miten-se-nyt-meni? Tällä hetkellä turvaudun vielä meikkipurkkiin ja poskien nipistelyyn;)

Keskiviikkona kokeilin vanhaa hyvää broadway tanssituntia, mutta syke hyppi välillä ihan pilviin. Ei hyvä. Huomenna aion taas uskaltautua ohjaamaan, vuorossa aina kiva Waka Waka , Gipsy Kingsin salsa on harjoittelun alla. Musiikki antaa mieletöntä voimaa!  ja Gipsy Kings vie minut aikamatkalle opiskeluaikoihini ulkomaille, pieneen baariin, jossa me salsattiin espanjalaisten kanssa ihan hulluna. Jalka siis vipattaa, eli mennään vaikka hissutellen, mutta pää hajoaa, ellen pääse liikkumaan.

Pysykää terveinä!
Tataa!

Se hetki, kun saa SIIVET

Jokainen, ikään, kokoon, sukupuoleen ja rotuun katsomatta tarvitsee onnistumisen elämyksiä. Niitä upeita mittaamattoman arvokkaita hetkiä, jolloin tuntuu siltä, että kohoaa hiukan maan pinnan yläpuolelle.

Minä sain siivet lauantaina; ei, en uutena Victoria's Secret Angelina(hehheh), vaan löysin itsestäni uuden ulottuvuuden. Onnistuin.

Astelin neonkirkkaat vaatteet päällä leuka pystyssä zumbatunnille, muutaman viikon tauon jälkeen. Energiaa oli kuin pienessä kylässä. Ohjaukseni meni ihan nappiin! Tuntui siltä, kuin minut olisi luotu siihen hommaan. (niin, no, ainahan minä olen tykännyt määräillä;), mutta tämä oli kyllä adrenaliinin huippu.) Hymyilin jopa, ja lauloin mukana! Sain tästä onnistumisesta aivan mielettömän lisäboostin koko loppupäiväksi. Ja motivaatiota kehitellä uusia koreografioita, joita saan taas sitten testata tunnilla. Kiitos!

Enpä olisi vuosi sitten arvannut, että vedän ihailemani ohjaajan tunnilla oman koreografian, tai,että alunperin vitsinä ajattelemani tutkinto tuli tehtyä ja se antaisikin tällaista haastetta ja iloa. Ja vielä se, että tutkinnon jälkeen tein asialle jotain, enkä jäänyt kotiin istumaan. Tuntuu toki hurjalta toimia oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja vieläpä onnistua siinä. Lisään tähän vielä tämän; muutama vuosi sitten taistelin kuntosalijäsenyyttä vastaan, mutta eniten taistelin ryhmäliikuntatunteja vastaan, sillä mikään ei ole kamalampaa kuin se, että täytyy olla tiettyyn aikaan jossain. En pysty. Minä urheilen silloin kun minä haluan. Millään tunneilla en ainakaan käy.;)

Myöhemmin lauantaina lupasin lapsille, että katsotaan Katy Perry-elokuva. Joo, tätäkään en olisi uskonut tekeväni. MUTTA ihan samalla tavalla kuin pienet tyttäreni, istuin sohvalla silmät suurena, kun KP esitteli muffinssi-, tikkari-, kakku- ja candycane-asujaan ja valmistautui konserttiinsa. (toki olen fani) Ja kun hän nousi yleisön kiljuessa lavalle, kihosi minullekin vedet silmiin. Esikoiseni hyppäsi sohvalta tanssimaan ja voi sitä riemun määrää, kun elokuvan viimeisenä kappaleena soi Firework. Oli aivan mahtavaa seurata pienten tyttöjen ihailua ja intoa, laulamista ja tanssimista. Taisin siinä samalla luvata konserttireissun..."Kato Äiti, kato mun jalkoja! Kato miten mä osaan!" Ja millä riemulla he hetkuttivat pieniä peppujaan kädet nostettuna ilmaan!Ihania ovat.

Olin niin mukana heidän riemussaan. Mietin siinä, miten onnellisia ja huolettomia pienet lapset ovat. Miten innostus ja ilo tulee helposti. Silmät säihkyvät. Olen itsekin onnekas, sillä olen löytänyt jotain sellaista, joka antaa minulle pelkästään positiivista energiaa. Olen ihan täpinöissäni. Innostun. Uskalsin toteuttaa sen, joka kiehtoi, mutta tuntui pelottavalta. Toivottavasti lapsetkin saavat riemun ja onnistumisen tunteita koko elämänsä ajan, kaiken muun keskellä. Löytävät sen "oman juttunsa", joka tuottaa mielihyvää.

En väitä, että zumbaohjaus on minulle ikuisesti "se juttu", mutta just nyt tuntuu aika kivalta tässä ruuhkavuosien keskellä, äitinä, yrittäjänä ja vaimona kokeilla jotain sellaista, joka on erilaista, ja täysin uutta. Hienoa huomata pystyvänsä, vaikka epäilyttikin. Olin rohkea. Se kannatti.

Ehkä zumba vaihtuu tulevaisuudessa golfiksi,katupyöräilyksi tai vaikka maalaamiseksi, mutta tällä hetkellä zumba on kivointa. Kun boogasin Fintelligensien tahdissa, hymyilin kuin puuhevonen kuutamolla.

Tataa!

ps seuraavaksi Waka waka, Shake Senora tai Smooth Criminal remix merenguena..

Stressi

kuva lainattu

Koen stressiä. Stressi aiheuttaa sydämentykytyksiä ja hermostuneisuutta, ärsytystä.

Toisaalta, stressi auttaa venymään parempiin suorituksiin ja antaa parhaimmillaan siivet. Stressin selättäminen käy onneksi nopeasti, sillä olen pragmaattinen ja jollain tavalla inhorealistinen. En kestä sisällä vellovaa negatiivista energiaa kovin kauaa, enkä voi mennä huonotuulisena nukkumaan.

On turha hakata päätä seinään, jos asiat eivät toimi tai niihin ei tule muutosta. Vielä turhempaa on hermostua asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa.

Eräs vanha esimieheni neuvoi minua aikoinaan suoranaisessa hermo-loppuu-tilanteessa näin: Olet kärpänen. Lennät päin ikkunaa, kohti auringonvaloa, kerta toisensa jälkeen. Kukaan muu ei huomaa, eikä välitä,  kuinka läkähdyksissä laskeudut välillä ikkunalaudalle lepäämään. Sitten, aloitat taas lentämisen päin ikkunaa. Sinä olet tuo kärpänen, siinä ikkunalaudalla, läkähdyksissä. Sinun kannattaa nyt lennellä ympärillesi ja yrittää toista ikkunaa, avointa ovea tai muuta pakokeinoa. Muuten et enää nouse siitä ikkunalaudalta. Löydät avoimen ikkunan varmasti, ja sitten olet VAPAA!

Kiva tarina, mutta lensin päin sitä ikkunaa vielä aika monta kertaa, kun en myöskään osaa antaa ihan helposti periksi, jos tiedän olevani oikeassa. Löysin kuitenkin ajoissa avoimen oven ja kun se löytyi, lensin vauhdilla vapauteen. Nyt en enää kärpäseksi ryhdy. Se on niin nähty.

Viime lauantaina koin stressin voimaa antavana. Oli aika kajauttaa zumbasalissa Fintelligensin Boogie. Sormi tärisi, kun napautin iPodin päälle, mutta kun kappale alkoi, kasvoille nousikin hymy ja jalka nousi pikkunuhasta huolimatta. Tästä se lähtee!

Nyt vaivaa vallaton pikkustressi. Miten pakkaan tulevalle työmatkalle mahdollisimman vähän, samaan aikaan kivaa, mukavaa ja muodikasta? Värikoordinoin, jotta kaikkea on perillä helppo yhdistellä. On niin paljon helpompi suunnitella asut kotona ja perillä seurata suunnitelmaa, kun muuta ei ole. Oli fiilis aamulla mikä tahansa. Seuraavat päivät menevät siis suunnitellessa, työnteossa, matkakuumeessa ja pakatessa (yäk).

Tämän kirjoittaminen auttoi stressiin ja pieneen potutukseen. Sivutuotteena sain verenkierron ansiosta kauniin punan poskille;) Always look on the bright side of life!

Tataa!

Wannabe sporttikissa halvauksen partaalla

Ajelin kotiin jumpasta tukka hulmuten ja ajattelin, että elämä on välillä aika suffelia. Zumba antaa siivet? Jos alkaisinkin käydä tunneilla joka päivä? hehheh. Ihan kuin olisin postannut samanlaista vimeksi, taitaa sporttaus-versus-löhöily olla jotenkin pinnalla.

Urheilu on ihan kivaa. Haluaisin olla juoksija, mutten ole. Olen kyllä välillä yrittänyt, mutta joku on tunkenut lenkkareihini sementtiä. Mokoma tonttu. MidNight Run oli viime vuonna mahtava, ja olen koonnut tiimin mutajuoksuun, joten yritän kyllä kehitellä aina jotain juoksuteeman ympärille, vaikkakin kerran vuodessa. Mutajuoksusta siis lisää tuonnempana.

Uusin ihastuksen kohteeni on jazzahtava broadway tanssitunti. Kyllä. Mieheni saa puistatuksia, kun hyräilen All That Jazz tai Anything Goes ja huiskautan päälle jazzhands tihihihi. Ah musikaalit, ah dorka minä.)

Jospa olisinkin kotiäiti ja päivät olisivat ns omaa aikaa, SITTEN kävisin varmaan urheilemassa joka päivä? Buhahaha. Tästä asetelmasta on siis hyvä lähteä nolaamaan itseään oikeiden sporttikissojen eteen. Niiden koneiden, joilla on kymmenen vuotta tanssiopettajan kokemusta eri tyylisuunnissa....Tää on just tätä.

Zumba on siis edelleen pop ja oman ekan koreografiani syyni on tänään illalla ja olen halvauksen partaalla. Oikeasti. On vähän hankala hengittää. Mietin kuumeisesti pakokeinoa...

Viimeiset viikot olen enimmäkseen joko vältellyt lemppariohjaajan kanssa juttelua tai koko tuntia, mutta nyt on katsottava totuutta silmiin. Muuten suoritin sen certifikaatin ihan turhaan, eikö? Lähden pian työmatkalle ja missaan tunteja, joten astelin tilapäisessä mielenhäiriössä, rohkeana, luokan eteen ja kysyin onnistuisiko se yhden biisin ohjaus? Vastaus oli innokas kyllä ja tänään illalla pitäisi näyttää mitä on tulossa, lauantaina ohjata. Herravarjele. Sydän hakkaa, jännittää, happi loppuu.

Kappaleena toimii Fintelligensien "Mikä boogie", joten oma hymy on takuuvarma. Askelkuvio on suht valmiina, muistan jopa missä järjestyksessä mitäkin tehdään. Tietysti kehitin oman koreografiani, vaikka valmiita kappaleita askelineen olisi ollut tarjolla, joten on tässä ollut opettelemista. Lapsilla on ollut erityisen hauskaa, kun olen hillunut olohuoneessa, välillä yöpaidassa, ipad lattialla, tapaillen askelia.

Kunpa osaisin ohjata kunnolla; se onkin tässä vaikeinta, muistaa antaa ajoissa käsillä ohjeita mitä on tulossa.

Wish me luck, tästä ei voi enää perääntyä. Jos menee ihan poskelleen ja räjähdän nauramaan, onpahan lauantaihin asti aikaa harjoitella ja sitten mokailla niiden jo tuttujen ihmisten edessä uudestaan;) Ja jos tulee joku totaalinen paniikki ja black out, sillekään ei voi mitään. Tätä ei voi ottaa kauhean vakavasti, vaan tämän pitää olla hauskaa. Vaikka väkipakolla.

Tataa!

ps miksiköhän sitä laittaa itsensä likoon ihan tahallaan mukavuusalueensa ulkopuolelle? Eikö jännitystä löytyisi muualtakin? Vai onks tää sitä itsensä kehittämistä;)