Omasta mielestäni olen terve kuin pukki, mutta kun lääkärit ovat toista mieltä, alkaa sitä huolettomampikin hulda herätä ajatukseen, että nyt kaikki ei sitten olekaan kunnossa.
Olen sellainen tyyppi, joka ei turhaan lääkärissä juokse. Minulla on kaksi flunssaa vuodessa ja ne kärvistelläään käsikauppalääkkeiden avulla kotona. (kuten juuri nyt) Jos kolottaa, mutta pystyn hoitamaan asiani normaalisti, viittaan kintaalla ja jatkan menoa. Kolotuksineen kaikkineen.
Nykyään, oireiden googlettaminen on erityisen mukavaa ja helppoa; ehkä yksi syy miksi päädyin varaamaan itselleni lääkärin. Se meni suurinpiirtein näin: lääkäri ohjasi neurologille, neurologi pelotteli kuoliaaksi, lähetti kardiologille, toiselle neurologille, erinäisiin tutkimuksiin ja kattaviin verikokeisiin. Että sillä lailla. Tässä vaiheessa huolettomuus muuttui huoleksi.
Muiden tutkimusten lomassa, jouduin aivojen ja niskan magneettikuviin. Kokemus, jonka olisin mieluiten jättänyt kokematta. Ahtaanpaikankammoiselle erityistä herkkua. Kidutuslaite oli varmaan jostain 70-luvulta. Ei kuulokkeita ei valoja, pelkkää ahdistusta ja hemmetin kovaa ääntä. Palautteena; synnytän kolmoset ilman kivunlievitystä ja joku saa samalla rassata muutaman juurihoidon, mutta takaisin en mene. Nyt tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu.
Luulin, että kun makaan siellä putkessa, koen varmaan suuren valaistuksen, ajattelen syntyjä syviä, teen suuria lupauksia miten muutan elämäntapani ja kuuntelen kroppaani, hellin sieluani, rauhotun, ommmm, inner piece, namasteeee, ja kaikkea muuta tosi spirituaalista ja rauhottavaa. Tosiasiassa selvisin putkesta hengissä vain ja ainoastaan ajattelemalla lapsiani, sitä, miten he leikkivät yhdessä, sitä miten me illalla leipoisimme pipareita, miten halaisin kaikkia enkä huutaisi kenellekään(!). Ja sitä, että selviän tästä, Mind over Matter, tämä tutkimus on tehtävä, jotta pääsemme rajaamaan ulos pahimmat vaihtoehdot.
Ei siis kovin syvällistä, pelkkää selviytymistä.
Olen siitä onnekas, etten ole joutunut miettimään vakavia sairauksia ja sairastumista montaakaan kertaa. Ja mikä on tullut minulle suorastaan yllätyksenä, on tyyni suhtautumiseni asiaan. Olen kylmän faktuaalinen ja sopivan epäuskoinen. Etukäteen ei kannata huolestua tai sairastaa, ehdin sitten myöhemminkin, jos on tarpeen. Ja perinteinen; näin ei voi käydä minulle;)
Tässä on nyt kuitenkin pakko tunnustaa, että itku tuli monta kertaa. Suurin ahdistus tuli siitä, etten näkisi lapsieni kasvavan. Vetäsi vähän hiljaiseksi. Viikot tuntuivat pitkiltä, halusin vaan tuloksia. Oli mitä oli, me selviäisimme tästä. En halunnut kertoa kenellekään mitään, paitsi muutamalle läheiselle. En kestä ihmisten spekulointia, enkä draamaa, yhtään. Oli ihan tarpeeksi vaikeaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, vaikka teki mieli huutaa peloissaan.
Inhottavinta oli puhua asiasta ääneen, mutta olihan minun jotenkin pakko selittää miksi tarvitsin sijaisen, toistaiseksi, ohjaamalleni tunnille.(Tässä myös syy, miksen kilpailuviettisenä juossut Night nation run:issa, vaan hölköttelin ja kävelin ihan rauhassa)
Mietin pitkään kirjoittaisinko edes asiasta mitään tänne, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä asia pysäytti ja vaivasi. Kuten eräs lääkäri minulle sanoi; sinun olisi pitänyt tulla minun luokseni 20 vuotta sitten. Olen 99,9% varma, ettei sinussa ole mitään vikaa, mutta, kun olemme Amerikassa, joudun teettämään sinulla kaikki nämä tutkimukset.
Monta kokemusta rikkaampana siis, ehkä hiukan viisaampana ja tiedostavampana jatketaan joulun odotusta ja valmisteluja. Innostunein odotuksin kohti uutta vuotta!
Wake up. Kick ass. Be kind. Repeat. Näillä mennään.
Tataa!
PS ja sitten taas toisaalta, on erittäin hyvä, että täällä tutkitaan kaikki kauheimmatkin vaihtoehdot ihan tosissaan. Eipä jää kysymyksiä ja spekuloitavaa. Kyynisempi voisi sanoa, että tämä on vain vakuutusyhtiöiden mahdollisuus taas laskuttaa aivan järkyttäviä summia...
