Movie Time

Kuva lainattu

Pitkä viikonloppu edessä. Maanantaina Memorial Day. Tai, no, valtionkonttorit ovat kiinni, muuten arki luistaa ihan normaalisti. Mieheni lähtee Yosemiteen miesten extremereissulle, roikkumaan henkensä kaupalla zipline, vaijeriradalle, minä nautin rauhasta. Aion katsoa jonkun hyvän draaman nessut vatsan päällä, herkkuja käden ulottuvilla. Olispa irtareita. Täällä on tyydyttävä jäätelöön ja kekseihin. Amerikkaiset karkit ovat ihan kauheita.

Vähän hotsittaisi tämä, Impossible, mutten tiedä uskallanko. Pelkään näkeväni kauheita painajaisia ja tapaus on vielä tuoreessa muistissa, siellä oli monia tuttavia. Ainoa syy miksi voisin katsoa tämän on se, että perheen tarinalla on onnellinen loppu. Jos tuota sanaa nyt voi tässä tapauksessa edes käyttää.

Tänään iltapäivällä menemme porukalla katsastamaan Epicin 3D versiona. Oikein ensi-iltaan. Lapset ovat aivan täpinöissään ja no, näyttäähän tuo aika kivalta aikuisellekin;)

Sunnuntaina HBO tv ensi-iltansa saa myös Behind the Candelabra. Cannot wait!! Liberace on kaikkien glitterdiivojen kantaisä. Elton John, Madonna, Lady Gaga you are copycats. And I quote: "Too much of a good thing is wonderful"

Tarkoituksena olisi myös hiukan urheilla ja hoitaa rästiasioita. Toivon myös, ettei lämpötila kohoa neljäänkymppiin. Meidän pikkuinen tippui koulun ziplinelta ja mursi kyynärpäänsä. Kipsi kädessä ei paljon uida. Meni suunnitelmia uusiksi jo ihan tarpeeksi. Nämä ziplinet ovat meillä näköjään nyt kovassa huudossa. Ujo toivomukseni olikin miehelle, ettei hän nyt sitten rojahda mistään alas. Siinä menisi muutakin kuin kyynärpää.

Turvallista ja mukavaa viikonloppua,
Tataa!

PS meidän kymmenen vuotis hääpäivämme lähenee kovaa vauhtia. Löysin aika ihanan lahjan ja aion käyttää rauhallisen ajan hyväkseni myös sen suhteen. Lisää tuonnempana.

PPS katsoin eilen illalla sen the Impossiblen. Puolen tunnin, ja kahden nessun, jälkeen meinasin antaa periksi. Katsoin kuitenkin loppuun, ihan tursakkeena. Leffassa ei mässäillä, mutta kuvataan realistisesti ihmisten tuska, epätoivo ja kaaos. Vajaan kahden tunnin jälkeen istuin sohvalla jähmettyneenä tuijottaen lopputekstejä. Olo oli tyhjä. Sitten hiivin kiitollisena katsomaan nukkuvia lapsiani. Onneksi olin äänittänyt Fashion Policen ja sain ajatukset nollattua Joan Riversin seurassa ennen nukkumaanmenoa.

Leffaraati

Perjantaina karautimme jo tapamme mukaan ulos syömään. Tällä kertaa testasimme Islands- Hawaii henkisen fine burgers and drinks- paikan. Toimi meille. Me aikuiset otimmekin drinksut ja hirmuiset burgerit. Ja joo, minä olen just se tyyppi, joka aiemmin tuhahteli järkytyksestä, kun amerikkalainen veti hupparissaan ruoan aikana jotain tomcollinssia. Ei yhtään ruokajuoma. Suorastaan sivistymätöntä! Nyt syön kylmän viileästi fajitakseni huuhdellen sen alas margaritalla, tai niin kuin viime perjantaina, long island ice tea:lla. Huppari ei ollut päällä. Vielä.

Siellä ravintolassa minut valtasi suuri onnellisuuden tunne. (liekö tuhdilla jääteellä ollut osansa asiaan)Katselin perhettäni siinä loosissa; lapset vitsailivat toisilleen, värittivät tohinoissaan, mieheni jutteli niitä näitä. Joo, tää on just tätä. Ihanaa, yksinkertaista perhe-elämää. Kaikki, mitä eniten rakastan löytyy tämän pöydän äärestä, ajattelin. Ja sitten katseeni kääntyi vanhaan pariskuntaan, jotka tapittivat meitä silmä kovana. Nyökyttelivät, puhuivat meistä hymyillen. Taas tuli mieleen se, kun yksi vanhempieni tuttu sanoi huokaillen; Kun lapset on pieniä, se on elämästä parasta aikaa. 

Apuva. Juuri tästä ajasta kertoo myös This is 40, vaikka siinä keskitytäänkin enemmän parisuhteen tilaan ja pohdiskeluun. Erityisen mielenkiintoista leffan taustassa on se, että naispääosan esittäjä on naimisissa elokuvan ohjaajan kanssa ja elokuvan lapset ovat heidän yhteisiä lapsiaan. Moni lasten keskinäinen kohtaus onkin täysin improvisoitu ilman käsikirjoitusta, varsinkin kuulemma kinastelut. Ilmankos;)

Universaaleja on miesten tavat ja pariskuntien haasteet. Odotin kevyttä komediaa, sain paljon monipuolisemman, aika pitkän (!) ja osaksi liioitellun tarinan heistä kahdesta ja läheisistään. Ei ihan yhtä kivuliasta kasvua kuin Sydän karrella. Take it away Carly! ottaa aina sydämestä ja toi laulu on yksi parhaista. Silmä ei pysy kuivana edes tuota musiikkivideota katsoessa. Timeless. Järkyttävän hyvä. Tuo leffa täytyy katsoa vähintään viiden vuoden välein.

Takaisin leffaan This is 40; ääneen saa nauraa. Harmi, ettei juttu kantanut itseään ihan loppuun asti, vaan menetti otteensa jossain puolivälin jälkeen ja alkoi häröillä. Tod katsottavaa silti ja suosittelen lämpimästi. ****

Zero Dark Thirty, Osaman metsästys ja tappo, on nyt sekin katsottu. Jessica Chastain on hyvä ja jopa aika uskottava. Bravo. Elokuvassa kiehtoo eniten se, että tämä naisagentti on oikeasti olemassa ja toimii edelleen aktiivisesti kentällä. Minua huvitti miten aina, kun tilanne kävi vakavammaksi, hiuslisäkkeet lyhenivät. Joissakin kohtauksissa näytti olevan vaan oma tukka päässä. Ja mikä virheetön iho. Mieheni pyöritti päätään; kaikkeen sinä kiinnitätkin huomiota. No, tietty! Actionia, väkivaltaa, välillä vaikea katsoa, mutta oikein laadukas leffa ja hieno casting. Pitkä. Muistaakseni joku 2h40min. Silti ****

Mukavaa pääsiäistä. Täällä pääsiäinen ei tunnu missään, paitsi kasvavana suklaansyöntinä;)Keväthangille halajaa mieli ja ruumis.

Tataa!

PS täältä ei saa ostaa suklaisia yllätysmunia!joku lapsi vielä söisi koko yllätyksen ja siitähän riemu repeäisi, tai siis law suit. Eli, yllätysmunat täytyy tehdä itse. Muoviset ontot munat täytetään omilla jutuilla. Übermälsää. Ei kindereitä, ei mignoneita. Kostoksi ostin pari kiloa muita suklaita. Joo, pari kiloa. Houston, we have a problem.

Omituisia mielleyhtymiä, Lepakkomies

Pitkän maanittelun jälkeen lähdin katsomaan uusinta lepakkomiestä elokuvateatteriin. Se Coloradon massamurha aiheutti tiettyä kitkaa tossuissa.

Lapset hoitoon ja menoksi. Ainiin, tämä ei muuten ole täällä mitenkään normi. Kuten tässä edellä mainitussa ampumajutussa, kuolleiden joukossa oli myös kuusivuotias tyttö; siis Batman-The Dark Knight Rises-elokuvan ensi-illassa! Kyllä. Olin muutama vuosi sitten tosi järkyttynyt miten ihmiset tuovat toimintaelokuvien ja trillereiden yönäytöksiin vauvoja ja taaperoita sylissään. Enää minua ei järkytä täällä lähes mikään...Hulluja nuo roomalaiset....

Leffateatterin edessä oli poliisiauto, olisin ottanut konstaapelit mielellään sinne meidän teatterin oven eteen päivystämään. Metallinpaljastimia on täällä joka paikassa, miksei myös leffateattereissa, jos hulluja kerran piisaa?

No, siellä me sitten oltiin, alkuillan näytöksessä, noin kymmenen muun kanssa. Olin ihan kärppänä. Pälyilin muita ihmisiä koko elokuvan ajan. Jos joku käveli sisään tai ulos, koko kroppani jännittyi, olin valmiina heittäytymään lattialle, juoksemaan karkuun, kopauttamaan kännykällä, kiljumaan, you name it. Lippalakkipäinen poika-parka, joka istui edessämme; aina kun hän teki jonkun liikkeen, kuikuilin istuimien välistä tarkistaakseni, mitä teki, ottiko lisää karkkia vai mitä räpelsi...

Leffa sinänsä oli yllättävän hyvä, paitsi, että siinä ollaan koko ajan pimeässä ja se on väkivaltainen, niskoja napsahti poikki aika monta kertaa. Suosin päivänvaloa ja perhosia;)vähän niin kuin Dr Seussin tarinassa; “In my world, everyone’s a pony and they all eat rainbows and poop butterflies.” hehheh.

Suurin yllätys tarinassa oli, että se oli koskettava. Michael Cainen näyttelemä Alfred oli paras, eikä kissanainenkaan huono ollut. Ja tässä, mikä jäi parhaiten mieleen; kun Foxin suunnittelemat futuristiset "tankit" valuivat pitkin Gotham Cityn katuja, minulle tuli aivan kamala koti-ikävä. Tankkien renkaiden (joo, yleensä niissä on telaketjut) painuessa nuoskalunta vasten kuului se ihana paakkuuntuvan lumen ääni. (keskityin lopputaistelussa siis olennaiseen) Aurinko paistoi, oli sellainen mahtava keväinen talvipäivän tunnelma. Lumihiutaleet leijailivat alas tuulen mukana. Tuli iso pala kurkkuun.

En tajunnutkaan mitkä kaikki asiat laukaisevat hurjan koti-ikävän. Tuli ikävä lunta, kotia, talvea, helmikuista aurinkoista pakkaspäivää jäällä. Jäätyneitä näppejä ja nenänpäätä, sitä tunnetta, kun on putsannut tuulilasin kiireessä työaamuna, kopauttaa harjan johonkin ja kappas, lunta valahtaa takin hihansuusta sisään ja sulaa käsivarren ihoa vasten paidan hihassa.

Kaiken kaikkiaan tämä leffassa käynti ei ollut kovin rentouttava kokemus. Jälkiaalloilla olin jotenkin melankolinen. Mieheni ei tajunnut yhtään. Nyt lopetat, sanoi. Pilaat kohta koko kokemuksen minultakin. OK, mutku mutku -  ei mitään muttia. Suomeen on päästävä talvella. Täällä ei ole ikinä edes kylmä.

Tataa!

Äimän käkenä

Uskallan väittää, että tunnen mieheni ja olen itsekin nähnyt jonniin verran muailmaa, mutta, nyt, täällä hänen kotikonnuillaan, jään välillä katsomaan häntä pitkään. Haluaisin huutaa, että tajuatko ollenkaan miten monimuotoisessa ympäristössä olet saanut kasvaa? Tämä mainos on hyvin kuvaava.

Ei tätä osavaltiota myöskään turhaan kuvailla sanoin; California, the land of fruits and nuts ;)hehehhee. Ei siis ihme, että mösjöö on aika viileä ja rauhallinen, ei turhasta hötkyile. On päässyt todistamaan jos jonkinlaista tallaajaa pienestä pitäen.

Toisaalta, hän hiljentyi ilta-auringossa kallion nokkaan eräänä juhannuksena noin kymmenen vuotta sitten Inkoon saaristossa ja sanoi; Now I get it. Pitää meitä suomalaisia aika onnekkaina puhtaine vesinemme, mökkeinemme, saunoinemme.

Palataanpa tänne; aina kun ajamme kohti San Franciscoa näemme tämän, The Flintstone house. Talo näkyy hyvin interstate 280 varrelta. En ikinä ehdi ottaa siitä kuvaa, mutta niska meinaa nyrjähtää, kun kuikuilen sitä. Usutan lapsiakin ihmettelemään ja joka kerta se vain säväyttää. Katso itse. Jonkun koti. Mutta osataan sitä muissakin osavaltioissa ;) Upea kokoelma avautuu tästä. Only in America

Toinen maamerkki, joka on aina yhtä jännittävä ja upea on Golden Gate bridge. Muutaman elokuvan nähneenä innostun siitäkin joka kerta. Kuvittelen James Bondin ja sen ilmalaivan keikkumaan sillan ylle;) ja ovat muutamat muutkin leffat hyödyntäneet tätä uljasta rakennelmaa propsina. Vähän aikaa sitten tajusin, että Presidio, niin kuin se leffa, on kuvattu sillan kupeessa, alueella nimeltään, kuinkas muutenkaan, Presidio. Tällaiset faktat esitetään minulle hyvin rauhallisesti, tyyliin, etkö tiennyt? Olen aivan täpinöissäni myös joka kerta mieheni kotikaupungissa, Los Angelesissa, missä olemme lomailleet reilut kymmenen vuotta. Innostus ei laannu.

Vähän aikaa sitten, juuri kun olin saanut taas yhden kyselytuntini pidettyä, bongasin kasinokyltin. Sen verran tiedän, että uhkapeli on Kaliforniassa laitonta. Siksi Las Vegas on rakennettu Nevadan puolelle. Miten täällä olla möllöttää yhtäkkiä kasino? Vastaukseksi sain kylmän viileästi: Must be Indian land.

Ja siis niinku mitä? Edessäni seisoi yhtäkkiä Paul Newman sinisine silmineen puoliverisenä apassina;) Sain onneksi tähänkin heti selityksen.
Intiaanireservaateissa, kuulostaa paljon jännittävämmältä, kuin mitä todellisuudessa kuulemma on,(täytyypä käydä pällistelemässä ja raportoida sitten)vallitsevat omat sääntönsä. Siksi esimerkiksi uhkapeli sallitaan. Eri vapauksia on myös esimerkiksi Alaskan eskimoilla; he saavat kalastaa valaita. Jaha. No tulipa sekin selväksi. Minusta tämä on hyvin jännittävää.

Suomen Lappi ja joulupukki, porot tupeksimassa murtsikkaladulla, Kaivopuiston vappu; valkolakit ja kymmenet tuhannet trenssit, juhannuksen yötön yö, vihdasta jääneet koivunlehdet paljaissa pepuissa juoksemassa kiljuen uimaan, hyttysparvet ilta-auringossa, pääskyset, jotka taituroivat veneen keulan edessä, lukemattomat järvet ja ABC asemat, elokuiset tummat ja lempeät kesäyöt, syksyiset rapujuhlat, räntäsateet, eukonkannot, kossu ja kaamos. Riittää sitä eksotiikkaa meilläkin. Vuoroin vieraissa ;)

Tataa!

ps taidanpa googlata lähimmän amish kylän;)

Hassut Pelot

Uuden kodin mukana tulevat uudet äänet. Illalla myöhään, kun kaikki muut jo nukkuvat, saatan kuunnella kuinka talo huokaa. Jonkun mielestä se on talon ystävällinen tapa toivottaa tervetulleeksi, mutta minua se vähän pelottaa. Saatan myös nousta vielä sängystäkin tarkistamaan että ovet ovat varmasti lukossa.

Jos olen yksin kotona, minua pelottaa iltapesulla se, että kun nostan pääni, takanani seisoo joku. En silti ole valmis vaihtamaan vanu-puhdistusmaito-kasvovesi-yhdistelmään;)

Jossain vaiheessa arastelin katsoa pimeällä auton takapeiliin liikkeelle lähtiessäni. Olin varma, että peilistä tuijottaisi kauhea sarjamurhaaja ja veitsen terä vain vilahtaisi yön pimeydessä. Urban Legends elokuvan ensimmäinen kohtaus aiheuttaa vieläkin väristyksiä.

Teininä, ja hiukan myöhemmin, katsotut kauhupätkät olivat tyhmiä. Mutta nyt olen yhtäkkiä joutunut niiden tapahtumapaikkoihin. Amerikkalaisen ison leffateatterin wc on ehkä pelottavin paikka ikinä. En voi ostaa isoa juomaa, sillä silloin voi joutua poistumaan kesken elokuvan käymään siellä. Sinne ei ikinä osu kenenkään kanssa samaan aikaan, iltaisin. Paikka on iso, kaikuva ja kolkko. Ovet ovat saluunan ovia, joissa on metalliset lukot ja isot raot. Paikka on kerrassaan kammottava. Kun pakon sanelemana joudun sinne, pelkään ihan oikeasti. Sieluni silmin näen, kun jonkun oven alta laskeutuu äänettömästi pari maihinnousukenkiä. Ylös en uskalla katsoa ollenkaan. Viereisestä kopista kurkkaa aivan varmasti se scream ukko. Hello Sidney.

Viimeisin epämiellyttävä kokemus tapahtui, of all places, day spassa(!)Olin värjäyttämässä ripsiäni. Kosmetologi, korjaan, esthetician, jätti minut pimeään aromatuoksuiseen huoneeseen myrkyt silmillä merenkohinaa kuuntelemaan. Sanoi vain poistuessaan, I'll be back in a few minutes. Ennen kuin ehdin sanoa kissa, hän oli poissa. Ensin iski paniikki. Apua, mihin hän meni, minkänäköinen huone tämä oli, mitäs jos alkaa kirvelemään, pitääkö huutaa apua, miten hän voi jättää minut tänne yksin?!! Hetken panikoinnin jälkeen nukahdin.

Heräsin säpsähtäen, mutten onneksi räväyttänyt silmiäni auki. Olinko edelleen yksin? Missä olinkaan? Hapuilin varovasti ilmaa, mutten tuntenut kenenkään läsnäoloa. There was no disturbance in the Force;) Huhuilisinko nyt apua? Oliko se esteetikko unohtanut minut? Inhottavaa. Kukapa nyt haluaisi maata yksin vieraassa paikassa pimeässä huoneessa pystymättä avaamaan silmiään..hui.

Makuuhuoneen ikkunamme ovat takapihalle ja pihaa ympäröi aita. Aita on sen verran korkea, ettei meille näe kukaan. Tykkään siitä, että voin herätä aamunvalkeuteen joten suosin hyvin ohuita verhoja. Tästä johtuen uusin kehittämäni pelko on se, että kun herään yöllä, valoverhon takana seisoo tumma hahmo. Voi hyvää päivää.

Ehkä pitäisi katsoa vähemmän elokuvia, lukea vähemmän dekkareita ja enemmän vaikka runokokoelmia;)

Tataa!

ps on muuten hauska vertailla pelkoja. Saa kuulla ihan uusia itselle omituisia juttuja, joita joku muu pelkää.(lohduttavaa) Onneksi en ole onnistunut adoptoimaan muiden pelkoja;)

På Bio

Anna-Leena Härkönen kirjoitti kerran leffoista; erityisesti sellaisista leffoista, joita ei tajua. Sellaisista, joita pitää seurata monella tasolla, monessa ajassa, takautumien kanssa. Taisi kolahtaa kotiin. Kuinka varmistinkaan mieheltäni, että olin varmasti tajunnut Matrixin ja Vanilla Sky ärsyttää minuakin vielä jollain tasolla.

Voin melkein väittää harrastavani elokuvia. Ja ihan amatöörinä, en ole koskaan käynyt yksin teatterissa. Joskus työmatkoilla olen miettinyt menoa, mutta tullut järkiini ja perunut aikeeni. Jotenkin minusta tuntuu, että kaikki(suomalaisittain) ajattelisivat, että "tolla ei oo kavereita", vaikka todennäköisesti kukaan ei edes huomaisi, että olen yksin. Parhaassa tapauksessa näyttäisin ihanan aikuiselta, joltain tyylikkäältä life coachilta. Hörppisin naisellisesti rooibos teetä ja söisin gojimarjoja ja olisin tullut katsomaan ranskalaista elokuvaa ja vaikuttaisi siltä, että olisin tullut viettämään omaa laatuaikaa; nauttimaan elokuvasta ilman keskeytyksiä? HMMMM, joo, ei tule toimimaan. Pälyilisin ympärilleni kuin orpo piru.

Käymme leffassa tosi usein ja valitsemme kutakuinkin vuorotellen illan flickin. Täällä ei muuten saa leffaan "sitä turvallista" paikkalippua ja minua inhottaa mennä edeltä. Pimeässä siristelen vapaita paikkoja ja kompastelen ison popcorntörpön kanssa; excuse me, Excuse me. Argh.

Immortals 3D on nähty jonkin aikaa sitten.(väkivallalla ja verellä mässäilyä, mutta pukusuunnittelijalla oli huumorintajua. Repeilin jumalien päähineille oikein olan takaa. Siitä ** ) Happy Feet Two 3D oli hauska(***), tosin hiukan liian pitkä ja aiheutti nelivuotiaalle "tailfeather shaking"-kohtauksen, joka on muuten hauskuttanut vielä kauan leffan jälkeenkin. Ihailen Pink:iä vieläkin enemmän. Rispekt.

Nyt kehun uusinta hömppää, New Year's Eveä(***). Kuten esim Valentine's Day ja Love Actually, tämäkin on ahdettu täyteen tähtösiä. Jos tykkää tästä vuodenajasta ja ikävöi sitä että nenä jäätyy ulkona, tästä saa hyvät fiilikset. Vaikka kaikki kliseet toteutuvat, lopussa pääsee yllättymään, kerta toisensa jälkeen. Ja liikuttumaan. Aina hyvä combo. Liian harvoin pääsee nauramaan pilalle menneille otoille, mutta tässä pääsee, eli pysy tuolissasi.

Aina eivät ole valinnat osuneet oikeaan, leffan ja leffaseuran suhteen;), mutta taitaa olla vain yksi elokuva, josta olisin ikinä kävellyt ulos. Normaalisti sinnittelen loppuun asti. Näin ei ole aina leffaseuran kohdalla:

Olin 90-luvun alussa treffeillä. Jodie Foster ja Liam Neeson olivat kovia nimiä. Elokuva oli Nell. Täytyy myöntää, ettei alku (keskiosa, tai loppu) ollut ihan hurjan mukaansatempaava, mutta kun olin tokaisemassa sitä seuralaiselleni, koin pienen yllätyksen. Hän oli nukahtanut suu ammollaan, pää roikkuen taaksepäin. Iso mies. Ja juuri, kun olin tökkäämässä häntä hereille, hänen suustaan kuului aivan kamala uniapneaa sairastavan virtahevon kuolonkorinaan verrattava hirveän kovaääninen kuorsaus. Koko leffateatteri kääntyi katsomaan ja minä pamautin tätä tyyppiä sumeilematta mahaan kädenselälläni. Kuorsaus loppui ja minä tarvitsin drinkin.

Nelliä en ole uudestaan katsonut, mutta eilen vuokrasimme Sarah's Key:n. Koskettava.(****) Täytynee seuraavaksi lukea pari kirjaa, ettei liiaksi amerikkalaistu;)

Tataa!
ps edellämainittu kuorsaaja sai pian kuorsata jonkun ihan muun seurassa