Harmaata ja hempeetä

ARGH tammi-helmikuu on kyllä vähän ankeaa, vaikka mielestäni talvi on täällä jo taittunut kevääseen;)Olen tainnut kirjoittaa tästä aiemminkin. Ja huom, tämä on nyt sitten täysin pinnallista valitusta. En tosin muista olleeni mitenkään ahdistunut asiasta Suomessa, sillä tähän aikaan vuodesta oli yleensä lunta, hanki kimalteli kuin timanttipeitto, oli kirpeä pakkanen ja aurinko alkoi vihdoin näyttäytyä. Pääsi viikonloppuisin jäälle kävelemään, vetämään lapsia pulkassa. Kotiin tultua posket punaisina, nenä vähän vuotaen, eteiseen riisuttiin kerros toisensa jälkeen vaatteita, isoon kasaan. Sitten ruoanlaittoon, lapsille kuumaa kaakaota, itselle ehkä lasi punaviiniä. Nyt tuli koti-ikävä.

No, täällä ei ole hankia eikä jäätä. Mutta on flunssasta toipunut olmi yskivä eukko, joka kaipaa kovasti freesausta. Kuvaa ei kaunista naamassa olevat pienet naarmut, joita poikani tuottaa vahingossa, käsien heiluessa, innostuessaan. Note to self- leikkaa ja viilaa kynnet pari kertaa viikossa! Yleensä, alan käyttää vaaleankeltaisia ja pinkkejä villapaitoja siinä helmi-maaliskuun aikana, mutta täällä on "heittäydyttävä kevääseen" jo nyt. Sitä paitsi ei täällä mitään villapaitoja tarvita. Viikonlopuksi luvattu yli 20 astetta lämpöä. Parhaana asuna toimii säiden puolesta collegepaita, farkut ja nilkkurit.

Niin, ja on sitten ollut vähän itsesäälissä kiemurtelua ja kuolemanpelkoa. Olen siis mielestäni paljon nuorempi kuin mitä oikeasti olenkaan. Ehkä johtuu henkisestä kypsymättömyydestä tai Scarlett-asenteesta "I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow." Kun sitten kasvohoidossa sain sen 15 vuoden tuomion, kampaajani tokaisi tuossa, että kun rupeat harmaantumaan, laitetaan raitoja vaaleammalla. Siis apua. Nytkö alkaa se todellinen taistelu vanhenemista vastaan, olenko siis siinä iässä?

No, kauhukseni bongasin päästäni harmaan hiuksen. Siitä ei voinut erehtyä - se oli pitkä ja jouhimainen. Tästä on nyt muutama kuukausi. Olin vielä sen verran hormoneissani, että jämähdin ihmeelliseen tilaan; tuli ihan tippa silmään. Tuijotin sitä jouhta, ajattelin laittaa jonnekin talteen. Sitten iski kauhea kuolemanpelko, aloin ajatella, että olen niin vanha pienen vauvan äidiksi, etten varmaan näe, kun hän kasvaa aikuiseksi. Olin aivan kauhusta kankeana. Nyttemmin, olen ihan vauhkona tutkinut päätäni ja kyllä- siellä kasvaa harmaita hiuksia, vaikka kampaajani nauroi minulle ääneen, kun kysyin häneltä, että onko minulla harmaata? Olen elämäni ehtoopuolella.

Lisätään tähän allöttävä voimat vievä flunssa ja kamala tämän vuodenajan kalpeus. Olo ei ollut kovin hehkeä (edes se temporary tattoo ei auttanut;)). Ja kun sitten heräsin vihdoin henkiin, tyhmän jälkitaudin kourista (syytän Vegasin ilmastoa;)), olin maanantaina täynnä tarmoa. Pakatessani autoa, totesin, että tjaa, rengas onkin tyhjä ja siinähän se syy möllötti  - jättimäinen ruuvi. Eikä ollut eka kerta. ARGH. Taas suunnitelmat uusiksi. Kyllä otti pattiin. Olin niin valmis kiireiseen tehokkaaseen viikkoon.

Kun peilistä katsoo väsynyt ja kalpea akka, on kaksi vaihtoehtoa. Voi ajatella, että peli on pelattu, vetää päälle mustaa ja mököttää ihan kummituksena TAI tarttua itseruskettavaan suihkepulloon ja meikkihuiskuun ja ryhtyä taisteluun ankeutta vastaan. Päädyin jälkimmäiseen ratkaisuun.

Totesin, että nyt kun en enää ole kenenkään ruoka, on tiukasti istuvan läskin lähdettävä.  Ja jos kerran tukkakin harmaantuu, pitää olla entistä upeampi muuten;) hehheh. Tiedät tyyppejä; joku on niin upeakroppainen, että ihan sama mitä niillä on päällä, tai millainen tukka, kaikki näyttää upealta. Sitten on joku, joka saattaa olla tosi pyylevä, mutta on niin täynnä elämää, että on vaan kerta kaikkiaan upea. Ja jonkun ihmisen kaikki muistaa esim upeista hiuksista.  Omalla kohdalla none of the above.

Minä yritän siis jokakeväistä piristystä; tukkaan vaaleaa, ripsiin tummaa, itseruskettavaa koipiin, aurinkopuuteria, huulikiiltoa ja pastellisävyjä päälle. Ystävättereni antoi minulle lahjaksi ihanan hempeän vaaleanpunaisen rannekorun, jota käytän nyt koko ajan. Tuosta collegestakin on muodostunut yksi lemppareista. Ja arvatkaa vaan, että kuten joka kevät, tekisi mieli leikata hiukset paljon paljon lyhyemmiksi. Hmmmmm...

Tataa!

PS energittömänä käännyn aina comfort foodin puoleen. Eli uuniruokia, juustoja, pehmeitä voimakkaita makuja. Tässä yksi meidän perheen suosikeista- tätä söi myös vauva;)
Kotijuustocurry, nam, nam. (Täällä ostan intialaista Paneer juustoa Costcosta)
Tarvitset: kotijuustoa, tomaattimurskapurkin, pakastepinaattipaketin, kookosmaitoa tölkin, currytahnaa, öljyä ja basmatiriisiä. (joskus heitä sekaan viipaloitua kanaa)
Kuumenna öljy ja currytahna pannulla tai paistokasarissa, tahnaa mukaan maun mukaan.  Lisää tomaattimurska, pinaatti ja kookosmaito, anna kiehua noin 5 minuuttia. Kuutioi juusto ja laita pannulle, hauduta. Riisin kypsennät normaalisti. Itse en ole tarkka ajasta, annan hautua pitkäänkin, on tosi hyvä ja lempeä ruoka. Syötiin viimeksi eilen tätä. Kuvaa en laita, kun tuo ruokastailaus ei ole ominta osaamista, mutta ruoka vie kielen mennessään. Maistuu myös helppona herkkuna hiihtolenkin päälle.

Kaikki nämä mulle heti!

On pari sisustusliikettä, vaikkakin isoja ketjuja, joista ottaisin meille 90% tavaroista heti, kyselemättä. Olen kerännyt sellaiseen 70-lukulaiseen jättiläiskansioon ideoita kotiin eri lehdistä, huonekohtaisesti, jo vuosia, mutten ole rei'ittänyt sivuja enää piiitkään aikaan, joten nykyään ne irtirevityt sivut vaan tungetaan jonnekin kansion väliin. Hmm, kuulostaa hyvin tutulta, ihan sama juttu kuin reseptien kanssa.

 

Olohuoneen uutta sisustus(suunnittelua)ta varten olen siirtynyt- hurraa! - jo nykyaikaan ja kerään kansiota sähköisesti koneelle. Projekti tosin siirtyy siirtymistään, sillä pikkupoikamme lipasto-pinnasänky- ja kaikki se muu jo onnellisesti unohdettu tavara-tarpeet torppaavat huonekalu-hankinnat, hetkeksi. Pikkuhiljaa siis. (Tosin me taidettiin löytää jo potentiaalinen sohva..)

Suomessa meitä odottaa jossain vaiheessa iso laajennusprojekti, joten kerään ideoita sillä silmällä, että kun me joskus laajennetaan tai rakennetaan, sitten joskus... Täällä päässä, vuokralla, blääh, ei paljon unelmia toteutella, tai seiniä kaadeta.

Tässä kuitenkin minun mielestä aivan ihania ideoita tähän kauteen. Just tällaisissa tunnelmissa, villasukissa viilettäen, haluaisin viettää unelmieni joulun. Yhdessä kädessä olisi punaviinilasi, toinen käsi kopeloisi pohjatonta konvehtirasiaa.

Olen kopioinut monet ideat, pienessä mittakaavassa. Olohuoneen puolella vaaleaan yhdistän kultaa, hopeaa, peiliä, valkoista ja glitteriä. (Ja tietty ripauksen punaista.) Familyroomin tummaan puuhun ja kalustukseen sopii punainen ja ruutukankaat. Porotyynykin on paikallaan ;)Skottiruutu ja lumihiutaleet ovat vastustamattoman ihania vuosi toisensa jälkeen. Tykkään. Osalle toteutusta tarvitsisin kyllä kipeästi vuoristomajan;)

Kupissa Snowman's soup*

Viime vuoden skottiruutu-teemaa jatkaen, pakkasin ja pakkaan kaikki paketitkin skottiruudulliseen paperiin ja käytän sävyihin sopivia nauhoja. Ihanaa. Joulun odotus on kyllä kivaa. Melkein parempi kuin itse joulu. Se on ohi niin hujauksessa.


Tataa!

PS Pidän tänä vuonna koristelut kurissa, emmekä hanki edes kuusta, sillä vietämme joulun muualla. Olen kieltäytynyt Lake Tahoen keikasta, vaikka lunta kaipaankin, sillä en ehkä kestäisi katsoa, kun muut viilettävät alas rinteitä, itse nauttisin kuumaa kaakaota rinteen juurella möhömahani kanssa. Tänkiu bat nou tänkiu;) Kenties kerkiämme nietoksille vielä myöhemmin keväällä!

 

* olen tainnut tästä aiemminkin kirjoittaa, mutta jos joku haluaa niin makeaa,että hampaat tippuu suusta; kuuma kaakao sekoitetaan Candy canella ja kuorrutetaan vaahtokarkeilla.

Omituisia mielleyhtymiä, Lepakkomies

Pitkän maanittelun jälkeen lähdin katsomaan uusinta lepakkomiestä elokuvateatteriin. Se Coloradon massamurha aiheutti tiettyä kitkaa tossuissa.

Lapset hoitoon ja menoksi. Ainiin, tämä ei muuten ole täällä mitenkään normi. Kuten tässä edellä mainitussa ampumajutussa, kuolleiden joukossa oli myös kuusivuotias tyttö; siis Batman-The Dark Knight Rises-elokuvan ensi-illassa! Kyllä. Olin muutama vuosi sitten tosi järkyttynyt miten ihmiset tuovat toimintaelokuvien ja trillereiden yönäytöksiin vauvoja ja taaperoita sylissään. Enää minua ei järkytä täällä lähes mikään...Hulluja nuo roomalaiset....

Leffateatterin edessä oli poliisiauto, olisin ottanut konstaapelit mielellään sinne meidän teatterin oven eteen päivystämään. Metallinpaljastimia on täällä joka paikassa, miksei myös leffateattereissa, jos hulluja kerran piisaa?

No, siellä me sitten oltiin, alkuillan näytöksessä, noin kymmenen muun kanssa. Olin ihan kärppänä. Pälyilin muita ihmisiä koko elokuvan ajan. Jos joku käveli sisään tai ulos, koko kroppani jännittyi, olin valmiina heittäytymään lattialle, juoksemaan karkuun, kopauttamaan kännykällä, kiljumaan, you name it. Lippalakkipäinen poika-parka, joka istui edessämme; aina kun hän teki jonkun liikkeen, kuikuilin istuimien välistä tarkistaakseni, mitä teki, ottiko lisää karkkia vai mitä räpelsi...

Leffa sinänsä oli yllättävän hyvä, paitsi, että siinä ollaan koko ajan pimeässä ja se on väkivaltainen, niskoja napsahti poikki aika monta kertaa. Suosin päivänvaloa ja perhosia;)vähän niin kuin Dr Seussin tarinassa; “In my world, everyone’s a pony and they all eat rainbows and poop butterflies.” hehheh.

Suurin yllätys tarinassa oli, että se oli koskettava. Michael Cainen näyttelemä Alfred oli paras, eikä kissanainenkaan huono ollut. Ja tässä, mikä jäi parhaiten mieleen; kun Foxin suunnittelemat futuristiset "tankit" valuivat pitkin Gotham Cityn katuja, minulle tuli aivan kamala koti-ikävä. Tankkien renkaiden (joo, yleensä niissä on telaketjut) painuessa nuoskalunta vasten kuului se ihana paakkuuntuvan lumen ääni. (keskityin lopputaistelussa siis olennaiseen) Aurinko paistoi, oli sellainen mahtava keväinen talvipäivän tunnelma. Lumihiutaleet leijailivat alas tuulen mukana. Tuli iso pala kurkkuun.

En tajunnutkaan mitkä kaikki asiat laukaisevat hurjan koti-ikävän. Tuli ikävä lunta, kotia, talvea, helmikuista aurinkoista pakkaspäivää jäällä. Jäätyneitä näppejä ja nenänpäätä, sitä tunnetta, kun on putsannut tuulilasin kiireessä työaamuna, kopauttaa harjan johonkin ja kappas, lunta valahtaa takin hihansuusta sisään ja sulaa käsivarren ihoa vasten paidan hihassa.

Kaiken kaikkiaan tämä leffassa käynti ei ollut kovin rentouttava kokemus. Jälkiaalloilla olin jotenkin melankolinen. Mieheni ei tajunnut yhtään. Nyt lopetat, sanoi. Pilaat kohta koko kokemuksen minultakin. OK, mutku mutku -  ei mitään muttia. Suomeen on päästävä talvella. Täällä ei ole ikinä edes kylmä.

Tataa!

Toisenlainen Talvi

On hämmästyttävää miten lämpötilat muuttuvat päivisin. Aamulla saa skrapata ikkunoita ja iltapäivällä ei enää palttoota kaipaa. Paikalliset kehuvat olevansa etuoikeutettuja, oikeita luontoäidin lellikkejä, eivätkä piruuttaankaan varaudu kelin vaatimin varustein. (Jotkut toki vetävät untuvaa niskaan heti, kun lämpötila laskee alle kahdenkymmenen asteen.)

Aamuisin näkee usein porukkaa autoissaan, aamukahveineen, tuulilasin pyyhkimien viuhtoessa villisti. Jääskrapaa ei siis omisteta(sellaisen löytyminen olikin kiven alla)eikä defrost toiminto ole tuttu. No, jos ei ole kiire, käyhän se noinkin.

Koululuokan edessä värjöttelee yksi uggseissa sääret paljaina lyhyessä hameessa, toinen tukka pystyssä untuvatakissa ja kolmas hupparissa huulet sinisenä. Koulun viikkokirjeessäkin kehotetaan pukemaan lapsi sään vaatimalla tavalla. Kyllä se talvi tännekin tulee joka vuosi, mutta sitä ei kai haluta hyväksyä? Tai ehkä vanhemmat pukevat lapsensa päivän keskilämpötilan mukaan? Ja jotkut saavat selvästi päättää ihan itse mitä laittavat päälleen;) Oli miten oli, suomalaiselle tuttu ja järkevä kerrospukeutuminen on vierasta.

Sateella ei ulkoilla. Tätä täti ei ymmärrä, mutta kuten minulle taas niin ystävällisesti selitettiin; lapsilla ei ole sadevaatteita. Sateella on märkää ja liukasta. Sateessa voi kastua ja vilustua. Ja jos joku lapsi liukastuu ja loukkaa itsensä, oikeusjuttuhan siitä tulee. No huhhuh.

Meidän upouudet sadekamat laitettiin heti esille. Lapset oikein odottavat, että pääsevät sadeasuissa leikkimään. Toisaalta, ajattelen, nyt hymy huulilla, niitä hetkiä, kun pyyhällän päiväkodin pihaan viime minuuteilla ja siellä seisoo kaksi kurapukuista lasta. Mutaa on suupielistä varpaisiin, kädessä lappari ja ämpärissä mutavelliä. Ja miten onkin mahdollista, että aina kun sen kuminauhan ottaa saappaan alta, se lipsahtaa ja räpsähtää ja hiekkaa lentää silmiin ja suuhun. Joka kerta. It never fails. Joo, tuota settiä ei ole ikävä.

Jotta kuitenkin pääsisimme edes hiukan suomifiilikseen, puen lapseni heijastinliiveihin, kun lähdemme ulkoilemaan illan hämärtyessä. Täällä ei nimittäin harrasteta kävelyteitä, eikä katuvaloja. Autot ovat sen sijaan ISOJA ja kaasujalkakin painava. Moni pysähtyykin tuijottamaan lapsia neonkeltaisissa liiveissään ja kommentoi jotain hassunhauskaa. Useimmiten nostatamme peukkuja.

Kun seuraavan kerran sataa, päälle vedetään värikkäät kuravaatteet ja lähdetään ulos raikkaaseen ilmaan. On hauska seurata sivusilmällä, kun naapuritalojen verhot heilahtavat meidän talsiessa ohi. Pitävät meitä hulluina. Eihän kukaan ulkoile sateella. Taitavat olla ulkomaalaisia;) Pohjoismaalaisen mielestä Ei ole huonoja kelejä, on vaan huonoja varusteita. Eikö niin?

Tataa!

"Parempi kuin karamelli,
lapsista on savivelli,
niinkös, niinkös, niinkös että,
missä vain on kuravettä,
siellä hurjat huudot soivat,
siellä lapset ilakoivat.
Märkä hame, märkä takki,
ihan märkä koko sakki."