Suomi fiilistelyä

 Syksy on mennyt täällä jotenkin ihmeellisessä tilassa, niin ihmeellisessä, etten ihmetyksekseni ole edes tuntenut kovaa koti-ikävää. Koti-ikävä yllättää usein ilman, tuoksujen, tuttuuden muodossa. Tällä kertaa vasta marraskuun alun Ikean reissu aiheutti pientä ahdistusta, hyvällä tavalla. Olisin voinut jäädä sinne, lavastettujen olohuoneiden sohville istumaan.

Palaan siis vielä viime kesän Suomeen.

Mehän ollaan täällä toistaiseksi. Paluusuunnitelmia ei ole, muttei myöskään ole poissuljettua emmekö me joskus asuisi taas Suomessa. Tänä kesänä, jokin iski tosi kovasti tajuntaani Suomessa. Pysähdyin monta kertaa katselemaan ja haistelemaan, ihastelemaan, miettimään sitä, miten makea paikka Helsinki oikein onkaan, saati sitten Savonlinnan alue, jota kehun seuraavaksi. Olen ehkä ollut tarpeeksi kauan poissa, saadakseni etäisyyttä, nähdäkseni tutun paremmin, objektiivisemmin.  Eikä elämä täällä ole haasteetonta, joten ajatus Suomesta, tutusta, konstailemattomasta, turvallisesta Suomesta, oli aika ihana.

Tällä kertaa tämä oli parasta; Suomessa ihmisten huumori on parasta. Olin suorastaan häkeltyneen yllättynyt, miten hyviä tyyppejä tunnen. Kaikki ovat kivoja. Hurtti, musta, kuivakka huumori sarkastisine huomautuksineen nauratti ihan kamalasti. Naurattaa vieläkin.

Kaduilla haisi ohimennen tupakka. Lehtipuiden lehdet havisivat iltatuulessa, raitiovaunun kolina rauhoitti. Paikat ovat tuttuja, ihmiset näyttivät tutuilta. Käytännössä kaikki ruoka on puhdasta, lähiruokaa. Söin noin seitsemän perunaa joka aterialla;) en kyllästynyt graaviloheen, ruisleipään tai savukalaan. Lihapiirakoita kulutin myös; runsaalla sinapilla ja ketsupilla. Nami.

Miehet ovat komeita. Salskeita sinisilmäisiä urhoja.  Naiset ovat tosi laittautuneita, kauniita. Olisivat vielä kauniimpia ilman niitä-kauheita-ylipitkiä-tekoripsiä-ja hiusten-pidennyksiä ja liian vaalennettua tukkaa. Vaatetus oli kivan simppeliä, tyylikästä. Ulkonäöstä välitetään entistä enemmän. Avoautot olivat vallanneet katukuvan ja design-laukkuja keikkui joka toisen käsivarrella.

Lapset saivat liikkua yksin.

Design, arkkitehtuuri, kaikki on kaunista, suoraviivaista. Löylyn tuoreen puu tuoksu huumaasi.

Lista olisi loputon. Nämä jäivät päällimmäiseksi mieleen.

Että sillä lailla. Nyt on ikävä. Joulunalus aika on pahinta. Palaan pian.

Tataa!

PS kun olimme laskeutumassa Helsinkiin, esikoiseni parahti kovaan ääneen;  -Äiti, niiin paljon puita, kato äiti, niin paljon puita!! -Joo, kulta, niin on (minua ehkä hiukan huvitti). - Niin, mutta NIIN paljon puita!  Hei kanssamatkustajat; tyttäreni ei olekaan ennen nähnyt puita. Meillä Ameriikassa, kun ei ole puita. Tai ehkä on, mutta me emme niitä kovin usein näe. Asumme luolassa, aavikolla. Sillä lailla. Maailman ihmeitä. Ja siis onhan Suomessa nyt hienoja puita. Katso vaikka;)

MOI

Bloginkirjoitustauko, (voiko kaiken kirjoittaa yhteen;) on ollut niin pitkä, etten melkein kehdannut laittaa tätäkään. Mutta, kun täällä kuitenkin käy lukijoita, ajattelin taas vähän kirjoitella. Eli "MOI- sinne ruudun toiselle puolelle pitkästä aikaa. Olette olleet mielessäni aika paljonkin." Ja toisaalta, terapeuttistahan tämä oikeastaan on itsellekin, kun saa jäsenneltyä ajatuksia. Ehkä;)

Totuus on se, että mitä enemmän tekee, sitä enemmän tekee ja sit taas toisinpäin; vähemmän ja vähemmän. Eikä kyse ole edes tekemisestä, vaan aikaansaamisesta. Omien tuntemusten mukaan, vähänniinkuet millä tavalla sitä on hyödyllinen, tehokas ja kaikkea sellaista muuta, hyvin luterilaista ajatusta tässä on väännelty.

Olen ollut, ja tavallaan olen vieläkin, omituisessa limbossa, välitilassa, etsien oikeaa suuntaa. Etsin sellaista oikeaa, hyvän-ja omantuntuista olemista. Enkä puhu nyt ihan vähiten työminästä. Onnellista olotilaa, kodin ja työn tasapainoa, tervettä kiirettä, oman toteuttamista.

Mutta, ensin tärkeimmät, eli kesä ja perhe ja Suomi ja kaikki ihanat uudet paikat, joissa tuli piipahdettua ja muu hömppä. Niistä ensin. Sitten vasta vakaviin aiheisiin, omassa ihossa olemiseen ja tietty siihen, että lihoin Suomessa kahdessa viikossa neljä kiloa ja suunnittelen kovasti, että, kun koulut ja aikataulutetut päivät, tutut rutiinit ja muut alkavat, alan myös syödä terveellisesti. Puhdasta ruokaa. Sokeritkin vähennän minimiin. Paitsi, että ainiin, koulut alkoivat jo!Oho.

Tataa, palaan pian San Diegosta, Paso Roblesista, Lake Nacimientosta ja tietenkin Suomesta. Ah ihanasta Suomesta! (yläkuva)

PS ja siitä, että meillä on kotona mielenkiintoista; esikoinen aloitti middle schoolin, kuudennen luokan, ja muuttui yhdessä yössä, (yhtäkkiä puhutaan pojista, whaaaat?) ja keskimmäinen hakee paikkaansa eikä malttaisi olla pieni, kun sisko on olevinaan jo vähän iso, ja pienin, jota äiti lellii ja joka kakkaa edelleen housuun...

PPS ja on tässä muutama luonnos ihonhoidosta- apua ryppyjä -  ja todella yllättävästi olemme taas katselleet vähän tv-sarjojakin;)

Valokynää ja Kahvia!

Alunperin reissun piti olla ihan puhdas oma työmatka, mutta kun lasten Thanksgiving-loma sattui niin lähelle, päätettiin napata ipanat pois koulusta ja lähteä Suomeen koko poppoo. Minä matkustaisin edeltä pienimmän kanssa ja tekisin ekan viikon töitä. Sitten, mieheni saapuisi tyttöjen kanssa ja vähän lomaltaisiinkin. Mieheni lähtisi ensin takaisin töihin itsekseen ja minä matkustaisin loppupoppoon kanssa perästä. Näin tehtiin.

Tuttavani naureskelivat, että et sitten parempaa aikaa keksinyt kuin marraskuu. Voisin näin unohtaa kaikki takaisinmuuttohaaveet, kun toisin mieheni pahimpaan rospuuttoon;) Mieheni, joka jaksoi kaikki kaksitoista Suomessa vietettyä vuotta valittaa joka syksy pimeydestä ja talven pituudesta. Ainiin. Hups.

Slush. Vihdoinkin. Muistan, kun Peter järjesti ensimmäistä Slush tapahtumaa Nokian kaapelitehtaalla. Mutta, onnistuin Suomessa asuessamme aina olemaan työmatkalla Lontoossa Slushin aikaan, joten oli aikakin, että pääsin paikalle. Älkää nyt suuttuko, mutta kun ekana aamuna matkustin raitsikalla kohti messukeskusta, kyytiin nousi joku veetä kiroileva itsekseen juputtava piripää ja ikkunasta näkyi vain tasaisen harmaata, mietin, että kyllä on ankeeta. Siis tosi ankeeta.

Messukeskuksen tunnelma oli kuin yökerhossa, sopi minulle ja muutamalle muulle näppärässä jetlagissa olevalle tutulle;) Eivät tummat silmänalusetkaan näyttäneet tummassa valaistuksessa niin pahoilta. Muuten, aikamoista hälinää. Hirveästi tuttuja, "liikaa" stageja ja happeninkiä, kaikki suunnitelmat piti heittää heti romukoppaan. En ikinä päässyt kuin parikymmentä metriä eteenpäin ja taas oli joku tuttu edessä ja jäin suustani kiinni. Tunnelma oli kyllä sähköinen ja mahtava, mutta ehkä tosiaan hiukan sekava.  Tai sitten se sekava olin vaan minä.

Ainoana suurena miinuksena koin ruokatarjoilun puuttumisen. Tarjolla ei ollut edes pieniä suupaloja tai virvokkeita ja jonot kahviloihin olivat aika messevät. Taju meinasi lähteä ennen kuin sai ruokaa. Nostaisivat lipun hintaa parilla kympillä ja tarjoaisivat edes kahvia ja sämpylöitä. Ugh.

Illat menivät humpatessa, joten aika heavy setti heti alkuun. Maanantain pre-party oli Apollossa.  Olin ollut päivän töissä, alkuillan vanhempieni luona syömässä ja laittamassa vauvaa nukkumaan ja sitten hilpaisin Helsingin yöhön. Aika mahtavaa! Kun kävelin kotiin siinä raikkaassa, ihanassa kelissä Helsingin mukulakivikaduilla, askel oli taas kevyt, suu nousi virneeseen. Ihana, ihana Helsinki. Teki mieli vaihtaa laukka-askeleeseen;)

Koko viikko oli kiireinen ja rankka, mutta myös tehokas! Vauva kärsi jetlagista ja heräili öisin. Minä taas valvoin ensin muualla, ja kotiinpäästyä valvoin vauvan kanssa lisää. Huhhuh. Vanhempani olivat aivan korvaamaton apu, sillä jätin vauvan joka päivä heidän hoiviinsa, kun hilpaisin töihin. Olimme muuten ekaa kertaa erossa toisistamme. Ehkä hän siksikin heräili; vähänniinku tarkistamaan, että äti on tallessa;)

En muuten taas muistanutkaan miten ihanalta vauvahalit tuntuvat, kun on itse vähän väsynyt. Ehkä maailman parasta terapiaa; lämmin, suukotteleva vauva. Mitä pidemmälle viikolla mentiin, sen vaikeampaa oli aamuisin lähteä. Vauvakin muuttui varsinaiseksi hämähäkkiapinaksi. Tarttui kovasti kiinni, kiljui, ei meinannut päästää äitiä lähtemään ei sitten millään. Piti aina salaa livistää ja ihan pahaa teki. Onneksi Slushissa pyöri Startup Santa, jonka muhkeaan syleilyyn hakeuduin omassa eroahdistuksessani;)

Kaiken kaikkiaan hyvä viikko. Taidan ottaa Slushin tavaksi.

Tataa!

Welcome on board

Ei sitten tarvinnut lukea kirjaa, kirjoitella blogia tai avata tietokonetta, sillä sain viihdyttää pikkumiestä koko matkan. Ja, joo, liioittelen. En tietenkään viihdyttänyt koko aikaa, vaan yritin hetken myös itse levätä ja katsella rauhassa kattoa. Syödäkin yritin, kahdesti, niin, että pikkumies istua törötti kaukalossaan ja annoin aina jonkun naksun käteen, jotta sain hotkia henkeni kaupalla lisää ruokaa omaan suuhun, samalla varmistaen, ettei lapsi tule pää edellä alas kaukalosta.

Istuin ikkunapaikalla ja vieressäni oli vanhempi saksalainen pariskunta. He olivat pojasta haltioissaan, ja vahtivatkin häntä hetken, jotta pääsin ihan itse käymään naistenhuoneessa. Luxusta.

Kun nuorta herraa nukutti, pitelin sylissä ja laulelin koko repertuaarin kaikkia tuntemiani tuutulauluja. Laulan aina Sinisen Unen kaikki säkeistöt, Levon hetken ja Lennä lennä leppäkertun.  Huom, osaan näiden laulujen kaikki sanat, sillä laulan samoja kaikkien lasten kanssa. Tässä tapauksessa taisin lurauttaa pari muutakin, kuten Lapin äidin kehtolaulun. No, kävipä niin, etten osannutkaan sanoja, joten täyttelin sinne mieleni mukaan kaikkea "äiti ei osaa sanojaaa, kohta sinua nukuttaaaaa"- tyyppisesti. Pidän kuitenkin laulun tummasta sävystä, joten sen sävelen mukaan laulelin sinne ihan mitä huvitti. Pitkään. Ja se toimi. Poika nukahti rauhalliseen uneen. Toviksi.

Kun sitten olin taas liittynyt viihdytysjoukkoihin ja seisoskelin koneen keskiosassa, hyyppyyttäen pientä, lentoemäntien suureksi iloksi, hehheh, minua lähestyi vaalea nainen.  - Olet Suomesta - Joo?
-Kuulin kun puhuit vauvalle Suomea, istun takanasi  O-OU. -Joo, puhuin vai lauloin hehheh. Pieni puna saattoi levitä poskille.  Siinä tilanteessa kun yritin vaan jatkaa laulamista, minulla ei ole harmainta hajuakaan mitä lauloin, siis millä sanoin. Epäilen vahvasti, että lopputulos oli  vähänniinkutää;)

Kun matkaa oli jäljellä enää pari tuntia, syötiin taas. Olin aivan naatti, oli hiki, lapsi oli energinen ja onnekseni myös iloinen. Seivästin hätäpäissäni omalta tarjottimelta ananaksen ja vesimelonin paloja pojalle pieneen haarukkaan ja ojentelin kaukaloon, jossa hän istui tyytyväisenä ja virnisteli ohikulkeville ihmisille ihan poliisina.

Kun vihdoin laskeuduimme Helsinki-Vantaalle, meidän molempien vaatteet olivat täynnä liiskaantuneiden hedelmien ja naksujen tahroja ja tukka oli pystyssä. Äiti oli vähän väsynyt. Mutta, omat vanhempani olivat avosylin vastassa, joten ihan sama miltä näytin. Olin saapunut kotiin, isän ja äidin luo. Ah.

Tataa!

PS Vaikka tuollaisen 9kk kanssa parinkymmenen tunnin matkanteko onkin suhteellisen eksoottinen kokemus, täytyy olla tyytyväinen, ettei korvia tuntunut pahemmin vaivaavan. Siitä iso onni. Kipukiljumiselta vältyttiin tämänkin lapsen kanssa. Fiuh.

8 luonnosta

Heippa piiitkästä aikaa. Takana melkein kolmen viikon Suomen matka; ihana yhdistelmä työtä ja huvia, voimaannuttavia hetkiä hyvien ystävien parissa, rauhallista perheaikaa, ja ei-niin-rauhallista-aikaa Helsingissä, juosten kieli vyön alla paikasta toiseen.

Keli oli kyllä tosi ankea; harmaata harmaan päälle. Mietinkin siellä, että oliko marraskuu aina tämmöinen? Aloin ymmärtää miestäni hiukan paremmin;)

Pääsimme todistamaan Aleksin ihanat jouluvalot, Stockan jouluikkunan ja lumisateen. Söimme kertaalleen jouluruoatkin ja niin, oli meillä rapujuhlatkin;) Nyt, laitan joulua täällä, vesisateessa. Ei suoraan sanottuna huvittaisi yhtään, vaikka olen jouluihminen. Joululauluja luukutan iloisesti joka tuutista, perheen suureksi iloksi;)  Epäilen, että tänä jouluna koti-ikävä iskee kovasti.

Mutta, ennen joulua ja kaihoa kotiin, on muutama aika hauskakin juttu kerrottavana. Kahdeksan eri luonnosta odottaa loppuunkirjoitusta. Palaan viim viikonlopun aikana ja anteeksi hiljaisuus! On muuten aika kiva olla taas omassa kotona.

Tataa!

Kolmosen kanssa

Olen ollut kahden ensimmäisen lapsen kanssa aika tiukka äiti. Kolmannen kanssa nautin ihan eri tavalla. Jos poika pörisyttää puurot naamalleni, ei haittaa. Pyyhin baby wipesilla pois. Jos hän ei nukahdakaan päiväunille, ei haittaa. Käyn nukuttamassa, hyssyttämässä, otan syliin, suukottelen. Annan myös tarvittaessa vähän itkeä, sillä ei vauva siitä rikki mene. Kaikkihan me ollaan yksilöitä ja joskus ei nukuta ja joskus vaan kertakaikkiaan kiukuttaa. Varsinkin, jos äiti ei tajua, että vauva haluaa leikkiä iPadilla, puhelimella tai kaukosäätimellä mieluummin kuin jollain supervärikkäällä omalla lelullaan....

Osa-aikainen hoitaja on myös täysin korvaamaton, vaikka ajatus siitä, että joku toinen hoitaa tökkikin tosi pahasti alussa. Asiaa auttaa, että hän tulee meille kotiin, eli olen useimmiten paikalla, tosin kiinni työasioissa. Aivan mahtava juttu. Olen jopa käynyt aivan yksi asioilla. Suorastaan rikollista. Onneksi hormonit hoitavat sen, että tarkistan takapenkin ainakin kymmenen kertaa autosta poistuessani, sillä olin kuulevinani poikani itkun...

Koen jokaisen vaiheen jotenkin ihanana, vaikka on se hermo hetkittäin koetuksellakin. Suorastaan hirvittää, miten nopeasti aika on mennyt. Pikkumies nousee jo seisomaan tukea vasten ja juuri konttaamaan oppineena tuhisee ja kiljahtelee menemään pitkin lattioita hirveää vauhtia. Äidin luokse on onneksi kova kiire ja roikkuukin lahkeessa paljon. Ihanaa.

Poikani huutaa klassisesti maha kaarella, eroahdistuksessaan melkein hyperventiloi. Samalla siunatulla sekunnilla, kun nostan syliin, itku katoaa ja tilalle tulee hymy ja kikatus. Pieni pää laskeutuu olkapäälle, tahmaiset sormet tarttuvat puseron reunaan. Usein minua myös napataan korvasta ja poskesta kiinni ja lähestytään suu auki hyvin kuolaisella suukolla. Suukon verukkeella yritetään myös haukata poskesta tai huulesta oikein kunnolla, joskus siinä hyvin onnistuen. Au.

Kaikki muutkin klassikot ovat back; vessa on mielenkiintoisin paikka. Odotan sitä kauhunhetkeä, kun vessaharja on menossa suuhun... Tiskikonetta ei voi jättää hetkeksikään auki, kuivausrumpuun on jo yritetty kiivetä. Välillä näyttää siltä, kuin vauva jauhaisi purkkaa ja kun nappaan syliin ja yritän putsata suun, hän nielaisee äkkiä. Toivottavasti ne on vain jotain pikkiriikkisiä paperinpaloja?

Nyt, lentomatkan kynnyksellä mietin että voi hyvää päivää, mitäköhän tästäkin tulee. Klassiseen tyyliin hän käy sylissä tankkaamassa läheisyyttä ja olisi sitten taas menossa. Mitenköhän suu pannaan, kun pitäisikin istua paikoillaan pirteät 11 tuntia ja sitten vielä 2.5 tuntia päälle...Me nääs matkustamme Suomeen päin kahdestaan tällä kertaa. Aiemmin, emme ole ikinä antaneet lasten kontata tai kävellä eestaas lentokoneen käytävillä ja olemme matkustaneet tätä väliä siitä asti, kun esikoinen oli vajaat 3kk vanha.

Miten minusta tuntuu, että kaikki aiemmat periaatteet joutavat nyt romukoppaan. Tunnun suhtautuvan tähän nyt, whatever works, it's all about survival-periaatteella... Johtuukohan osaksi siitä, että pienin on poika, vai vainko siitä, että kolmannen kanssa näin vain on. Vaikea mennä sanomaan.

Hän on myös päättänyt, että äidin vieressä on kiva nukkua. Yösyöttöjä hän ei ole kaivannut enää melkein puoleen vuoteen, mutta jos yöllä herää, pitää nousta heti pinnasängyssä seisomaan ja unia jatketaan mieluiten äidin vieressä. Äiti on välillä niin väsynyt, ettei jaksa enää kolmatta tai neljättä kertaa nostaa vauvaa omaan sänkyynsä, joten vauva jää tyytyväisenä äidin viereen tuhisemaan...
PS en ole tod mikään perhepeti-ihminen.

Saa nähdä miten käy;) vaihe kerrallaan.

Tataa!

PS olimme 9kk tarkistuksessa ja poika oli venähtänyt vain pituutta. Paino oli kutakuinkin sama kuin viime kerralla, 6kk iässä. Hoitaja sanoi pohdiskellen; He doesn't look malnutritioned..Minua hiukan nauratti. Joo ei näytä; reisissä on ihanat makkarat, samoin käsivarsissa. Eivät nuo posketkaan lommolla ole, mutta jos on liikkeessä koko hereillä olo ajan, saattaa vähän hoikistua.

Marina - Monterey Minibreak

Oltiin 4th of Julyta edeltävä viikonloppu Marinassa, Monterey Bayn vieressä, hiekkadyyneillä. Tekipä taas hyvää. Yksikin yö poissa kotoa, pois pyykeistä ja ruoanlaitosta, merituulessa, ah. Ihanan rentouttavaa.

Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen, en pakannutkaan perjantaina, vaan makasin oudosti vellovan vatsani kanssa sohvalla koko illan. Huono olo tuli ihan puun takaa kesken iltapäivän ja jatkui koko illan. Ei auttanut Underberg, ei mikään. Todella omituista. Pelkäsin jo pahinta, eli, ettemme pääse tälle tärkeälle matkalle.

Kysessä oli meille erittäin läheisen perheen viimeinen Kalifornian viikonloppu ennen Suomeen muuttoaan. Heidän lähtönsä tulee todella kirpaisemaan, mutta Piilaakso on kuin juna-asema; ihmisiä tulee ja menee vuoden, parin välein. Lähtemisiin on vain totuttava. Ehkä siksikään ei jaksa koko ajan tutustua uusiin, kun tietää, että kohta pitää taas aloittaa alusta. Ensimmäisiin kysymyksiini kuuluukin- kauanko aiotte olla täällä?Onneksi on myös hyviä ystäviä, jotka asuvat täällä toistaiseksi, niin kuin me. Ja oikeat ystävyydet säilyvät, paikasta huolimatta. Eiks ni?

Olo helpotti lauantaiksi ja päästiin matkaan, hiukan suunniteltua myöhemmin. Perussetti; hiki päässä pakkausta, manausta, etten pakannut jo aiemmin, ja toteamus, että on ihan sama ollaanko vauvan kanssa yksi yö vai viikko, tavaraa ja tilpehööriä on saman verran. Matkasänkyä, rattaita, alustaa, vaatteita, vaippoja...Niin, ja kolme lasta on enemmän kuin kaksi...

Pakkaan omat kamat aina vikana, ja ehkä juuri siksi, olen nykyään perhematkoilla, todella kevyt pakkaaja. (olen siinä vaiheessa niin loppu koko hommaan, etten enää välitä) Kerran unohdin jopa hammasharjani, mutta lapsille oli sadat värikordinoidut vaatekerrat, pinnit ja systeemit. Voi äitiys;)

Monterey on ihanan lähellä; sinne voi ajaa joko route 1stä, maisemareittiä Santa Cruzista etelään, tai pikataipaletta;) 101 pitkin sisämaassa. Me valittiin jälkimmäinen, mieheni vastustuksesta huolimatta. Suoraan sanottuna, halusin vaan päästä äkkiä perille. Ei tuo rantaviiva mihinkään katoa, mutta aika ystävien kanssa on kullan arvoista.

Hiekkadyynit ovat aivan mahtava paikka. Sattuipa niin, että olimme olleet ihan samaisella Marina State Beachilla aiemmallakin reissulla noin vuosi sitten. Mieheni kävi jopa tarkistamassa, että rakkauskaiverruksensa on vielä seinällä, ja päivitti sinne vielä yhden nimikirjaimen lisää, ooh, sydän tähän.

Lapset nauttivat hiekkaleikeistään, me aikuiset nautimme toistemme seurasta ja maittavan picniclounaan rannalla. Sitten, oli refresh for dinner-aika, eli hirmukiireellä huoneeseen, 10minuuttia pitkäkseen, vauvan ruokinta, suihku, ranskalainen meikinpäivitys (vanhan päälle uutta) ja menox! Tarkoituksena oli istua fire pitillä, mutta parhaat paikat oli varattu; raidallisiin mexikolaisponchoihin kääriytyneet kikattelijat olivat varanneet paikat ja tuuli niin penteleesti, että vetäydyimme ystäviemme terassille ihan suosiolla. Kikattelijat olivat saattaneet käydä hakemassa eväitä vihreältä lääkäriltä ennen illanviettoa;)

Monterey Sanctuary Beach Resort on ihana paikka. Amerikkalaiseen tyyliin, huoneisiin liikutaan golfcarteilla. Muutaman sadan metrin kävely olisikin liian rasittavaa;) Me arvoimme hotellivarauksen kanssa liian kauan, ja jouduimme tien toiselle puolelle Quality Inn:iin. Nimensä veroinen  - todellista laatua;)Mutta aamupala kuului hintaan, joka on minulle ihan supertärkeä juttu. Yksi yö sinne tänne, kunhan on puhtaat lakanat ja toimivat puitteet. Aamulla on saatava kuppi kahvia, lasi mehua ja jotain murua rinnan alle, mieluiten niinku heti;)

Sunnuntaina kävimme aamupalalla täällä, taas hole-in-the-wall ja maukas! ja  iltapäiväksi suuntasimme Monterey Bay Aquariumiin. Jopa vauva tuijotti auringossa välkkyviä anjovisparvia ihmeissään ja suostui olemaan ekaa kertaa kiljumatta rintarepussa. Jee! On alkanut vierastamaan, minun mielestäni hiukka aikaisin, mutta minkäs sille mahtaa. Oli pakko ottaa kuva samassa paikassa, missä seisoin yhdeksän vuotta sitten, esikoinen samassa repussa. Nyt kolmen lapsen kanssa. Miten aika lentää! Lapset kasvavat ja itse sitä aina vaan näyttää samalta, hehheh.

Ihana viikonloppu, ihania ihmisiä, mutta katkeransuloinen jälkitunnelma. Nyt on jo hyvästelty ja se tuntui kyllä jotenkin erityisen kurjalta.

Mukavaa viikkoa. Meillä on tässä sattunut ja tapahtunut tällä välin. Hohhoijaa, siitä pian lisää!

Tataa!

PS "kalakuvat" päättivät latautua "pää alaspäin" - upeat värit ovat silti näkyvissä ;) Noita meduusoja seuratessa rupesi tekemään mieli pukeutua just noihin väreihin; ruskeisiin mokkasaappaisiin, petroolinsiniseen, crispyyn valkoiseen paitapuseroon;) Ah syysmuotia.

Curve Ball

Ne juhlat menivät hyvin. Sukelluspuku istui kuin nakutettu, (sain siitä jopa muutaman kohteliaisuuden) ihmisillä tuntui olevan ensin hauskaa meillä, sitten tuli yökerhon bottle servicekin kokeiltua ja pääsimme tanssilattialle huutamaan. Sunnuntain olo oli juuri sellainen, että oli ollut hauskat juhlat. Ja, että olen neljäkymmentä. Eteisen lattialle hiuksista pudonnut hiukan rytistynyt paperinen sateenvarjo kuvasi dagen after tunnelmaa;) Nyt ei tarvitse taas seuraavaan viiteen vuoteen käydä yökerhossa;)

Sunnuntai-iltana saimme aimo annoksen shokkihoitoa. Itku pitkästä ilosta, niinkuin ihanan suomalainen sanonta kuuluu.

Olen ollut viime päivät hiukan lamaantunut. On muutamat tuskastumisen itkutkin tirautettu, ja uutiset ainakin panivat miettimään- suoraan sanottuna jälleen kerran, tarkemmin sanottuna täällä asumisen, järkevyyttä.

Piilaakso käy kuumana. Erityisesti asuntomarkkina. Amerikan asuntokuplat ja hintojen romahdukset eivät vaikuta tähän alueeseen. Päinvastoin, talojen hinnat nousevat koko ajan. Tänne on tulijoita ja täällä vallitsee vuokranantajan markkinat.

Ostomarkkinoilla useimmat talot menevät ensinäytöllä ja yli pyyntihinnan. (Huom, puhutaan 50-60-luvulla rakennetuista pahviseinätaloista) Aivan naurettavia, lähes miljoonan dollarin pyyntihinnan ylityksiä!! Erityisesti kiinalaiset ostavat käteisellä, yli pyynnin, toiset investoinneksi, toiset kodeikseen. Normaalilla pulliaisella ei ole tässä kilpailussa osaa eikä arpaa. Ei siis mitään järkeä.

Me olemme viihtyneet vuokrakodissamme oikein tosi hyvin. Melkein rakastan tätä taloa, johon olemme asettuneet olemaan. Tuntuu omalta, olemme lähellä anoppia, arkemme toimii. Kun me aikoinaan teimme sopimuksen, varmistelimme, että saisimme asua tässä vuosia.  Tätä toivoi vuokranantajakin. No, mutta, eipäs saadakaan. Markkinan ollessa ylikuumana, talo aiotaan myydä. APUA! Onneksi hän muisti mainita, että toivoisi meidän ostavan tämän talon. Joo, oota, otan ne pari miljoonaa takataskusta. Halusit ne siis parin viikon sisällä?! 

Tämä ei ehkä vaikuta kovin suurelta asialta ulkopuoliselle, mutta minusta tuntuu siltä, että yksi elämän peruspilareista järkkyy. Olen tehnyt tästä kodin. Nyt, ulkopuolinen sanelee sen, että me joudumme muuttamaan. Tuntuu tosi karmealta ja tuli ihan puun takaa. Asian kammottavuuteen lisättävä se, että juuri meidän koulualueella ei ole oikein mitään tarjolla, tai,no, ON, jos haluaa maksaa kuusi tuhatta dollaria tai enemmän, kuussa vuokraa. Meidän nykyinen vuokramme ei onneksi ole ihan tuossa lukemassa. Vielä.

Jos haluamme asua hiukan edullisemmin, lasten täytyisi vaihtaa koulua ja se ei nyt ole oikein vaihtoehto. En halua repiä heitä parin vuoden välein uusiin kuvioihin. Sanoinko muuten jo, ettei itsensä kipeäksi maksamisessa ole mitään järkeä?;)

Ainut lohtuni on, että alueella on muitakin samanlaisessa tilanteessa räpiköiviä; vuokratalo menee alta myyntiin. Me voidaan purnata yhdessä. Vertaistuen tärkeyttä ei voi aliarvioida, vaikka tilanne on paska kaikille. Anteeksi.

Summa summarum valitukselle; Kaliforniassa on ihanaa;) hehhehhehhehehehe Olen kokenut viimeisten vuosien aikana suurimmat HIGH:t, mutta myös alimmat LOW:t. On aika tehdä suunnitelmia. En halua olla tilanteessa, jossa kohtaan tällaisia yllätyksiä, mutta vuokralla-asumisessa tämä on aina pelkona. Käytännössä, on kuitenkin suurimmaksi osaksi minun kontollani löytää uusi ja tehdä siitä koti. Pakon edessä näin on vaan toimittava. Mieheni on aika ihana, hän sanoo, että ihan sama missä ja miten me asutaan, kunhan olemme yhdessä. Itse tunteilen ja rakastun näemmä seiniin. Ei tämä mikään maailmanloppu ole. Jos seuraava asuinpaikka ei ole täydellinen, so be it. Perhe tekee kodin. Tähän sydän.

Pessimisti minussa sanoo, että me ei ikinä löydetä kivaa uutta kotia tai jos löydetään, se on niin kallis, että makaronilinjalla mennään. Kun taas positiivisena tuppaan ajatella, että asiat järjestyvät aina. Tehdään kompromisseja. Juuri nyt vaan ei tunnu siltä. Kesän aion kuitenkin nauttia, kunhan tämä stressi helpottaa ja unet palautuvat normaaleiksi. Muutama tärkeä ystävä on tulossa kylään, lapset ovat ihanassa iässä, kaikki terveinä, meillä on vähän lomasuunnitelmiakin, ihan lokaalisti, ja kyllä tämä tästä. Pakko. Pelle positiivina vaan, vaikka läpi harmaan kiven. Suomalaisella sisulla ja parilla ärräpäällä!

Onneksi hankimme taas kausikortit huvipuistoon ja siellä kävimmekin jo tiistai-iltana terapiassa. Kun nauraa vedet silmissä, kastuu läpimäräksi lasten kanssa tukkimäessä tai roikkuu pää alaspäin huutaen vuoristoradassa, ei voi olla murheissaan. Toimii. Luulenpa, että siellä joutuu käymään suht usein hoidoissa;)


Mukavaa viikonloppua!
Tataa!

PS Suunnitelma B: pakataan anoppi mukaan, vuokrataan hänen talonsa jollekin aasialaisperheelle, joka haluaa päästä huippukoulujen piiriin ja muutetaan Texasiin, perkele. Siellä saa taloja sopuhinnalla. Elettäisiin kuin kuninkaat omistamassamme jättikartanossa. (anoppi kuitenkin ehkä guesthousen puolella;))Ostaisin lapsille ponit ja itselleni ison koiran. Stetsoni päähän ja heinä huuleen.

TAI antakaa mulle se neula, jolla puhkaisen mielelläni tämän asuntokuplan ja palautan sellaisen hintatason, johon normaaleilla, työssäkäyvillä ihmisillä on oikeasti varaa. Emme me kaikki kuitenkaan ole zuckerbergejä. Kiitos. Ugh, olen puhunut.

San Francisco ei petä

Nyt on taas vietetty mukava viikonloppu ja joulufiiliksestäkin saatu kiinni hetkittäin. Viime viikolla sain pukea lapsille villasormikkaita, sööttejä pipoja, sukkahousuja ja kunnon takkeja. Aamut valkenivat ihan muutamalla plus-asteella, mutta päivisin lämpötila kipusi kympin paremmalle puolelle. Raikas, aurinkoinen syyssää on ihan luksusta.

Perjantaina kävin neljättä kertaa lääkärissä. Inhokkilistaan, parin muun lääkärin kanssa, kuluu tätä nykyä myös silmälääkäri. Kun istuu hiestä märkänä, peloissaan inisten, silmät arkoina lääkärin tunkiessa kyynelkanaviin neuloja, ei paljon naurata. Kamalinta kaikessa, tunnin kestänyt kidutus ei tuottanut toivottua tulosta. Silmäni valuu edelleen ja nyt alkaa silmänympärysihokin ärtyä. Minun on vielä palattava lääkäriin. Ajatuskin puistattaa, sekä tuleva lasku. Jos jollain siis on jotain vinkkiä miten kyynelkanavan saisi neula-vapaasti auki kotikonstein, saa kertoa!

Illalla olimme ystäviemme luona skoolaamassa 96-vuotiaalle Suomelle. Mukavaa yhdessäoloa, hyviä ruokia, Maamme-laulua. Ainoana miinuksena; olin suunnitellut asumme prikulleen; tyttöjen mekkoja oli jaagattu kissojen ja koirien kanssa, että mätsaavat itselleni tilaamaani mekkoon. Ja sitten, oma mekkoni ei tullutkaan ajoissa ja jouduin kaivamaan kaapista vanhan koltun esille. Harmitti.  (Se tilaamani mekko odotti ovella lauantai-iltana. Vetäsin se intona päälle vain huomatakseni, että olin tilannut liian ison...bummer) First world problems...;)


Lauantai oli omassa mittakaavassani täydellisyyttää hipova päivä. Suburbia on ihan kivaa, mutta kaipaan ajoittain kaupungin vilinään. Ikään kuin syntymäpäivieni hengessä, lähdimme siis San Franciscoon fiilistelemään joulunalusaikaa. Alunperin piti jäädä yöksi, mutta minä kun olen sattuneesta syystä aina ajokunnossa, päätimme jättää hotellin toiseksi kerraksi. Ehkä jopa ilman lapsia. Hurjaa, I know.

Ei ehkä kaupungin romanttisin ja intiimein vaihtoehto, mutta suuntasimme Fisherman's Wharfille, Pier 39n Crab House ravintolaan. Ruoka oli hintansa väärti, lapset saivat clam chowderin sijaan takuutuoretta crab chowderia. Tilailtiin simpukoita ja rapuja ja syötiin kaikkea yhdessä. Sanoinkin lapsille, että ovat aika etuoikeutettuja, en minä kuusivuotiaana syönyt jättimäisiä taskurapuja ravintoloissa...(Samalla mietin itsekin, miten ihanaa on asua tällaisen suurkaupungin läheisyydessä)


Pier 39n tunnelma on aina mukava. Paitsi, että nyt tuuli niin, että korvat meinasivat irrota. Järkevänä ihmisenä olin huolehtinut muista, mutta unohtanut oman hatun. Äitiys. Ihan kauhuissani katselin paikallisten pikkulapsia rattaissaan; yksivuotias istui ilman hattua ja hanskoja, pelkissä sukissa! Siinä kylmässä viimassa jonkun ohuen fleecerievun alla. Äidillä ja äidin ystävättärellä oli kyllä Uggit ja karvahattu. Teki ihan pahaa.


Päätimme suomalaisella sisulla, uhmata viimaa ja kävellä jälkiruoalle Ghirardelli Squarelle. Lasten mielestä näytti ja tuntui ihan Suomelta;) Ghirardellin suklaa on ainoa hyvä suklaa täällä. Viekin kielen mennessään;) Sinne, vähän-niinku-Kluuvikadun- Fasun- tunnelmiin sitten kuumalle kaakaolle ja jäätelöannoksille. Ihanan jouluinen tunnelma.  Maistiaisina tumman suklaan peppermint bark. Tätä kuluu meidän perheessä tähän aikaan vuodesta. Nuo Poron nenät olivat ihanan näköisiä, mutta mallaspallot eivät kuulu suosikkeihini...

Sitten oli aika jättää merileijonien haukunta ja Alcatraz taakse ja siirtyä kohti Union Squarea. Macy'sin kuusi ja koristeet ovat aina näkemisen arvoiset. Luistelemaan ei nyt ollut asiaa. Tässä vaiheessa tuli ahdistus ihmispaljoudesta. Itse asiassa se ahdistus tulee joka kerta myös suurkaupungin liikenteestä. Kuskeja on joka lähtöön, joku katu onkin yhtäkkiä suljettu, autoja on jätetty hätävilkuin keskelle kaistaa jne jne Ehkä se on tämä kahdeksannen kuun kevyt olemus, mutta ihmispaljouden keskellä, vieraiden ihmisten tuuppiessa  kiireissään, alkoi riittää. Joo, eiköhän tää ollut tässä. Kotisohva alkoi kiintää silmissä, takaisin suburbiaan, kiitos.

Tataa!

PS täällähän sanotaan, että We are expecting tai We are pregnant. Olen aina vähän pyöritellyt päätäni ja sanonut, että synnytetäänkö Me sitten myös ja miten se mahtaa toimia? No, me taidetaan kyllä ihan oikeasti odottaa;) Miestäni väsyttää samaan aikaan ja on vapaaehtoisella yhdeksän kuun lähes tipattomalla. Pyytämättä, vaatimatta. Minun mielestäni saisi tehdä mitä huvittaa. Yritin tuossa jopa ehdottaa, että lähtisi jollekin poikienreissulle, muttei innostunut. Tjaa, en valita. Kotonakin saa olla.

Myöhäisen illan päätteeksi katsoimme vielä leffan The World's End. Bizarre. Siis bizarre.

Ei näin voi tapahtua!

Olen ollut viime päivät,oikeastaan viikot, niin sanotusti hiukan pre-occupied. Olen ollut infernaalisen apinanraivon vallassa, kiroillut ja meuhkannut, kyräillyt hiljaa suunnitellen erilaisia iskutaktiikoita tai vaipunut epätodelliseen, epätoivoiseen tilaan surullisena. Olen purkanut pahaa mieltäni ja tuskaa vanhemmilleni, rähjännyt miehelleni, huutanut lapsille. Ei voi kuin itseään syyttää, mutta on myös kerta kaikkiaan käsittämätöntä, millaisia ihmisiä maailmasta löytyy.  Ainahan sitä kuulee kaikenmaailman kauhujuttuja jonkun tutun tutun vuokralaisista, mutta kun sitten omalle kohdalle sattuu oikea mätäpaise, on sitä jo vaikea käsittää. Näin ei voi tapahtua, tässä täytyy olla joku väärinkäsitys....vaan kun ei ole.

Menimme, me onnettomat,  uskomaan, että ihmiset ovat rehellisiä. Annoimme siis avaimet uudelle vuokralaiselle ennen kuin ensimmäisen kuun vuokra ja takuuvuokra oli tilillä. Jotenkin ajattelin, että, kun kerran on nimet paperissa ja sotu tiedossa, selusta on turvattu. Näin ei ole.

Sopimuksesta huolimatta, vuokraa ei vaan kuulunut. Sain ilokseni myös heidän sähkölaskunsa maksettavakseni. Alkoi hirveä rumba sähköposteja, tekstareita, puhelinsoittoja.

Sain kuin sainkin kyseisen kaverin kiinni. Selitykset olivat milloin edellisen firman maksuvaikeudet, myöhemmin todettu valheeksi, sekä työpaikan vaihto. Idioottina, menin uskomaan, että asiat vielä selviävät, vaikka rästissä oli jo puolentoista kuukauden vuokra ja takuuvuokra, enkä ollut nähnyt kotivakuutuksesta vilaustakaan. Osasi hemmopaskiainen puhua ja selittää, pyytää anteeksi ja vakuuttaa. Selvitin toki, ettei valehtele nykyisestä työpaikastaan.

Annoimme lisäaikaa. Viivästymisiä ei kuulemma enää tule. No, quelle surprise, viivästyminen tulikin. Oli aika ryhtyä toimeen. Todistajien läsnäollessa suoritettiin juridisesti oikeaoppinen vuokrasopimuksen purkaminen, antaen muutama päivä aikaa muuttaa pois rakkaasta kotitalostamme. Tässäkään vaiheessa ei varmaan enää yllätä, etteivät he muuttaneet mihinkään, mutteivät myöskään maksaneet ainuttakaan lanttia vuokraa. Tässä vaiheessa rästejä on jo yli kahden kuukauden vuokra sekä takuuvuokra. 

Ikävä kyllä emme ole kroisoksia ja talostamme aiheutuu meille kuluja joka kuukausi. Samaan aikaan siellä asuu epärehellinen perhe. Ilmaiseksi. Minua inhottaa tunteellisena ihmisenä, että meille niin rakkaassa talossa, meille remontoidussa rakkaassa kodissa, asuu joku huijari. Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me.

Nyt on oikeustoimien aika. Haemme häätöä. Luottamus on mennyt ajat sitten, samoin lukuisat yöunet. Vauvaparka. On ollut todella käsittämätöntä tajuta, että joku mulkvisti saa asua talossamme ilman minkäänlaista korvausta vain sillä oikeudella, että heillä sattuu olemaan avaimet meille. He eivät ole noudattaneet yhtään kohtaa sopimuksestamme.  Miten heillä voi olla mitään oikeuksia???

Laitan kovat panokset lippaaseen. Enkä tästä lähtien luota enää kehenkään. Luottotiedot tarkistetaan, armoa ei anneta, ymmärrystä ja joustoa ei tunneta.  Jos vuokra on päivänkin myöhässä, ryhdyn toimiin. No more Mr Nice Guy.

Vaikeinta tässä tilanteessa on tietenkin huoli ja taloudelliset menetykset ja pelko siitä, missä kunnossa talomme on, kun vihdoin saamme tämän porukan pihalle.

Minun piti postata kaikenlaista hauskaa ruokajuttua, mutta olen niin lopussa tämän asian kanssa, etten  voinut olla jakamatta. Nauttikaa, jos arkenne pyörii huoletta. Tilanne on niin absurdi, että välillä naurattaa. Ei tässä itkeäkään voi, vaikka välillä kyllä itkettäisikin.

Mukavaa viikonloppua.
Tataa!

Back to school = Gimme all your money

Kaiken muun koulun alkuun liittyvän hässäkän lisäksi täällä annetaan oppilaille supply list. "Lucky me", olin autuaan tietämätön asiasta viime vuonna. Luulin, oikeesti, että supply list koskee vain isompia lapsia, mutta ehei! Supply list annetaan joka ipanalle, eskarista lähtien.

Olen purnannut asiasta. Minusta on täysin ok, ja suotavaakin, että omalle lapselle ostetaan penaali, kyniä jne, mutta täällä myös luokka varustellaan vanhempien voimin ja usein supply lista määrittelee värikynät brändin tarkkuudella. Hei haloo. Sitten, pitkin lukuvuotta, opettajat pyytävät lisätavaraa, poikkeuksetta. Niin, ja jokainen itseään kunnioittava äityli viihtyy vapaaehtoishommissa luokissa vähintään kerran viikossa pari tuntia ja ajelee kiljuvaa ipanalaumaa luokkaretkille paikasta toiseen. Apinalaumaa, (eiku ipana;), jotka potkivat likaisilla kengillään vaaleat nahkapenkkien selkämykset piloille :)

Poliittisena eläimenä tekisi mieli kirjoittaa tähän muutama kärkäs kannanotto, mutta sanon vaan, että kun aktiiviäänestäjien omat lapset ovat jo ei-kouluikäisiä niin kalifornia säästää mm koulutuksessa ihan liikaa. Armeijalle, sodankäyntiin ja aseisiin riittää kyllä pätäkkää. Milloinkohan täällä säästetään koulutuksesta niin paljon, että ainut tapa saada lapselle ok koulutus on laittaa yksityiskouluun? Sepä tekisikin tosi hyvää jo valmiiksi luokittuneelle yhteiskuntarakenteelle. Ah sinä ihana Suomi, I miss you.

Kun supply list on ostettu, se lähetetään lapsen mukana kouluun. Mutta, jo ensimmäisen koulupäivän welcome coffeella puhuu paikallinen opetusyhdistys, quelle surprise- pyytäen rahaa. Shekille tarkoitettu kirjekuori annetaan myös heti ensimmäisenä päivänä lapsen mukana kotiin. Meidän koululla pyydetään $800 per lapsi, mutta vähemmänkin saa lahjoittaa. Ai, saako? Kiitti.

Nyt, toisella viikolla alkoivat fundraiserit, eli lapsia pyydetään myymään erilaisia tavaroita FFF tyyliin, eli family, fools and friends. En tykkää. Aion omalle pikkupartiolaistenkin ryhmälle tarjota mahdollisuutta osallistua Girl Scout Cookie myyntiin paikallisjärjestön varaamalla myyntipaikalla, jossain ruokakaupan nurkalla, sen sijaan, että nämä pikkuipanat(lue: äidit) joutuisivat kiertämään ovelta ovelle omassa naapurustossaan.

Tämä rahankerjuu on täällä yleinen tapa toimia, mutta ei siitä silti tarvitse tykätä...Minua tämä jaksaa vielä ärsyttää. Samalla tavalla, kuin se, että kassoilla on aina joku haluatko lahjoittaa nappula, ennen kuin pääsee maksamaan.

Ihan toppen on uutuutena se, että subway-tyyppisissä paikoissakin tyrkytetään tippinappulaa. Whaaaaaat? Maksukone ehdottaa automaattisesti 15%, 20% tai 25% !!! tippiä. Excuse moi ja yksinkertaisuuteni, mutta mistä? Ai siitä, että kokoat sämpyläni? Eikö se ole ihan perushommasi, vai onko tässä nykyään joitain muitakin vaihtoehtoja?

En anna edes oikein kalliissa, hyvässä istumaravintolassa. jossa on oikeat lautaset ja jossa tarjoilija ja sommelier pokkuroi tuntikaupalla 25% tippiä, mutta sämpyläpaikka, kyllä ehdottaa. Nyt on joku saanut oikein vakavan auringonpistoksen;) Tämä paikka kaipaa raikastavan sadekuuron.

Hauskaa viikonloppua,
Tataa!

Jotenkin hukassa

Nyt on selvitty i-h-a-n-h-i-r-v-e-ä-s-t-ä jetlagistakin. Ollaan kotona, mutta joku jäi silti kalvamaan Suomesta. Kaiken kivan ja kiireen keskellä olin jotenkin hukassa. Asia tuli aina iltaisin esille, kun tuskailin miehelleni skypessä.

En ehkä osaa pukea tätä sanoiksi, mutta se menee jotenkin näin;
En halua muuttaa nyt takaisin, en tuntenut kuuluvani Suomeen, mutta samaan aikaan ärsytti, etten kuulunut sinne. Ehkä kyse oli siitä, että oltiin koko ajan toisten nurkissa. Enkä valita, kivoissa nurkissa oltiin, mutta kun oltiin siellä niin kauan, tuntui jotenkin siltä, että pitäisi olla jotain omaa. Ja onhan meillä, mutta siellä asuu nyt vieraita ihmisiä ja se on taas vuokrattava eteenpäin.

Vanhat kaverit olivat ostaneet vanhemmiltaan asuntoja kotirannoiltani ja kunnostivat niitä nyt omikseen. Asettuivat. Tavallaan ihanan tuttua ja turvallista, mutten minä sitäkään haluaisi. Piiri pieni pyörii. Minä en halunnut jämähtää paikoilleni, ajaa länsiväylää töihin ja takaisin neljääkymmentä vuotta. Silti jotenkin ahdistaa.

Tutuilla on taloa, kesämökkiä ja venettä. Elämä on asettunut uomiinsa, lapset on tehty, nyt ollaan keskiluokkaisia keski-ikäisiä. Kilpavarustellaan, kuten ekan lapsen kanssa;) Me asutaan vuokralla, ollaan asetuttu toistaiseksi tänne. Ehkä minua ahdistaakin tämä vuokralla olo?

Kaipaan projektia, rakennusprojektia, tuunattavaa. Meidän Suomen taloa voisi fiksata, mutta se ei ole tyhjänä. Omenapuu rehottaa etupihalla, puutarha kaipaa muutenkin hellää hoitoa, nyyh. Kävin kotonani vieraana, en koskenyt mihinkään. Saavuin paikalle varoen, istuin kahvipöydässä, kävin pari kertaa esittelemässä taloa. Tuntui tosi omituiselta.

Ehkä kaipaan sellaista "feeling of belonging", kuulumista vahvasti jonnekin. Ehkä tässä iässä pitäisikin vaan asettautua olemaan jonnekin eikä höökyillä paikasta toiseen. Ja sit taas toisaalta...ehkä kaipaan vaan lomaa. Suomen aika meni muutenkin eri tavalla, kun olin suunnitellut, kun yksityiselämän puolellekin tuli pari twistiä, mutta silti. Ja marisenko turhasta?

Onneksi sain kiristettyä workaholic-mieheni muutamaksi päiväksi kesälomalle ennen lasten koulun alkua. Ensi viikolla hurautetaan taas rannikolle. Siellä meren kohinassa rentoudun ehkä itsekin. Huh.

Ja hei, pitäskö ostaa Suomesta joku piskuinen mökki keskeltä metsää? Siinä sitä sais kerralla projektia ja olisi jotain omaa?;)

Mukavaa viikonloppua,
Tataa!

PS levitin ostamani tyynyliinan, kuvassa,  familyroomin sovalle ja sanoin, -Eiks oo tavallaan niin hirveä, että on makee? Mieheni kysyi ihan vilpittömästi- Onks toi t-paita?  -T-paita, voi hallelujah, Joo, päätin muuttaa tyylini kokonaan. Ostin  myös siili-orava-susi-ja karhu-t-paidat. Ajattelin kulkea niissä koko syksyn. Oikeesti.. Miehet.

Kohtaamisia ja kokemuksia

Olin eräässä K-kaupassa, kassajonossa. Uusi kassa avasi, ja ennen kuin ehdin sanoa kissa, takaani rynni ei-niin-puoleensavetävä-wifebeater-hawaiishortsit-rumia tatuointeja-yhdistelmä melkein päälle. Olin hiukan pöllämystynyt, enkä ehtinyt sanoa muuta kuin, Aika näppärästi kiilattu. Tämä epämiellyttävä pönäkkä megaurpo kääntyi puoleeni ja sanoi jotain todella töykeää. Olisi pitänyt vain hymyillen lausahtaa jotain oikein nasevaa, mutta mieleen ei tullut juuri sillä hetkellä mitään tosi ovelaa, joten idioottina totesin, Siinäpä todellinen herrasmies. Tämä aiheutti, tietenkin, tässä urpossa solvauksien sarjan. Seisoin siinä sitten vastaanottavana osapuolena lasten kanssa ja sanoin heille rauhallisesti; Katsokaa, jotkut aikuisetkaan eivät osaa käyttäytyä.

Taisin unohtaa olevani Suomessa. Kaliforniassa, kun uusi kassa avataan, sinne menee next-in-line, ei kuka tahansa, joka rynnii muiden edelle jonon hänniltä. Jos joku yrittää kiilata, kassa saattaa vielä painokkaasti sanoa, Next in line, katsoen oikeaa henkilöä merkitsevästi! Pliiiiiis adaptoidaan tämä tapa Suomeenkin. Ja minun täytyy oppia, ystäväni sanojen mukaan, suhtautua tilanteeseen kuin tilanteeseen Ilon kautta. Joo, hehheh, onnistuukin tosi helposti...Liikenteessä olen sentään oppinut vilkuttamaan ja hymyilemään road ragen kourissa huuteleville maanteiden ritareille.

Ekalla viikolla keli heitteli 12 ja 25 asteen välillä. Huomasin sekä puhuvani, että kuulevani enemmän sääjuttuja kuin aihe oli ollut pinnalla koko kaliforniassa asumisen ajan, melkein kaksi vuotta. Sää ei jotenkin kuulu repertuaariin meillä kotona. Sää ei määrittelee mitä tehdään, ei ole variaabeli. Sää on yleensä hyvä. Enpä olekaan tullut tuotakaan asiaa paljon ajatelleeksi.

Olavinlinnassa, oopperan jälkeen, tutustuimme hiukan linnaan ja kävimme naistenhuoneessa. Siellä, tyylikkään näköinen noin 60-vuotias rouva puhui kovaan ääneen ryssistä. Siinä se ryssä sitte seisoi, se ryssä teki sitä ja tätä. Ihan järkyttävää. Ymmärrän toki, että olimme lähellä itärajaa ja varsinkin paikallishistoriaan kuuluu monia taisteluita ja menetyksiä. Silti, minun mielestä ryssittely on nykypäivän aikaan loukkaavaa. Otti niin sanotusti ihan hiukan korvaan. Tosin kaikki on täällä Usassa nykyään vähän liiankin poliittisesti korrektia, mutta silti.

En ole ikinä ymmärtänyt puhdasta ohtilaisuutta, eli omanhyödyn tavoittelua. Toista ei oteta millään tavalla huomioon tai auteta. Ovi pamahtaa kiinni suoraan nenän edestä, äitiä rattaiden kanssa ei auteta oma-alotteisesti, ratikkaan rynnitään kyynärpäätaktiikalla, vaikka joku jäisi jalkoihin, bussi ei odota, vaikka kuski näkisi jonkun juoksevan pää kolmantena jalkana pysäkille. Minäminäminä-asenne rulettaa. Hirveetä kattoo.

Kun 8-vuotias esikoiseni pitää ovea auki, ei aikuinen kiitä. WTF? (Welcome To Finland)Kun itse hymyilen jollekin vieraalle ihmiselle ja pitelen ovea auki eikä kiitosta kuulu laukaisen kovaan ääneen OLKAA HYVÄ! Mutta jotkut eivät kiitä silloinkaan. Aneffinbiliivabel;) Saatan toki näyttää kesämekossani ovimieheltä ja palvelusväen kanssa ei sovi seurustella;)

Me ollaan nyt jo takaisin kotona maailman kaksinaismoralistisimmassa maassa, jossa ihmiset ovat näennäisen ystävällisiä ja ultrakohteliaita, sekä kiinnostuneita muiden elämästä, vaikka vaan teeskentelevät suurimman osan aikaa. Näiden kokemusten jälkeen ihan tervetullut muutos. Että please, thank you ja Excuse me-vaan ja how are you today?

Tataa!Have a Nice day!

PS oli myös ihania kohtaamisia, siitä seuraavaksi.

Lapsen logiikkaa

Olimme olleet tuttavillamme kyläilemässä, kun esikoiseni kertoi varovasti ja vähän innostuneesti, että perheen 11-vuotias poika juo kaljaa. Mitä?! Mistä se sen oluen otti? Minkänäköinen pullo se oli? Oliko joku jättänyt pullon tai tölkin auki? Esikoiseni vastasi siihen, että se oli sellanen punainen tölkki. Punainen?Hhmmmmm. En muistanut nähneeni punaisia kaljatölkkejä coolerissa. Yleensä ne ovat valkoisia, kullanvärisiä, vaaleita.  - Oletko varma, että se oli kaljaa? - Joo-o, sellasta kuplajuomaa.  - Ettei se vaan ollut kokista?Punainen tölkki, valkoisia kuvioita, tummanruskeaa juomaa  - Ai niin, se oli kokista, sitähän  se olikin.   - Kulta pieni, kokiksella ja kaljalla on vissi ero. Voi äiti ja huhhuh. Olin jo ottamassa puhelinta käteen;)

Olin töissä, lapset täällä kummitädillään hoidossa. -Äiti, me saatiin kaljajätskiä eikä tykätty. Jaa, oliskohan se ollut taas sitä kolaa?- Joo, sitä se olikin, kolamehujäätä.

Enää en edes hätkähdä. Ruskeat kuplajuomat menevät sekaisin. Muistan, kun omassa lapsuudessani mietin, oliko se lohikäärme vai krokotiili, jota ei oikeasti ollut olemassa;)

TV uutisissa puhuttiin Manningin tuomiosta, 130 vuotta vai-mitä-se-nyt-oli. Esikoiseni näytti kauhean huolestuneelta.  - Äiti, saako vankilassa ruokaa?  -Saa, varmasti ainakin kolme kertaa päivässä, ellei jotain välipalojakin. -Saako sitä ruokaa millon vaan?  - En tiedä, eiköhän sielläkin ole aika tarkat ruoka-ajat.- Oot sä ollut ikinä vankilassa?  - En, mutta meidän täytyy käydä joku päivä Alcatrazissa katsomassa millaisia vankilat ovat.- Toi setä sai 130 vuotta vakoilusta. Mut äiti, mä nään vakoja koulussa koko ajan.- Mitä ?!? -Niiin, siis butt cracks, vakoja. Jotkut ei vedä housuja ylös kunnolla ennen kun vasta vessan ulkopuolella. Onks se vakoilua? Kesti hetken, ennen kuin tajusin kysymyksen - Voi kulta, ei ole;) Vakoilu on spying in English! Peppuvaon näkeminen ei ole vakoilua;) -Aijaa, en mä tienny..

Aika helpottuneen oloinen ipana lähti jatkamaan leikkejään,säästyi vankilatuomiolta;) Aika liikkis. Ja tavallaan kauhean looginen.

Tataa!

PS me ollaan suhailtu alkuperäisistä suunnitelmista poiketen paikasta toiseen, tavattu lukematon määrä ihania tuttuja. Minä olen päässyt viettämään myös muutaman tosi kivan illan kaupungilla aikuisten kesken. Nyt ollaan ihan töttöröö koko porukka ja aika valmista kauraa kotiin lähtöön. On ollut ihanaa, mutta omaan kotiin alkaa olla kova kaipuu.

Erinäisiä havaintoja

Hahaa, pari tuttua jakeli facessa Hesarin kirjoituksen linkkiä, jossa kolme vuotta amerikoissa asunut mösjöö oli kirjoitellut Suomi-loma havaintojaan;) Niitäpä minäkin täällä taas listasin. Viime kerralla asenteeni oli hiukan romanttisempi, nyt ehkä realistisempi?

Käveltiin hakemaan Tennispalatsista leffalista, josko päästäisiin katsomaan joku suomalainen lasten leffa.(Mietin itsekin tosi aikuisesti, josko menis yksin katsomaan joko 21 tapaa pilata avioliitto tai Jahti.) Tämä patsas aiheutti esikoisessani kauhun väristyksiä;)

Työmarkkinat ovat kuulemma harvinaisen ohuet, eikä täälläkään taloudellisessa taantumassa porskuteta, mutta autokannassa se ei ainakaan näy! Autokanta on uusi, avoautojakin on katukuvassa enemmän kuin koskaan. Terassit on täynnä.

Savonlinnan Opperajuhlien ensi kesän ohjelmisto menee kuin kuumille kiville. Lippujen hinnat ovat siinä sadan euron paremmalla puolella ja yli kahden sadan. Ei tee monellekaan tiukkaa.

Pääkaupunkilaiset nuoret miehet ovat trendikkäitä ja pitkiä. Miten minusta tuntuu, että minun nuoruudessa ne oli lyhyempiä, tai sitten vanaveteeni vaan aina iskeytyi sellainen sikaniskainen bodarin tappi, joka kireässä t-paidassaan hikisesti ylsi jonnekin korvan tasolle hönkäilemään. Puh-leeeez.

Kaikilla on värilinssit aurinkolaseissaan ja kaikki nuoret naiset kulkevat neonvärisissä topeissa, laumoina. Onks farkkushortsit ainoa housuvaihtoehto? Jopo ainoa pyörä? Korkea nuttura ainoa kampaus?;)

Onko mitään muuta olemassa kuin Angry Birdsit? Pitääkö mun juoda kahvikin Angry Birds kupista...Overdose. Antakee armoo.

Metro on mahtava. Lasten kanssa käytiin vähän seikkailemassa, parissa minuutissa paikasta toiseen. Huippua. Aivan huippua. Länsimetrokin vihdoin tulossa, mahtavaa.

Eläkeläisrouvat kiilaavat jonossa, edelleen, ihan pokerina Stockalla. Vain Fasun kakkulaatikko puuttuu käsivarrelta ja se, että tökkäisisivät kinttuun kävelykepillä. En uskalla kovin kovaan ääneen kommentoida, olisi kuitenkin jonkun puolitutun äiti tai vanhempieni naapuri;( Tosi ärsyttävää. Ja hyi miten huonotapaista. Mulkoilen lasten kanssa.

Autoon on kertynyt kilometrejä. Jos ihan totta puhutaan en jaksaisi ajaa enää kilometriäkään. On kierretty Suomea ristiin rastiin. Tultu kotiin aina niin myöhään illalla, ettei olla ehditty kauppaan; Hello Koti-Pizza ja Bulevardin Dennis ja elämäni kallein pizza: 17 euroa, whaaaaaat?! Eikä ollu Belugaa ripoteltu päälle. Ei tod hintansa väärti. Suoranainen Ryöstö.

Ylihuomisesta en aio koskeakaan autoon, ainakaan pariin päivään. Jos joku haluaa tavata, saa tulla luokseni.

Helsinki on edelleen ihana, mutta näin kesällä monessa paikassa haisee pissa. Suurkaupungin meininkiä. En tykkää.

Elän toista viikkoa jatkuvassa öklössä. Miksi kaikkea pitää syödä? Siksi, kun kaikkia herkkuja on nyt saatavilla ja kohta taas ei;) Stockan oma vispipuuro on muuten todella hyvää! Se onkin listani ainoa suht terveellinen himokki. Muut on enimmäkseen karkkeja.

Miksi Lontoon Raekin on pitänyt yhdistää fasunsiniseen? Eihän tästä tule loppua ollenkaan!Lihon kuin possu.

Meno jatkuu muuten vilkkaana. Alkaa tosin jo kahden viikon hirveä höökyily paikasta toiseen vähän väsyttämään.

Tataa!

Karkkeja ja kulttuuria Kerimäellä

Matka jatkui kohti Itä-Suomea. Helsingissä oli parikymmentä astetta ja aurinkoista, Retretin asemalla 12 astetta, tuuli ja satoi. Tuli hihattomassa maxissa vähän vilu. Hui.

Junassa, eteeni majottautui iso ja äänekäs perhe. Meno oli sellaista jo ennen junan lähtöä, että vakavasti harkitsin kyydistä poistumista. Tiedätkö sen ihanan lapsen, jonka kimeä ääni tunkeutuu kaiken muun melun yläpuolelle. Muu perhe ei välttämättä huuda puhuessaan, mutta lapselle ei myöskään edes varovaisesti huomauteta, etteivät ehkä kaikki halua kuulla jokaista pissahädän julistusta tai jokaisen epämiellyttävän hajun lähtöperää. Tällä unelmakersalla oli myös pari sisarusta. Onneksi nukuin Pasilasta Lahteen, kiitos jet lag.

Kerimäki on ihana, idyllinen kirkonkylä. Maailman suurin puukirkko seisoo komeana kukkulalla, venekopit seisovat jykevästi paikoillaan Puruveden kirkkaassa vedessä. Itse asiassa koko Punkaharjun seutu on järkyttävän kaunis. Me harrastettiin kultuuriakin; kirkolla oli vaivaisukkonäyttely. Oppi lapset (ja äiti) taas hiukan Suomen historiaa. Tokmanni on toinen must; sieltä tarttuu mukaan milloin mitäkin, tällä kertaa enimmäkseen karkkeja ja hammasharjoja. Tokmannin logo on nykyään muuten  1:1 Targetin kanssa. Sisäinen brändipoliisini haukkoi henkeään.

Toisessa kaupassa hurahdin täydellisesti ja ostin mm Pandan Laku mix chocon, valkoista suklaata, Maraboun saltlakritzia (ah), Dajm patukoita ja kaikenmaailman muita sokeripäällysteisiä salmiakki ja- hedelmäkolikoita...Kyllä me jotain suolastakin ostettiin, eli Kerihyvän tuoreita lämpimiä karjalanpiirakoita ja jälkkäriksi Geisha-tuutteja. Ruokakauppojen monimetrinen jäätelöallas saa tyttäreni aivan hurmioon, varsinkin kun tietävät, että saavat aina valita jotain mukaansa...paluu arkeen tulee olemaan rankka. Mutta eivätpä valikoimatkaan tule olemaan yhtä houkuttelevat. Onneksi.

Olin muuten itsekin aivan hurmiossa siitä, että Kismettejä on nykyään montaa makua ja missä vaiheessa Kismet-jäätelö on lanseerattu? Voi ei, munhan täytyy maistaa kaikkea! Ja toisaalta, Camoon, Kismet fazerina, onko vähän overkill? Tällaisilla yhdistelmillä on aivan turha mollata amerikkalaisten cronutia, (croissant-donut:ia;)

Tämä loma on mennyt jo nyt niiiiin syömisen puolelle. Kauheasta öklöstä selvittyäni googlasin paikallisia zumbia ja Savonlinnasta löytyi! Sinne siis! Ihan mielenkiintoinen kokemus; ei paras, ei huonoin, hiki tuli. Paree alkaa urheilla tällä lomalla, muuten kuukahdan kauheassa punkeroiden piinassa ryhmäni eteen ekalla omalla tunnillani...

Seuraavana päivänä Suomen kesä tervehti meitä taas viidellätoista asteellaan, joten karautimme koko porukalla kohti Kiteen eläntarhaa.  Siellä katsastimme karhun, ilveksen ja muutaman tosi söpön naalin, eli napaketun. Loppupäivä syötiin ja luin vanhoja naistenlehtiä;) (Pakko myöntää, että tein myös joka päivä vähän töitä.)

Lauantaina oli kulttuurin vuoro; Savonlinnan oopperajuhlille Norppaoopperan ensi-iltaan. Esitys oli hieno, mutta laulut todella vaikeasti seurattavia. Oli harmi, etteivät taiteilijat puhuneet välillä eivätkä käyttäneet hyväksi tekstityslaitteita.. mur. Minä tykkäsin esityksestä enemmän kuin varsinainen kohdeyleisö, lapset. Esityksen kohokohdaksi taisi nousta loppuhuipennus, jolloin katosta tiputettiin kymmeniä valkoisia ja hopeanvärisiä ilmapalloja. Oopperajuhlat ovat kokemuksena aina yhtä ihana. Olavinlinnan tunnelmassa on jotain todella ainutlaatuista.

En kehtaa sanoa enää tässä vaiheessa muuta kun, että Savonlinnan torilla kävimme torikahvilla ja lörtsyillä. Ostimme mukaan mustikoita ja kanttarelleja, ah ihanuutta.

Tänään saavuimme takaisin pääkaupunkiseudulle varistopysähdykselle. Nautin täysin siemauksin ajosta läpi Järvi-Suomen. Huomenna suuntaamme saaristoon. Mahtavaa. Ilmatkin taitavat suosia.
Tataa! ja mums mums..

PS Kerimäellä sijaitsee (hotelli) Herttua. Se sijaitsee kannaksella, joka talvi- ja jatkosodan aikana oli osa Suomen puolustuslinjaa. Ympäristöstä löytyy taistelu(juoksu)hautoja ja sotahistoriallinen näyttely. Pitihän niitä testata.

Tähän mennessä tapahtunutta

Hälvän supermakeat pikkumansikat

Matka oli toooodella fantastinen. Ihanan sutjakkaasti sujuneen Chicagon välilaskun ja viimeisen legin puolentoista tunnin lennon jälkeen heräsin kuulutukseen; This is the captain, we are facing technical problems and need to return to Chicago. Tietty. Saimme siis matkustaa ylimääräiset viisi-kuusi tuntia ja tutustua Chicagon lentokentän tarjontaan oikein perusteellisesti. Onneksi tämä kyseinen kapteeni ihastui tyttäriini ja tuli juttelemaan heille, pyysi ohjaamoon, kertoi hauskoja juttuja jne. Olisin silti mieluummin valinnut vahtoehdon A, jossa olisimme vaan lentäneet suorinta tietä kotiin, kulkematta lähtöruudun kautta...

Helsinki-Vantaalla oli muuten laukkuhihnalla todellinen tehopakkaus töissä. Odotimme laukkuja tunnin(!). Niitä ilmestyi hihnalle aina max kolme kerralla, kymmenen minuutin välein. Alkoi vähän  ottamaan pattiin ja venyneen matkan päälle aivan huippua. Silmät seisoivat päässä, oli tunkkainen, nihkeä olo, lapset meinasivat nukahtaa seisaalleen. Onneksi olivat täpinöissään siitä, että vaari odotti lasiseinän takana. Muutamat nuoret lätkänpelaaja-kanssamatkustajat nostivat hihnan muoviläpät ja karjaisivat taka-alalle:  Laukkuja, saatana! Meinasin taputtaa. Ja voin muuten vannoa, että Usassa tällaisesta järkyttävästä tehottomuudesta olisi noussut ihan hirveä häly muidenkin kuin nuorison keskuudessa.

Helsingin ilma oli raikas! Perille päästyä äiti kattoi lautaselle savunieriää ja keitettyjä perunoita. Ei paha. Lapset suuntasivat Itä-Suomeen, minä jäin suunnitellusti kaupunkiin. Palloilin hetken orpona piruna, kunnes sammuin power napille. Sitten yksi parhaista ystävättäristäni olikin jo ovella. Mukana suklaita, makuvissyjä, irtareita. Siinä me sitten juteltiin halailtiin, naureskeltiin, päivitettiin kuulumisia, testailtiin tuliaisia.

paahdettu ruisleipä voimariinilla, heaven.

Kävellen liikkeelle; Espa, kauppatori, Aarikan ja Iittalan myymälät. Aarikalta saisi ihan hirveitä hirvi-servettejä. Repesin nauramaan heti ovella. Ne on oikeasti niin rumia, että teki mieli ostaa monta pakettia mukaan.  Antaisin kaliforniassa tuliaisena suomalaista designia;) Ilmeet olisivat maksamisen arvoisia. Niissä paskan ruskea hirvi tuijottaa sieraimet höröllä, tässä. Ehkä minun on tosiaan pakko ostaa muutama paketti mukaan. Kenties ne on suunniteltu hirvipeijaisiin...?;)

Stockan suomi-osasto oli suuri pettymys. Ei ollut kivoja suomipaitoja tai kaipaamaani julistetta,haluaisin siis jonkun tämän tyyppisen, mutta kivemman, eri väreillä.... saattaa mennä vaikeaksi, täytyy koluta Kiasmat ja muut. Tämä on pakko saada-osastoa, vaikken tiedä onko sellaista olemassakaan. Yksi ylihinnoiteltu hiihtoaiheinen Finland tarjotin jäi vaivaamaan. Sen käyn hakemassa.

Päädyimme Teatteriin salaateille ja vielä hetkeksi juttelemaan. Kun sitten iltaysiltä sammuin nojatuoliin ja herätessäni näin itseni telkkarissa, tajusin, että oli aika mennä ihan oikeasti nukkumaan;)

Tiistaina oli työpäivä. Palmut olivat vaihtuneet koivuiksi ja kyllä, Länsiväylä on ehkä mailman kaunein moottoritie. Joskus muinoin joku ulkomaalainen sanoi minulle - Miten kaunista! Moottoritienne varrella kasvaa ruusupensaita! Niinpä. Meri kimmelsi, minä nautin. Tuntui taas siltä, etten olisi koskaan minnekään lähtenytkään. Olin kotona. Kaikki on jotenkin niin suhteutettavissa. Pientä, kompaktia, tuttua.

Illan tultua suuntasin tapaamaan yhtä minulle tosi tärkeää naisporukkaa. Kaikki eivät paikalle päässeet, muttei haitannut yhtään. On muuten tosi jännä, miten etäisyys antaa perspektiiviä. (Siinä Kämpin terassille istui pari tyypillistä maailmanomistaja-hölöttäjää, kultakäädyt kaulassaan, todellisina fashion overkilleina. auts. Nää tyypit luulevat että kaikkia kiinnostaa heidän juttunsa. Ei oikein voinut kuin hymyillä. Onnea vaan.) Meillä oli ihana ilta. Itkimme, nauroimme, puhuimme elämän eteen tuomista vaikeistakin asioista ja siitä, miten kaikella loppujen lopuksi on tarkoituksensa ja miten elämä on tehty elämistä varten. (Onnea Matti Nykänen 50vee;))Kyllä ystävät ja elämän kokemusten jakaminen on elämän suola.  Amerikkalaisten kanssa ei muuten pääse pintaa syvemmälle vuosiin. Haitanneeko mittään;)

tässä enää kääreet;) nam.

Vielä yksi päivä Helsingin vilinässä ja illaksi kohti Retrettiä junalla (!) melkein jännittää.
jatkuu...

Tataa!

PS olen syönyt itseni äklöön fasun patukoilla ja irtareilla. Todella järkevää.  Ja kirsikkana kakussa; puhelimeni ei toimi! Edellinen laitteeni söi suomalaisen simin nikottelematta, tämä on lukittu. En saanut hakkeroitua valmistajan koodillakaan, joten minulla ei ole mitään numeroita, eikä kunnon kameraa. Kriisi.

 

 

Yy kaa koo nyt

Kamppeet  pyykätty ja kerätty. Lasten vaatteiden vuori on valmis, omat jää aina viime tippaan. Tuliaisia varten on ihan oma matkalaukkunsa, kun lähti vähän mopo käsistä. Oho. (mutku lasten vaatteet on niin kivoja ja kyllähän meidän täytyy vähän leipoa ja maistella amerikan herkkuja ja starbucksin refreshereitä)

Mitään kunnon kenkiä ei ole, tai, no, lenkkarit meille kaikille saaristoelämää varten, mutta kyllä kesävaatteistakin hyvät pinot syntyvät. Tyttöjen juttuja riittää; shortseja, hameita, eripituisia mekkoja, tunikoita, sandaaleja, varvastossuja, hattuja, toppeja, villatakkeja, huppareita, ponchoja, ja aivan varmasti ihan liikaa kaikkea.

Auringon inspiroimana kuljen kaikissa riikinkukon väreissä; olemme yhden vanhan sedän kanssa aloittaneet jo perinteen; hän istuu lähimmässä Starbucksissa lähes päivittäin ja aina kun satun samaan aikaan paikalle, hän huudahtaa; "Wow, now that's a colorful dress! "ja vinkkaa silmää. Tämä on nyt sattunut jo kolme kertaa parin viikon sisään ja joo, olen ollut joko sinipunavalkoisessa, oranssi-pinkissä, tai kelta-pinkki-mustassa mekossa...

Suomessa sitä tuppaa suosimaan mustavalkoisia ja sinivalkoraitaa ihan eri tavalla. Omituista. Itse itseäni kiusaten pakkaankin mukaan vaan yhden rautapaidan, mutta muuten mennään kalifornian tyylillä, paljon erilaisia värejä, ranteet täynnä kaikenmaailman killuttimia! Neonvärejä unohtamatta.

Aion taas matkustaa boyfriendeissä ja mustassa peplumissa. Se Jennifer Aniston-wannabe asuyhdistelmä oli varsin toimiva. Tavaraa on ihan hirveästi, yritän tässä pähkäillä mitä voisin jättää pois. Kengät on aina se vaikein, ja käsilaukut... kuinka vähällä voisi pärjätä, ilman, että tulee pakonomainen tarve ostaa uutta. Voiko esim vain yksillä metallinvärisillä sandaaleilla pärjätä? Tod näk ei.

Vielä yksi yö ja sitten ollaankin jo matkalla, JIHUUUU! Paras hetki on kävellä ulos Helsinki-Vantaalla ja haistella ekaa kertaa Suomen raikasta ilmaa. Täällä ilmassa leijuu ihan eri tuoksut.

Kivaa viikonloppua, Tataa!

PS tänään kyhnäämme perheenä oikein urakalla. Mieheni, kun ei tule Suomeen ollenkaan, vaan jää töihin tänne, ikävä tulee kaikille. Aamu aloitettiin täällä; mahtava uusi tuttavuus, tänne tullaan uudestaan!

Keskittymisvaikeuksia

Viikon kuluttua olemme Suomessa. Lapset eivät ole käyneet toisessa kotimaassaan melkein kahteen vuoteen. Minua jännittää ja innostaa. En pysty keskittymään  mihinkään kunnolla, kun koko ajan mieleen tulee mitä omituisempia ajatuksia, kuten mitäköhän kaikkia uusia hyviä jogurtteja siellä on, tai  onkohan äiti muistanut säästää mulle NYT liitteitä , menaisia, glorioita, annoja ja eevoja. Pitääkö mun ottaa mukaan joku takki, ja ihan kunnon kengät? Eikö eri sandaaleilla pärjää?

Ostoslistalta löytyy Suomen lippu, Helsinki-juliste, Suomi-paita, Suomi-tarra ja tietty kaikkia perusherkkuja ja muutama kirja. Olen osan ajasta töissä, osan lomalla. Suuntaamme Itä-Suomeen, Savonlinnan  seudulle, sitten Inkoon saaristoon ja lopun aikaa vietämme Espoo-Helsinki-akselilla. Oopperajuhlat ja Savonlinnan tori (muikut ja lörtsyt!), Puruveden kirkkaus, Tapiolan ja keskustan Stocka, Kaisan café, Kauppatori, Kauppahalli, Esplanadi, Haukilahden ranta, Iso Omena, here we come!

Suunnittelen vesi kielellä mitä kaikkea aion syödä;) Paahdettua ruisleipää, graavilohta, muikkuja, saaristolaispöydän antimia, mehukeittoja ja kaikkia mahdollisia karkkeja. Erityisesti suklaata, lakuja ja salmiakkeja. Lapsilla on pennipussit ojennuksessa. Odottavat kauppojen jätskialtaita kuin kuuta nousevaa. Pirkan kinuskituutti irtoaa varmaan vieläkin muutamalla kymmenellä sentillä. Voi pojat.
Kyllä me ollaan esikoisen kanssa myös pinaattiletuista ja maksalaatikosta puhuttu. Saati sitten karjalanpiirakoista ja korvapuusteista.

Heti aluksi olen muutaman päivän itsekseni Helsingissä, lapset suuntaavat vanhempieni kanssa maalle. Ajatus on kutkuttava; taidan iltaisin ajella ratikalla ihan turistina ja lorvia Stockalla. Ehdin tavata muutaman ihanan ystävänkin siinä heti. Kun lähden perästä Itä-Suomeen, olen statistin roolissa; ipanat toihuavat isovanhempiensa kanssa ja mina voin lukea vaikka välillä kirjaa, kuunnella kirkonkelloja, syödä mansikoita tai kirsikoita. Kanttarellejakin on jo kuulemma tarjolla.

Parhaat ystävättäreni ovat samaan aikaan lomalla, joten saan myös viettää laatuaikaa heidän kanssaan; suuntaamme kolmistaan, tai siis yhdeksistään kun lapset lasketaan mukaan, saariston rauhaan heti, kun palaan Itä-Suomesta. Luvassa on myös suuria juhlia.

Yritä tässä nyt sitten keskittyä töihin ja arjen pyörittämiseen. Ei ihan helppoa ole. Kuulen jo lokkien kirkunan ja kymmenen uutisten alkumusiikin;)

Tataa!

Juhannus, mikä juhannus?

Juhannuksen huomaa täällä vain siitä, että naamakirja täyttyy mitä ihanimmista, mökkimaisema-, meri-, järvi-, ystäväporukka kokolla-, saunalla-, kukkaseppele- ja keskiyön aurinko-kuvista. Ne saivat kyllä ikävöimään kotikonnuille. Täällä painetaan eteenpäin ihan normaaliin tyyliin, tai itse asiassa vielä turbo boostilla ja myös viikonloppuna. Pitää vielä jaksaa painaa hullun lailla pari viikkoa ja sitten lennämme mekin Suomeen, osaksi jopa lomailemaan. Bliss.

Pidimme nyyttärityyliin pienet malja juhannukselle- iltamat meillä perjantaina, jolloin muutama ystäväperhe tuli meille uimaan ja grillailemaan. Emäntä oli vähän väsynyt, josta koen pientä huonoa omaatuntoa, mutta aina ei voi olla täynnä energiaa. Olen viimeiset viikot elänyt ja hengittänyt töitä, nähnyt niistä myös unia ja kieltämättä hiukan stressannut.

Lauantaina olimme aivan upeissa juhannusjuhlissa. Paljon pohjoismaalaisia ja muita paikallisia, ihanan rento tunnelma todella kauniissa puitteissa, hurmaavan perheen luona. Perunoiden ja tillin tuoksu oli huumaava, mansikoita, auringonkukkia, koivuja. Me tosin lähdimme ennen "kokkoa". Illan isäntä oli virittänyt ison screenin uima-altaan reunalle ja aikoi näyttää siinä projektorin kautta kunnon roihun. Mahtava idea! Meidän ipanat olivat valvoneet jo edellisenä iltana ja minulla on tänään edessä pakkausta, töitä, ensi viikon valmistelua, miehen ohjeistamista, kaupassa käymistä, lasten synttäreille roudaamista ja ehkä myös hiukan ansaittua lepoa; saisin luettua Hosseinin And the Mountains Echoed, loppuun.

Koneeni starttaa iloisesti huomen aamulla kello 6 kohti iki-ihanaa New Yorkia. Long time no see!Saan herätä aamuyöllä kello 3:30, ollakseni San Franciscon kentällä kello 4:30. Brutal.

Luvassa on kiireinen viikko; lanseerausta, iltaohjelmaa, journalisteja, heavy duty pitchaamista, amerikkalaisia irtohymyjä ja väsyneitä, turvonneita jalkoja. Tänään täytyy suunnitella matkan garderoobi. Positiivisen mielin asettelen mekkojen viereen upeita korkeita korkoja ja tiedän jo valmiiksi, että tulen tallaamaan roomalaisissa;) En minä loppujen lopuksi mikään Carrie ole;) Ajatustasolla korkkarit ovat hyvä juttu, mutta kymmenen tunnin päivän jälkeen en mielelläni kävelisi askeltakaan, saati sitten koroissa! Mummoilua tai ei. Ja sitä paitsi nykissähän kuuluu tallata paikasta toiseen lenkkareissa(hyi) ja vaihtaa kengät vasta määränpäässä...hmmmm

Nyt on siis taas mentävä, palaan pian, wish me luck, lupaan matkaraporttia mahdollisimman pian!
Tataa!

PS Kiire tai ei, täytyy ehkä kipaista hakemassa -  vihdoin - ne boyfriendit. Kaikki starat tuntuvat matkustavan niissä ja olin jotenkin visioinut itseni reissuun just tolla tyylillä.. ja yksi aivan ihana apilanvihreä Kate Spaden laukku sopisi käsivarrelle keikkumaan, kun astelen pitkin Manhattanin katuja. When in New York;)