Yy kaa koo nyt

Kamppeet  pyykätty ja kerätty. Lasten vaatteiden vuori on valmis, omat jää aina viime tippaan. Tuliaisia varten on ihan oma matkalaukkunsa, kun lähti vähän mopo käsistä. Oho. (mutku lasten vaatteet on niin kivoja ja kyllähän meidän täytyy vähän leipoa ja maistella amerikan herkkuja ja starbucksin refreshereitä)

Mitään kunnon kenkiä ei ole, tai, no, lenkkarit meille kaikille saaristoelämää varten, mutta kyllä kesävaatteistakin hyvät pinot syntyvät. Tyttöjen juttuja riittää; shortseja, hameita, eripituisia mekkoja, tunikoita, sandaaleja, varvastossuja, hattuja, toppeja, villatakkeja, huppareita, ponchoja, ja aivan varmasti ihan liikaa kaikkea.

Auringon inspiroimana kuljen kaikissa riikinkukon väreissä; olemme yhden vanhan sedän kanssa aloittaneet jo perinteen; hän istuu lähimmässä Starbucksissa lähes päivittäin ja aina kun satun samaan aikaan paikalle, hän huudahtaa; "Wow, now that's a colorful dress! "ja vinkkaa silmää. Tämä on nyt sattunut jo kolme kertaa parin viikon sisään ja joo, olen ollut joko sinipunavalkoisessa, oranssi-pinkissä, tai kelta-pinkki-mustassa mekossa...

Suomessa sitä tuppaa suosimaan mustavalkoisia ja sinivalkoraitaa ihan eri tavalla. Omituista. Itse itseäni kiusaten pakkaankin mukaan vaan yhden rautapaidan, mutta muuten mennään kalifornian tyylillä, paljon erilaisia värejä, ranteet täynnä kaikenmaailman killuttimia! Neonvärejä unohtamatta.

Aion taas matkustaa boyfriendeissä ja mustassa peplumissa. Se Jennifer Aniston-wannabe asuyhdistelmä oli varsin toimiva. Tavaraa on ihan hirveästi, yritän tässä pähkäillä mitä voisin jättää pois. Kengät on aina se vaikein, ja käsilaukut... kuinka vähällä voisi pärjätä, ilman, että tulee pakonomainen tarve ostaa uutta. Voiko esim vain yksillä metallinvärisillä sandaaleilla pärjätä? Tod näk ei.

Vielä yksi yö ja sitten ollaankin jo matkalla, JIHUUUU! Paras hetki on kävellä ulos Helsinki-Vantaalla ja haistella ekaa kertaa Suomen raikasta ilmaa. Täällä ilmassa leijuu ihan eri tuoksut.

Kivaa viikonloppua, Tataa!

PS tänään kyhnäämme perheenä oikein urakalla. Mieheni, kun ei tule Suomeen ollenkaan, vaan jää töihin tänne, ikävä tulee kaikille. Aamu aloitettiin täällä; mahtava uusi tuttavuus, tänne tullaan uudestaan!

Matkalla

Kotona, ihan räähkänä. Vaikka matkustaminen onkin aina yhtä mukavaa, ei itse matkustamisen takia, vaan uusien kokemusten takia, kotiin on ihana tulla. Tosin eilen, ehdin olla kotona kaksi tuntia, pyykäten ja töitä tehden, lasten kanssa puoli tuntia, jättäen heidät taas itkien kotiin, kun minä viiletin terveet elämäntavat- koulutukseen illaksi. Olin nukahtamispisteessä, herännyt kalifornian aikaan kello 02, ihan hirveässä päänsäryssä ja huonolla omallatunnolla. Ei järkevää, mutta zumbatyönantajani vaatii tiettyjä koulutuksia. Onneksi pääsimme suunniteltua aikataulua aiemmin kotiin, jotta ehdin antaa ja saada haliterapiaa.

Jouduin harmikseni toteamaan, että, kyllä, minulla on silmäpussit. Hirveetä kattoo.
Ja mikä muu on hirveetä kattoo ovat seuraavat asiat; nämä ovat minulle lentomatkustaessa ne todelliset horrorit, olematta hirveysjärjestyksessä;

Edessäni istuu useimmiten ihminen, jolla on likaiset hiukset. Raapii toistuvasti päänähkaansa kynsillään, raaps raaps. Makes my skin crawl!! Toinen suosikeistani on miehet, jotka matkustavat lyhyissä shortseissa. örk. Kolmas on täysin hoitamattomat jalat sandaaleissa, mieluiten keltaiset pitkät paksut kynnet. Neljäs on haju; ei siis sellainen, oho-dödöni-on-hiukan-pettänyt-haju, vaan en-ole-ikinä-käyttänyt-dödöä-ja kaikki-vaatteeni-haisevat-hielle, silmiä kirvelee, meinaan oksentaa. Yritän hengittää pelkästään suun kautta siinä kovin hyvin onnistumatta.

Ehkä hiukan pöpökammoisena käytän suht säännöllisesti käsidesiä. Ns lentokenttäkädet ovatkin minulle megakammo. Toinen ihanuus on raitiovaunun kaide, se pystykaide, josta pidetään kiinni, kun seisotaan, joka on vähän rasvaisen liukas. Kylmiä väreitä ja puistatuksia. Ajatus siitä, miten paljon pöpöjä asuu lentokenttien jokaisella pinnalla on lähes mahdoton. Siksi seuraava ihmistyyppi onkin minulle überhorror: Kynsienpurijat.

Sellainen istui käytävän toisella puolella Nykistä San Franciscoon. Antakee armooo! Peukalo tai etusormi oli koko ajan suussa, sitä jyrsittiin eri kulmista. Kun kynnet oli syöty ja naps naps lakkasi kuulumasta, söi varmaan kynsinauhansa vereslihalle. Istuin pää toiselle puolelle käännettynä kuulokkeet korvilla ja väitän silti, että kuulin sen maiskutuksen. Onneksi nukuin osan matkasta. Muistan aina, kun joku lääkäri sanoi minulle teininä; kynsien alla asuu enemmän bakteereja, kuin Euroopassa on asukkaita. Kiitos. Oma sormi ei mene suuhun.

Nyt kun sain purettua angstini, on myönnettävä, että New York on aika makea paikka, kirjoittelen siitä tosi pian. Hauskaa viikonlopun jatkoa,

Tataa!

Bon Voyage Rokkimursu!

Aina sama juttu.Lähtö samaan aikaan innostaa ja ahistaa. Kotona ei voi tuuletella tai virnistellä, sillä sellaisella käytöksellä aiheuttaa muille pahaa mieltä. Täytyy hillitysti sanoa, että on kyllä tosi mukava nähdä perhettä ja parhaita ystäviä,vaikken heitä tällä retkellä montaa ehdi nähdäkään. Tää on työmatka, lapset haluaisivat silti tulla mukaan.

Lähtöpäivänä ei huvita, sydäntä puristaa koko aamun, kuopus kiipeää viereen puput kainalossa ja nyyhkyttää miksen voisi lähteä vasta huomenna? Jätän paitani unirätiksi, nuuhkuteltavaksi. Ihan niin kuin silloin vauvana. Ei nostata lähtöfiilistä. Toisaalta, tiedän, että luvassa on kaikkea tosi kivaakin.

Otan kameran mukaan koululle ja kuvaan viime hetkellä ystäviä varten meidän taloa, huoneita, maisemia, lapsia kävelemässä koululle käsi kädessä. Jään salaa katsomaan kun tytöt etenevät eskarirakennuksen eteen, halaavat, suukottavat ja sitten eroavat. Hetkeä myöhemmin pienempi juoksee isomman perään ja he tapaavat vielä kerran, nenät vastakkain, aidan molemmin puolin. Minä seison piilossa parkkipaikalla mykistyneenä ihastuksesta; hellyyden osoitusten määrästä, toisesta välittämisestä. On ne niin ihania, mistä lie olen tuollaiset ihanat olennot ansainnut.

Vaikka sanon tytöille, ettei nyt tehdä tästä lähdöstä numeroa, äiti sanoo nopeat moit, suukottaa ja halii, menette sitten reippaasti! Jään kuitenkin itse haikailemaan perään, salaa. En halua pakata loppukamoja.

Lentokentällä tapahtuu perinteiset; kun olen suukottanut miehelleni heiheit, katson vielä kerran perään, ja saan vastaukseksi perävalot. En sitä vihonviimeistä vilkutusta.

Asetun check-in jonoon. Lähelle tulee AINA joko koko perhe, tai äiti samanikäisine tyttöineen, vähän niinku muistutukseksi, että kato, tällaiset sinä jätit kotiin. Toivottavasti reissu on tarpeellinen…ja sitten tulee taas ikävä.

Tiedän, että tilanne helpottaa vasta perillä, kun saan kunnolla muuta ajateltavaa ja kävelen yksin, omassa rauhassa, Helsingin syksyisiä katuja, raikkaassa ihanassa ilmassa, pimeyden turvin. Siellä sieluni lepää.

Tataa.