Kymppi!

Juhlimme tänään kymmenvuotis hääpäiväämme. Kun mieheni aikoinaan laskeutui rannalla polvilleen, sovimme hääpäivän heti, oli hankkinut molemmat sormuksetkin valmiiksi. Kertaakaan emme ehtineet kihlapäivää juhlistaa. Hiukan väänsimme kättä, pidetäänkö häät kevättalvella vai kesällä. Olisin alunperin halunnut kevättalven häät; visiossani hanki olisi kiillellyt auringossa, teema olisi ollut valkoista ja timanttia.

Losin vieraita ajatellen päätimme kuitenkin pitää juhlan alkukesästä, näkisivät Suomen suven kauneimmillaan, silloin, kun luonto on hysteerisen vihreä eikä lehdet ole vielä tummuneet. Teemamme, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, oli sekoitus "rönsyileviä luonnonkukkia" perhosia, kiveä, pastellisävyjä, pinkkiä, valkoista, timantteja. Kuulostaa tosi sekavalta, mutta oli kaunista;) Toimme asetelmiin elementtejä merestä ja luonnosta. Kimalletta piti myös olla. Olihan puvussakin. Ah saisinpä viettää tuon päivän uudestaan.

Päätin silloin 2003, että kymmenvuotishääpäivämme kunniaksi, forresterien tyyliin, matkustaisimme Hawaiille ja uusisimme valamme. Valkoisiin pukeutuneina, paljan varpain, rannalla. Jaa, tässä keittiön pöydän ääressä sitä istutaan...Valat uusimme kyllä vielä! Siitä en luovu.

Vaikein osio tässä pyöreiden juhlimisessa on mitä antaa toiselle lahjaksi? Vaikka tosiasiassa minun kuuluisi saada joku urhoollisuusmitali;) hehheh, vai mieskö sen tässä tapauksessa ansaitsisi? Emme pääse karkaamaan kahdestaan millekään yltiöromanttiselle retkelle, joten menemme vain illalliselle. Sovimme, että lähdemme vielä jollekin ihanalle matkalle, vahvuudessa saattaa tosin olla neljä, ei kaksi. On nääs vähän babysitteri-haasteita..

Päätin siis kirjoittaa miehelleni kirjan;) Kuvassa ylhäällä ja tässä pari sivua.. (Uskallan laittaa sen tänne, sillä hän ei lue blogiani juuri koskaan) Samassa kaupassa oli valmiiksi tehtyjä romanttisia IoweYou lipukkeita, mutta sellaisia olen lahjoittanut jo joskus vuosia sitten joululahjaksi. Vaikeintä kirjan kirjoittamisessa on se, että siinä herkistyy itse. Aion antaa sen illalla ravintolassa, katsotaan miten miehen pokka pitää sitä lukiessa. Ihanan kaunis ja koskettava ja henkilökohtainen lahja. Minun mielestä. Siksi kuvasinkin sivut tyhjinä. Mitä sinne kirjoitin, jääköön meidän kahden väliseksi. iik.

Elämä on aika kivaa. Kertaakaan en ole ajatellut, että se on sitten divorce. Tosin, naimisiin mennessämme sanoin; mennään vaan naimisiin ja erotaan sitten oikein rytinällä, jos olikin väärä päätös. Ei ollut.


Tataa!

Eläkkeelle? Not so much.

Oli aika mielenkiintoinen lauantai. Mies oli poissa, joten me tytöt heräiltiin aikaisin ja syötiin herkkuaamupala. Meillä siihen kuuluu mustikkabagelit, hyvät mehut, kananmunat, jogurtit ja muut, ehkä vähän nutellaakin. Sitten zumbatunnille ja lapsiparkkiin. Ah miten rentouttavaa osallistua tunnille rivioppilaana, ilman stressiä. Tällä kertaa meitä ohjaajia oli paikalla neljä(!) oikea mini convention. Sai uusi zumbatoppikin kyytiä. (En ole varma onko ihana vai kamala, jury is still out on this one.) Positiivina, riekaleet tuovat liikkeisiin lisäräväkkyyttä. Toisaalta, kun kasarin on kerran elänyt kunnolla, ei sinne enää halua vängänväkisin takaisin;) Vai haluaako?

Omituinen ostos.

Lauantaina inventoin lasten vaatteita, tämä harjoitus tehdään parin kuukauden välein. Iso paperikassillinen 116 senttisiä pakattiin pois. Nyyh. Sitten luvassa oli Great Mall of America. Eräät Marc Jacobsin aurinkolasit olivat jääneet pahasti vaivaamaan...No eihän niitä siellä Saksilla enää ollut, purnaamista. Täällä pitää ostaa heti kun näkee, palauttaa sitten jollei sovi. En ole vieläkään oppinut.

Tyttöjen äitinä(miksei poikienkin) on siitä mukavaa, että shoppailuehdotus saa aina positiivisen vastaanoton. Toki he myös tietävät, että luvassa on jäätelöä tai smoothie. Onhan lastenkin saatava jotain, kun itse shoppaan poikkeuksetta jättimäinen jääkahvi kourassa. Suomessa esikoiseni kysyy mummiltaan aina: Mennäänkö Stockalle?

Kävimme vähän tuliaisostoksilla enkä voinut vastustaa lasten Abercrombieta. Itse en ole enää vuosiin A&F:stä innostunut, mutta heidän ultrapehmeät t-paidat ovat ipanoiden mieleen. Itselleni en ostanut mitään, mistään. Testasin yhtä shortsihaalaria. JAIKS. Ghirardellin kauppaa emme voineet vastustaa (ainoa hyvä amerikkalainen suklaa. Hershey's on lantaa) ja kun olimme matkalla auton suuntaan, raahaten isoja paperikasseja, joku täti lähti seuraamaan meitä, mittaili meitä katseellaan.

Esitteli sitten itsensä scouttina, kykyjenetsijänä. Etsi 8-15 vuotiaita ja oli kiinnostunut esikoisestani. Seuraavana päivänä olisi workshop, jossa opetettaisiin kävelemään, puhumaan ja lukemaan vuorosanoja. Heidän kauttaan voisi työllistyä muotinäytöksiin, mainoksiin ja tv-ohjelmiin, kuten iCarlyyn. (tässä kohtaa esikoiseni silmät alkoivat kiilua) Ainahan sitä kuulee "I got scouted at the mall"-juttuja, mutta, että tätä siis tapahtuu. Minä kehittelin mielessäni eläkesuunnitelmia, ja jokakeväiseen autokuumeeseen helpotusta;)

Mieheni palasi kotiin reissultaan myöhään illalla. Hänellä oli asiasta erilainen mielipide. (Terveisiä Los Angelesista.) Tämä nimenomainen firma on kuulemma ollut olemassa kymmeniä vuosia. Sehän on hyvä juttu? Sanoi, että kun saavat sinut paikalle, haluavat myydä kurssinsa. Toki, lapsi voi työllistyä tuota kautta, mutta olenko valmis satsaamaan juuri nyt lapselle esiintymisvalmius - ja
mallikurssin? Tjaa, niin, no. En ole.

On ihan eri asia, jos sinut scoutataan esim Ford:lle, he ottavat sinut listoilleen ja teettävät sinulle portfolion. Rahastus on aina kuulemma huono merkki. Höh, okei sitten. Ja toisaalta mieluummin casting agencyn listoilla, kuin mallitoimiston? Tällä ajatuksella on kiva leikkiä, mutta toteutus jäänee. En halua lapsestani sirkusapinaa. Leikkisät, satunnaiset kuvaukset ovat ihan hauskoja, niissä oltiin tutun toimittajan kautta välillä Suomessakin. Lapset tykkäävät.

Jos asuisimme Losissa, todennäköisyydet sille, että kokeilisimme jotain tällaista, ovat paljon suuremmat. Nyt sanoimme kuitenkin   - Ei kiitos ja kiitos mielenkiinnosta. Silti mietin menikö joku hyvä tilaisuus sivu suun. Maybe someday, Hollywood;) Manageerauksen sijaan jatkankin ihan tavallisia töitäni ja käyn perumassa sen Tesla S mallin tilauksen...;)

Tataa!

Movie Time

Kuva lainattu

Pitkä viikonloppu edessä. Maanantaina Memorial Day. Tai, no, valtionkonttorit ovat kiinni, muuten arki luistaa ihan normaalisti. Mieheni lähtee Yosemiteen miesten extremereissulle, roikkumaan henkensä kaupalla zipline, vaijeriradalle, minä nautin rauhasta. Aion katsoa jonkun hyvän draaman nessut vatsan päällä, herkkuja käden ulottuvilla. Olispa irtareita. Täällä on tyydyttävä jäätelöön ja kekseihin. Amerikkaiset karkit ovat ihan kauheita.

Vähän hotsittaisi tämä, Impossible, mutten tiedä uskallanko. Pelkään näkeväni kauheita painajaisia ja tapaus on vielä tuoreessa muistissa, siellä oli monia tuttavia. Ainoa syy miksi voisin katsoa tämän on se, että perheen tarinalla on onnellinen loppu. Jos tuota sanaa nyt voi tässä tapauksessa edes käyttää.

Tänään iltapäivällä menemme porukalla katsastamaan Epicin 3D versiona. Oikein ensi-iltaan. Lapset ovat aivan täpinöissään ja no, näyttäähän tuo aika kivalta aikuisellekin;)

Sunnuntaina HBO tv ensi-iltansa saa myös Behind the Candelabra. Cannot wait!! Liberace on kaikkien glitterdiivojen kantaisä. Elton John, Madonna, Lady Gaga you are copycats. And I quote: "Too much of a good thing is wonderful"

Tarkoituksena olisi myös hiukan urheilla ja hoitaa rästiasioita. Toivon myös, ettei lämpötila kohoa neljäänkymppiin. Meidän pikkuinen tippui koulun ziplinelta ja mursi kyynärpäänsä. Kipsi kädessä ei paljon uida. Meni suunnitelmia uusiksi jo ihan tarpeeksi. Nämä ziplinet ovat meillä näköjään nyt kovassa huudossa. Ujo toivomukseni olikin miehelle, ettei hän nyt sitten rojahda mistään alas. Siinä menisi muutakin kuin kyynärpää.

Turvallista ja mukavaa viikonloppua,
Tataa!

PS meidän kymmenen vuotis hääpäivämme lähenee kovaa vauhtia. Löysin aika ihanan lahjan ja aion käyttää rauhallisen ajan hyväkseni myös sen suhteen. Lisää tuonnempana.

PPS katsoin eilen illalla sen the Impossiblen. Puolen tunnin, ja kahden nessun, jälkeen meinasin antaa periksi. Katsoin kuitenkin loppuun, ihan tursakkeena. Leffassa ei mässäillä, mutta kuvataan realistisesti ihmisten tuska, epätoivo ja kaaos. Vajaan kahden tunnin jälkeen istuin sohvalla jähmettyneenä tuijottaen lopputekstejä. Olo oli tyhjä. Sitten hiivin kiitollisena katsomaan nukkuvia lapsiani. Onneksi olin äänittänyt Fashion Policen ja sain ajatukset nollattua Joan Riversin seurassa ennen nukkumaanmenoa.

Tasapainoilua ja Huu-hengitystä

5-vuotias tyttäreni lähti kouluun ohuessa ponchossaan, kuuluu lempivaatteisiinsa. Setti on kuvassa, siihen kuuluu vaaleanpunainen hihaton paita ja päälle ohut kukallinen ponchotyyppinen paita. Tosi söötti yhdistelmä. Koulun jälkeen autoon astui pikkuinen otsa kurtussa, mököttäen vihaisena. -Äiti, tämä asu on koulun sääntöjen vastainen! Mitä?!?!

Olin äimän käkenä, mikä tuossa asussa on koulun sääntöjen vastaista? Olimmeko tietämättäni yhtäkkiä katolilaisessa koulussa, jossa kuuluu käyttää koulupukua, vai oliko tyttäreni levitoinut itsensä päivän aikana muslimiyhteisöön, jossa olkapäät eivät saa kuultaa läpi? Ei ja ei. Totuus on tarua ihmeellisempää: Iltapäivällä oli tullut kuuma ja poncho oli kiipeilyleikeissä tiellä. Tyttäreni otti ponchon pois. Viisi-kuusivuotiaat luokkakaverit, muut tytöt, olivat osoitellen huutaneet, että tuollaista paitaa ei saa käyttää?! Mitä?! Häly nostettiin siitä, että viisivuotiaan olkapäällä näkyi kaistale ihoa? Koulun säännöissä kuulemma lukee, että hihattoman paidan olkaimien tulee olla tietyn levyiset. Nämä olkaimet olivat liian ohuet. REALLY? JA VOI PYHÄ SYLVI.

Ensin minua nauratti, sitten rupesi ottamaan pattiin ihan huolella. Mitä hemmettiä muiden viisivuotiaiden kotona puhutaan? Tämä yhteiskuntahan on ihan sairas. Jos viisivuotiaan olkapään näkymisestä tehdään haloo, en voi edes kuvitella mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan.

Kouluvuoden alussa kotiin lähetetään hirveä pumaska ohjeita. Se kuuluu käydä läpi lapsen kanssa.(hups.) Se on näköjään opeteltu ulkoa muiden kotona. Koulusäännöissä lukee, että alusvaatteet eivät saa näkyä missään olosuhteissa. Tämän muistan minäkin. Kaikki pikkuhameet myydään skortteina, eli alla on valmiiksi shortsit, tai alle puetaan lyhyet leggarit. Aina. Ihan kiva yksityiskohta. Tykkään.
Allekirjoitan kaiken mitä Sanna Ukkola kirjoitti Taskukokoisista lolitoista, huutomerkein.

Ymmärrän, että olkahihnan leveys on tärkeä, jos puhutaan teinitytöstä, joka käyttää rintaliivejä, mutta että viisivuotias? Järjenkäyttö olisi minusta sallittua myös täällä. Ja juuri tällä tavalla vartaloon kohdistuvista täysin viattomista asioista tehdään tabuja. Alastomuus on aina tabu, ei ole ihme, että teiniraskauksia on niin paljon. Jos et ole ikinä nähnyt mitä toisen housuissa on, kiinnostua herää ihan eri tavalla. Ja toisaalta, saunakulttuurin puuttuessa, missä perhe peseytyisi samaan aikaan? Suihkussako? I don't think so.

Toisen ihmisen alastomana näkeminen ei ole täällä luonnollista. Makuuhuoneiden yhteydessä on usein omat kylpyhuoneet. Eikä perheissä ole tapana roikistella alasti.

Ymmärrän, että hameille asetetaan minimipituus yläkouluissa (jee, mahtavaa!) ja puollan myös siveellisempää pukeutumista olkaimien suhteen, kun kyseessä on esiteini tai teini. Viisivuotiaan kohdalla olen hämilläni. Aikamoista asennekasvatusta. Minua tämä olkain-asia jäi tosissaan vaivaamaan, mutta ponchon alle laitetaan vastedes leveämpi olkainen pusero. Kunnioitetaan sääntöjä.

Kun pääsimme kotiin, lapset halusivat uimaan. Uinnin jälkeen tuli kylmä. -Juoskaa napasillanne nurmikolla, siinä tulee lämmin. Tästä tavasta tytöt vielä nauttivat, kiljuvat kyllä ja kikattavat aivan hurjasti.  Korkeat aidat luovat suojaisan pihan. Muuten olisi varmaan lastensuojelulla meille asiaa. Huokaus.

Alle kahden Kalifornian vuoden jälkeen viisivuotias "ei voi vaihtaa vaatteita", jos paikalla on muita ihmisiä. Kädet menevät automaattisesti rintakehän päälle. Mitäköhän luulee siinä peittävänsä?

Kesästä tulee erityisen hauska, sekä paluusta tänne kotiin. Suomessa olet omituinen, jollet ui ja sauno alasti. Täällä olet omituinen, ellet ota leirille mukaan makuupussia, jonka sisällä vaihdat kaikki vaatteesi, myös märän uimapuvun; true story  - mökissä pelkkiä tyttöjä, ikää kymmenen vuotta, kaikki vaatteidenvaihdot sääntöjen mukaan makuupussin sisällä. Dodi. ja Terve. Ei oo helppoo.

Tataa!

Tolppa, tolpat

Vaikka nauraa räkätinkin sille Kevätmuoti - Mitä vittua kirjoitukselle, varmaan muutaman kymmenen tuhannen muun kanssa, olen täysin hurahtanut kevät- ja kesämuotiin. Olen aina tykännyt väreistä, mutta täällä sunshine statessa käytän värejä entistä enemmän, läpi vuoden. Kaapista löytyy myös enenevässä määrin kaikenlaista printtiä ja kukkakuvioita. Romukopassa on ajatus siitä, että printin kanssa neutraaleja, ihan pokkana painellaan riikinkukkona. Siitähän saa energiaa;) AH Ihanuuksia.

Muoti toi kauppoihin myös tolppakorkoiset sandaalit. Hmmmm. Oli hirveä tenkkapoo alkuvuodesta, onks noi kivat vai kamalat? Korko näytti eka liian mummolta, mutta niinkuin usein käy, kaksi-kolme numeroa Instylea ja jo silmä tottui. Sitten ne jo löytyivät pakko saada-listalta. Satuin kävelemään yhden parin ohi, joka näytti aika makealta, (kuvassa), ja istuivat jalkaan kuin hanska, supermukavat. Ja säästin ainakin sata dollaria, olivat alessa;)Via Spiga oli minulle vielä pari vuotta sitten uusi merkki. Nyt vannon sen nimeen.

Kotona totesin vakavanlaatuisen ongelman. Kengät ovat edelleen hyvät, mutta mitä hemmettiä noiden kanssa laittaa päälle? Valkoinen värikään ei yhtäkkiä tuntunut helpolta. Bandeau mekko tekisi asusta liian seksikkään, eikä mikään kellohelma iske. Nämä kengät huutavat shortsihaalaria. Mutta kenen jalat lainaan shortsihaalariin? En minä voi käyttää shortsihaalareita.Voi hemmetti. Zumbaajien pitäis olla zelluliitittomia..mut jossei oo?

Tästä öhtöksestä tulikin kallis. Onneksi on siellä säästössä se sata dollaria, jolla asun voi täydentää;) Nopea jämäoutlet-visiitti ja jo oli kengille seuraa. Samalla jouduin toteamaan, etten ehkä kuitenkaan tarvitse uusia haalareita...tai ehkä yhden;)

Tataa!

PS väriblockeja suosin pinkki-oranssina, can you tell?muutama toppi puuttuu kuvasta eikä noita hotpinkkejä shortsejakaan kunnolla erota. Ne pinkit shortsit ei sit muuten ole mitkään hotpantsit. Juuri kamalampaa vaatekappaletta en tiedä, ihonväristen leggareiden lisäksi. En käyttäisi vaikka koipien puolesta pystyisin. Froteiset pikkushortsit ovat tosi söpöjä 13-vuotiailla. piste.

What's stopping YOU?

Tiedätkö sen tyypin, joka on samaan aikaan jotenkin kaikkea? Näitä tyyppejä olen tavannut elämäni aikana muutamia; privaatisti ja työelämässä. Nuorempana päätin, että sitten kun minä olen iso, musta tulee just tollanen, kun katselin ihania tyylikkäitä rouvia eri kutsuilla. Äitiä ihailin reiälliset nahkaiset ajohanskat kädessä auton ratissa; tuoksui aina xylitol purkalta ja hajuvedeltä. Oli aina hyvällä tuulella ja energinen. Suitsait hoiteli asian jos toisenkin. Ikinä ei hösöttänyt eikä liiemmälti hermoillut. Ehken juuri siksi kestä neuroottisia hösöttäjiä yhtään. On jotenkin vieras käsite, kuten aikaansaamattomat ihmiset. gääg.

Veriside erikseen, voiko vierailta ihmisiltä napsia luonteenpiirteitä vai tapahtuuko se vahingossa? Voiko ihminen päättää millaiseksi hän kehittyy -  nature vs nurture. Jos joku on niin makee tyyppi, voiko sitä päättää, että mustakin tulee tollanen. Joo, jollain tasolla voi. Aikuisena tää on sitä itsensäkehittämistä, eiks je?

Kun aikoinaan hoipertelin autolle ekalta paikalliselta zumbatunnilta, olin henkihieverissä, mutta oli ollut tosi hauskaa ja haastavaa. Olin myös aivan mykistynyt vetäjästä. Mahtava energiapakkaus, melkein pelottava kone. Tuliko sille edes hiki? Mitä enemmän kävin tunnilla, kehityin itsekin ja hivuttauduin eteen juttelemaan. Vastaanotto ei ollut kovin lämmin.

Purnasin sitä miten hyvässä kunnossa joku toinen on ja miten itsellä ei ole aikaa eikä energiaa sellaiseen.  PT kysyi minulta joskus, kun palasin liikunnan pariin monen vuoden tauon jälkeen: Katsotko televisiota? vastasin siihen  - Onks tää joku kompa? Jos sinulla on aikaa katsoa televisiota, sinulla on aikaa urheilla. Piste.  - No mihin mä lapset laitan? Mutku emmä illalla enää jaksa...

Kun voin rytmittää itse vähän enemmän elämääni, pidän myös itsestäni paremmin huolta. Väitän kyllä, että mieheni hoitaisi lapsia mielellään iltaisin, jos haluaisin lähteä salille...Kunto on kohonnut, vointi on parempi. Ei musta ikinä tule sen vetäjän kaltaista fitness-mehustaja, gluteiiniton-karppaaja-elämäntapa tyyppiä, mutta me olemme ystävystyneet. (Minä olen edelleen hyvän ruoan ja viinin ystävä.)Hän onkin tosi hauska ja antaa tukea, kun yritän kehittyä ohjaajana. Hän on ollut inspiraationi koko ajan. Olisinkohan tänään tässä tilanteessa ilman häntä? We've come a long way.

Jos joku olisi sanonut minulle pari vuotta sitten, että haastavin työnhakuni tulee olemaan paikalliselle NMKYlle sijaiseksi, olisin saanut nauruhalvauksen. Just joo. Mutta nyt on sekin koettu. Suullinen haastattelu oli pala kakkua, koe-esiintyminen todella jännä. Tunnille osallistui ryhmäliikuntavastaava ja kaksi zumbaohjaajaa.(se toinen ohjaaja ei tykkää musta yhtään. on jotenkin tosi nyrpeä) Yhtäkkiä seisoin siellä edessä ja olin vastuussa muutaman kymmenen ihmisen ohjaamisesta ja siitä, että heillä on hauskaa. Jännitti pelkästään stereoiden käyttö..Samaan aikaan ihanaa ja kamalaa. HUI.

Aamu oli mennyt totaalipaniikissa, leposyke ylitti sadan, kädet tärisivät ja hikoilivat(!?) Mogailin pitkin tuntia ja suunnitellusti väläyttelin amerikkalaista irtohymyä perään. Huutelin muutamat Sorryt. Musiikki otti kuitenkin vallan heti alusta. Minulla oli hauskaa, ehkä se oma energia tarttui muihinkin. Loppuvenyttelyssä unohdin mikä on kantapää englanniksi ja nauroin taas, pää alaspäin.

Tunnin jälkeen sain hyvää palautetta; kehuja musiikkivalinnoista ja tanssien monipuolisuudesta. Jotkut tulivat vielä ikään kuin varmistamaan, että tämä oli vasta eka tuntini(!). Mahtavaa. Hymyilin hikisenä hölmönä. Jännin tilanne oli kuitenkin se odotus, kun ohjaajat vetäytyivät juttelemaan ja arvioimaan suoritustani.

Nyt on nimet paperissa. Minut esiteltiin porukalle uutena zumbaohjaajana. Pimeetä. Kuulosti tosi omituiselta. Ja nauratti. En jotenkin voi ollenkaan uskoa tuota, mutta tässä sitä ollaan. Ja tietääköhän ne nyt kenet ne on palkanneet? tihihi. Vuosi sitten ajattelin, että tää zumba on kivaa ja pitäisköhän käydä jollain kurssilla; tuumasta toimeen. Elämänhän pitää olla täynnä hauskuutta ja haasteita, eikö? Itselleen täytyy asettaa päämääriä.

Aika moni suunnittelee ja ajattelee tekevänsä jotain mikä kuulostaa hauskalta. Unelmoi, että sitten joskus. Miksei nyt? There is no time like present.  Ei ne kiireet huomenna hellitä. Zumbahaave toteutettu. Saisinpa aikaiseksi yhtä paljon oman startup idean suhteen, sillä nyt edistän vielä muiden ideoita. Kuka potkisi liikkeelle sen suhteen...pitää varmaan lukea Sheryl Sandbergin kirja. Bransonin Richard ei saa minua enää liikkeelle;)

Tataa!

Mothers' Day

Ripustaessani juuri pyykkäämiäni anopin kamppeita, mietin taas äitiyttä. Tällä kertaa äitiyttä ja vanhenemista. Voin ihan suoraan sanoa, etten ole ollut anoppini kanssa ikinä läheinen. Ihan kuten kenen tahansa ihmisen kanssa voi käydä, meillä ei vain kertakaikkiaan synkkaa. Minä väitän, että tämä johtuu osaksi siitä, että hänen poikansa, ja ainoa lapsensa, lähti neljätoista vuotta sitten eksoottiseen Suomeen vähän seikkailemaan, mutta meni sitten piruvie rakastumaan ja asettuikin asumaan kauas pohjoiseen. Äitiään näki vain kerran vuodessa lomillaan. Ja silloinkin oli mukana se omituisesti englantia puhuva nirppanokka blondi;)

Muistutan itseäni, että anoppi on mieheni äiti. Ei auta. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että apuni on välttämätön. Tietenkin autan, mutten voi yhtäkkiä maagisesti lämmetä. En todellakaan ole mikään sisarhentovalko- tyyppinen ratkaisu, mutta minun on helppo auttaa. Meitä yhdistää hänen poikansa, äitiys ja naiseus. Hopeareunuksena, hänen sairastumisensa on hionut terävimmät kulmat erikoisesta luonteestaan.

Unelmatilanteessahan anoppi olisi "äidin korvike". Viisas vanhempi nainen, joka tukisi, jonka kanssa olisi mukava vaihtaa kuulumisia, kuulisi hauskoja juttuja miehen lapsuudesta ja nuoruudesta, voisi käydä kahvilla, juoda yhdessä vaikka joskus lasillisen viiniä. Jepjep. Olen joskus nähnyt tuollaisia suhteita elokuvissa. Minulle jaettiin erilaiset kortit.

Facebokissa kiersi hieno Rakastan sinua-juttu, jossa vanhan äidin rinnalla lepää jo keski-iän ylittänyt tytär. Tekstinä on tämä. Miksi media antaa äideistä ja äitiydestä sellaisen kuvan, että se on lapsuuden ajan juttu, jolloin äiti valvoo, väsyy, syöttää, siivoo, pukee, ostaa pampers vaippoja jne. Äiti tekee sen kaiken rakkaudesta ja se kaikki on pisara merestä. Sitä paitsi me emme muista siltä ajalta melkein mitään. Rakastamme äitiä, koska aikuisena ymmärrämme kaiken mitä hän on tehnyt ja yrittänyt tehdä meidän eteen ja ymmärrämme, että äitikin on ihminen. Lapsena, kun sairastuin kaikki nukkui paitsi äiti. Lääkärikäynnillä lääkäri kysyi minulta mikä minua vaivaa...olin hiljaa sillä tiesin, että äidistä tuntuu samalta ja hän osaa vastata. Äiti on äiti viimeiseen sekunttiin asti. Ketä muuta kiinostaa aidosti miten meidän elämä menee. Kenen sydän särkyy kun meidän särkyy. Kuka toivoo meille parasta ilman kateutta. Me emme ajattele asiaa sen syvemmälle ja äidit ei muistuta sen enempää niiden tunteista ja uhrauksista. Äidin tunteen ovat suuri korvaamaton lahja. Voimme muistaa sitä edes kerran vuodessa!  En pelkää kuolemaa vaan pelkään elämää ilman äitiä. Kosketti ja itketti. Hieno kirjoitus.

Tämän vuoden äitienpäivä pysäyttää. Olen huolestunut ja ehkä hiukan peloissani. Anopin vaihteleva kunto saa ajattelemaan omaa äitiä enemmän ja enemmän; hän ei saa vanheta eikä sairastua. Olin vähänniinku päättänyt, että omat vanhemmat ovat sitten terveitä, kun olen nyt niin kaukanakin. Iän tuomat pikkukrempat sallin, muita en kestä. Ei tää nyt oo niin paljon pyydetty, eihän?

Itse en ansaitse Vuoden Äiti-palkintoa tänäkään vuonna, mutta yritän olla kärsivällisempi ja enemmän läsnä. Kovaa kurinpitoa en höllennä, mutta aion ottaa lasten kanssa enemmän aikaa, vaan olla ja jutella. Pysähtyä. Haluan, että tyttäreni tietävät läpi elämänsä, että minulle voi kertoa kaiken, (ja pitääkin;)) ja että se on normi. Alkavat olla siinä iässä, että kerrottavaa, kysyttävää ja pohdittavaa riittää. Ihan järkeviäkin puhuvat, välillä;)

Kun minulta kysyttiin mitä haluan tänään tehdä vastasin, En halua tehdä mitään. Haluan vaan olla perheeni kanssa. Herkutella, uida, rentoutua, nuuhkia lasten auringolta tuoksuvaa ihoa. Nauttia hetkestä.(ja lukea uusimman Instylen ja People Style watchin;))

Äidiksi tulon jälkeen ymmärrän ja osaan arvostaa omaa äitäni enemmän. Kiitos äiti! En kestä uhrauksista puhumista, sillä äitiys antaa aina paljon enemmän kuin ottaa. Äitinä olen parempi ihminen. En olisi läheskään yhtä rohkea tai niin sinut itseni kanssa ilman lapsiani. Näissä kiitollisissa tunnelmissa vietin eilistä. Halatkaa äitejänne, jos voitte. Minä skypetin omalleni. Halataan sitten kesällä, oikein kunnolla;)

Tataa!

PS Anoppini naapuri, kahden pojan äiti, sanoi minulle yhtenä kesänä huokaillen, ole tyytyväinen, että sinulla on tyttöjä. "A son is a son till he takes a wife, a daughter's a daughter the rest of her life" Tokkopa tuossa on totuutta.

Wanna be Agent Smith

Tämä kulunut viikko on ollut sataviiskytprosenttisen kaistapäinen ja vielä jatkuu.... Suomalaisena en tietenkään pyydä ikinä apua, enkä sitä myöskään mielelläni ota vastaan. Pitäkää tunkkinne! Silti osaan kyllä sopivan tilaisuuden tullen urputtaa kiireestä, sillä itsensä kloonauskin on poissa laskuista toisin kuin sinulla, Agent Smith;) Iteppähän läksit, niin.

Kun oli tuossa kuukausi sitten yhtäkkiä sellaista kuin vapaa-aika ni menin sitten reippaana tyttönä täyttämään kalenteria. Sivut näyttivät orvoilta. Niissä oli tilaa. Virhe oli korjattava heti.

No, kävipä sitten niin, että sain kivan mahdollisuuden töiden saralla ja nyt on tosi mieluisaa tehtävää, paljon ja kiire niin, että tukka lähtee. Hyppäsin liikkuvaan junaan, mutta teen just sitä, mistä tykkään ja mikä on omaa ydinosaamistani. Uudet asiat tulevat tosin nyt uniinkin.

Onnistuin myös aikaistamaan zumba koe-esiintymistä tulevaksi lauantaiksi, (joka on osa työhaastatteluani),  ilmottauduin vapaaehtoiseksi Suomi-vastaavaksi koulun kansainväliseen juhlaan, auttamaan tietokoneluokassa ja oli se partiokin. Stanford kutsui illalla, puhelin hajosi, mieheni oli työmatkalla, oli huolia Suomesta ja anoppi tarvitsi apua. Kaiken tämän päälle sain kutsun flash mobiin. Vihdoinkin!  ja voi kirosana. Wanna be Agent Smith;)

Se belgareiden juna-aseman flash mob on vaikuttava, liikuttava. Finlandia Helsingin rautatieasemalla aivan pysäyttävä, ja muut flasmobit pitkin maailmaa. Kyyneleet kihosivat silmiin, kun katsoin näitä netissä ja sitten googlasin ihan hulluna lähialueiden flash mobeja, ilmottauduin yhteen heti, mutta mitään ei kuulunut. Voi pettymysten kanahäkki. Tämä on ollut ehdottomasti yksi bucket listan asioista.

Ja just silloin kun sitä vähiten odottaa, eikä olisi aikaa(!), tulee kutsu osallistua flash mobiin.  Olen heti messissä! Tosi pieni produktio, lasten koululla, koululla järjestetyn kansainvälisen festivaalin yhteydessä, mutta paikalle on kutsuttu pormestaria, paikallista lehteä, on tulossa koululautakunnan porukkaa ja alueen muita "silmäätekeviä." hehheh. Minä olisin mukana vaikka paikalla olisi vaan se flash mob poppoo;)

Työkiireiden takia olen päässyt vain kerran 15 minuutiksi harjoittelemaan, mutta luotan siihen, että pysyn tanssissa mukana. Ja jollen pysy, improvisoin;) Kutkuttaa koko ajatus. Paikalle odotetaan noin kolmea sataa tulijaa. Jee!

Totuuden nimissä äiti on vähän väsynyt. Hattu on taas vaihtunut lennossa niin moneen kertaan, että pitää oikein välillä miettiä kuka tai mikä olen tänään. Pilven hopeareunuksena on kyllä se, että on ollut niin hemmetin kiire, ette ole ehtinyt jännittää huomista zumbatuntia. Jos ajattelen sitä, ajaudun totaaliseen paniikkiin ja saan hengitysvaikeuksia. Olen vetänyt, olohuoneessa, koko tunnin vaan kerran läpi ja suurin pelkoni on, että ohjelma on liian raskas ja olen aivan räähkänä, naama punaisena, nääveli valkoisena..kutsun sitä kuoleman kolmioksi;)TAI, että jähmetyn totaalisesti enkä muista mitään.

Tiistaiaamuna sain testata 50 hengen ryhmälle koreoimaani socaa ja vatsatanssia, voi herravarjele. Ohjasin väärin ja 50 ihmistä poukkoili eri suuntiin ihan hukassa. Sorry, sorry! huutelin edestä ja väläytin amerikkalaisen irtohymyn päälle.

Mitäköhän näistä seuraavista päivistä vielä tulee? Toivottavasti ei kuulu kilinää, kun alkavat ruuvit tippua päästä ja miksei tällaisella menolla laihdu;) jo on kumma.

Yksi asia on varma: koittaa sunnuntaiaamu, en tee mitään. Mitään.
Ihanaa äitienpäivä viikonloppua, ollaan me aika sankareita!

Tataa!

Ai niin, mä en juokse

Kävin San Franciscossa tapaamassa yhtä kaunista  markkinointimiestä, joka on myös fitness- ja ravintointoilija. Tietty. Kuuluu täällä asiaan.. Matkalla kotiin mietin taas josko kokeilisin itsekin jotain intoilua! Rupeaisin juomaan vihreitä mönjiä, ehkä treenaisin triatlonia varten? hehheh. Samassa muistin ilmottautuneeni juoksutapahtumaan sunnuntaina, enkä ole käynyt juoksulenkillä kertaakaan, sen mutajuoksun jälkeen, reiluun puoleen vuoteen. Oh well. Nyt on liian myöhäistä. Sisulla mennään se 5 kilometriä...Uskottelin itselleni, että sehän on kuin tunnin mikä-tahansa-jumppa. Jaksaahan sellasenkin.

Lauantai-iltana suuntasimme paikalliseen sporttibaariin syömään. Pitäähän urheilusuoritukseen valmistautua kunnon hiilaritankkauksella. Ja urheilujuomalla;) Yö meni kukkuen; heräsin tunnin välein, ja kello oli pirteästi soimassa kello 5. Voi Juhani ja Liisi...

Kun siinä sitten aamutuimaan asettelin järkkyjä sinisiä irtoripsiä paikoilleen, vähän nauratti. Muutamaan kertaan olen kyllä irrottanut irtoripsiä kello viisi, harvemmin laittanut;) ja menoksi, pimeään aamuun. Muutaman kerran pohdittiin matkalla, ettei tämä nyt ihan järkevää ole. Minä ajoin kymmenen sentin irtoripset päässä, ystävätär istui sähkönsininen tutu päällään, hassunhauska panta päässä, josta nousi uhmakkaasti kaksi tuntosarvitupsua, kaulassa sininen lei. Meidän piti näyttää diivoilta, mutta smurffeina mentiin;) Hiukan nauratti...

Paikan päällä oli mahtava kuhina. Niinkuin täällä kaikissa massatapahtumissa, järjestelyt toimivat. Kamat gear checkiin ja sinivalkoiset diivat koolle. Me, 15:n jäsenen suomalaisjoukko, erotuimme upeasti joukosta; melkein kaikki muut olivat sonnustautuneet musta-pinkki yhdistelmään.

Paras hetki näissä juoksutapahtumissa on ennen lähtöä tapahtuva adrenaliinitason nousu, hengen nostatus ja odotus. Itse juoksu on se pakollinen paha ja maalissa taas helpottaa;) Tämä oli siis kolmas juoksutapahtumani ja tavallaan kolmas lenkkini. Minähän en muuten juokse, siis huvikseen tai kuntoilun vuoksi. Olen tapahtumajuoksija. Hyvä fiilis ja musiikki ja laitan tossut jalkaan.

Sattuipa kuitenkin niin, että mukanamme oli Bostonin maratoonari, Respect. Kun hänen rinnallaan hölkötteli juoruillen menemään (minä henkihieverissä, hän kävelyvauhtiaan;)) ni juoksu kulkikin yllättävän kivuttomasti. Tosin tuntui siltä, että matka on paljon pidempi ja tässä iässä sitä lämpenee hitaasti. Vasta reilusti yli puolen välin tuntui siltä, että on hyvä flow. Sitten bongasinkin maalin ja piti ottaa löysät pois. Kilpailuviettini otti vallan. Hitto, tässähän voisi vielä saada ok ajankin! No, eipä se vielä ollutkaan maali, mutta oli vaan jaksettava. Onneksi en pyörtynyt ennen oikeaa maalia. Maalisuorallakin piti pinkoa muutaman mamman ohi. huhhuh.

Kaikenkaikkiaan hauska kokemus, vaikka lähtö olikin väkivaltaisen aikaisin. Sovimme, että seuraavan kerran lähdemme porukalla joulupukkijuoksuun. Kun mukana on hassuja asuja, mukana olen minäkin. Tavalliset lenkit jääköön muille, en taida ottaa yhtään juoksuaskelta ennen joulupukkijuoksuakaan;) Ihan hyvin meni näinkin. Sisulla.

Tataa!

PS loppukiriin taisi vaikuttaa sisun lisäksi boa&tiara stationin releet ja yläosattomat salskeat palomiehet valmiina ojentamaan mitaleja...

Pelkääkkönä polliisia Forresterin Eerik?

kuva lainattu

Vappua vietettiin tosi kuumissa olosuhteissa. huhhuh. Aika harvoin on asuyhdistelmänä ollut valkolakki ja bikinit.(ja perinteinen vappunaamari;)) Toivat suomalaiset ystävät mukanaan helleaallon. On varsin ironista, ettei avoautolla voi ajaa katto auki. On liian kuuma. Ei auta edes ilmastointi. Kaupan päälle palaa korvat, niska ja olkapäät, vähempikin riittäisi.

Nyt on vappu vietetty ja vieraat jatkaneet matkaansa. Enää ei istuta altaalla ja juoda kuplivaa. Arki on palannut perheeseen.

Hain lapset koulusta ja lupasin, että pysähdytään tutussa starbucksissa hakemassa jotain kylmää.;) Oltiin lämpöhalvauksen partaalla. Yhtäkkiä, edessä näkyi kuitenkin sinisten ja punaisten valojen välkettä. Liikenne näytti olevan poikki.? Vasen kaista oli tukossa, oikea kaista, jota ajoin oli kuitenkin tyhjä, joten jatkoin hiljaa eteenpäin. Virhe. 

Päästyäni poliisiautojen luokse, näky oli kuin suoraan Heat-elokuvan väijytyksestä. Yksi poliisiauto oli poikittain kaistojen edessä stopaten liikenteen, muutamia poliisiautoja tien sivussa, muutamia liikkeellä, kaksi poliisiautoa oli keskellä risteystä, etuovet auki. Ruskeapukuiset aurinkolasipäiset poliisit seisoivat ovien takana aseet ojossa. Siis sellaiset isot automaattikiväärit. Oh shit. Risteyksessä on pankki. hmmm  - 1+1. Olin koulubussin vieressä, joka oli vasemman kaistan paalupaikalla, minä oikean. Taakseni oli muodustunut jo jono. Olimme motissa. Voi kun olisin ollut Eddiellä liikkeellä. Se on sellainen tankki.

Oikealla puolella, pensaikossa hiipi pari poliisia näytellen merkkejä autoni vieressä seisovalle poliisille. Ensin ajattelin, että vau, onpa jännää, kunnes tajusin, että mehän ollaan ihan tulilinjalla. Yksi harhaluoti ja terve. Rupesi pelottamaan. Esikoinen purskahti itkuun. Avasin ikkunat ja kysyin josko me voitaisiin poistua autosta, halusin lapset turvaan. Poliisi kuitenkin kehotti pysymään aloillaan. Hiki virtasi noroina, oli hermostuttavaa, mutta rauhoittelin lapsia, että ei tässä mitään. Me ollaan turvassa. hehheh

Pankki oli ryöstetty viisi minuuttia ennen meidän saapumista paikalle. Etsintä oli käynnissä. Poliisit halusivat varmistaa rikospaikan läheisyyden, ennen kuin päästivät liikenteen jatkumaan. Selvittiin  kuitenkin parinkymmenen minuutin päästä turvallisesti jatkamaan matkaa, starbucksin kautta kotiin. Kotona käytiin vielä läpi tapahtunutta, mutta esikoiseni mielestä oli jännintä, että viereisissä autoissa oli ollut luokkakavereita, samoin siellä starbucksissa ja me pääsimme ensimmäisinä kertomaan kyseleville ihmisille mitä oli tapahtunut. Meidän turvallisessa lintukotolähiössä..

Yksi vanha herra tokaisi suoraan: Well, now we all need to start carrying a gun.Tjaa, en ehkä kuitenkaan kannata fight guns with guns- lähestymistä.

Täällä sattuu ja tapahtuu.

Tataa!

PS jännittävän ja tapahtumarikkaan iltapäivän kruunasi ilta Stanfordissa. Tällä kertaa mukana oli vieraileva tähti. Minua hymyilytti koko ajan, oli pakko raapustaa muistivihkoonkin, että voi Forresterin Eerikki, kun meinasi naurattaa ääneen. (luennot ovat myöhään illalla, saatoin olla hiukan väsynyt;))Teki mieli kysyä, onko kukaan koskaan sanonut hänelle, että hän on ihan ilmetty Forresteri, John McCook, suoraan 90-luvun puolesta välistä, sitä Eerikin primea, silver fox. Tosi lapsellista, mutta meni puolet ajasta siihen pällistelyyn enkä kuullut puoliakaan mitä hän sanoi. Kun minulla sitten oli puheenvuoro, virne ei poistunut naamalta. Tuli oman esityksensä jälkeen istumaan taakseni. Virnuilin jälleen tyhmästi. Ajatteli varmaan, että flirttailen. Samapa tuo. Halvat on hupini. tihihihi.