I'm not gonna miss you

Muutimme tänne aikoinaan perhesyistä; ollaksemme lähempänä mieheni äitiä. Hän on tähän mennessä asunut yksin kotonaan, mutta muisti on reistaillut jo jonkin aikaa. Niin kuin ymmärtääkseni muistisairauksiin kuuluu, on parempia ja huonompia ajanjaksoja. Usein alamäkien jälkeen ei enää palata aiempaan tasoon ja saattaa tapahtua kokonaisvaltainen tilan huonontuminen. No, sellaista vuoristorataa on ainakin meillä ollut viimeiset kolme ja puoli vuotta.

Tämänhetkistä tilaa ei voi edes verrata siihen, miten aktiivinen hän oli vielä vuonna 2011; ajoi autoa, kävi asioilla; leffassa, kampaajalla, kynsiä laitattamassa, ystävien kanssa syömässä jne. Oli kovasti mielipiteitä ja kommentoitavaa. On suorastaan vaikea käsittää, että aikaa on kulunut vain muutama vuosi. Toisaalta, me olemme olleet koko ajan läsnä, joten meidän silmissä vointi on huonontunut askel kerrallaan, pikkuhiljaa.

Emme voineet edes kuvitella vielä muutama kuukausi taaksepäin, että olisimme ehdottaneet, että hän muuttaisi pois kotoaan. Se ei olisi onnistunut. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä sai meidät nopeasti toisiin ajatuksiin. Hän kaatui.

Kun meille sitten ilmoitettiin, että hyvän hoitokodin huone olisi vapaana, oli toimittava heti. Koko perheen voimalla veimme hänet uuteen asuinpaikkaansa. Minä tunsin oloni niin epämukavaksi ja syylliseksi, etten pystynyt seisomaan paikallani hetkeäkään. Vaikka päätös on kaikkien kannalta oikea, turvallisuudenkin kannalta, oli päivä aika rankka. Mitä jos hänet passivoitaisiin totaalisesti, mitä jos hän kyselisi jatkuvasti takaisin kotiin, mitä jos mitä jos...Pidin uutta asuinpaikkaa ankeana, ja palasin mielessäni tuhanteen kertaan siihen ajatukseen, josko ottaisimme anopin meille asumaan, tietyksi rajatuksi ajaksi. Mutta, juu Ei.

Kun pää sairastuu ja kroppa toimii, tilanne on aika kamala. Ihminen saattaa unohtaa viimeiset 50 vuotta elämästään ja muistelee vaan omaa nuoruuttaan. Jos sitäkään. Pää olkapää peppu sormet vai varpaat? Eli, jos saisi valita, minkä ottaisit? Toimivan kropan vai pään? Ja eihän sitä valintaa tarjota. Onni onnettomuudessa on se, ettei hän tosiaan muista. Eli, ei oikein ole mitä kaivata, mikä on tavallaan vielä surullisempaa. Vasta jälkikäteen miettii, että olisi pitänyt kysyä sitä ja tätä, pyytää kertomaan enemmän juttuja, joita voisi sitten kertoa lapsenlapsille.

Samalla, olemme joutuneet ihan oikeasti miettimään mikä on tärkeää, ja vastaus on - ei ainakaan tavaran keruu. Aloitimme hänen kotinsa raivaamisen heti muuttoa seuraavana päivänä. Talo on saatava vuokralle asap, kattamaan tähtitieteellisiä kuluja assisted livingissä. #etamerikkaeisitoomikäänhyvinvointivaltio. Taas inhotti ja tuntui syylliseltä. En suostu tekemään mitään päätöksiä, paitsi sen, mitä huonekaluja otetaan meille. Mieheni saa päättää kaikesta, autan vain pyytäessä, tuntuu muuten suorastaan tungettelevalta. It's not my place, kuten sanonta kuuluu.

Tuntuu myös makaaberilta heittää toiselle tärkeitä tavaroita pois, antaa lahjoituksena hyväntekeväisyyteen, tunkea roskasäkkeihin toisen elämää. Kirjaimellisesti, sillä sitähän tavara on- toisen elämää; pieniä osia, muistoja, tunnearvo tavaroita. Mutta kun niillä tavaroilla ei ole meille mitään merkitystä, emme aio niitä säilöäkään. Mieheni on jotenkin aika viileä asian suhteen, pragmaattinen. On vaan toimittava, teki pahaa tai ei. Jos tilanne olisi käänteinen, en ole varma miten pystyisin toimimaan, vai pystyisinkö. Enkä suostu edes ajattelemaan asiaa. Nyt on aika olla tukena ja auttamassa.

Näiden kaikkien asioiden ja tunteiden varjossa, kun Tim McGraw nousi lavalle Oscar gaalassa viime sunnuntaina, esittäen Glenn Campbellin kappaleen I'm not gonna miss you, jonka Glenn oli kirjoittanut saatuaan tietää sairastuneensa Alzheimerin tautiin. Huhhuh. Vollotin sohvalla ihan tursakkeena, vaikkei me anopin kanssa ikinä läheisiä olla oltu. Laulun sanat ovat alla. Lue itse. Niin koskettavaa ja kamalan totta.  

I'm still here, but yet I'm gone

I don't play guitar or sing my songs

They never defined who I am
The man that loves you 'til the end

You're the last person I will love
You're the last face I will recall
And best of all, I'm not gonna miss you
Not gonna miss you

I'm never gonna hold you like I did
Or say I love you to the kids
You're never gonna see it in my eyes
It's not gonna hurt me when you cry

I'm never gonna know what you go through
All the things I say or do
All the hurt and all the pain

One thing selfishly remains
I'm not gonna miss you
I'm not gonna miss you

PS näin tulevasta anopistani kuvan ensimmäistä kertaa vuonna 1999. Hän istui isossa nojatuolissa, leopardikuvioisissa housuissa, kimmeltävissä roikkuvissa korvakoruissa, tukka kiharalla, huulet tulenpunaisina, pidellen martinilasia. Hänen valkoinen iso hymynsä oli loistelias, rusketus oli syvä. Hän näytti juuri siltä, miltä Los Angelesissa ikänsä asuneen, tennistä ja shoppailua harrastavan rouvan kuuluikin näyttää. Minä haluan muistaa hänet juuri sellaisena, haasteineen kaikkineen. En sinä varjona, kuin hän nyt on itsestään.

M niin kuin Muutto

Täti nostaa päätään kamalan ihanan muuttolaatikkokasan keskeltä. Menee muutama päivä ennen kuin olen taas täällä vauhdissa. Kerrottavaa tietty on vaikka kuin, sillä viimeisiin päiviin on mahtunut ihania yllätyksiä ja karvaita pettymyksiä. Hengissä kuitenkin, ehkä hiukan väsyneenä, opetellaan elämään uudessa ihanassa talossa. Yksi toiveistani toteutui; keittiön tiskialtaan yläpuolella on isot ikkunat. Käsi tosin ei ihan yletä poimimaan sitruunoita suoraan omasta puusta;)
When life gives you lemons, make lemonade

Tataa!

What If

Joskus joku pieni juttu jää mieleen. Korvan taakse. Päähän soimaan. Inspiroimaan tekemään jotain rohkeaa. Tämä nostatti hymyn huulille:
“What would you do today if you knew you wouldn’t fail?
Now go out and do it.”

Tuumasta toimeen: Irtisanoudunpa ensitöikseni kivasta työpaikasta, hyvästä asemasta. Sitten tempaisen lapset irti tutusta ympäristöstään, kavereistaan ja kodistaan. Lähetän mieheni toiselle puolella maailmaa etukäteen ja jään yksin, omasta tahdostani, järjestelemään perheen muuttoa ja talomme vuokrausta. Myyn veneen. Tsemppaan itseäni ja lapsia. Uskottelen itselleni, että uusi elämämme ja siihen liittyvä seikkailu tulee olemaan niin mahtava, että se pyyhkii pois kaikki pelon ja epävarmuuden tunteet. Tiedän, että loppusyksystä tulee raskas ja ehkä vaikeakin, mutta kyllä me selvitään. Olemme hyvä, tiivis tiimi. Yritän aktiivisesti löytää jokaisesta pilvestä hopeareunuksen, vaikka tiedän, että kaikkiin muutoksiin liittyy kasvukipuja. Päätös on tehty.

Ystävät ja tuttavat pitävät meitä rohkeina, moni taputtaa innokkaasti selkään, vaikka varmasti samaan aikaan ajattelee, että olemme pähkähulluja, kun lähdemme lähes tyhjän päälle. Perhekeskeisenä vakuutan itselleni, että lentokoneet lentävät ja perhettä tavataan jatkuvasti tulevaisuudessakin. Laaja ystäväpiiri säilyy. Halailen tyhjän kodin seiniä ja otan paljon valokuvia. Itku tulee monta kertaa. Ja sitten lähdetään.

En tunne vielä muita, jotka olisivat toteuttaneet tällaisen hypyn tuntemattomaan. Yleensä syy ulkomaanmuuttoon on työpaikka. Meillä ei. Sen sijaan arkeemme astui "pikkumausteena" kolmas aikuinen, joka on kieltämättä aiheuttanut jos jonkinlaisia mielenkiintoisia tilanteita. Omituista kyllä emme asettuneet ihan South Fork tyyppiseen ratkaisuun, vaikka monessa sukupolvessa asutaankin.

Nyt tilanne muuttuu. Löysimme sopivan kodin ja muuttorumba on käsillä. Kun alkaa asumisen kannalta helpottamaan, alkavat muutkin asiat loksahtamaan pikkuhiljaa paikoilleen. Apuamme tarvitaan täällä ja olimme tarpeeksi hulluja uskomaan siihen, että(ystävärtäni lainaten) "elämä kantaa", ja uskallettiin hypätä. Kotisohvalla Suomessa tätä suurta muutosta suunnitellessa idea kuulosti melkein romanttiselta; mikä mahtava tilaisuus nykymaailman aikaan lapsien asua grandman kanssa, mikä mahtava tilaisuus anopille tutustua lapsenlapsiinsa paremmin, kun vielä jaksaa. No, ei sitten mennyt "ihan niinku Strömsössä." Mutta tuntuu toki aika hyvältä, että soimme kolmelle sukupolvelle mahdollisuuden asua saman katon alla. Aika aikansa kutakin. Huumori on kyllä ollut koetuksella pariin otteeseen. (lue: ansaitsen mitalin!)

Nyt, vihdoin, uskallan myös kurkata taaksepäin. En ole tänne tulon jälkeen kertaakaan oikein pysähtynyt miettimään, että mitä sitä oikein on menty tekemään? Olen paahtanut eteenpäin satanen lasissa, enkä nytkään pysähdy kunnolla, levähdän vain hetkeksi jatkaakseni taas. Tehtävää on vielä paljon, ennen kuin tämä täti on täysin kotiutunut ja sydän lepää.

Jos siis joskus tuntuu siltä, että "tää on niin nähty" ja vaikka kuinka mukavuudenhaluisena elämä alkaisi olla kohdallaan, jos uskallat, ota nenästä kiinni ja hyppää! Courage Willow! Anna Palaa, We only live once. Takaisin pääsee aina.

Seuraavat päivät menevät asettumisessa aloilleen, istuessa omalla sohvalla tyytyväisen onnellinen, ehkä jopa hiukan tyhmä hymy naamalla. Ihan Joulu. Hiljennyn nauttimaan omista tavaroista, vaatteista, kengistä ja hajuista, mutta I'll be back soon. Viimeistään ensi viikolla.

Tataa!
ps me vielä mitään tiedetä mihin tämä johtaa, kuhan kattellaan päivä kerrallaan.

Aika on koittanut

Kahdenkymmenen vuoden ajan olen uhkaillut muuttavani amerikantädiksi;
Kasvattaisin liian pitkät punaiset kynnet, blondaisin ison tukkani aivan valkoiseksi, käyttäisin paljon meikkiä ja hajuvettä, olisin aivan liian ruskettunut ja lähettelisin laulavia postikortteja. Pieni puettu koirani istuisi sylissäni ajaessani avoautollani ja lapsia nähdessäni, nipistelisin heitä poskista. Ja sutinaa olisi tietenkin puertoricolaisen poolboyn kanssa.

Ennen "There is something about Mary"- elokuvaa en ollut ihan varma miltä sitten tarkkaan näyttäisin, mutta elokuvan nähtyäni ikonikin löytyi, siksi kuva tässä ylhäällä. Näillä mennään.

Totuuden nimissä muutama variaabeli ei toteutune, mutta "Be careful what you wish for"; liput on ostettu, seikkailu alkakoon.