Itkevä Wannabe Joogi

lainattu kuva

Törmäsin sattumalta kuntosalilla esimieheeni, joka ystävällisesti kuulosteli, joko olen opetellut oman osuuteni viikonlopun tulevasta koulutuksesta. Mitä?! Minkä hemmetin osuuden? Iski lievästi sanottuna pieni paniikki. Kotiin ja sähköposteihin. Sieltä se löytyi; please prepare to present tracks X ja y - anna mun kaikki kestää. Oli aika hiljentyä katsomaan viikonlopun BodyFlow masterclass videota. Kylmä hiki nousi otsalle. Voi hyvää päivää, siellä ne rasvaprosentti-nolla-joogit menivät solmuun lavalla, nostaen koko ruumiinpainon pikkurillin varaan kutitellen samalla jalalla korvan takaa;) enhän minä tule selviämään tästä mitenkään.

Olin jotenkin ajatellut, että no, huumorilla ja kyllä se siitä. Huumori oli aika hukassa perjantai-iltana kello 9/10 aikaan, kun yritin opetella vieraan musiikin tahtiin kuolettavan vaikeaa joogapilates-vatsalihassarjaa, jossa yksi asento on sivuhooveri, jossa nostetaan yläjalka suoraksi kohti kattoa(oikeesti, WTHWIT). Tällä fysiikalla täysin mahdoton tehtävä. Että sillä lailla. Setting myself up for a total failure.

Hurautin koulutukseen lauantaina kello 8. Olin tavallaan aika innoissani, kääriytyneenä ohueen villaan, laukussa eväitä ja muistiinpanot. Pelko kalvoi silti. Onneksi olin hiukan avautunut asiasta naamakirjassa illalla ja zumbaystävättäreni lohdutti, ettei itsekään taivu kaikkeen. huhhuhhuh.

Bodyflow on LesMillsin konsepti; jooga-pilates-tai chi-kombinaatio, eli voima, stretching ja tasapainoharjoituksia. Nämä eivät kuulu omiin vahvuuksiini, mutta tiedän tarvitsevani jotain rauhoittavaa body&mind treeniä kaiken hektisyyden keskelle. Kävinkin jopa kahdella(!) joogatunnilla ennen tätä koulutusta. Ehkä joskus riittäisi pelkästään tunnille osallistuminen?

Lauantain 12-tuntinen oli yksi elämäni rankimmista päivistä. Meitä oli paikalla 13 oppilasta, yhdellä näistä oppilaista ei ollut jooga, pilates, tai edes fitness taustaa ;)

Hajosin päivän aikana sekä henkisesti, että fyysisesti. Päivän vaihtuessa iltaan aloin myös olla huonolla tuulella. Olin väsynyt ja turhautunut. Kun vihdoin rojahdin kotisohvalle joskus seitsemän aikaan illalla, olo oli lohduton. Pitäisi vielä jaksaa opetella seuraavalle päivälle 7 minuutin suoritus. Ensin oli kuitenkin syötävä, levättävä ja oltava perheen kanssa. Vauvaterapiaa.

Kun ilta oli jo vaihtumassa yöksi, ei naurattanut yhtään, suorastaan ahdisti. Mietin tosissani, jos vaan suosiolla luovuttaisin? En yleensä luovuta, mutta se tuntui ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Joku pieni ääni sisälläni kuitenkin sanoi, että yrität parhaasi, meni kuinka päin honkia tahansa. Joten, istuin kuulokkeet korvilla pimeässä olohuoneessa puolilta öin kiroillen ja huokaillen ihan hirveässä ahdistuksessa. Mietin miksi olen laittanut itseni tällaiseen tilanteeseen. Onko minulla edes millään tavalla mukavaa? Pystyisinkö IKINÄ opettamaan tätä lajia? Haluanko edes? Pitääkö koko ajan muka kehittää itseään, eiks välillä vois vaan olla möllöttää.

Sain nukuttua vajaat viisi tuntia ja suuntasin takaisin kidutuskammioon kello seitsemäksi(!!). Olin niin väsynyt, not to mention, kipeä, edellisen päivän tunteja kestäneestä treenistä, etten edes jaksanut välittää, että aamu aloitettiin videokuvaamalla jokaisen suoritus. Päivä koostui siis taas tunnin läpivedoista, asentojen ja sarjojen hiomisesta, luennoista, 1,5 tunnin challenge-osiosta, au au ja au, sekä itse tulikokeesta. Meidän 150 senttiä sulka päässä-kouluttajamme, oli suht tiukka mimmi.  Challenge osion tarkoitus oli todistaa meille, että aina pystyy parempaan ja voi tehdä enemmän. Minun oli luovutettava monen sarjan kohdalla kesken.

Tulikokeen alkaessa alkuillasta, on ihan kamalaa sanoa näin, mutta olin helpottunut, kun hermot tekivät kepposia osallistujille. Huh, kaikki eivät olekaan täydellisiä ja oman vuoroni koittaessa, olin täysin lugni. Tai, no sydän ehkä vähän hakkasi;)

Kun suoritusten jälkeen istuimme "heimopiiriin", jossa piti kertoa, mikä muissa inspiroi, minä aloin itkeä  - ihan valtoimenaan ja estottomasti. Tunteet nousivat pintaan siksi, että olin kuin olinkin suoriutunut ihan kunnioitettavasti, tai ehkä siksi, että olin vaan vielä ylipäänsä hengissä.

Kouluttajan kutsuessa nimeäni, olin täysin vailla odotuksia. Kun hän sitten onnitteli minua ja sanoi 3/3- congratulations! Itku tuli melkein uudestaan. En kuullut mitään mitä hän sanoi palautteeksi, seisoin siinä vaan halvauksen partaalla. Mitä juuri tapahtui?

No, tästä se sitten kai lähtee. BodyFlow aiotaan lanseerata pian, meitä ohjaajia on muutamia. Sitä ennen täytyy kuitenkin opetella ja videoida oma ohjaus tarkkojen sääntöjen mukaan ja onnistua. Vasta sitten, kun LesMills on hyväksynyt ohjauksen, voi saada sertifikaatin. Isoin työ on edessä. Katsotaan miten jaksan ja riittääkö aika. Nyt en voi ajatellakaan urheilua. Pitää myös päästä eroon parista todella ärsyttävästä korvamadosta ja nukkua.

Jatketaan.
Tataa!

PS koulutuksessa kukaan ei pöräytellyt vapautuneesti;) Ehkä siksi, että kouluttaja sanoi kerran kuuluvasti; It smells kinda funky. Open the door. Kiitos ja fiuh.

Koulutusta seuraavat päivät ovat olleet yhtä tunteiden vuoristorataa. Pahaa oloa on syventänyt iso fyysinen väsymys. Olen nukkunut huonosti, mutta pienet itkut ovat auttaneet ja hyvin kuolaiset vauvasuukot. Ehkä tämä bodyflow olikin juuri sitä, mitä tarvitsen; voimauttavaa positiivista energiaa.

Olen tehnyt päätöksen, jossa aion vihdoin myös pysyä; poistan elämästäni kaikki negatiiviset, kyräilevät ihmiset. Puukko selässä on hankala taivaltaa.

Cutting people out of my life does not mean I hate them. It simply means I Respect Me.

Muut, muut, muut entä minä?

Olen tässä arjen alettua ollut hiukan stressaantunut. En edelleenkään osaa ottaa sitä omaa aikaa, ja kun teen töitä kotoa, kukaan ei näe sitä. En siis kiirehdi ulos korot kopisten istuakseni ruuhkassa matkalla toimistolle. En näytä työkiireiseltä;) Sen sijaan istun kotona, käyn joissakin tapaamisissa ja välillä edustamassa, jonglööraan päivisin eri asiat. Huomaan, kuinka pinna kiristyy ja tiedän mistä apu, mutta joku minussa taistelee vastaan. Ajattelen, että kyllä tämä tästä. Painan eteenpäin omassa tuulitunnelissani. Jollen muuta joitain käytösmallejani kohta alkaa ottaa pattiin. Satunnainen apu ei auta. On löydettävä kestoratkaisu. Teen sen eteen nyt töitä.

En halua herätä siihen, että huudan täällä katkerana, että äiti hoitaa täällä kaikki hommat oman työnsä lisäksi. Eikä kukaan auta. Ikinä. Vaikka kuinka pyytäisi. Sillä noin voisi joskus helposti käydä...kröhöm. Olen jopa miettinyt lakkoa, mutten kestä kertyviä sotkukasoja itse;)

Yksi läheinen ystävättäreni sanoi kerran; Jos marttyyriksi aikoo ryhtyä, sitä saa sitten olla loppuikänsä. Helpompaa ja nopeampaa vain tehdä itse. Joo ja ei. Et ei sit muuta ku itse se akkuporakone kädessä polvet tutisten tikapuille.

Asuukohan minussa salaa isompikin marttyyri? Kun avun pyytäminen, saati vastaanottaminen on niin pirun hankalaa.. ja toisaalta, kun itse tekee, on tavallaan kauhean ylpeä ja osaava että niin, menkää te muut vaan sinne avuttomuuskerhoon. Tämän täytyy olla joku tosi suomalainen luonteenpiirre;) ROAR sisua!

Sitten kun itsekkäästi (koska pienen vauvan äidin ei kuulu tehdä niin?) lähden ja jammailen jollain tanssitunnilla ihan vaan meikkis meikäläinen ja mää, olenkin sen jälkeen taas ihan eri ihminen. Miksen siis priorioisi, kun kerran oikeastaan voin kun haluan ja päätän, että käyn tietyissä jumpissa. En sovi niille kellonajoille muuta. Tietyt ajat ovat kalenteristani buukattu. Piste.  Miksi käytäntö tökkii? Jos vauva vaikuttaa väsyneeltä, en lähde viemään minnekään. Tämä vauva-aika on niin ainutlaatuista ja lyhyttä, mutta sitten päässä viiraa. Tunti sinne tänne, eikö? Järki sanoo näin, mutten silti sillä hetkellä ajattele niin.

Ja miten pystyn kuitenkin irrottautumaan lastenmenoihin, koulun kokouksiin, auttamaan ystävää, viemään ja tuomaan? Aina, kun kyseessä on joku muu. Nytkin tulin juuri tunnin istunnosta koululta, nyt kyseessä musikaalin infotilaisuus. Samaan aikaan olisi bootcamp tunti, mutta sinne en mukamas ikinä pääse..hmmmm. Perinteinen äitisyndrooma.

Aina joku muu, ei ikinä vaan minä. Vähän sama asia, kun vieraille väännetään pötyä pöytään tuntikaupalla, mutta ihan vaan perheen kesken eihän sitä kehtaa;)

Mutta miksen minä voi olla itselleni tärkeä? Kuka minusta huolehtii, jollen minä itse? Ja miten herään tähän vasta nyt? Ystävättäret ovat pitäneet kiinni omista menoistaan jo vuosia. Tähän on tultava muutos.  Ja ihan itsehän minä olen perheen käytännöt luonut. Mies on välillä yrittänyt ehdottaa kaikenlaista, mutta minä en ota kuuleviin korviin. Onkohan se joskus ihan Sherlockina huomannut pientä kireyttä;)

Minulta kysytään,  - How do you do it all?  - Dunno. But in all honesty, I'm sometimes in a really bad mood. Sen kerron nykyään. Mutta olen stressaantuneempi tekemättä mitään, kuin tekemällä paljon. Tässä mitään supernainen-kruunuja tarvita tai haeta. Tyyppikysymys.

Jäin suustani kiinni koululla tänäkin aamuna juuri tästä aiheesta, kun painelin puolijuoksua autolle vaunuja työnnellen, kahvi toisessa kädessä; sanoin, niin, onhan tässä kaikenlaista, mutta yritän kyllä rauhottaa. Sitten katsoin kelloa ja sanoin, Ai kauheeta, pitää rientää kotiin, pestä hiukset, delegoida vauva hoitoon ja olla puolilta päivin Stanfordissa yhdessä conferenssissa. ;)

Hauskaa ja rentouttavaa viikonloppua.
Tataa!

PS minulla on nyt parin hyvän hoitajan tiedot. Eipä aikaakaan, kun annan vauvan jollekin hoidettavaksi ja saatan lähteä ihan itse, yksin, vaikka ihan vaan jonnekin. Ilman sen suurempaa ennalta sovittua menoa. Aivan hurja ajatus.

Ja olen saavuttanut itselleni, oman kehityksen kannalta, erään tärkeän merkkipaalun. Siitä lisää pian!

Keyser Söze

Että sillä lailla; rouvalla on nyt ollut sekä oikea käsi, että vasen jalka lähes toimintakyvytön. Olen stressaantunut ja päässä pyörii paljon aika isoja asioita. Huomaan, etten ole jotenkin läsnä, skarppina, vaan jossain ihan muualla. Ja sen kyllä huomaa;

Maanantaina, olin taas hakenut lapset summer schoolista ja oli kotona täysi tohina päällä; tytöille lounasta, vauvalle kiinteiden maistatusta. Ja eiku leipomaan. Uudessa raastimessani on kivasti monta teräkokoa ja sillä suurimmalla porkkanoiden kimppuun. Voimalla. Ja sitten - AU! Raastoin reippaasti oikean käden keskisormen nivelen auki. Syvältä. Tuli siinä ehkä muutama uusi hieno ärräpääyhdistelmä vahingossa opetettua lapsillekin. Kahdella kielellä.

Verta tuli ihan kamalasti, sattui, hirvitti ja rupesi pyörryttämään. Voi äiti. Viisi laastaria meni läpi, mutta oli toimittava. Lapset autoon, apteekkiin! (en edes tiedä minne pitäisi mennä, jos pitäisi mennä päivystykseen, pitänee selvittää) Apteekissa sitten korvissa suhisten, käsi antennina tykyttäen, seisoin kauhusta kalpeana. Neuvo oli antibakteerirasvaa ja tiukka laastari. Kiitti moro moikkis, äkkiä kotiin, ihan sumussa. Usutin lapset syömään tikkujäätelöä ja tein vanhana partiolaisena jätskitikusta ja teipistä lastan sormelle. Sain silti sen pirun haavan vielä muutaman kerran auki, mutta selvisin hengissä.

Tähän ihan vaan sen verran, että olen sitten aivan über-oikeakätinen. En osaa vasemmalla mitään. Pelkkä meikinpesu on hankalaa ja mieheni ei ole kovin lahjakas pitkien hiusten pesijä;) Piti opetella vasuriksi. Tuli lauantai; piti vähän järjestellä paikkoja. Siinä jotain laatikkoa kantaen pistin vauhdilla menemään- AU! en tajunnut miten pitkälle babysitterin jalat yltävät ja potkaisin sitä oikein voimalla, tai siis sen jalka meni varpaiden väliin.

Katse alas, voi apua; vasemman jalan keskivarvas osoitti sivulle. Laatikko alas, ja sen kummempia ajattelematta napsasin varpaan paikoilleen, refleksinä. AU! Voihan hemmetin hemmetti. Mies puuhasteli jotain autotallissa, jonka ovelle menin sitten linkuttaen; Et ikinä arvaa mitä nyt tapahtui! 

Koipi ylös, jääpussi päälle ja sitten tuli oikein kunnon kipu. Saattoi suusta päästä taas jotain rumaa;)Jotenkin se vilpuri näytti silti kierolta, joten päätin kuitenkin pitkän googlauksen jälkeen käydä näyttämässä. Olin varma, ettei se poikki ollut; pystyin liikuttamaan sitä ja jotenkuten kävellä linkuttamaan. Pelkäsin, että jos siinä onkin jotain kummaa, saan siitä riesan vuosikausiksi. Varvasjutuissa on kuulemma kuusi tuntia peliaikaa.

Hoitaja ja lääkäri kehuivat ripeää toimintaani. (eihä sitä varvasta voinut sivuun sojottamaankaan jättää!) Luulivat ensin, että tulin sinne käden takia...Sormi olisi kuulemma voinut tarvita pari tikkiä, mutta too late. Olin hoitanut sitä oikein eikä ole tulehtunut. Varvas ei ollut poikki ja koputtelujen, venyttelyjen ja väännön jälkeen lääkäri vain teippasi sen kiinni akkavarpaaseen. Kiitti. Takaisin kotiin. Onneksi meni vasen jalka, muuten olisi haasteellista ajaa autoa.

Nyt pitää olla juoksematta ja hyppimättä 2-3 viikkoa, voihan vitalis. Kipu kuulemma kyllä kertoo, milloin liikunnan voi taas aloittaa. Linkutan nyt hitaasti menemään oikean käden keskisormi pystyssä;) kunnes, kuten Kevin Spacey Roger 'Verbal' Kinttinä, yhtäkkiä jonain tulevana kauniina päivänä kävely muuttuu, magically, taas normaaliksi;)

Tataa!

PS Siitä porkkanakakusta; ensi kerralla leivon suoraan bettycrockerin valmisjauheesta. Niin kuin täällä on tapana.

Curve Ball

Ne juhlat menivät hyvin. Sukelluspuku istui kuin nakutettu, (sain siitä jopa muutaman kohteliaisuuden) ihmisillä tuntui olevan ensin hauskaa meillä, sitten tuli yökerhon bottle servicekin kokeiltua ja pääsimme tanssilattialle huutamaan. Sunnuntain olo oli juuri sellainen, että oli ollut hauskat juhlat. Ja, että olen neljäkymmentä. Eteisen lattialle hiuksista pudonnut hiukan rytistynyt paperinen sateenvarjo kuvasi dagen after tunnelmaa;) Nyt ei tarvitse taas seuraavaan viiteen vuoteen käydä yökerhossa;)

Sunnuntai-iltana saimme aimo annoksen shokkihoitoa. Itku pitkästä ilosta, niinkuin ihanan suomalainen sanonta kuuluu.

Olen ollut viime päivät hiukan lamaantunut. On muutamat tuskastumisen itkutkin tirautettu, ja uutiset ainakin panivat miettimään- suoraan sanottuna jälleen kerran, tarkemmin sanottuna täällä asumisen, järkevyyttä.

Piilaakso käy kuumana. Erityisesti asuntomarkkina. Amerikan asuntokuplat ja hintojen romahdukset eivät vaikuta tähän alueeseen. Päinvastoin, talojen hinnat nousevat koko ajan. Tänne on tulijoita ja täällä vallitsee vuokranantajan markkinat.

Ostomarkkinoilla useimmat talot menevät ensinäytöllä ja yli pyyntihinnan. (Huom, puhutaan 50-60-luvulla rakennetuista pahviseinätaloista) Aivan naurettavia, lähes miljoonan dollarin pyyntihinnan ylityksiä!! Erityisesti kiinalaiset ostavat käteisellä, yli pyynnin, toiset investoinneksi, toiset kodeikseen. Normaalilla pulliaisella ei ole tässä kilpailussa osaa eikä arpaa. Ei siis mitään järkeä.

Me olemme viihtyneet vuokrakodissamme oikein tosi hyvin. Melkein rakastan tätä taloa, johon olemme asettuneet olemaan. Tuntuu omalta, olemme lähellä anoppia, arkemme toimii. Kun me aikoinaan teimme sopimuksen, varmistelimme, että saisimme asua tässä vuosia.  Tätä toivoi vuokranantajakin. No, mutta, eipäs saadakaan. Markkinan ollessa ylikuumana, talo aiotaan myydä. APUA! Onneksi hän muisti mainita, että toivoisi meidän ostavan tämän talon. Joo, oota, otan ne pari miljoonaa takataskusta. Halusit ne siis parin viikon sisällä?! 

Tämä ei ehkä vaikuta kovin suurelta asialta ulkopuoliselle, mutta minusta tuntuu siltä, että yksi elämän peruspilareista järkkyy. Olen tehnyt tästä kodin. Nyt, ulkopuolinen sanelee sen, että me joudumme muuttamaan. Tuntuu tosi karmealta ja tuli ihan puun takaa. Asian kammottavuuteen lisättävä se, että juuri meidän koulualueella ei ole oikein mitään tarjolla, tai,no, ON, jos haluaa maksaa kuusi tuhatta dollaria tai enemmän, kuussa vuokraa. Meidän nykyinen vuokramme ei onneksi ole ihan tuossa lukemassa. Vielä.

Jos haluamme asua hiukan edullisemmin, lasten täytyisi vaihtaa koulua ja se ei nyt ole oikein vaihtoehto. En halua repiä heitä parin vuoden välein uusiin kuvioihin. Sanoinko muuten jo, ettei itsensä kipeäksi maksamisessa ole mitään järkeä?;)

Ainut lohtuni on, että alueella on muitakin samanlaisessa tilanteessa räpiköiviä; vuokratalo menee alta myyntiin. Me voidaan purnata yhdessä. Vertaistuen tärkeyttä ei voi aliarvioida, vaikka tilanne on paska kaikille. Anteeksi.

Summa summarum valitukselle; Kaliforniassa on ihanaa;) hehhehhehhehehehe Olen kokenut viimeisten vuosien aikana suurimmat HIGH:t, mutta myös alimmat LOW:t. On aika tehdä suunnitelmia. En halua olla tilanteessa, jossa kohtaan tällaisia yllätyksiä, mutta vuokralla-asumisessa tämä on aina pelkona. Käytännössä, on kuitenkin suurimmaksi osaksi minun kontollani löytää uusi ja tehdä siitä koti. Pakon edessä näin on vaan toimittava. Mieheni on aika ihana, hän sanoo, että ihan sama missä ja miten me asutaan, kunhan olemme yhdessä. Itse tunteilen ja rakastun näemmä seiniin. Ei tämä mikään maailmanloppu ole. Jos seuraava asuinpaikka ei ole täydellinen, so be it. Perhe tekee kodin. Tähän sydän.

Pessimisti minussa sanoo, että me ei ikinä löydetä kivaa uutta kotia tai jos löydetään, se on niin kallis, että makaronilinjalla mennään. Kun taas positiivisena tuppaan ajatella, että asiat järjestyvät aina. Tehdään kompromisseja. Juuri nyt vaan ei tunnu siltä. Kesän aion kuitenkin nauttia, kunhan tämä stressi helpottaa ja unet palautuvat normaaleiksi. Muutama tärkeä ystävä on tulossa kylään, lapset ovat ihanassa iässä, kaikki terveinä, meillä on vähän lomasuunnitelmiakin, ihan lokaalisti, ja kyllä tämä tästä. Pakko. Pelle positiivina vaan, vaikka läpi harmaan kiven. Suomalaisella sisulla ja parilla ärräpäällä!

Onneksi hankimme taas kausikortit huvipuistoon ja siellä kävimmekin jo tiistai-iltana terapiassa. Kun nauraa vedet silmissä, kastuu läpimäräksi lasten kanssa tukkimäessä tai roikkuu pää alaspäin huutaen vuoristoradassa, ei voi olla murheissaan. Toimii. Luulenpa, että siellä joutuu käymään suht usein hoidoissa;)


Mukavaa viikonloppua!
Tataa!

PS Suunnitelma B: pakataan anoppi mukaan, vuokrataan hänen talonsa jollekin aasialaisperheelle, joka haluaa päästä huippukoulujen piiriin ja muutetaan Texasiin, perkele. Siellä saa taloja sopuhinnalla. Elettäisiin kuin kuninkaat omistamassamme jättikartanossa. (anoppi kuitenkin ehkä guesthousen puolella;))Ostaisin lapsille ponit ja itselleni ison koiran. Stetsoni päähän ja heinä huuleen.

TAI antakaa mulle se neula, jolla puhkaisen mielelläni tämän asuntokuplan ja palautan sellaisen hintatason, johon normaaleilla, työssäkäyvillä ihmisillä on oikeasti varaa. Emme me kaikki kuitenkaan ole zuckerbergejä. Kiitos. Ugh, olen puhunut.

Wanna be Agent Smith

Tämä kulunut viikko on ollut sataviiskytprosenttisen kaistapäinen ja vielä jatkuu.... Suomalaisena en tietenkään pyydä ikinä apua, enkä sitä myöskään mielelläni ota vastaan. Pitäkää tunkkinne! Silti osaan kyllä sopivan tilaisuuden tullen urputtaa kiireestä, sillä itsensä kloonauskin on poissa laskuista toisin kuin sinulla, Agent Smith;) Iteppähän läksit, niin.

Kun oli tuossa kuukausi sitten yhtäkkiä sellaista kuin vapaa-aika ni menin sitten reippaana tyttönä täyttämään kalenteria. Sivut näyttivät orvoilta. Niissä oli tilaa. Virhe oli korjattava heti.

No, kävipä sitten niin, että sain kivan mahdollisuuden töiden saralla ja nyt on tosi mieluisaa tehtävää, paljon ja kiire niin, että tukka lähtee. Hyppäsin liikkuvaan junaan, mutta teen just sitä, mistä tykkään ja mikä on omaa ydinosaamistani. Uudet asiat tulevat tosin nyt uniinkin.

Onnistuin myös aikaistamaan zumba koe-esiintymistä tulevaksi lauantaiksi, (joka on osa työhaastatteluani),  ilmottauduin vapaaehtoiseksi Suomi-vastaavaksi koulun kansainväliseen juhlaan, auttamaan tietokoneluokassa ja oli se partiokin. Stanford kutsui illalla, puhelin hajosi, mieheni oli työmatkalla, oli huolia Suomesta ja anoppi tarvitsi apua. Kaiken tämän päälle sain kutsun flash mobiin. Vihdoinkin!  ja voi kirosana. Wanna be Agent Smith;)

Se belgareiden juna-aseman flash mob on vaikuttava, liikuttava. Finlandia Helsingin rautatieasemalla aivan pysäyttävä, ja muut flasmobit pitkin maailmaa. Kyyneleet kihosivat silmiin, kun katsoin näitä netissä ja sitten googlasin ihan hulluna lähialueiden flash mobeja, ilmottauduin yhteen heti, mutta mitään ei kuulunut. Voi pettymysten kanahäkki. Tämä on ollut ehdottomasti yksi bucket listan asioista.

Ja just silloin kun sitä vähiten odottaa, eikä olisi aikaa(!), tulee kutsu osallistua flash mobiin.  Olen heti messissä! Tosi pieni produktio, lasten koululla, koululla järjestetyn kansainvälisen festivaalin yhteydessä, mutta paikalle on kutsuttu pormestaria, paikallista lehteä, on tulossa koululautakunnan porukkaa ja alueen muita "silmäätekeviä." hehheh. Minä olisin mukana vaikka paikalla olisi vaan se flash mob poppoo;)

Työkiireiden takia olen päässyt vain kerran 15 minuutiksi harjoittelemaan, mutta luotan siihen, että pysyn tanssissa mukana. Ja jollen pysy, improvisoin;) Kutkuttaa koko ajatus. Paikalle odotetaan noin kolmea sataa tulijaa. Jee!

Totuuden nimissä äiti on vähän väsynyt. Hattu on taas vaihtunut lennossa niin moneen kertaan, että pitää oikein välillä miettiä kuka tai mikä olen tänään. Pilven hopeareunuksena on kyllä se, että on ollut niin hemmetin kiire, ette ole ehtinyt jännittää huomista zumbatuntia. Jos ajattelen sitä, ajaudun totaaliseen paniikkiin ja saan hengitysvaikeuksia. Olen vetänyt, olohuoneessa, koko tunnin vaan kerran läpi ja suurin pelkoni on, että ohjelma on liian raskas ja olen aivan räähkänä, naama punaisena, nääveli valkoisena..kutsun sitä kuoleman kolmioksi;)TAI, että jähmetyn totaalisesti enkä muista mitään.

Tiistaiaamuna sain testata 50 hengen ryhmälle koreoimaani socaa ja vatsatanssia, voi herravarjele. Ohjasin väärin ja 50 ihmistä poukkoili eri suuntiin ihan hukassa. Sorry, sorry! huutelin edestä ja väläytin amerikkalaisen irtohymyn päälle.

Mitäköhän näistä seuraavista päivistä vielä tulee? Toivottavasti ei kuulu kilinää, kun alkavat ruuvit tippua päästä ja miksei tällaisella menolla laihdu;) jo on kumma.

Yksi asia on varma: koittaa sunnuntaiaamu, en tee mitään. Mitään.
Ihanaa äitienpäivä viikonloppua, ollaan me aika sankareita!

Tataa!

Zumbapaniikki!

Otin sitten yhteyttä ryhmäliikuntajohtajaan ja pyysin mahdollisuutta pyrkiä sijaisopettajaksi. Kuulostaa leppoisalta. Eikö? En nyt kuitenkaan ole varma, olenko ihan täysin sisäistänyt mitä tämä tarkoittaa, mutta pyörä on jo lähtenyt pyörimään.

Ensin, minut haastatellaan ja syynätään. Sitten, jos luoja suo, saan koe-esiintyä tarkkailevan silmäparin alla. Koe-esiintyminen tarkoittaa kokonaisen tunnin vetämistä. Herravarjele. Eihän mulla ole koossa kuin muutama biisi. Nyt tarttis kaksitoista koreografiaa ja päälle pari lämmittelybiisiä, cooldown ja loppuvenyttelyt. (luulin pärjääväni kymmenellä, max.)Olen sitä paitsi hirveä puupökkelö, en taivu mihinkään suuntaan. Osallistujathan kuolevat nauruun kun minä yritän venytellä. Mihinköhän minä olen oikeasti ryhtymässä? Olikohan tää nyt kuitenkaan ihan viisas idea...

Ei auta; leuka ylös ja kohti uusia haasteita. Nyt on liian myöhä perua. Move out of your comfort zone. You can only grow if you are willing to feel awkward and uncomfortable when you try something new. Eka tapaaminen on sovittu ja koe-esiintyminen olisi joskus kuun lopussa. Paniikki ja härtslaagi. Ei oo nimittäin yksi tai kaksi kertaa kun olen luokan edessä yhtäkkiä kokenut brainfreezen ja unohtanut omat askeleet ja olen tähän mennessä ohjannut aina vain yhden tanssin kerralla.

Googlasin ihan hullun lailla vinkkejä tulevaan, ja tässä oiva kokoelma. Kuten arvata saattaa tunnelmat ovat hiukan kaksijakoiset. Samaan aikaan tosi kivaa ja aivan kamalaa. Itse itseäni vakuuttaen, etten kuolla kupsahda silkasta kauhusta.

1) Try to seem like you have your shit together. Joo, ole rohkea. Teeskentele, ellet ole. Kukaan ei huomaa eroa. (paitsi jos kädet tärisee niin, etten saa painettua ipodia päälle) Onneksi musiikki vie mukanaan, yleensä.

2) Ole ohjaaja, eli; Don't start following a really convincing student in the front row.  Buhahaha. Mun zumbainspis opettajani, guruni, on aina tunnilla, kun harjoittelen uusia juttuja. Teen just tota. Seuraan häntä välillä ja ihmettelen miten hän näyttää pal paremmalta kuin minä tanssiessaan, eikä oma kroppa taivu ollenkaan samalla tavalla, enkä pysty hyppäämään yhtä korkealle. Sitten, yhtäkkiä havahdun ja menen ihan lukkoon, brainfreeze. Missä mä olinkaan, apuaaa. Onneksi olen jo tottunut mogailemaan luokan edessä...

3) Hiukset. Jos olet ikinä katsonut yhtään zumbavideota, ne timmit yliruskettuneet naiset tanssii aina tukka auki. Kauheeta. Jos menen mille tahansa tunnille ja hiuslenksu katkeaa, se on katastrofi. Pidän siis jumppakassissa aina extra pinnejä ja lenksuja. Jännittää ihan tarpeeksi pirteässä ponnarissa, tukka ojennuksessa. Tukka silmillä, niska hiessä-combo olisi suuremman luokan katastrofi.

4) Look good and have fun. OWN it; It’s your class, do what makes you look good. If you look good, you’ll have fun. If you have fun, your students will too. Tämä on todettu useampaan kertaa. Siksi eri opettajilla onkin erityyliset tunnit, tanssit ja musiikki. Musiikki on se juttu. Jollei minua hymyilytä, ei hymyilytä muitakaan;) En oikein osaa sambata, joten en vahingossakaan aio sambata. Sekoan aina nopeissa kohdissa enkä välttämättä halua näyttää idiootilta. Ainakaan ekalla kerralla..

Tulen siis kaksi ensi viikkoa harrastamaan paljon, ja taas paljon, olohuoneessa tanssimista. Osa musiikistakin on vielä hakusessa, sillä jokaisessa omassa biisissä pitää olla se juttu. iTunes on kovassa käytössä. Helmiäkin on löytynyt. Lainaan toki jo olemassa olevia tansseja muilta ohjaajilta ja osa musiikista on sellaista täytebiisikamaa;). Kaikkea en lähde kehittämään itse. Silloin olisin soseessa. No, soseessa olen kyllä nytkin. Onneksi olin jo valmiiksi ilmottautunut uuteen zumbakoulutus-sessioon. Se on nyt perjantaina. Ehkä saan sieltä hurjasti itsevarmuutta ja ideoita. Wish me luck. Sitä tarvitaan.

Täytyy viedä rekrytoida muutama tuttu tunnille, että sieltä löytyy edes ystävällisiä naamoja yleisön joukosta. Turvaksi.

Tataa! Zumbaaa! hehheh

PS ja mitä mä laitan päälle?!

Stressi

kuva lainattu

Koen stressiä. Stressi aiheuttaa sydämentykytyksiä ja hermostuneisuutta, ärsytystä.

Toisaalta, stressi auttaa venymään parempiin suorituksiin ja antaa parhaimmillaan siivet. Stressin selättäminen käy onneksi nopeasti, sillä olen pragmaattinen ja jollain tavalla inhorealistinen. En kestä sisällä vellovaa negatiivista energiaa kovin kauaa, enkä voi mennä huonotuulisena nukkumaan.

On turha hakata päätä seinään, jos asiat eivät toimi tai niihin ei tule muutosta. Vielä turhempaa on hermostua asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa.

Eräs vanha esimieheni neuvoi minua aikoinaan suoranaisessa hermo-loppuu-tilanteessa näin: Olet kärpänen. Lennät päin ikkunaa, kohti auringonvaloa, kerta toisensa jälkeen. Kukaan muu ei huomaa, eikä välitä,  kuinka läkähdyksissä laskeudut välillä ikkunalaudalle lepäämään. Sitten, aloitat taas lentämisen päin ikkunaa. Sinä olet tuo kärpänen, siinä ikkunalaudalla, läkähdyksissä. Sinun kannattaa nyt lennellä ympärillesi ja yrittää toista ikkunaa, avointa ovea tai muuta pakokeinoa. Muuten et enää nouse siitä ikkunalaudalta. Löydät avoimen ikkunan varmasti, ja sitten olet VAPAA!

Kiva tarina, mutta lensin päin sitä ikkunaa vielä aika monta kertaa, kun en myöskään osaa antaa ihan helposti periksi, jos tiedän olevani oikeassa. Löysin kuitenkin ajoissa avoimen oven ja kun se löytyi, lensin vauhdilla vapauteen. Nyt en enää kärpäseksi ryhdy. Se on niin nähty.

Viime lauantaina koin stressin voimaa antavana. Oli aika kajauttaa zumbasalissa Fintelligensin Boogie. Sormi tärisi, kun napautin iPodin päälle, mutta kun kappale alkoi, kasvoille nousikin hymy ja jalka nousi pikkunuhasta huolimatta. Tästä se lähtee!

Nyt vaivaa vallaton pikkustressi. Miten pakkaan tulevalle työmatkalle mahdollisimman vähän, samaan aikaan kivaa, mukavaa ja muodikasta? Värikoordinoin, jotta kaikkea on perillä helppo yhdistellä. On niin paljon helpompi suunnitella asut kotona ja perillä seurata suunnitelmaa, kun muuta ei ole. Oli fiilis aamulla mikä tahansa. Seuraavat päivät menevät siis suunnitellessa, työnteossa, matkakuumeessa ja pakatessa (yäk).

Tämän kirjoittaminen auttoi stressiin ja pieneen potutukseen. Sivutuotteena sain verenkierron ansiosta kauniin punan poskille;) Always look on the bright side of life!

Tataa!