Itkevä Wannabe Joogi

lainattu kuva

Törmäsin sattumalta kuntosalilla esimieheeni, joka ystävällisesti kuulosteli, joko olen opetellut oman osuuteni viikonlopun tulevasta koulutuksesta. Mitä?! Minkä hemmetin osuuden? Iski lievästi sanottuna pieni paniikki. Kotiin ja sähköposteihin. Sieltä se löytyi; please prepare to present tracks X ja y - anna mun kaikki kestää. Oli aika hiljentyä katsomaan viikonlopun BodyFlow masterclass videota. Kylmä hiki nousi otsalle. Voi hyvää päivää, siellä ne rasvaprosentti-nolla-joogit menivät solmuun lavalla, nostaen koko ruumiinpainon pikkurillin varaan kutitellen samalla jalalla korvan takaa;) enhän minä tule selviämään tästä mitenkään.

Olin jotenkin ajatellut, että no, huumorilla ja kyllä se siitä. Huumori oli aika hukassa perjantai-iltana kello 9/10 aikaan, kun yritin opetella vieraan musiikin tahtiin kuolettavan vaikeaa joogapilates-vatsalihassarjaa, jossa yksi asento on sivuhooveri, jossa nostetaan yläjalka suoraksi kohti kattoa(oikeesti, WTHWIT). Tällä fysiikalla täysin mahdoton tehtävä. Että sillä lailla. Setting myself up for a total failure.

Hurautin koulutukseen lauantaina kello 8. Olin tavallaan aika innoissani, kääriytyneenä ohueen villaan, laukussa eväitä ja muistiinpanot. Pelko kalvoi silti. Onneksi olin hiukan avautunut asiasta naamakirjassa illalla ja zumbaystävättäreni lohdutti, ettei itsekään taivu kaikkeen. huhhuhhuh.

Bodyflow on LesMillsin konsepti; jooga-pilates-tai chi-kombinaatio, eli voima, stretching ja tasapainoharjoituksia. Nämä eivät kuulu omiin vahvuuksiini, mutta tiedän tarvitsevani jotain rauhoittavaa body&mind treeniä kaiken hektisyyden keskelle. Kävinkin jopa kahdella(!) joogatunnilla ennen tätä koulutusta. Ehkä joskus riittäisi pelkästään tunnille osallistuminen?

Lauantain 12-tuntinen oli yksi elämäni rankimmista päivistä. Meitä oli paikalla 13 oppilasta, yhdellä näistä oppilaista ei ollut jooga, pilates, tai edes fitness taustaa ;)

Hajosin päivän aikana sekä henkisesti, että fyysisesti. Päivän vaihtuessa iltaan aloin myös olla huonolla tuulella. Olin väsynyt ja turhautunut. Kun vihdoin rojahdin kotisohvalle joskus seitsemän aikaan illalla, olo oli lohduton. Pitäisi vielä jaksaa opetella seuraavalle päivälle 7 minuutin suoritus. Ensin oli kuitenkin syötävä, levättävä ja oltava perheen kanssa. Vauvaterapiaa.

Kun ilta oli jo vaihtumassa yöksi, ei naurattanut yhtään, suorastaan ahdisti. Mietin tosissani, jos vaan suosiolla luovuttaisin? En yleensä luovuta, mutta se tuntui ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Joku pieni ääni sisälläni kuitenkin sanoi, että yrität parhaasi, meni kuinka päin honkia tahansa. Joten, istuin kuulokkeet korvilla pimeässä olohuoneessa puolilta öin kiroillen ja huokaillen ihan hirveässä ahdistuksessa. Mietin miksi olen laittanut itseni tällaiseen tilanteeseen. Onko minulla edes millään tavalla mukavaa? Pystyisinkö IKINÄ opettamaan tätä lajia? Haluanko edes? Pitääkö koko ajan muka kehittää itseään, eiks välillä vois vaan olla möllöttää.

Sain nukuttua vajaat viisi tuntia ja suuntasin takaisin kidutuskammioon kello seitsemäksi(!!). Olin niin väsynyt, not to mention, kipeä, edellisen päivän tunteja kestäneestä treenistä, etten edes jaksanut välittää, että aamu aloitettiin videokuvaamalla jokaisen suoritus. Päivä koostui siis taas tunnin läpivedoista, asentojen ja sarjojen hiomisesta, luennoista, 1,5 tunnin challenge-osiosta, au au ja au, sekä itse tulikokeesta. Meidän 150 senttiä sulka päässä-kouluttajamme, oli suht tiukka mimmi.  Challenge osion tarkoitus oli todistaa meille, että aina pystyy parempaan ja voi tehdä enemmän. Minun oli luovutettava monen sarjan kohdalla kesken.

Tulikokeen alkaessa alkuillasta, on ihan kamalaa sanoa näin, mutta olin helpottunut, kun hermot tekivät kepposia osallistujille. Huh, kaikki eivät olekaan täydellisiä ja oman vuoroni koittaessa, olin täysin lugni. Tai, no sydän ehkä vähän hakkasi;)

Kun suoritusten jälkeen istuimme "heimopiiriin", jossa piti kertoa, mikä muissa inspiroi, minä aloin itkeä  - ihan valtoimenaan ja estottomasti. Tunteet nousivat pintaan siksi, että olin kuin olinkin suoriutunut ihan kunnioitettavasti, tai ehkä siksi, että olin vaan vielä ylipäänsä hengissä.

Kouluttajan kutsuessa nimeäni, olin täysin vailla odotuksia. Kun hän sitten onnitteli minua ja sanoi 3/3- congratulations! Itku tuli melkein uudestaan. En kuullut mitään mitä hän sanoi palautteeksi, seisoin siinä vaan halvauksen partaalla. Mitä juuri tapahtui?

No, tästä se sitten kai lähtee. BodyFlow aiotaan lanseerata pian, meitä ohjaajia on muutamia. Sitä ennen täytyy kuitenkin opetella ja videoida oma ohjaus tarkkojen sääntöjen mukaan ja onnistua. Vasta sitten, kun LesMills on hyväksynyt ohjauksen, voi saada sertifikaatin. Isoin työ on edessä. Katsotaan miten jaksan ja riittääkö aika. Nyt en voi ajatellakaan urheilua. Pitää myös päästä eroon parista todella ärsyttävästä korvamadosta ja nukkua.

Jatketaan.
Tataa!

PS koulutuksessa kukaan ei pöräytellyt vapautuneesti;) Ehkä siksi, että kouluttaja sanoi kerran kuuluvasti; It smells kinda funky. Open the door. Kiitos ja fiuh.

Koulutusta seuraavat päivät ovat olleet yhtä tunteiden vuoristorataa. Pahaa oloa on syventänyt iso fyysinen väsymys. Olen nukkunut huonosti, mutta pienet itkut ovat auttaneet ja hyvin kuolaiset vauvasuukot. Ehkä tämä bodyflow olikin juuri sitä, mitä tarvitsen; voimauttavaa positiivista energiaa.

Olen tehnyt päätöksen, jossa aion vihdoin myös pysyä; poistan elämästäni kaikki negatiiviset, kyräilevät ihmiset. Puukko selässä on hankala taivaltaa.

Cutting people out of my life does not mean I hate them. It simply means I Respect Me.

Excuse You

kuva lainattu

Koko perhe istuu pöydän ääressä. Pieninkin, joka osallistuu toimintaan lattian tasolta sätkien sitterissään. Lähes poikkeuksetta, vauva kakkaa, tai ainakin paukuttelee muiden ruokaillessa. Usein äiti hotkii oman ateriansa, päästäkseen ruoan päätteeksi heti vaipanvaihtohommiin. Fantastista.

Muutaman kuukauden kuluttua, samainen vauva istuu jo muun perheen seurassa, uljaasti korkealla, välillä hiukan huojuen, syöttötuolissaan. Paukku saattaa pörähtää silloinkin ja siihen suhtaudutaan söpöillen. Ohhoh, keneltä pääsi iso prupu!

Lapsen kasvaessa paukkuun aletaan suhtautua kielteisenä asiana. Missä vaiheessa ääni kellossa muuttuu eikä paukussa ole enää mitään söpöä, saati hienoa? Paukun pörähtäessä sanotaankin yhtäkkiä, Hyi, kauheeta, ei saa paukutella. Pyydä heti anteeksi! Myöhemmin, se, paukku, on vaan kerta kaikkiaan kielletty. Paukuttelu on tabu. Anteeksipyyntö ei auta. Vai auttaako?

Tapasin erittäin tyylikkään naisen, kävimme business keskustelua ja kesken kaiken, siinä punaisten kynsilakkojen ja hajuvesien keskellä kuului pikkutrööt. Sitten -Excuse me, ja nainen jatkoi ihan pokkana lausettaan. Minä jäin suu auki. Olin niin äimänä, etten saanut sanaa suusta. Siis tapahtuiko äsken mitä luulin tapahtuneen? Kuvittelinko vaan? En voinut kysyäkään, että anteeksi paukuttelitteko te äsken? Mutta, Talk about owning it. Onneksi minua ei ruvennut naurattamaan, kuin vasta sen jälkeen, kun tiemme olivat eronneet. (silloin sitten naurattikin. Ihan hysteerisesti, yksin autossa.)

Istuin telekonffassa kuntosalin takapihalla. Noin 50-vuotias mies tuli sinne ulos tekemään vatsalihasliikkeitä ja pöräytti. Sitten, ihan pokkana, kääntyi katsomaan minua ja sanoi- Excuse me, ja jatkoi urheiluaan. Nyökkäsin pieni hymy huulilla, jatkoin puhelua ja olin hiukan kiusaantunut. Hän ei ollut.

Asia kikatuttaa, vähän inhottaa ja nolottaa. En ole näemmä kovin aikuinen. Vahinkoja sattuu, eihän sille mitään voi. Jos itselle ikinä kävisi noin, kuolisin häpeästä. Sitten saisin aivan varmasti hervottoman nauru-, punastumis- ja hikoilukohtauksen. Rupeaisin kirmailemaan ympäriinsä, kuin hutkien pois näkymätöntä kärpästä. Saisin siis hepulin. Ei kovin aikuista, enkä varmasti osaisi "own it". Niinkuin nykyään kuuluu?

Olen käynyt nyt muutamalla joogatunnilla. Can you see where this is going? Siellä, pienessä studiossa pöräytellään. Mä en ehkä kestä sitä. Sun, Light, Peace, Joy, Trööt, Namasteeee. Pitääkö tähän asiaan nyt alkaa suhtautua sillä tavalla, että anna palaa vaan. Jos pöräytät, pyydät anteeksi. That's it. Ja siellä joogastudiossa ei edes mitään pyydetä. Trööt. Hengitä suun kautta, hengitä suun kautta. Voi apua.

Että vielä viikon verran joogaa ja henkistä valmistautumista ja sitten sinne body flow-koulutukseen. Namaste, bitches;) Jos ikinä valmistun body flow ohjaajaksi tuleekohan ne estottomat paukuttelijat sitten sinnekin;)

Että tällainen juttu tällä kertaa. Anteeksi ja Excuse me.
Tataa!

PS Muistan teinivuosilta kuvan, jossa kaksi herrasmiestä istuu junan kabiinissa knallit päässä. Toinen kysyy: Excuse me Sir, did you just fart?  johon toinen vastaa - Of course I did. Do you think I always smell like this?  hehheh.

Olen muuten ihan varma, ettei Marilyn pöräytellyt joogatessaan. Hauskaa Viikonloppua.