Jotenkin hukassa

Nyt on selvitty i-h-a-n-h-i-r-v-e-ä-s-t-ä jetlagistakin. Ollaan kotona, mutta joku jäi silti kalvamaan Suomesta. Kaiken kivan ja kiireen keskellä olin jotenkin hukassa. Asia tuli aina iltaisin esille, kun tuskailin miehelleni skypessä.

En ehkä osaa pukea tätä sanoiksi, mutta se menee jotenkin näin;
En halua muuttaa nyt takaisin, en tuntenut kuuluvani Suomeen, mutta samaan aikaan ärsytti, etten kuulunut sinne. Ehkä kyse oli siitä, että oltiin koko ajan toisten nurkissa. Enkä valita, kivoissa nurkissa oltiin, mutta kun oltiin siellä niin kauan, tuntui jotenkin siltä, että pitäisi olla jotain omaa. Ja onhan meillä, mutta siellä asuu nyt vieraita ihmisiä ja se on taas vuokrattava eteenpäin.

Vanhat kaverit olivat ostaneet vanhemmiltaan asuntoja kotirannoiltani ja kunnostivat niitä nyt omikseen. Asettuivat. Tavallaan ihanan tuttua ja turvallista, mutten minä sitäkään haluaisi. Piiri pieni pyörii. Minä en halunnut jämähtää paikoilleni, ajaa länsiväylää töihin ja takaisin neljääkymmentä vuotta. Silti jotenkin ahdistaa.

Tutuilla on taloa, kesämökkiä ja venettä. Elämä on asettunut uomiinsa, lapset on tehty, nyt ollaan keskiluokkaisia keski-ikäisiä. Kilpavarustellaan, kuten ekan lapsen kanssa;) Me asutaan vuokralla, ollaan asetuttu toistaiseksi tänne. Ehkä minua ahdistaakin tämä vuokralla olo?

Kaipaan projektia, rakennusprojektia, tuunattavaa. Meidän Suomen taloa voisi fiksata, mutta se ei ole tyhjänä. Omenapuu rehottaa etupihalla, puutarha kaipaa muutenkin hellää hoitoa, nyyh. Kävin kotonani vieraana, en koskenyt mihinkään. Saavuin paikalle varoen, istuin kahvipöydässä, kävin pari kertaa esittelemässä taloa. Tuntui tosi omituiselta.

Ehkä kaipaan sellaista "feeling of belonging", kuulumista vahvasti jonnekin. Ehkä tässä iässä pitäisikin vaan asettautua olemaan jonnekin eikä höökyillä paikasta toiseen. Ja sit taas toisaalta...ehkä kaipaan vaan lomaa. Suomen aika meni muutenkin eri tavalla, kun olin suunnitellut, kun yksityiselämän puolellekin tuli pari twistiä, mutta silti. Ja marisenko turhasta?

Onneksi sain kiristettyä workaholic-mieheni muutamaksi päiväksi kesälomalle ennen lasten koulun alkua. Ensi viikolla hurautetaan taas rannikolle. Siellä meren kohinassa rentoudun ehkä itsekin. Huh.

Ja hei, pitäskö ostaa Suomesta joku piskuinen mökki keskeltä metsää? Siinä sitä sais kerralla projektia ja olisi jotain omaa?;)

Mukavaa viikonloppua,
Tataa!

PS levitin ostamani tyynyliinan, kuvassa,  familyroomin sovalle ja sanoin, -Eiks oo tavallaan niin hirveä, että on makee? Mieheni kysyi ihan vilpittömästi- Onks toi t-paita?  -T-paita, voi hallelujah, Joo, päätin muuttaa tyylini kokonaan. Ostin  myös siili-orava-susi-ja karhu-t-paidat. Ajattelin kulkea niissä koko syksyn. Oikeesti.. Miehet.

Thanksgiving

Asuimme Suomessa viimeiset kaksitoista vuotta ja niistä viimeiset viisi, mieheni puhui, että, tänä vuonna voisinkin tehdä kalkkunan, täytteen, "the whole nineyards"; kutsuisimme ystäviä kylään ja viettäisimme kiitospäivää. No, vietimme ensimmäistä kiitospäivää eilen, täällä, sukuloiden.

Ensin puunattiin ja käkerrettiin tukkaa ja ahtauduttiin autoon. Road Trip ahead. Hassua kyllä, liikenteeseen oli eksynyt muutama muukin perhe. Istuimme siis megaruuhkassa, lapset kinastelivat, anoppi käkätti poikansa kanssa ja minä selailin suomalaisia naistenlehtiä ja yritin levitoida itseni jonnekin onnelliseen, rauhalliseen paikkaan. Sitten pienimmälle tuli hätä ja kolmella viidestä oli jo nälkäkin. Eiku kaikki ulos autosta ja pit stoppi. Aika perussettiä siis. Suunniteltu kahden tunnin matka venyi yli kolmeksi tunniksi. Perillä se perusteellisesti aseteltu tukkakin oli lässähtänyt. Oh well.

Saavuimmme viettämään kiitospäivää melkein 90-vuotiaan isotädin luo. Mikä ihana lämmin tunnelma. Kuin olisin tullut omaan mummolaan. Kaikki isovanhempani ovat nukkuneet pois jo vuosia sitten. Olisi pitänyt arvata, että vastaillessani kattavasti kysymyksiin elämänmuutoksestamme, perheestäni ja ystävistämme, olin jo vaaravyöhykkeellä.

Istuimme pöytään. Isotäti on aika uskonnollinen, joten otimme toisiamme käsistä kiinni ja hän johti meidät ruokarukoukseen. Taustalla soi joulumusiikki. Tämä oli se viimeinen tippa. (ei auttanut, että kuopukseni piti tätä aivan järjettömän hauskana juttuna ja repesi kikattamaan hillittömästi) Sitten se tapahtui, kyyneleet alkoivat vuolaasti valua pitkin poskiani. Ja kun näin tapahtuu, se ei ihan heti lopukaan.

Onneksi istuin miestäni vastapäätä ja esikoiseni vieressä, joten pystyin välttelemään muiden katseita aika tovin. Siinä sitten nieleskelin kalkkunaa ja pyyhin kyyneleitä ja yritin joillakin hyvin lyhyillä kommenteilla osallistua keskusteluun leuka alas painettuna. Esikoiseni katsoi minua silmät lautasen kokoisina, mutta hyssyttelin häntä kunnes sain koottua itseni.

Loppuilta meni ihan rauhallisesti, sillä aina kun tunsin tunneaallon tulevan, olin katselevinani vanhoja valokuvia ja kävin tasaisin väliajoin
painelemassa kylmällä punakirjavia kasvojani sen verran, että uskaltauduin valokuviin. Enhän voinut näyttää ihan tursakkeeltakaan.

Kotimatkalla esikoiseni kysyi minulta miksi minulle tuli paha mieli. Mieheni katsoi minua ällistyneenä. Hän oli niin keskittynyt syömiseen, ettei ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa. Hän oli vain ihmetellyt miksen osallistu innostuneemmin keskusteluun. Miehet.

Siinä sitten yritin selittää, että aikuisillekin tulee ikävä äitiä ja ystäviä ja Suomea jne. Onneksi olin tässä vaiheessa jo hiukan huvittunut koko tilanteesta, sillä tiedostan herkkyyteni ja se pahenee vuosi vuodelta. Tämä tilanne olisi hyvin voinut purkautua Velipuolikuumaisesti, siihen sketsiin, jossa Kari Heiskanen selittää poikaansa esittävälle Niko Saarelalle miksi lähtee. Hän itkeä ulvoo niin kovaa, ettei hänen sanoistaan saa mitään selvää, ja lopuksi, nyyhkytystensä lomassa saa sanotuksi; "Toivon, että sinä muistat nämä sanat".

No, enpä sitten siinä ruokapöydässä saanut sanotuksi omia kiitoksiani, mutta olen kiitollinen monesta asiasta ja erityisesti monesta ihmisestä. Kiitän mieluummin jatkuvasti, kuin kerran vuodessa.

Nyt jännitän joulua, lempipyhääni. Onneksi sitä vietetään NIIN eri tavalla kuin Suomessa. Tuskin vollotan yöpuvussa joulupäiväaamuna paketteja aukoen.
Mutta eihän sitä ikinä tiedä;)

Tataa!