Voi Elämä

Voi elämä. Anoppi siis pikkuhiljaa tottunut elämäänsä hoitokodissa. Kyselee toki välillä milloin pääsee takaisin kotiin, mutta kun ei itsekseen selviäisi ruoanlaitosta, saati sitten peseytymisestä, on kotiinpaluu mahdoton yhtälö. Edes monta kertaa päivässä vieraileva hoitaja ei enää riittäisi. Tarvitaan 24h hoitoa.

Naapurinrouva samaistui tilanteeseen ja kertoi, että aiheesta on kirjotettu monta kirjaa; the Sandwich Generation: being sandwiched between aging parents who need care and your own children.  Yep. Tunnistan taudin.  Ja sitten taas huokailen ja huhhailen, ettei vielä ole omien vanhempieni vuoro.

Ja siitä anopin kodista; meidän pientä pintaremppaa- ajatus räjähti käsiin. No nyt kun tuo seinä on maalattu, tuo allaskaappi näyttää kyllä tosi pöllöltä...On mennyt uusiksi kylpyhuoneet, keittiö, kaikki lattiat ja seinät, patiokin on maalattu ja laatoitettu, eli talo on sisältä lähes tunnistamaton. Ei muuten ollenkaan huono asia;) Me itse asiassa asuisimme siinä jo itse, ellei se olisi toisessa koulupiirissä, eli emme ainakaan vielä ole muuttamassa;) Koulupiirin raja kulkee noin kahdensadan metrin päässä, että sillä lailla. En ole valmis laittamaan koko pakkaa uusiksi. Ihan tarpeeksi on jo tämän vuoden aikana tapahtunut, pitääkseen mielen virkeänä. 

Hiukan kyllä syyhyää, kun siellä talolla käy. Toteutukset on tehty meidän makumme mukaan, joten ihanan tutulta ja meidän mielestä tietty tosi hienolta näyttää;) Arkkitehti on toki käynyt paikan päällä mittailemassa tulevaisuuden laajennussuunnitelmia varten, siis ihanniinkuvarmuudenvuoksi…Muutama hassu viikko ja saamme talon vihdoin vuokralle.

On tässä muutakin ollut; vanhempani kävivät täällä kevätvisiitillään; toivat samalla taas helteet tullessaan. Ja esikoiseni täytti pyöreitä. Niin, ja molempien työkuviot menivät hiukan uusiksi ja Suomessakin etsimme taas vuokralaisia - argh.

Kotimme näyttää tällä hetkellä vanhan tavaran kaupalta, sillä vaikka lahjoitimme 99% anopin tavaroista, osa huonekaluista ja tauluista löysi tiensä meille – osa suuresta vastustuksesta huolimatta. Apua. Olohuoneessakin asuu nyt lipastoja kahdessa rivissä. Yritän ajatella positiivisesti; mikä ihana mahdollisuus irtautua kaikista Ikea-huonekaluista, korvata upeilla vanhoilla täysipuisilla kalusteilla. Joo, upeeta. Kerrassaan. Kaikki sopivat nyt niin hyvin yhteen. Not.

Kuten olen jo varmasti monesti sanonut, onneksi on lämpimät lauantai-illat ja viiniä. Me olemme keskustelleet keskustelemasta päästyämme. Aiheet eivät ole olleet lähiaikoina ihan keveimmästä päästä, mutta ainakin keskustellaan. Enkä taas ihan ekaa kertaa mieti, että mitähän hittoa mekin täällä tehdään? Jospa lähdettäisiinkin vaan kotiin;)

Iski tuossa pääsiäisen alla nii pal kauhee koti-ikäväkin, että vatsasta kouraisi. Ihan yhtäkkiä ja yllättäen. Aika karmea tilanne, tippa tuli silmään keskellä kirkasta päivää. Tuli hetkellisesti sellainen olo, että olen täällä ihan ypöyksin. Ja niinhän sitä tavallaan onkin, mutta löytyy täältä uusia ystäviäkin kenelle puhua, mutta niitä vanhoja tuli ikävä. Sitä tukiverkkoa. 

Että sillä lailla. Voi elämä.

Tataa!

PS Ainiin ja Hauskaa Wappu Wiikonloppua!! Kävimme eilen pikaisesti piknikilläkin suomalaisten kesken, mutta tänään taas täysillä töissä. Trööt, poks poks ja rullaaatirullaaaa!

Isä

kuva lainattu

Isänpäivää vietetään täällä kesäkuun toisena viikonloppuna, joten marraskuussa eivät kaupat korttitarjonnassaan pursunneet. Kortti piti tehdä itse jos aikoi. Kortti jäi tekemättä, mutta kyllä me skypessä puhuttiin ja jouluna taas tavataan. Isänpäivä sai miettimään omaa isää ja isäsuhdetta. Kiitospäivä kun ei perinteisesti kuulu suomalaiskansallisiin juhlapyhiin, ajattelin amerikkalaisen juhlapyhän hengessä silti vähän niinku kiittää.

Minun isäni on aina ollut hyväntuulinen, mutta tosi ankara, kävelevä tietosanakirja. Hän on pelkällä olemuksellaan luonut tietyn kunnioituksen ilmapiirin, mutta osannut aina myös rentoutua. Enpä tiedä montakaan asiaa, joissa en olisi voinut, tai voisi vieläkin, kääntyä isän puoleen. Isä on korvaamaton apu.Hän on aina tehnyt paljon töitä, liikaakin. Isältä olen perinyt intohimoni autoihin ja monta monituista muuta luonteenpiirrettä.

Isä on aina tukenut ja puskenut eteenpäin. Ohjannut, tai oikeastaan ehdottanut suuntaa, ei navigoinut puolesta, eikä vienyt perille. Itse on pitänyt hoitaa kesätyöpaikoista alkaen kaikki. Hyvä niin. Avuttomuuskerhoon ei ole ollut pääsyä.

Jos, ja kun olen kompastunut, on autettu takaisin jaloilleen, muttei pidetty kiinni. On annettu kaatua. On ollut tiukat linjat ja rajapyykit, joiden sisällä toimitaan. Kovapäiselle ipanalle oikein sopivaa;)

On sitä kapinoitukin. Aika harvoin olen tosin isän kanssa viitsinyt kunnon kilpasille lähteä, sillä lopputulos ei välttämättä ole ollut minulle suotuisa. Toki niitä uusia rajoja joskus parikymppisenä haettiin. Kutsuttakoon sitä vaikka kasvuksi.

Niistä luonteenpiirteistä; isän kanssa ei ole ihan helppo riidellä, onneksi ei ole tarvettakaan. Hermojen menetys tapahtuu molemmilla nimittäin ihan samaan aikaan. Ja soon sit siinä;)

Nyt olen muuten tarpeeksi vanha ja viisas myöntääkseni, että joskus olisi kannattanut kuunnella isää enemmän. Joissakin asioissa olisi voinut tehdä ja toimia toisin, mutta sitten taas toisaalta, elämä perustuu päätöksiin. Kun joku ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Ken tietää missä olisin nyt, missä maailman kolkassa  ja millä urapopulla, jos olisin valinnut toisin. Näin on oikein hyvä. Katumusta en harrasta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän  tutustun isään ihmisenä. Meillä onkin tapana istua pitkät illat ruokapöydän ääressä aina yhdessä ollessa. Jutellen ummet ja lammet elämästä, ajankohtaisista asioista, muistellen, sekä kuunnellen isän juttuja milloin mistäkin. Hänen aktiivisemmasta ajastaan työelämässä riittää keskusteltavaa.

Olen saanut tavata mitä mahtavimpia ihmisiä, todistanut aitoa dedikoitumista, rajatonta sympatiaa ja ehdotonta jämäkkyyttä. Periaatteita ei puutu. Oikeudenmukaisempaa ihmistä en tiedä.(raivostuttavuuteen asti;) )

Kukaan ei nuorru vanhetessaan ja välillä olen huolissani. Olen siinä onnellisessa asemassa, että molemmat vanhempani ovat aktiivisia ja hyvässä kunnossa, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Pari pikkusäikähdystä pitävät realiteetit mielessä.

En pidä isääni sankarin asemassa, mutta arvostan häntä kovasti, puolustan henkeen ja vereen ja olen ylpeä hänen saavutuksistaan. Saattaa olla, että olen joskus nuorempana jopa verrannut jotain poikaystävää isääni eikä moni epeli ole sitten yltänyt samoihin suorituksiin. Eli Sayonara. Reilu peli...

Kun muutin Saksaan opiskelemaan, isä vei lentokentälle. Se oli kamalaa. Tippa silmässä halata heiheit. Isä on nytkin se, joka vie ja hakee lentokentältä. Lentokenttään littyy isän kanssa aina voimakas tunnelataus. Vaihto-oppilasvuosi, opiskelemaan lähtö, muutto Kaliforniaan.  Nyt siellä halataan heiheit omien lasten kanssa. Lähtö ei helpotu. Ikinä.

Kavereita me ei olla, sanan varsinaisessa merkityksessä. Isä on minulle aina isä. Hyvin rakas sellainen. Kiitos Isä.

PS Nuorimmaiseni on nyt jo piiitkään ollut tosi rakastunut omaan isäänsä. Oman viehätysvoiman testaus ja kaikenlainen keimailu kuuluu oleellisesti hänen ikäänsä. Suusta kuuluu milloin mitäkin; minulle uhotaan sanoen, this in MY husband.  Paras tähän mennessä on ollut Daddy and I are meant to be! ja siihen perään, että Boys can born babies too, you know!..Jaahah. Vauvantulossa taitaa olla vielä sulattelemista. Ei ole helppoa luovuttaa kuopuksen asemaa toiselle.