Go Vikings!

Perjantai. Kylmä, tuulinen ja sateinen aamu Cadillacissa. Perheen muut naiset olivat lähteneet aamuvarhaisella kynsiään laitattamaan, minä jäin suosiolla nukkumaan. Mutta, kun nousin, tuli paniikinomainen kiire; olisi nähtävä kaikki tärkeät paikat, erityisesti koulu, josta valmistuin. Olisimme siirtymässä iltapäiväksi Traverse Cityyn, hotellille, jossa myös hääjuhla pidettäisiin lauantaina. Eiku liikkeelle.

Kihelmöinti tuntui vatsassa asti, kun ajelin tuttuja katuja koululle. Muistot, ja erityisesti tunnetilat ottivat vallan. Tuttuus itketti. Toistuvasti. Täällä huristelin perheen isolla vanilla 16-vuotiaana, dropaten ensin siskoni junior high:lle, eli middle schooliin, sitten vaihdoimme kuskeja lennossa Dad:in kanssa, ajettuani itseni ensin high schoolille. Tuossa on tuo pizzapaikka, tuossa koulun Math wing. Voi elämä.

Johtuen tarkoista turvallisuusmääräyksistä, en saanut mennä käytävää ja cafeteriaa pidemmälle, mutta päätin ottaa pari valokuvaa tutusta käytävästä ja kaappirivistöistä, blue lockers, joiden ovissa roikkui lukkoja. Ihan saman näköistä kuin silloin ennen. Kohta kulman takaa ilmestyisi hiuslakkapilven ympäröimänä pari popular permanentattua big hair tyttöä lumipestyissä, vyötäröille kurotuissa porkkanafarkuissaan, isoissa valkoisissa lenkkareissaan ja poolopaidoissaan. 

Siinä unelmoidessani, käytävälle tupsahti joku nainen, pysähtyi sitten viereeni ja kysyi; - Were you a student here?- Yeah, but only for a year, it was in....ja ennen kuin ehdin vastata hän sanoi: - 1990-1991! Hän sanoi minulle -That was my senior year. I remember you! You are from Finland. Voi hyvät hyssykät!! Menin melkein sanattomaksi- Oh, OMG, we were classmates? As it turns out, meitä vaihto-oppilaita oli sinä vuonna muutamia ja heilläkin oli ollut vaihto-oppilas. Hän, oli palannut kotikonnuilleen ja opetti nyt koulussa. Olin käynyt heidän kotonaan,  ja yhtäkkiä muistinkin leffailtamme! Ympyrä sulkeutuu. No, siinä me sitten halasimme jotenkin ihmeissämme ja toivotimme hyvät jatkot. Minua hymyilytti. What are the odds, right? Mikä mainio ajoitus. Pikkukaupungin meininkiä.

Siirryin fiilistelemään jalkapallokentälle. Tässä minut esiteltiin koko koululle; kävelin jonkun teiniangstisen nuoren miehen käsikynkässä jalkapallokentän läpi Homecoming pelin puoliajalla. Tapahtuma on videolla; minulla on päällä kokomusta asu, joku ihmeellinen isokauluksellinen lyhyt jakku, minihame ja aurinkolasit ja jauhan purkkaa. Apua. Asenne kohdallaan...

Kylmä tuuli ujelsi, aurinko paistoi kirkkaana, näpit jäätyivät  -  silloin ja nyt. Tuossa katsomossa hurrasin monet kotipelit ja tällä kentällä juoksin kilpaa 100m ja 200m matkaa koulun yleisurheilujoukkueessa. Vatsasta kouraisi taas. Minne vuodet ovat menneet? Missäköhän kaikki ihmiset ovat? Ovatkohan high schoolin jalkapallotähdet palanneet kasvattamaan perheitään tänne turvalliseen pieneen kaupunkiin? Ja kuinkakohan moni ei ikinä lähtenytkään täältä minnekään...

Jalkapallokenttä sijaitsee aivan järven rannalla, aivan upealla paikalla. Tajusinkohan sitä edes ikinä? Siellä minä nyt, vuosien jälkeen, patsastelin ja muistelin menneitä päätä pyöritellen. Otin kuvia ja taas kuvia. Seisoin paikoillani, haistelin ilmaa, liikutuin taas. Sitten tulikin kiire tapaamaan muuta naisväkeä.


jatkuu - Tataa!

PS kuten kuvista näkyy, sää vaihteli koko ajan. Välillä satoi, sitten taas paistoi. Tuli rakeita ja sitten taas paistoi. Raikasta ja ihanaa. Kunnon kirpakka syksy. Ihanaa.

Fabio, Forresterin Eerikki ja Hulk

kuva lainattu

Voi pyhä positiivisuus! Tosin jotkut päivät ovat ihan tylsiä, positiivisuuspäätöksistä huolimatta. Mitään kivaa ei tapahdu, boooring. Ja jotkut taas, voi äiti. Yksi maili, puhelinsoitto -  pelastaa kaiken. Maha kääntyy ympäri, olo on ihan kutkuttavan giddy. (giddy, ˈgidē/ adjective,  having a sensation of whirling and a tendency to fall or stagger; dizzy.) Tuntuu siltä että kaikki on mahdollista ja vaan jotenkin aivan lapsellisen siistii.

No, Ameriikan ihmemaassa kun ollaan, voi sattua ja tapahtua; työprojektissani kävimme joku aika sitten vakavasti keskustelua siitä, että palkkaisimme Fabion. Joo Fabion, just tämän Fabion yhden kampanjan etuhahmoksi. En pystynyt olemaan ollenkaan pokkana sen palaverin aikana. Vitsini muuttuivat huonommiksi koko ajan. Näin itseni Fabion kanssa kampanjoimassa, facebookin profiilikuvassa olisin Fabion kainalossa, tukka(mme) hulmuaisi tuulikoneen voimalla, käteni lepäisi Fabion kiiltelevän paljaan ylävartalon päällä, jalkani kietoutuisi hänen ympärilleen....too much? ;) Tihihihihihi. Vieläkin hymyilyttää. Fabio, ei ole toista. Ihan sama kuinka vanha ja kulahtanut Fabio nykyään on. Fabio on Fabio;) Mutta, se kampanja ei toteutunut IKÄVÄ KYLLÄ.  Mutta, huom, nyt Fabio on mun tutkassa, joten eihän sitä ikinä tiedä, ehkä seuraavassa projektissa.... Fabio. Ei voisi elämä paljon enempää kasariksi mennä.

Anyhoooo, Mainitsin aikoinaan, Stanfordin kurssin aikaan, että viereeni istui ilmetty Forresterin Eric. No, yhtäkkiä ja ihan puun takaa sain Ericiltä sähköpostia. Halusi kertoa minulle eräästä mielenkiintoisesta startupista. Sovimme puhelun. Emme videopuhelua. Onneksi. Olisin taas ollut kuin naantalin aurinko. Luulee varmaan vieläkin, että flirttailin hänelle aikoinaan. Ja ehkä flirttailinkin, ken tietää. Oli syy mikä tahansa, muisti minut hyvin ja jopa mitä juttuja olin siellä luentosalissa puhunut. Olin kuulemma ollut dynaaminen ja fiksu. Kiva kuulla. No, ei Brookellakaan aina huonosti pyyhkinyt;) hihihihi. Ja ihan mielenkiintoisen casen esitti. Ehkä olemme tulevaisuudessa tekemisissä. Anna mun kaikki kestää. 

Ja kuten sanonta kuuluu, ei kahta ilman kolmatta; katselen tällä hetkellä ympärilleni, mietin mikä musta tulee isona  -  ja eteeni tupsahti ihan mielenkiintoinen paikka. Ominta osaamistani, kiva aihealue. Olin jotenkin sivuuttanut sen, että siellä oli jonkun endorsement- suositus. Mutta, kun luin speksejä ääneen, mieheni ulvahti; -That's the Incredible Hulk!   - Siis kuka? Ai se vihaisena vihreäksi paisuva tyyppi? Ja joo, sepä juuri.  Kikattelin siinä sitten, että tjaa, hänen kanssaan tekisin siis aika paljonkin juttuja. Aika hauskaa. 

No, keskusteluitahan voi käydä kyllästymiseen asti, kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta mikään ei ole varmaa, ennen kuin nimet on paperissa, joten voi olla, että päädyn tekemään töitä taas ihan tavallisten insinöörien kanssa ilman Fabiota tai Hulkia. Näinkin on tapahtunut. Mutta, on kiva leikkiä ajatuksella ja näinpä hymy väreilee suupielessä koko ajan. On maailma hullu paikka.

Hauskaa Viikkoa - Tataa!

Jos on päättänyt

Viimeiset kymmenen viikkoa menivät aika vilinässä ja nyt, jotenkin yhtäkkiä, onkin hiljaista. Tai, no, onhan tuossa tuo pikkuinen, joka pitää huolen siitä, ettei täällä ihan tylsää ole...

Kun tajusin, että viimeisiä kesäpäiviä vetelee- tyypillisenä äiti-ihmisenä- sain heti kauheita omantunnon tuskia. Tehtiinkö me tarpeeksi? Olinko liikaa koneella? Pidinkö lupaukseni? Ja suomalaisittain; olikohan kaikilla muilla "parempi kesä" ja kivempaa?

Ainakin harmittaa se, ettei me käyty pyöräilemässä- kun se mun tyhmä pyörä- uusi pyöräistuin combo ei pelitäkään... ja etten kertaakaan juossut rattaiden kanssa salille, tyttöjen pyöräillessä somasti vieressä ( siis oikeesti WTHWIT) missäköhän tilapäisessä mielenhäiriössä menin tuostakin puhumaan - eihän täällä juokse erkkikään, hirveässä pätsissä. not to mention, etten minä juokse viileälläkään... 

Nyt on edessä uusi syksy, uusi kouluvuosi, uudet tuulet. Minua jotenkin ahdistaa ajoittain, olen kummallisessa välitilassa, vähän hakusessa. Niinpä olen ajatellut päättää olevani onnellinen ja positiivinen. Toimisikohan se? Siis jos vaan päättää olla onnellinen. Muusta viis.

Kesäkin; vaikka närvari oli välillä koetuksella, olen hirmu tyytyväinen siitä, että tunnen lapseni hyvin, tiedän jokaisen ilmeen ja mistä se johtuu, sain viettää heidän kanssaan kivoja hetkiä, seurata sisarusten yhteisiä leikkejä, riitoja, sopimisia, hysteerisiä naurukohtauksia, riehumisia ja väsymistä, pienen pojan kehitystä ja suurta onnea, kun siskot höösäsivät ympärillä - sekä sitä kyllästynyttä - mulla ei oo mitään tekemistä- oleilua. Unohtamatta lukemattomia: Pitääkö teidän huutaa koko ajan - onko täysin mahdotonta puhua normaalilla äänellä. -Noni, nyt mä otan ne ipadit pois ja takaisin ei tule! Varmasti vain meidän perheessä;)

Joo, jotkut asiat muuttuvat, halusi sitä tai ei. Mukaillen alkuperäistä, pidempää rukousta, Arvo Ylppö sanoi näin: "Minun elämäni yhtenä johtotähtenä on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen."

Tuppaan ajatella, että niin moni juttu on asenteesta kiinni. Miksei oma hyvinvointikin? Siis jos perusasiat ovat ihan ok, miksei? Kun tarkkaan katsoo, kaikista asioista löytyy myös se positiivi ja pilvellä on hopeareunus. Miksi on sitten joskus niin vaikea päästä irti tai hyväksyä tilanne muitta mutkitta, jos siihen ei itse pysty vaikuttamaan  - oli sitten kyseessä huono, energiaa syövä ihmissuhde tai muu suhde. (olen muuten kesällä vihdoin poistanut facebookista muutamia ihmisiä, ihanan vapauttavaa) Niinpä. 

Lopputulos ei yleensä huolehtimalla muutu. Oli kyseessä mikä tahansa asia. Muistaisinpa tuon! varsinkin yöllä, kun aivot jylläävät ylikierroksilla saman asian ympärillä...
Meillä on takana upeaakin upeampi lauantai. Olin koko sunnuntainkin jotenkin kepeällä tuulella sen takia. Kaikki täydellisen lauantain elementit toteutuivat; energinen zumba, upea aurinkoinen keli, viinitila vierailu, herkullista ruokaa, onnellisia lapsia, leikkiä, lyhyt varastettu hetki kahdestaan miehen kanssa, syvällisiä keskusteluita, hyvää musiikkia, hassuttelua, yöuintia, tähtitaivas. Ah. En muistanutkaan miten hyvin Karjalaisen Jii sopii pimenevään kesäiltaan, tai miten mieheni lauleskelee huolettomasti Frankia;) Pienistä ihanista asioista se onni syntyy.  Eikä oltu edes porukalla, vaan ihan vaan perheen kesken. Pitääpä tästä positiivisuudesta kiinni tämän viikon koetuksissa. 

Yksi parhaista vanhimmista ystävättäristäni kirjoitti aina kaverikirjan mietelauseekseen : Jos haluat olla onnellinen, ole. Niinpä. Elämä on asennekysymys. You Choose Your Attitude. Minä päätän olla onnellinen. Eli olen. Näillä mennään.

Tataa!

PS tästä tuli nyt tällainen jaarittelu. Bear with me  - Karhu kanssani.

BTW, meidän pihalla on aina suhannut ihan tosi paljon kolibreja. Ne ovat kuin pieniä ohjuksia, enkä ikinä onnistu saamaan niistä hyvää kuvaa.  Lauantaina, tietenkin, istuessamme roseviiniä siemaillen, yksi surrasi siinä ihan pään yläpuolella koko ajan! Sain kuin sainkin napattua kännykällä yllä olevan kuvan. Jee! Pieniä onnistumisen hetkiä.