Perhematkailua

ONNEKSI minulla oli joku etiäinen joulun aikaan ja varasin salaa mökin Tahoelta. Meillä lomasuunnitemat menevät samalla vanhalla kaavalla; puhutaan, puhutaan ja vähän suunnitellaankin, mutta kun aika lähenee, saattaa olla ettemme lähde minnekään. Ei ole aikaa, rahaa tai molempia. Eikä ainakaan mitään varauksia. Aina löytyy syitä. Joskus on liikaa kotihommia, on kiva vaan olla jne. Tänä vuonna, vuokramme nousi aivan hirveästi juuri helmikuusta alkaen, joten jos olisin ehdottanut matkaa kaikkien muiden kulujen päälle, emme olisi varmaan lähteneet minnekään. (puhumattakaan anopin yllättävästä tilanteesta) Niinpä, tein omia päätöksiä joulukuussa;) Kyllä suomalainen nainen on viisas ja kaukokatseinen.

Olen tullut muutenkin siihen loputulokseen, että heitän tikalla kalenteriin ja varaan jotain. Näin se lomailu on sitten myös tapahtuva. Sitä paitsi tänä vuonna oli päästävä lumille. Piste. No pun intended;) 

Lähtöpäivä koitti ja edessä olisi perhematkailua parhaimmillaan. Tiedättekö muuten mitä inhoan meidän perheen lähdöissä ehkä eniten? Se on se ajattelu, että pysähdytään, hoidetaan matkalla. En kestä. Eikö asiat voisi hoitaa etukäteen, niin, että kun tämä Kiljusen perhe pakkautuu tupaten täyteen pakattuun autoon, matkaamme suoraan kohti päämäärää, kulkematta lähtöruudun kautta. Aarggghhhhh. Paikasta A, paikkaan B, nopeinta mahdollista reittä, KIITOS! Mutta ei. E-i  i-k-i-n-ä.

Lapset haettiin koulusta lounaan jälkeen, matkaan piti päästä yhteen mennessä, Mutta pitikin viedä anopille hoitokotiin lääkkeitä ja muuta tilpehööriä, ja siinähän se aika sitten meni. Oltiin vihdoinkin matkalla joskus puoli kolmen aikaan. Laskeskelin ääneen, että Jep ja Hurraa! onnistuimme sittenkin- Pääsemme Sacramenton perjantairuuhkaan juuri sopivasti. Murinaa... Aiheutin tällä kivalla ironisella pikkukommentilla juuri sellaisen oikeanlaisen positiivisen viban jo heti matkan alkumetreillä;)

Liikkeelle päästyämme se perinteinen; ajetaan nyt ainakin kaksi tuntia ennen pysähdystä! Oletko varma, ettet pysty pidättelemään? Antakaa vauvalle tutti! Nyt riita poikki!!Yrittäkää pysyä omilla puolillanne! Sulla ei voi olla vielä nälkä! Voi pyhä sylvi.

Vauva kirkuu, yrittää rimpuilla pois kaukalosta hiki päässä, yksi istuu kädet korvilla, Äiti, mä en kestä tota itkua, Kauanko me ollaan ajettu, millon me ollaan perillä, kauanko on vielä jäljellä? yksi niiskuttaa pientä nuhaa, mies haukottelee, kun aurinko porottaa suoraan kohti ja ollaan jumissa ruuhkassa, minulla hermo kireänä ja hermostuttaa vauvan itku ja meteli ja liikenteessä matelu. Huu-hengitä, go to a happy place, go to a happy place;) 

Kun navigaattori kertoi, että edessä on kolme kolaria, päätämme pysähtyä suosiolla. Eihän tätä kestä erkkikään. Kurvaus Targetin parkkipaikalle, kaikki ulos autosta! Takaluukku auki ja kas, kasa matkatavaroita, mm cooleri ja muuta härpäkettä leviää siihen asfaltille. Juuri tuolla hetkellä ajattelen, että miten järkevää ettemme ostaneet kattotelinettä, jotta olisimme saaneet suksiboksin katolle, vaan tungimme kaikki tavarat;  sukset, monot, kypärät, coolerit, laukut, rattaat, matkasängyn jms takaluukkuun. Äärimmäisen järkevää ja kätevää. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Äkkiä vaipanvaihtoon väsyneen, pienen tursakkeen kanssa. Vauva-parka. Pälyili ympärilleen ihan ihmeissään. Minä armeijameiningillä, noniin, liikkuuuuuu, tahti on tämä hop hop hop! tehokas pydähdys, kaikki vessaan ja äkkiä takaisin autoon ja liikkeelle! Vauvakin onneksi nukahti. Fiuh.

No, tällä kertaa suoriuduimme tutun mökin pihalle seitsemässä tunnissa. Ilman ruuhkia matkan taittaa noin neljässä. Pahimmillaan ollaan ajettu paikalle yhdeksässä tunnissa. Heti, kun saimme purettua ihmiset ja tavarat, laitettiin takka päälle ja viiniä lasiin. Ah ihanuutta. Ah rauhaa. Ah perillä. Huhhuh ja huhhuh.

Pahinta oli matkan pituus, parasta se, että vaikka vuorille nousu oli tumma ja synkkä, eikä lunta näkynyt ensin missään (!), kotoa lähtiessä lämpötila oli kivunnut jo yli kahteenkymppiin, mutta Borealin iltamäki oli auki! Jeeee! Mikä mahtava fiilis ohi ajaessa. Huomenna olisimme rinteissä! Kaikki hermoilu unohtui sillä samalla sekunnilla, kun näin laskettelijoita iltamäessä. Kyllä elämä on ihanaa. Ja lapset kasvavat liian nopeasti, blink, ja eivät halua meidän kanssa minnekään. Nautitaan siis näistä elämänmakuisista automatkoista;)

Tataa!

PS Kalifornian ruosteiset kukkulat, tai niin kuin minä näen ne visioin - leijonan selkänä;) olivat nyt maagisen vihreät! hetken. Ja edellisistä vahingoista viisastuneena syötin lapsille matkapahoinvointilääkkeet jo matkan alussa. Tosi aikuista.

R&R

Paluu Suomeen; Kun loppuperhe saapui, oli aika hiukan lomailla. Voi sisarusten jälleennäkemisen riemua! Oli ollut übersöpöä seurata, kun pikkuinen suukotteli kuolaisia vauvasuukkoja ipadin screenille skypetellessä.

Ennen omaa lähtöä, olin pakannut tyttöjen Suomen survival-setin valmiiksi, eli toppahousut, hanskat, pipot ja kaulaliinat sekä muutamat pakolliset leggarit ja juhlatamineet, sekä alusvaatteet ja sukat -ihan varmuuden vuoksi  - ettei miehelle ja tytöille jäänyt hirveästi säätämistä ennen matkaa.  Loput vaatteet piti pakata ihan itse. Muistutin monesta asiasta vielä muutamia kertoja ennen heidän lähtöään...

Mutta, kappas, kun rupesin Suomen päässä purkamaan tavaroita, toisesta laukusta löytyi vain esikoisen vaatteita. Olin saada slaagin -Missä sinun vaatteesi ovat?! kysyin keskimmäiseltä. Veti aika hiljaiseksi. - Siis mitä sinä teit sillä aikaa kun siskosi pakkasi vaatteitaan? -Ööö, pelasin iPadilla, tuli vastaus nielasten. Voi pyhä sylvi.  Tähän voisi myös sanoa, että ehkä toisen aikuisen olisi joskus syytä varmistaa, että seitsemänvuotias tosiaan pakkaa sovitut tavarat. Voisin sanoa tässä jotain muutakin, mutta taidan jättää sanomatta. Saatoin muistaakseni pikkuisen huomauttaa asiasta jotakin sivulauseessa silloin, kun tilanne selvisi..

No, tekevälle sattuu, kaikki lapset olivat kuitenkin tallessa. Kaupasta sai muutaman uuden puseron; kiitos kummille ja mummille. JA onneksi mikään laukku ei jäänyt lentokentälle, jonne olisi pitänyt lähteä yhtäkkiä yöllä paniikissa kiirehtien etsimään, hirveässä ajokelissä. Onneksi laukku löytyi, kuulemani tarinan mukaan;) Me ollaan Kiljusten perhe.

Kun siis alun pikkudilemmat oli saatu selvitettyä, suuntasimme Itä-Suomeen vanhempieni kanssa muutamaksi päiväksi rauhoittumaan. Ah ihanuutta. Tytöt pääsivät matkustamaan junalla!- mikä seikkailu, eikö;) Me autoilimme äidin ja vauvan kanssa; ihanan kamalat ABC-asemat olivat terhakkaasti paikoillaan, tai niin kuin meillä niitä kutsutaan; peukkupaikat. Emme pysähtyneet siellä, vaikka olisi varmaan pitänyt. Ihan suomalaisuuden takia.

Enpä muista milloin olisin ikinä niin suurella ilolla harjaillut lunta talon rappusilta. Niin raikas ilma, niin puhtaan valkoista ja ihanaa. Tai no hetken, ennen kuin lämpeni ja oli taas tasaisen harmaata ja loskaista, ja sitten jäätyessä jäistä ja liukasta. Nautimme villasukkailusta ja hyvästä ruoasta pari päivää, rentoilusta. Pääsivät tytöt laskemaan kirkonmäelle liukureilla, peffalla ja tyylikkäästi mahaliukuen. Teimme kirkon eteen ison lumiukonkin. Minä nautin kelistä, vaikka aina siinä puoli neljän aikaan iltapäivällä olin valmista kauraa - Saaks mennä nukkumaan?;). Kirkonkylillä liikkuu aina muutama mummo potkukelkalla, mikä on ainutlaatuisen nostalgista. Aikoinaan laskimme veljen kanssa mäkeä mummin punaisella potkukelkalla aivan hurjaa vauhtia. Minä nökötin kauhusta kiljuen siinä istuimella, puristaen reunoista kiinni rystyset valkoisina. Mukavia muistoja.

Kävimme haudoilla, muistelimme vanhoja aikoja, nautimme. Oli muuten aivan ykkösidea lähteä vanhempieni kanssa pois, viettämään keskitetysti yhteistä aikaa ilman häiriöitä. Pääkaupunkiseudulla meno on aivan hysteeristä; ollaan koko ajan menossa. Kun opiskeluaikoina kävin Suomessa lomalla isälläni oli tapana sanoa, että joo, kyllä hän on Suomessa, tai ainakin laukut tulivat. Tyyppiä ei ole paljon näkynyt;)

Tataa!

PS Jos R&R on jollekin vieras käsite, viittaan sillä Rest and Recreation:iin.

Mukavaa Vuodenvaihdetta muuten! Täällä kamppailen pikkukuumeessa, joten tänään ei paljon rokata. Aamupäivä meni taas töitä tehden ja kohta yritän lääkkeiden voimalla jaksaa ihmisen näköiseksi, jotta pääsisimme edes hetkeksi liikkeelle, muuten yllättää mökkihöperyys ja lapset hyppivät seinille.

What Really Happened...

Edellinen postaus kuulosti liian idylliseltä. On pakko kertoa muutama juttu; matkustimme siis ihan hermo lopussa aivan infernaalisessa ruuhkassa. Perille päästyämme oltiin aivan poikki. Ruokaa napaan ja hotellihuoneeseen. Minä olin varannut hyvää viiniä, mutta mieheni kuorsasi alta aikayksikön. Lapset tyypillisesti ylikierroksilla. Ainiin, esikoisella ja minulla pientä lämpöä ja nuhaa.

Tahoe Donnerin pienten hiihtokoulu oli mahtava. Isommille tarkoitettu oli riman alitus; opettajalla oli liikaa oppilaita, eivät jakaneet porukkaa tason mukaan, joten vähän kehittyneemmät odottelivat varpaat jäässä kun heikoin lenkki yritti pysyä pystyssä. ”Kesäuuno” huomasi äkkiä, ketkä osaavat jo laskea, usutti alas rinnettä, ei ohjannut, ei  opettanut. Flirttaili miesopettajalle ja seisoi selkä oppilaisiin. Meinasi verisuoni katketa päästä, kun seurasin toimintaa tuolihissistä matkalla ylös. Kävin siis ensin antamassa rakentavaa kritiikkiä opettajalle, jonka jälkeen astelin johtajan puheille päivän päätteeksi ja sain vaatimalla rahat takaisin. Perkele. Eniten harmittaa, ettei lapsi oppinut mitään.

Ajoimme illaksi Squaw Valleyyn dinnerille. Matkalla pyysin miestäni monta kertaa hidastamaan, sillä nämä eivät pelleile hiihtomajojensa kanssa. Aivan mieletöntä luksusta! Kurkin ihan stalkerina sisälle autosta. Isoja 5 metrisiä joulukuusia ikkunoissa, perheet kuin suoraan Tommy Hilfigerin mainoksista istumassa pitkän pöydän ääressä tai uppoutuneina isojen ruskeiden nahkatuolien syövereihin (oliskohan rouvan lasissa ollut sherryä;)). Someday, someday...

Squaw Valleyn kylä on kuin upgradattu Levi tai Rukan Piste. Hinnatkin samaa luokkaa. Syötiin neljän hengen perussetti reilulla sadalla dollarilla. Kallista. (Truckeen kylässä syötiin neljällä kympillä)Niinpä. Ei hiihtolomaa voi viettää hotellilla. Ensi kerralla vuokraan meille kunnon mökin. Hiihtolomalla kuuluu hengata kerrastoissa, saunoa ja istua poreammeessa lumisateella. Kaipaan pitkäkalsarimeininkiä. Ravintolassa syödään kerran tai kaksi, ja mitä nyt haukataan ne pakolliset kuumat kaakaot ja ranskikset rinteessä, muuten ruoat valmistetaan itse mökillä.

Sugar Bowlin nousulle suositeltiin lumiketjuja. Aivan hirveä jumppa saada ne päälle. Hihat kyynärpäitä myöten ravassa...Sitten liikkeelle. Ei hyvää päivää! Eddie hyppi, pomppi ja kolisi. Parin sadan metrin jälkeen tien sivuun ja ketjut takaisin laatikkoon. Pitäkää ketjunne!Nousu Donner Laken serpenttiiniteitä sujui aivan loistavasti ilmankin.

Kun olimme lasketelleet muutaman tunnin koko perheen voimalla ja minä olin todennut tämän olevan elämäni onnellisimpia hetkiä,  päätimme tauon jälkeen nousta huipulle ja laskea letkassa, kaikk yhes koos, pitkän loivan vihreän. Meidän perhe, ekaa kertaa yhdessä rinteessä. Ei lumilautoja, kaikki suksilla -Mahtavaa!

Matkalla huipulle alkoi sadella lunta. Huipulle päästyämme lunta tuli poikittain ja tuuli hakkasi poskia. Katselin alas rinnettä, se ei ihan näyttänyt loivalta vihreältä. (kuopukseni oli tokaa päivää suksilla..öh) Pienen pieni epäilys alkoi kalvaa mieltä. Taisi tulla tehtyä kunnianhimoisena iiiihan pikku virhearvio...Rinteeseen oli paakkuuntunut lunta, ei sitä ihan kumpareikoksi voinut kutsua, mutta dyyneiksi? Laskin jonkun matkaa kuopus jalkojeni välissä. Huutelin hänelle pizzaa, sana, jolla täällä opetetaan aura-asentoa, mutta olisin yhtä hyvin voinut huudella hodaria tai kantaa häntä kainalossa. Ei noin pieni jaksa kantata tai edes aurata alas niin pitkää mäkeä varsinkaan siinä kelissä.Tähän taas se ärräpää.

Pidimme paussin, jolloin katsoin taakseni. Esikoisen lähti tulemaan mieheni perässä alas hiljalleen. Sitten tapahtui juuri se, mitä pelkäsin; näen kuinka vauhti kiihtyy eikä pieni osaa tehdä muuta kuin antaa vauhdin kiihtyä; ei käänny,ei kunnolla laskeudu auraan, eli ei jarruta. Ampuu suoraan alas. Panikoiduin, karjuin: Auraa, Pizzaa, Kaadu, kaadu, pepulleen! Yritin samalla trampata ylöspäin suoraan laskulinjalle ottamaan kiinni; tulkoon päälle, nappaan vauhdista kiinni, kunhan en itse rojahda hänen päälleen. Onneksi kaatui ajoissa, ennen kuin laski vahingossa mustille rinteille joita lähti kuin puiden oksia siitä meidän kapealta loivalta vihreältä. hehheh.

Sydän hakaten ja jo ihan käheällä äänellä aloin jakaa ohjeita. Tarkkasilmäinen saattoi havaita pientä hermostuneisuutta. (ei tarvinnut olla tarkkakorvainen huomatakseen samaa;) Sinä lasket alas pienin jalkojesi välissä, minä ohjaan isomman alas. Isompi itki henkeään haukkoen, minä pelkäsin, ettei päästä laskemalla alas(on hiukan liian painava kainalossa kannettavaksi). Urheana ja rauhallisesti lähdimme etenemään, välillä otin jalkojen väliin, välillä seurasi vanavedessä.  Viimein pääsimme alas, omat jalat olivat ihan hapoilla ja selkä aivan juntturassa. Lapsi itkeä tihrutti. Yritin siinä sitten olla kannustava, mielessäni läpsäytin itseäni poskelle ja huokailin helpotuksesta. Tuollaisessa tilanteessa ei muuten yhtään auta, että kapeassa rinteessä horottaa kovaa ja holtittomasti alas myös reilu satakiloisia aloittelijoita aivan liian vaativassa mäessä. Henki lähtee kun sellainen laskee vauhdilla päälle. huhhuh huhhuh. Ylhäältä tuleva väistää, eiks je?

Mitä seuraavaksi? Päätin, että heti takaisin mäkeen. Mieheni lähti pienimmän kanssa hakemaan autoa. Kun oli pari kertaa kunnolla halattu, tsempattu ja kyyneleet pyyhitty istuttiin taas tuolihississä, learning zonen puolella. Päivä ja kokemus oli pakko lopettaa positiivisesti. Laskettelu kun kuuluu meidän perheen pakkoharrastuksiin. Huokaisin helpotuksesta, kun tyttäreni kurvaili alas viimeisiä laskuja hymy huulilla. HUOH.

Pienempi ei osannut edes pelätä. Suurin haaste on opettaa häntä jarruttamaan ja kääntymään. Mistäköhän johtuu? Kuulen vieläkin isäni huutavan perääni seiskytluvun lopulla Lapin rinteillä Käänny Käänny! , kun lähdin tuulispäänä laskemaan alas tunturia syöksyasennossa...

Tataa!

PS taisi tulla pituusennätys, jos siis selvisit tänne asti,) :)

Lumilla!

Lumi, rakkaani, mikä mieletön jälleennäkeminen! Parin tunnin ajon jälkeen korvat menivät lukkoon; elevation climb 3000 ft, 5000 ft, jeeee, alkoi sataa vettä, sitten keli muuttui loskaiseksi ja simsalabim, maa oli valkoinen. Kiljuin lasten kanssa. Auton ikkuna alas, käsi ja kieli ulos. Mieheni katsoi sivusilmällä, ei sanonut mitään.

Ajoimme siis pohjoiselle Lake Tahoelle lomailemaan joulun välipäiviksi. Paikalliset puhuvat termeillä "Drive to the snow" tai "Travel to the snow." Tämä on mieheni mielestä parasta. Kuka sitä lunta ovelleen kaipaa, kun sen luo pääsee muutamassa tunnissa. No, kyllä minä välillä voisin kolatakin...

Matkanteon viimeiset mailit olivat tosi nihkeät, mutta maisemat henkeäsalpaavan kauniit. Väitän, ettei 70 mailin eteneminen kolmeen tuntiin ottanut päähän, sillä pääsisimme viimein lumille, mutta kyllä me kaikki huokailtiin ja kieriskeltiin istuimissamme. Seurasin maps appia puhelimessani silmä kovana salaa toivoen, että ruuhka hellittäisi, mutta ei. Saattaa olla, että jokunen kirosanakin pääsi ilmoille.

Seuraavanlainen scenario: on talvi, liukasta ja jäistä, mutta ei nastarenkaita. Mekin ostimme lumiketjut matkaan mukaan, jos liukkaat yllättävät. Ketjuista muutama sana; ne viritetään renkaiden ympärille, jos säännöt ja keli niin vaativat(lue: jos polliisi pakottaa). Ihan hirveä jumppa. Kun ketjut ovat paikoillaan, tärinä ja kolina on jotain ihan kauheeta. Paikat tippuu hampaista. Ajonopeus on maksimissaan 25-30 mailia tunnissa. Ou jee. No, me matkasimme siinä vesi-räntä-lumisateessa, lämpötilan ollessa kuitenkin häthätää plussan puolella. Tie oli märkä, alla kitkat, kuten useimmilla muilla. Silti todella monet pysähtyivät laittamaan ketjuja, joka tietty aiheutti siis tämän kolmen tunnin matkalisän. Ja tietty se, etteivät nämä osaa ajaa liukkaalla.. Sanonpa tähän vaan, että suomalainen ei ketjuja laita. Kiitos että jaksat puskea Eddie!

Summa summarum, jos matkaat kohti Lake Tahoea, ota keli huomioon, seuraa liinennetiedotteita, sillä teitä myös suljetaan kelin käydessä rankaksi.(suomalaisen normiajokeli)Minun, taas tarkkaan laskettu, ETA ja vedenpitävät suunnitelmat siitä mitä tehdään perillä heittivät härän pyllyä. En opi ikinä, eli ajattelen, itse itseäni huijaten, aina asiat positiiviselta kannalta, myös matka-ajan, ja kiehnään ja huokailen sitten kuin kissa pistoksissa, kun joku menee pieleen ja matka-aika pitenee. Ja näin käy täällä joka kerta. Oh well.

Perille päästyämme eteemme avautui aivan ihana talvinen satumaa. Olimme valinneet kohteemme perheystävällisyyden perusteella ja päädyimme Truckeen kylän liepeille tähän hotelliin. Old town on kuin jostain vanhasta länkkäristä. Ihqu Americana. Muutama mahtava tärppi; Uncorked viinibaari ja El Toro Bravo meksikolainen ravintola. Palvelu, annoskoko ja hinnat kohdallaan.

Truckeen sijainti on loistava; lyhyen siirtymän päässä(3-10 mailia) on laskettelukohteita, jotka mainostavat itseään family fun ja learning ski resortteina. Molemmille ipanoille oli ennalta varattu puolen päivän hiihtokoulu. Näin kannattaa tehdä, sillä populaa riittää.

Tahoe Donner on kohtuuhintainen ja hyvä opetuskohde. Sugar Bowl, missä lasketeltiin yksi päivä, on myös hyvä pienten lasten kanssa opetteluun. (lue: pikkukännissä oleva kiroileva snoukkaaja ei syöksy rinnettä poikittain lasten päälle;))Squaw Valleyyn on 8 mailia, jonne ajoimme alle 20 minuuttia ja myös Northstar on ihan hoodeilla mikäli haluaa ja pääsee hiihtämään kunnolla. Sitä odotellessa;)

Kirjoitan tarkemmin tapahtumista pian, mutta nyt pienet lomalaiset roikkuvat niskassani. Lupasin tilapäisessä mielenhäiriössä viedä paikalliseen hoploppiin. May the Force Be With Me!

Tataa!

PS Tapahtuipa hotellissa " Äiti, mikä tämä taas olikaan?" "Kulta, se on palasaippua."  Ikuinen ihmetyksen aihe; miksi hotellit eivät siirry käyttämään nestesaippuaa? Palasaippuan käyttö ja lakana-viltti-yhdistelmässä nukkuminen on kuin olisi ensin aikamatkaillut menneisyyteen;)