Kolmosen kanssa

Olen ollut kahden ensimmäisen lapsen kanssa aika tiukka äiti. Kolmannen kanssa nautin ihan eri tavalla. Jos poika pörisyttää puurot naamalleni, ei haittaa. Pyyhin baby wipesilla pois. Jos hän ei nukahdakaan päiväunille, ei haittaa. Käyn nukuttamassa, hyssyttämässä, otan syliin, suukottelen. Annan myös tarvittaessa vähän itkeä, sillä ei vauva siitä rikki mene. Kaikkihan me ollaan yksilöitä ja joskus ei nukuta ja joskus vaan kertakaikkiaan kiukuttaa. Varsinkin, jos äiti ei tajua, että vauva haluaa leikkiä iPadilla, puhelimella tai kaukosäätimellä mieluummin kuin jollain supervärikkäällä omalla lelullaan....

Osa-aikainen hoitaja on myös täysin korvaamaton, vaikka ajatus siitä, että joku toinen hoitaa tökkikin tosi pahasti alussa. Asiaa auttaa, että hän tulee meille kotiin, eli olen useimmiten paikalla, tosin kiinni työasioissa. Aivan mahtava juttu. Olen jopa käynyt aivan yksi asioilla. Suorastaan rikollista. Onneksi hormonit hoitavat sen, että tarkistan takapenkin ainakin kymmenen kertaa autosta poistuessani, sillä olin kuulevinani poikani itkun...

Koen jokaisen vaiheen jotenkin ihanana, vaikka on se hermo hetkittäin koetuksellakin. Suorastaan hirvittää, miten nopeasti aika on mennyt. Pikkumies nousee jo seisomaan tukea vasten ja juuri konttaamaan oppineena tuhisee ja kiljahtelee menemään pitkin lattioita hirveää vauhtia. Äidin luokse on onneksi kova kiire ja roikkuukin lahkeessa paljon. Ihanaa.

Poikani huutaa klassisesti maha kaarella, eroahdistuksessaan melkein hyperventiloi. Samalla siunatulla sekunnilla, kun nostan syliin, itku katoaa ja tilalle tulee hymy ja kikatus. Pieni pää laskeutuu olkapäälle, tahmaiset sormet tarttuvat puseron reunaan. Usein minua myös napataan korvasta ja poskesta kiinni ja lähestytään suu auki hyvin kuolaisella suukolla. Suukon verukkeella yritetään myös haukata poskesta tai huulesta oikein kunnolla, joskus siinä hyvin onnistuen. Au.

Kaikki muutkin klassikot ovat back; vessa on mielenkiintoisin paikka. Odotan sitä kauhunhetkeä, kun vessaharja on menossa suuhun... Tiskikonetta ei voi jättää hetkeksikään auki, kuivausrumpuun on jo yritetty kiivetä. Välillä näyttää siltä, kuin vauva jauhaisi purkkaa ja kun nappaan syliin ja yritän putsata suun, hän nielaisee äkkiä. Toivottavasti ne on vain jotain pikkiriikkisiä paperinpaloja?

Nyt, lentomatkan kynnyksellä mietin että voi hyvää päivää, mitäköhän tästäkin tulee. Klassiseen tyyliin hän käy sylissä tankkaamassa läheisyyttä ja olisi sitten taas menossa. Mitenköhän suu pannaan, kun pitäisikin istua paikoillaan pirteät 11 tuntia ja sitten vielä 2.5 tuntia päälle...Me nääs matkustamme Suomeen päin kahdestaan tällä kertaa. Aiemmin, emme ole ikinä antaneet lasten kontata tai kävellä eestaas lentokoneen käytävillä ja olemme matkustaneet tätä väliä siitä asti, kun esikoinen oli vajaat 3kk vanha.

Miten minusta tuntuu, että kaikki aiemmat periaatteet joutavat nyt romukoppaan. Tunnun suhtautuvan tähän nyt, whatever works, it's all about survival-periaatteella... Johtuukohan osaksi siitä, että pienin on poika, vai vainko siitä, että kolmannen kanssa näin vain on. Vaikea mennä sanomaan.

Hän on myös päättänyt, että äidin vieressä on kiva nukkua. Yösyöttöjä hän ei ole kaivannut enää melkein puoleen vuoteen, mutta jos yöllä herää, pitää nousta heti pinnasängyssä seisomaan ja unia jatketaan mieluiten äidin vieressä. Äiti on välillä niin väsynyt, ettei jaksa enää kolmatta tai neljättä kertaa nostaa vauvaa omaan sänkyynsä, joten vauva jää tyytyväisenä äidin viereen tuhisemaan...
PS en ole tod mikään perhepeti-ihminen.

Saa nähdä miten käy;) vaihe kerrallaan.

Tataa!

PS olimme 9kk tarkistuksessa ja poika oli venähtänyt vain pituutta. Paino oli kutakuinkin sama kuin viime kerralla, 6kk iässä. Hoitaja sanoi pohdiskellen; He doesn't look malnutritioned..Minua hiukan nauratti. Joo ei näytä; reisissä on ihanat makkarat, samoin käsivarsissa. Eivät nuo posketkaan lommolla ole, mutta jos on liikkeessä koko hereillä olo ajan, saattaa vähän hoikistua.

Oranssi kausi

Tiedätkö sen amerikkalaisen mummon, joka ajaa isolla lullallaan, tiukassa permanentissaan, pukeutuneena sesongin mukaiseen paitaan? Korvissa roikkuu lokakuun ajan irvistävät oranssit kurpitsat, marraskuussa kalkkunat tai vaahteranlehdet, joulukuussa isot vihreät joulukuuset. Joulukuun superhirvitys on se iso, muhkea college-paita, johon on aplikoitu punaisia joulutähtiä kultareunuksineen. (Inhoan punaisia joulutähtiä ja olen juuri kuvaillut eräitä paikallisia sukulaisia;) No, epäilen vahvasti, että minusta on pikkuhiljaa tulossa tällainen mummo.

Muistan lapsena, kun jouluksi tai synttäriksi sain ehkä uuden juhlamekon. Täällä lasten juhlamekkoja ostetaan Thanksgivingiksi, Jouluksi, Pääsiäiseksi, Synttäreiksi etc. (miksi aina uusi? hirveää kulutusta, tai siis ei omalla kohdalla, mutta kun nuo pienet kasvavat niin nopeasti;) - oho) Pääsiäisenä ja jouluna käydään myös usein valokuvassa; joko vain lapset tai koko perheen voimalla. Minulla oli pokassa pitelemistä, kun valokuvaamon täti selitti bonus-ohjelmaansa; seuraavan kerran saisi niin ja niin monta ilmaista printtiä sitten edut vain paranisivat. Seuraavan kerran pitäisi kuitenkin tulla paikalle puolen vuoden sisällä, whaaaaat? Minulla menee pari kuukautta suostutella miestä perhekuvaan ja toinen vastaava, että saan varattua ajan;) Tavallaan ihana traditio, mutta siis oikeesti, kuinka monta studiokuvaa lapsista pitää ottaa vuoden aikana? Kuka niitä edes jaksaa laittaa kehyksiin? 


Toisaalta, rakastan valokuvia. Niinpä olen raahannut hiukan vastahakoisen mieheni perhekuvaan kolmesti; keskimmäisen ollessa ihan pieni, kaksi vuotta sitten ennen joulua ja viime keväänä, kun vauva oli kahden kuukauden vanha ja vanhempani olivat täällä. Saatiin kolme sukupolvea samaan kuvaan. Mahtava suoritus omasta mielestäni, mutta aivan amatööritasoa amerikkalaisen mittapuussa.

Entä ne teemavaatteet? No, olen nyt lähtenyt siihen mukaan ja mikä erikoisinta, en näe siinä mitään ihmeellistä. Kauanko me ollaan jo oikein asuttu täällä?! Ostin tytöille oranssit t-paidat kurpitsanaamalla ja olen itsekin tällä viikolla kulkenut glow in the dark, Halloweenkurpitsa- paidassa ja boyfriendeissä ihan pokkana. Vauvaparkakin puetaan juhlan kunniaksi mustaan one pieceen, jossa on glow-in-the-dark-luuranko. Ja tähän on sanottava, etten oikeastaan pidä noista mustista luurankovaatteista, sillä niistä tulee aina mieleen ne inhottavat Cobra jengin pojat Karate Kidissä, vuodelta 1984;)

Halloween, inhokkini, saapuu taas. Ja kuten joka vuonna, jokaisen juhlapyhän suhteen, ostan lisää koristeita. Suomessa innostuin vain ja ainoastaan joulukoristeista. Kohta on vuokrattava varasto pelkästään niille.

Tällä viikolla teimme pienen hautaus (-vai hautuu)maan etupihalle ja ripustimme ovikranssin päälle Keep out-merkin ja alle kauhean luurankotyypin. Ruokasalin pöydällä asustelee hämähäkkejä ja lasinen kurpitsa, keittiöpyyhkeissä esiintyy niin ikään pääkalloja ja hämähäkkejä. Ensimmäiset Halloween juhlat olivat viime lauantaina, seuraavat ensi perjantaina Trick or Treatin yhteydessä. Kiva, että ihmiset jaksavat järjestää juhlia!

Viikonloppuna roudasin kotiin neljä isoa ja yhden ihan pienen kurpitsan; nyt sitten odottelen milloin mieheni ryhtyy puuhaan lasten kanssa. Kaiverran vielä ihan mielelläni, mutta inhoan kurpitsojen tyhjentämistä! Viime vuonna käsittelin sitä sisälmystä oikein huolella, kuivattelin ja paahdoin siemenetkin, mutta tänä vuonna koko touhu tympii. Viime vuonna taisi olla joku hormonihäiriö, oikein hehkuaika, toisella trimesterillä, olin niin innoissani. Nyt vaivaa varmaan taas joku hormonihäiriö, mutta myös väsyttää, kun yksi hortoilee ympäriinsä ihan päättömänä, nousee huojuen seisomaan, itkien ja nauraen. Myös vauva hortoilee;) hehehe. Täytyy postata kurpitsojen after-kuva myöhemmin.

Olemme myös syöneet ihan hirveästi erilaisia kurpitsoja, enimmäkseen uunin kautta ja suklaa overdose hankitaan melkein joka ilta;) (oli kyseessä sitten butternut, kabocha, spaghetti tai muu squash, ripottelen päälle avocado öljyä ja sormisuolaa. Paistan uunissa, noin 350 F/175C kunnes kypsyvät, eli n. 20 minuuttia ja jauhan pippurit päälle. Joskus lisään feta- tai vuohenjuustorouhetta. Kiitos, nam. Mahtava höystö.)

Kyllä joulu pesee nämä oranssit juhlapyhät.  Pohdiskelen tässä, josko tuo Keep Out merkki pitäisi jättää oveen killumaan koko vuodeksi;)  Ainakin hurtti huumorini on palannut, eli en ole enää ihan siellä vauvaäitimoodissa;) ja josko kuitenkin ostaisin jotkut hämähäkit korviin, vai riittäisikö kesällä hankitut pääkallot, joissa on sellainen trendikäs piikki korvalehden takana?

Boo ja Huhuu!

PS tänä vuonna mennään yksinkertaistetulla teemalla. Perheen miespuoliset ovat luurankohirvityksiä, naispuoliset noitia. Happy Halloween!

Itkevä Wannabe Joogi

lainattu kuva

Törmäsin sattumalta kuntosalilla esimieheeni, joka ystävällisesti kuulosteli, joko olen opetellut oman osuuteni viikonlopun tulevasta koulutuksesta. Mitä?! Minkä hemmetin osuuden? Iski lievästi sanottuna pieni paniikki. Kotiin ja sähköposteihin. Sieltä se löytyi; please prepare to present tracks X ja y - anna mun kaikki kestää. Oli aika hiljentyä katsomaan viikonlopun BodyFlow masterclass videota. Kylmä hiki nousi otsalle. Voi hyvää päivää, siellä ne rasvaprosentti-nolla-joogit menivät solmuun lavalla, nostaen koko ruumiinpainon pikkurillin varaan kutitellen samalla jalalla korvan takaa;) enhän minä tule selviämään tästä mitenkään.

Olin jotenkin ajatellut, että no, huumorilla ja kyllä se siitä. Huumori oli aika hukassa perjantai-iltana kello 9/10 aikaan, kun yritin opetella vieraan musiikin tahtiin kuolettavan vaikeaa joogapilates-vatsalihassarjaa, jossa yksi asento on sivuhooveri, jossa nostetaan yläjalka suoraksi kohti kattoa(oikeesti, WTHWIT). Tällä fysiikalla täysin mahdoton tehtävä. Että sillä lailla. Setting myself up for a total failure.

Hurautin koulutukseen lauantaina kello 8. Olin tavallaan aika innoissani, kääriytyneenä ohueen villaan, laukussa eväitä ja muistiinpanot. Pelko kalvoi silti. Onneksi olin hiukan avautunut asiasta naamakirjassa illalla ja zumbaystävättäreni lohdutti, ettei itsekään taivu kaikkeen. huhhuhhuh.

Bodyflow on LesMillsin konsepti; jooga-pilates-tai chi-kombinaatio, eli voima, stretching ja tasapainoharjoituksia. Nämä eivät kuulu omiin vahvuuksiini, mutta tiedän tarvitsevani jotain rauhoittavaa body&mind treeniä kaiken hektisyyden keskelle. Kävinkin jopa kahdella(!) joogatunnilla ennen tätä koulutusta. Ehkä joskus riittäisi pelkästään tunnille osallistuminen?

Lauantain 12-tuntinen oli yksi elämäni rankimmista päivistä. Meitä oli paikalla 13 oppilasta, yhdellä näistä oppilaista ei ollut jooga, pilates, tai edes fitness taustaa ;)

Hajosin päivän aikana sekä henkisesti, että fyysisesti. Päivän vaihtuessa iltaan aloin myös olla huonolla tuulella. Olin väsynyt ja turhautunut. Kun vihdoin rojahdin kotisohvalle joskus seitsemän aikaan illalla, olo oli lohduton. Pitäisi vielä jaksaa opetella seuraavalle päivälle 7 minuutin suoritus. Ensin oli kuitenkin syötävä, levättävä ja oltava perheen kanssa. Vauvaterapiaa.

Kun ilta oli jo vaihtumassa yöksi, ei naurattanut yhtään, suorastaan ahdisti. Mietin tosissani, jos vaan suosiolla luovuttaisin? En yleensä luovuta, mutta se tuntui ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Joku pieni ääni sisälläni kuitenkin sanoi, että yrität parhaasi, meni kuinka päin honkia tahansa. Joten, istuin kuulokkeet korvilla pimeässä olohuoneessa puolilta öin kiroillen ja huokaillen ihan hirveässä ahdistuksessa. Mietin miksi olen laittanut itseni tällaiseen tilanteeseen. Onko minulla edes millään tavalla mukavaa? Pystyisinkö IKINÄ opettamaan tätä lajia? Haluanko edes? Pitääkö koko ajan muka kehittää itseään, eiks välillä vois vaan olla möllöttää.

Sain nukuttua vajaat viisi tuntia ja suuntasin takaisin kidutuskammioon kello seitsemäksi(!!). Olin niin väsynyt, not to mention, kipeä, edellisen päivän tunteja kestäneestä treenistä, etten edes jaksanut välittää, että aamu aloitettiin videokuvaamalla jokaisen suoritus. Päivä koostui siis taas tunnin läpivedoista, asentojen ja sarjojen hiomisesta, luennoista, 1,5 tunnin challenge-osiosta, au au ja au, sekä itse tulikokeesta. Meidän 150 senttiä sulka päässä-kouluttajamme, oli suht tiukka mimmi.  Challenge osion tarkoitus oli todistaa meille, että aina pystyy parempaan ja voi tehdä enemmän. Minun oli luovutettava monen sarjan kohdalla kesken.

Tulikokeen alkaessa alkuillasta, on ihan kamalaa sanoa näin, mutta olin helpottunut, kun hermot tekivät kepposia osallistujille. Huh, kaikki eivät olekaan täydellisiä ja oman vuoroni koittaessa, olin täysin lugni. Tai, no sydän ehkä vähän hakkasi;)

Kun suoritusten jälkeen istuimme "heimopiiriin", jossa piti kertoa, mikä muissa inspiroi, minä aloin itkeä  - ihan valtoimenaan ja estottomasti. Tunteet nousivat pintaan siksi, että olin kuin olinkin suoriutunut ihan kunnioitettavasti, tai ehkä siksi, että olin vaan vielä ylipäänsä hengissä.

Kouluttajan kutsuessa nimeäni, olin täysin vailla odotuksia. Kun hän sitten onnitteli minua ja sanoi 3/3- congratulations! Itku tuli melkein uudestaan. En kuullut mitään mitä hän sanoi palautteeksi, seisoin siinä vaan halvauksen partaalla. Mitä juuri tapahtui?

No, tästä se sitten kai lähtee. BodyFlow aiotaan lanseerata pian, meitä ohjaajia on muutamia. Sitä ennen täytyy kuitenkin opetella ja videoida oma ohjaus tarkkojen sääntöjen mukaan ja onnistua. Vasta sitten, kun LesMills on hyväksynyt ohjauksen, voi saada sertifikaatin. Isoin työ on edessä. Katsotaan miten jaksan ja riittääkö aika. Nyt en voi ajatellakaan urheilua. Pitää myös päästä eroon parista todella ärsyttävästä korvamadosta ja nukkua.

Jatketaan.
Tataa!

PS koulutuksessa kukaan ei pöräytellyt vapautuneesti;) Ehkä siksi, että kouluttaja sanoi kerran kuuluvasti; It smells kinda funky. Open the door. Kiitos ja fiuh.

Koulutusta seuraavat päivät ovat olleet yhtä tunteiden vuoristorataa. Pahaa oloa on syventänyt iso fyysinen väsymys. Olen nukkunut huonosti, mutta pienet itkut ovat auttaneet ja hyvin kuolaiset vauvasuukot. Ehkä tämä bodyflow olikin juuri sitä, mitä tarvitsen; voimauttavaa positiivista energiaa.

Olen tehnyt päätöksen, jossa aion vihdoin myös pysyä; poistan elämästäni kaikki negatiiviset, kyräilevät ihmiset. Puukko selässä on hankala taivaltaa.

Cutting people out of my life does not mean I hate them. It simply means I Respect Me.

Excuse You

kuva lainattu

Koko perhe istuu pöydän ääressä. Pieninkin, joka osallistuu toimintaan lattian tasolta sätkien sitterissään. Lähes poikkeuksetta, vauva kakkaa, tai ainakin paukuttelee muiden ruokaillessa. Usein äiti hotkii oman ateriansa, päästäkseen ruoan päätteeksi heti vaipanvaihtohommiin. Fantastista.

Muutaman kuukauden kuluttua, samainen vauva istuu jo muun perheen seurassa, uljaasti korkealla, välillä hiukan huojuen, syöttötuolissaan. Paukku saattaa pörähtää silloinkin ja siihen suhtaudutaan söpöillen. Ohhoh, keneltä pääsi iso prupu!

Lapsen kasvaessa paukkuun aletaan suhtautua kielteisenä asiana. Missä vaiheessa ääni kellossa muuttuu eikä paukussa ole enää mitään söpöä, saati hienoa? Paukun pörähtäessä sanotaankin yhtäkkiä, Hyi, kauheeta, ei saa paukutella. Pyydä heti anteeksi! Myöhemmin, se, paukku, on vaan kerta kaikkiaan kielletty. Paukuttelu on tabu. Anteeksipyyntö ei auta. Vai auttaako?

Tapasin erittäin tyylikkään naisen, kävimme business keskustelua ja kesken kaiken, siinä punaisten kynsilakkojen ja hajuvesien keskellä kuului pikkutrööt. Sitten -Excuse me, ja nainen jatkoi ihan pokkana lausettaan. Minä jäin suu auki. Olin niin äimänä, etten saanut sanaa suusta. Siis tapahtuiko äsken mitä luulin tapahtuneen? Kuvittelinko vaan? En voinut kysyäkään, että anteeksi paukuttelitteko te äsken? Mutta, Talk about owning it. Onneksi minua ei ruvennut naurattamaan, kuin vasta sen jälkeen, kun tiemme olivat eronneet. (silloin sitten naurattikin. Ihan hysteerisesti, yksin autossa.)

Istuin telekonffassa kuntosalin takapihalla. Noin 50-vuotias mies tuli sinne ulos tekemään vatsalihasliikkeitä ja pöräytti. Sitten, ihan pokkana, kääntyi katsomaan minua ja sanoi- Excuse me, ja jatkoi urheiluaan. Nyökkäsin pieni hymy huulilla, jatkoin puhelua ja olin hiukan kiusaantunut. Hän ei ollut.

Asia kikatuttaa, vähän inhottaa ja nolottaa. En ole näemmä kovin aikuinen. Vahinkoja sattuu, eihän sille mitään voi. Jos itselle ikinä kävisi noin, kuolisin häpeästä. Sitten saisin aivan varmasti hervottoman nauru-, punastumis- ja hikoilukohtauksen. Rupeaisin kirmailemaan ympäriinsä, kuin hutkien pois näkymätöntä kärpästä. Saisin siis hepulin. Ei kovin aikuista, enkä varmasti osaisi "own it". Niinkuin nykyään kuuluu?

Olen käynyt nyt muutamalla joogatunnilla. Can you see where this is going? Siellä, pienessä studiossa pöräytellään. Mä en ehkä kestä sitä. Sun, Light, Peace, Joy, Trööt, Namasteeee. Pitääkö tähän asiaan nyt alkaa suhtautua sillä tavalla, että anna palaa vaan. Jos pöräytät, pyydät anteeksi. That's it. Ja siellä joogastudiossa ei edes mitään pyydetä. Trööt. Hengitä suun kautta, hengitä suun kautta. Voi apua.

Että vielä viikon verran joogaa ja henkistä valmistautumista ja sitten sinne body flow-koulutukseen. Namaste, bitches;) Jos ikinä valmistun body flow ohjaajaksi tuleekohan ne estottomat paukuttelijat sitten sinnekin;)

Että tällainen juttu tällä kertaa. Anteeksi ja Excuse me.
Tataa!

PS Muistan teinivuosilta kuvan, jossa kaksi herrasmiestä istuu junan kabiinissa knallit päässä. Toinen kysyy: Excuse me Sir, did you just fart?  johon toinen vastaa - Of course I did. Do you think I always smell like this?  hehheh.

Olen muuten ihan varma, ettei Marilyn pöräytellyt joogatessaan. Hauskaa Viikonloppua.

15 Vuoden Tuomio

Vauva kasvaa vauhdilla ja olen itse siinä kamalassa vaiheessa, kun hiukset tippuvat päästä tukuittain. Ensimmäisen lapsen kanssa, ipanan ollessa noin puolivuotias, mieheni sattui näkemään tennispallon kokoisia hiusmyttyjä pesun jälkeen ja kysyi tosi huolestuneen näköisenä - Kaljuunnutko sinä?

Minä odotin tätä vaihetta taas suurella inholla. Goodbye ihanat hyvinvoivat, paksut hiukseni. Jatkan vitamiinien syöntiä, jotta uusi kasvu olisi nopeampaa. Mihinkään hiusten pidennyksiin, tai edes tuuhennuksiin en aio nyt satsata. Kärsin mieluummin tämän hiirenhännän kanssa toistaiseksi ja opettelen pro:ksi kihartimen ja kaikenmaailman tuuhentavien tököttien kanssa;) Hiusten sijaan ajattelin panostaa naamaan.

Luen paljon naistenlehtiä ja seuraan uusimpia tuulia ihonhoidossa. Nykyään minua kiinnostavat kaikki anti-aging hoidot, joihin ei liity veitsi tai ihon alle ruiskutettavat aineet. Kesällä kyselin hyväihoisilta ystävättäriltäni minkälaisia rutiineja suosivat ja mitkä hoidot ovat parhaita.  Omat kokemukseni mikrohionnasta ovat olleet oikein hyviä, mutta olin saamassa selville miten väärässä olin ollutkaan -  herravarjele;)

Minulle kehuttiin microneedlingia -mikroneulaus? joten aloitin etsimisen siitä. En kuitenkaan päätynyt neulaukseen, vaan hottiin hydra facialiin. mm Täällä  tietoa molemmista.

Astuin hoitolaan, Magical Maureenin luokse. Hän on kuulemma varsinainen taikuri ja anti-aging spesialisti. Arvioisin hänen iäkseen 55? iho oli hyvin sileän näköinen ja hyvin kevyesti meikattu. Hän on anti-aging kouluttaja ja oli juuri käynyt läpi whole body chemical pealin. AUTS! Hän sanoi minulle, kun lähdet täältä tänään, näytät siltä, kuin olisit juuri ottanut botoxia. Minä jäin kauhuissani miettimään, että onks se siis jollain tavalla hyvä asia?;)

Geeniperimä on kuulemma onnekseni kohdallaan ja minulla on hyvä iho. Iho-ongelmia ei ikinä ole ollutkaan, mitä nyt pintakuivuutta ja karmeaa hilseilyä talvisin Suomessa. Täällä olen onnistunut saamaan ärsyttäviä otsaryppyjä auringossa- note to self- käytä hattuja(!). Ehkei olekaan ihan paha asia, että Rocco lähti autuaammille metsästysmaille...

Hän sanoi myös, että näytän ikäistäni nuoremmalta, Jihuu! ja, että you will be your most beautiful in your forties. Hyvä. Olisi aika surullista, jos hän olisi sanonut, että Tsorppa. Your best years are gone. Now it's time to try to save whatever is left;) buhahaha. Vähänniinku, että sitä ollaan nyt elämän ehtoopuolella. Kun kysäisi miten terveellisesti syön, en pystynyt vastaamaan, kun minulla petti pokka. Siihen hän vain sanoi, että terveellinen ravinto ja riittävä uni ovat ihonhoidon a ja o. Joojoo tiedetään;)

Olipa muuten mielenkiintoiset otteet; itse hydrahoito kesti aika vähän aikaa. Tunne oli samantapainen kuin ultraäänipuhdistuksessa tai mikrohionnassa. Ei siis ehkä miellyttävin, muttei sattunutkaan. Mikrohionnan hän lyttäsi täysin. Sanoi, että se saattaa jopa aikaistaa vanhenemista, whaaaat?! Rahat takaisin!! Hioo ihon ja paljastaa sen kuulemma vaurioille. Jaa. Uusi spesialisti, uudet tuotteet ja uudet mielipiteet. With passion, may I add.

Läträttiin kaikenmaailman kantasolu voiteilla. Ah ihanuutta. Hän pyöritti kaikki kreemit myös silmien ympärille ja hieroi kädet, niskan, decolteealueen. Lähdin kotiin kiiltävänä, hyvin hoidettuna, ja ihan amatöörinä; pussi täynnä ylihintaisia tuotteita.  Miten tässä nyt näin kävi? Olen Dermalogican uskollinen käyttäjä jo toistakymmentä vuotta! Mutta ehkä onkin jo aika vaihtaa? Nyt pussissa Hydropeptide tuotteita. Minulle täysin uusi tuttavuus. Hän muuten lyttäsi myös Dermalogican, sillä tuoteperhe on alunperin suunniteltu acneiholle ja kuulemma tekee jonkun ihme kerroksen ihon päälle ja saattaa tukkia huokosia? Itse olen kyllä ollut sarjaan äärimmäisen tyytyväinen.

On myönnettävä, että iho näytti ja tuntui tosi hyvältä käsittelyn jälkeen. Ajelin kotiin tyytyväisenä, mutta yksi lause jäi soimaan päähän. You still have a good fifteen years, before you need to think about getting some work done.  Että sillä lailla. Aion silti takaisin parin kuukauden kuluttua.

Hauskaa viikonloppua!

Tataa!

PS kaikista pelottavinta kaikessa, ettei tuo lause säikäyttänyt minua millään lailla. Taisin nauraen vastata vaan, että joo, jos hankit minulle Christy Brinkleyn skin doctorin yhteystiedot. Hän lisäsi siihen, että joo, tai Cindy Crawfordin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Yläkuvassa kyseinen Christy, then and now, ikää 60. joopajoo. Että ihan vaan kasvisruokavaliolla ja hyvillä yöunilla;)

Suuret suunnitelmat

Suuret oli suunnitelmat; merkkasin kalenteriin joogaa ja tanssituntia, oli lounastreffeja cityssä ja neuvotteluja potentiaalisten uusien asiakkaiden kanssa. Energinen hyvinvointiviikko tulossa; sopiva määrä töitä ja liikuntaa. Jes, nyt olisi palikat kohdallaan!

Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat lennossa, kun vilusta värisevä, kuumeinen lapsi ilmestyi sänkyni viereen tiistaiaamuna kello viisi. Jaha, soli sit siinä; punaisia henkseleitä kalenteri täyteen. Ei ois maistunukkaan. Positiivisena ajattelin heti, että noni, 3 päivän sisällä on itselläkin varmaan kurkku kipeänä ja siihen tyssää sitten taas urheilutkin ainakin viikoksi. Voihan vitalis.

Onnekseni, pystyin taistelemaan tautia vastaan viikon. Lapset sairastivat kukin vuorollaan, myös vauva, joka onneksi pystyi silti nukkumaan. huoh. Tähän on sanottava, ettö jonain päivinä vanne hiukan kiristi päätä. Työt oli hoidettava, samoin sairaat lapset. Siinä sitten milloin kukakin sylissä istuin lohduttamassa, sekoittamassa mehua, antamassa lääkettä, silittämässä. Ja vauva tietenkin aivasteli aina suoraan naamalle. Tartunta oli satavarma, sairastuminen vain ajan kysymys.

Kun heittää monta palloa ilmaan, joku saattaa pudota;) Yritin opettaa pojalle juomista, kun olen onnistunut päätöksistä huolimatta kasvattamaan jo kolmannen tuttipullokieltäytyjän, argh. Teen myös vauvalle kaikki ruoat itse ja kerran (jos toisenkin) kattila unohtui hellalle...oho.

Stressitila oli aikamoinen johtuen ei vain leipätöistä, vaan myös vapaaehtoishommien takia ja lauantain tullessa, tajusin, että zumbatuntini oli myös minun ainoa liikunta sillä viikolla. Taas. Voi apua. Se niistä suurista suunnitelmista. Olin aivan varma, että viimeistään zumba kaataisi minut sänkyyn, mutta sinnittelin vielä muutaman päivän, kunnes pikkunuha muuttui myös pikkukuumeeksi. örk.

Hetkellisesti kaikki olivat tässä terveitäkin, kunnes keskimmäinen sai muutama päivä sitten kuumeen takaisin ja jonkun omituisen niskajäykkyyden; tulipa siinä taas vähän valvottuakin, kun WebMd vihjasi aivokalvontulehduksesta...

Toisaalta, sittemmin olen päässyt kerran joogaan, kerran barreen. Arvostan nyt tunteja, joilla musiikki on hiljaa ja saa vaan hengitellä ja keskittyä hiljaiseen kidutukseen. Olen löytänyt hoitajankin. Kyllä tämä taas tästä. There's always tomorrow, eikö? Ja kun asioita oikein suhteuttaa, pikkuflunssat ja lievä mökkihöperyys eivät mittakupissa paljon paina. Tuttavapiirissämme on ollut lyhyen ajan sisällä kaksi aivoverenvuotoa. Oma purnaus hävettää sen rinnalla, kun toisten koko elämä järkkyy.

Sitä paitsi olen minä vähän humputellutkin; tulevan Suomen matkan verukkeella kaapista löytyy uudet saappaat, parit puserot ja huikea odotus. Retail therapy toimii.

Kivaa viikkoa.
Tataa!

PS kaiken oman tuskailun keskellä istuin taas koulun pick up/drop off jonossa ja näin kuinka tyttäreni astui luokan ovelle, antoi opettajalle high fiven, niinkuin täällä on tapana, ja ampaisi reppu selässä juoksuun.Vauva äänteli takapenkillä. Juuri silloin ajattelin, nenää samalla niistäessä,  miten ihanan onnellista! Juuri tämän tunteen ja näyn muistaisin loppuelämäni. Lapseni juoksee autolle, minun luokseni - tai ainakin haluan ajatella niin;) Mikä ihana näky! Eipä aikaakaan, kun hän maleksii tympeänä teiniangstissaan;) Nautin tästä nyt.

Be careful what you wish for

Sen voi tehdä mind mappaamalla tai ajatella vaan, suunnitella ihan salaa itsekseen, mutta kuitenkin aina tilanteen sattuessa olla vähän niinku hollilla. Voi hiljaa itsekseen päättää, että vielä joku päivä! Ensin ei uskalla ääneen sanoa, kun ei ole varma itsekään. Pelottaa. Sitten, kun vähän rohkaistuu ja sanoo asian ääneen ja koemahdollisuus koittaa, se on niin jännää, että siitä ei melkein selviäkään. Kädet tärisevät, kun iso ryhmä tuijottaa ja luottaa sinuun. Kun tilanne on ohi, kävelet noin puoli metriä maan pinnan päällä. Onnistuit sittenkin.

Puhun tietenkin zumbasta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin jonkin verran, esim täällä ja täällä. Päätin siis pari vuotta sitten, ihan salaa itsekseen, että mitenköhän tuohonkin hommaan pääsisi, vaikuttaa tosi hauskalta. Olin löytänyt upean ohjaajan ja lähdin tunnilta aina sellaisissa endorfiineissa, että lajiin oli pakko tutustua paremmin. Olin siinä vaiheessa käynyt myös aika monen ohjaajan tunnilla todetakseni, että tunti voi olla todella hyvä ja hauska ilmankin, että ohjaajalta, tai osallistujilta, odotetaan käärmenaisen notkeutta ja taitavuutta. Jotkut ohjaajat olivat vaan kertakaikkiaan t-y-l-s-i-ä, joten sekin pani ajattelemaan, että pystyisin itse kyllä paljon parempaan;) (Vähänniinku kotona tietää Jeopardyn tai Onnenpyörän vastaukset paljon nopeammin ja paremmin kuin ne pelaajat. Paikan päällä onkin eri asia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä.)

Parin certifikaatin suorittamisen, sijaiseksi palkkaamisen jälkeen ja muutamien mutkien (raskaus ja vauva ei ollut pienin mutka...)kautta se sitten tapahtui. Asiat loksahtivat paikoilleen;  minulle tarjottiin omaa tuntia. En oikeastaan edes empinyt, sanoin joo, ennen kuin ehdin asiaa ajatella. Tunti osui lauantaille, joten ihan pelkkää kiitosta ei kotoa kuulunut...

Nyt on sitten taas jännät paikat aika monestakin syystä; en ole vielä ihan parhaassa kestävyyskunnossa, elopainoakin on hiukan enemmän kuin soisi, mutta sijaistin vauva mahassa vielä seitsemännellä kuulla, joten pystyn kyllä ohjaamaan. Kunhan vauva siirtyy kokonaisuudessaan "ulkoruokailuun", aion ottaa jonkun tehokkaan syön terveellisemmin ja hoikistun -kauden, ehkä;). Toisaalta, en ole ainakaan intimitating fitness nainen - pelkkää luuta ja lihasta-kunnossa. Saliin on helppo tulla, kun näkee ohjaajan;)

Tällä ohjaajalla on makkaroita ja hikoilee ainakin yhtä paljon kuin kaikki muut, ellei enemmän;) minun on laitettava pohjameikkikin tunnille, etten näytä siltä, kirkkaantummanpunaisella naamalla ja valkoisella näävelillä, että kohta tuo ohjaaja pyörtyy;) Hymyilen ja painan menemään. Minun tavoitteeni on se, että tunnilta lähdetään hymyissä suin ja hikisenä.

Tähän mennessä kaikki on mennyt hyvin. Olen pyytänyt, sekä saanut palautetta, enimmäkseen tosi positiivista, mutta toki valituksenkin. ärsyttävä tyyppi;) Nyt, parin tunnin jälkeen, olen saanut myös pari uskollista seuraajaa. Sijaistin eilen illalla, nyt taistellen pikkuflunssaa vastaan,( jippii) ja siellä nämä pari rouvaa olivat taas asennossa eturivissä. Aika kivaa ja jokseenkin omituista.

Eiköhän kuntokin tästä pikkuhiljaa nouse, kun pääsen taas liikkumaan enemmän ja tämä omituinen on-off nuhakin helpottaa. Täytyy sanoa, että olen hirmu tyytyväinen siitä että harrastuksesta on tullut toinen pikkutyö. En tässä myöskään nuorru, joten jos tällä tavalla, vähänniinku pakolla, saisi itsensä taas hyvään kuntoonkin.

Jännittävintä ja ehkä haasteellisinta kaikessa on se, että on minun vastuullani tehdä tunnista kiva. Minun vastuullani, että ihmisillä on mukavaa ja että treeni tuntuu. Kunhan aikaa on mennyt kuukausi pari, nähdään kuinka paljon porukkaa paikalle viitsii. Tähän mennessä salissa viihtyy noin kolmekymmentä henkeä, mutta ehkä tulla tupsahtavat paikalle vielä vahingossa, luullen, että se vanha ohjaaja vielä vetää tuntia? Paras palaute on se, että ihmiset tulevat takaisin. Pitäkää minulle peukkuja.

Tämä on siis se pieni saavutukseni, kaiken muun kiireen päälle. Että sitten tämmöinen juttu. Ainakin saa hassutella kampauksien kanssa;) ja tämä työ kyllä antaakin energiaa. Kivaa viikonloppua! Huomenna taas ohjaamaan.

Tataa!


PS Olen myös lupautunut kouluttautua body flow-ohjaajaksi.  Siitä en hengissä selviä. Olen pökkelö kuin puunukke. Mutta, on oltava tavotteita ja astuttava oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Body flow ohjaajat ovat ihanan vahvan ja sutjakan näköisiä, eli siinäpä motivaatiota...mutta oikeesti - voihan nenä, että tulee olemaan vaikeeta. Kaikkeen sitä ihminen lupautuu...

Yläkuvassa Oprah meets Starbucks filosofiaa; You are here not to shrink down to less, but to blossom into more of who you really are. Näillä mennään.