Suuret suunnitelmat

Suuret oli suunnitelmat; merkkasin kalenteriin joogaa ja tanssituntia, oli lounastreffeja cityssä ja neuvotteluja potentiaalisten uusien asiakkaiden kanssa. Energinen hyvinvointiviikko tulossa; sopiva määrä töitä ja liikuntaa. Jes, nyt olisi palikat kohdallaan!

Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat lennossa, kun vilusta värisevä, kuumeinen lapsi ilmestyi sänkyni viereen tiistaiaamuna kello viisi. Jaha, soli sit siinä; punaisia henkseleitä kalenteri täyteen. Ei ois maistunukkaan. Positiivisena ajattelin heti, että noni, 3 päivän sisällä on itselläkin varmaan kurkku kipeänä ja siihen tyssää sitten taas urheilutkin ainakin viikoksi. Voihan vitalis.

Onnekseni, pystyin taistelemaan tautia vastaan viikon. Lapset sairastivat kukin vuorollaan, myös vauva, joka onneksi pystyi silti nukkumaan. huoh. Tähän on sanottava, ettö jonain päivinä vanne hiukan kiristi päätä. Työt oli hoidettava, samoin sairaat lapset. Siinä sitten milloin kukakin sylissä istuin lohduttamassa, sekoittamassa mehua, antamassa lääkettä, silittämässä. Ja vauva tietenkin aivasteli aina suoraan naamalle. Tartunta oli satavarma, sairastuminen vain ajan kysymys.

Kun heittää monta palloa ilmaan, joku saattaa pudota;) Yritin opettaa pojalle juomista, kun olen onnistunut päätöksistä huolimatta kasvattamaan jo kolmannen tuttipullokieltäytyjän, argh. Teen myös vauvalle kaikki ruoat itse ja kerran (jos toisenkin) kattila unohtui hellalle...oho.

Stressitila oli aikamoinen johtuen ei vain leipätöistä, vaan myös vapaaehtoishommien takia ja lauantain tullessa, tajusin, että zumbatuntini oli myös minun ainoa liikunta sillä viikolla. Taas. Voi apua. Se niistä suurista suunnitelmista. Olin aivan varma, että viimeistään zumba kaataisi minut sänkyyn, mutta sinnittelin vielä muutaman päivän, kunnes pikkunuha muuttui myös pikkukuumeeksi. örk.

Hetkellisesti kaikki olivat tässä terveitäkin, kunnes keskimmäinen sai muutama päivä sitten kuumeen takaisin ja jonkun omituisen niskajäykkyyden; tulipa siinä taas vähän valvottuakin, kun WebMd vihjasi aivokalvontulehduksesta...

Toisaalta, sittemmin olen päässyt kerran joogaan, kerran barreen. Arvostan nyt tunteja, joilla musiikki on hiljaa ja saa vaan hengitellä ja keskittyä hiljaiseen kidutukseen. Olen löytänyt hoitajankin. Kyllä tämä taas tästä. There's always tomorrow, eikö? Ja kun asioita oikein suhteuttaa, pikkuflunssat ja lievä mökkihöperyys eivät mittakupissa paljon paina. Tuttavapiirissämme on ollut lyhyen ajan sisällä kaksi aivoverenvuotoa. Oma purnaus hävettää sen rinnalla, kun toisten koko elämä järkkyy.

Sitä paitsi olen minä vähän humputellutkin; tulevan Suomen matkan verukkeella kaapista löytyy uudet saappaat, parit puserot ja huikea odotus. Retail therapy toimii.

Kivaa viikkoa.
Tataa!

PS kaiken oman tuskailun keskellä istuin taas koulun pick up/drop off jonossa ja näin kuinka tyttäreni astui luokan ovelle, antoi opettajalle high fiven, niinkuin täällä on tapana, ja ampaisi reppu selässä juoksuun.Vauva äänteli takapenkillä. Juuri silloin ajattelin, nenää samalla niistäessä,  miten ihanan onnellista! Juuri tämän tunteen ja näyn muistaisin loppuelämäni. Lapseni juoksee autolle, minun luokseni - tai ainakin haluan ajatella niin;) Mikä ihana näky! Eipä aikaakaan, kun hän maleksii tympeänä teiniangstissaan;) Nautin tästä nyt.

Be careful what you wish for

Sen voi tehdä mind mappaamalla tai ajatella vaan, suunnitella ihan salaa itsekseen, mutta kuitenkin aina tilanteen sattuessa olla vähän niinku hollilla. Voi hiljaa itsekseen päättää, että vielä joku päivä! Ensin ei uskalla ääneen sanoa, kun ei ole varma itsekään. Pelottaa. Sitten, kun vähän rohkaistuu ja sanoo asian ääneen ja koemahdollisuus koittaa, se on niin jännää, että siitä ei melkein selviäkään. Kädet tärisevät, kun iso ryhmä tuijottaa ja luottaa sinuun. Kun tilanne on ohi, kävelet noin puoli metriä maan pinnan päällä. Onnistuit sittenkin.

Puhun tietenkin zumbasta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin jonkin verran, esim täällä ja täällä. Päätin siis pari vuotta sitten, ihan salaa itsekseen, että mitenköhän tuohonkin hommaan pääsisi, vaikuttaa tosi hauskalta. Olin löytänyt upean ohjaajan ja lähdin tunnilta aina sellaisissa endorfiineissa, että lajiin oli pakko tutustua paremmin. Olin siinä vaiheessa käynyt myös aika monen ohjaajan tunnilla todetakseni, että tunti voi olla todella hyvä ja hauska ilmankin, että ohjaajalta, tai osallistujilta, odotetaan käärmenaisen notkeutta ja taitavuutta. Jotkut ohjaajat olivat vaan kertakaikkiaan t-y-l-s-i-ä, joten sekin pani ajattelemaan, että pystyisin itse kyllä paljon parempaan;) (Vähänniinku kotona tietää Jeopardyn tai Onnenpyörän vastaukset paljon nopeammin ja paremmin kuin ne pelaajat. Paikan päällä onkin eri asia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä.)

Parin certifikaatin suorittamisen, sijaiseksi palkkaamisen jälkeen ja muutamien mutkien (raskaus ja vauva ei ollut pienin mutka...)kautta se sitten tapahtui. Asiat loksahtivat paikoilleen;  minulle tarjottiin omaa tuntia. En oikeastaan edes empinyt, sanoin joo, ennen kuin ehdin asiaa ajatella. Tunti osui lauantaille, joten ihan pelkkää kiitosta ei kotoa kuulunut...

Nyt on sitten taas jännät paikat aika monestakin syystä; en ole vielä ihan parhaassa kestävyyskunnossa, elopainoakin on hiukan enemmän kuin soisi, mutta sijaistin vauva mahassa vielä seitsemännellä kuulla, joten pystyn kyllä ohjaamaan. Kunhan vauva siirtyy kokonaisuudessaan "ulkoruokailuun", aion ottaa jonkun tehokkaan syön terveellisemmin ja hoikistun -kauden, ehkä;). Toisaalta, en ole ainakaan intimitating fitness nainen - pelkkää luuta ja lihasta-kunnossa. Saliin on helppo tulla, kun näkee ohjaajan;)

Tällä ohjaajalla on makkaroita ja hikoilee ainakin yhtä paljon kuin kaikki muut, ellei enemmän;) minun on laitettava pohjameikkikin tunnille, etten näytä siltä, kirkkaantummanpunaisella naamalla ja valkoisella näävelillä, että kohta tuo ohjaaja pyörtyy;) Hymyilen ja painan menemään. Minun tavoitteeni on se, että tunnilta lähdetään hymyissä suin ja hikisenä.

Tähän mennessä kaikki on mennyt hyvin. Olen pyytänyt, sekä saanut palautetta, enimmäkseen tosi positiivista, mutta toki valituksenkin. ärsyttävä tyyppi;) Nyt, parin tunnin jälkeen, olen saanut myös pari uskollista seuraajaa. Sijaistin eilen illalla, nyt taistellen pikkuflunssaa vastaan,( jippii) ja siellä nämä pari rouvaa olivat taas asennossa eturivissä. Aika kivaa ja jokseenkin omituista.

Eiköhän kuntokin tästä pikkuhiljaa nouse, kun pääsen taas liikkumaan enemmän ja tämä omituinen on-off nuhakin helpottaa. Täytyy sanoa, että olen hirmu tyytyväinen siitä että harrastuksesta on tullut toinen pikkutyö. En tässä myöskään nuorru, joten jos tällä tavalla, vähänniinku pakolla, saisi itsensä taas hyvään kuntoonkin.

Jännittävintä ja ehkä haasteellisinta kaikessa on se, että on minun vastuullani tehdä tunnista kiva. Minun vastuullani, että ihmisillä on mukavaa ja että treeni tuntuu. Kunhan aikaa on mennyt kuukausi pari, nähdään kuinka paljon porukkaa paikalle viitsii. Tähän mennessä salissa viihtyy noin kolmekymmentä henkeä, mutta ehkä tulla tupsahtavat paikalle vielä vahingossa, luullen, että se vanha ohjaaja vielä vetää tuntia? Paras palaute on se, että ihmiset tulevat takaisin. Pitäkää minulle peukkuja.

Tämä on siis se pieni saavutukseni, kaiken muun kiireen päälle. Että sitten tämmöinen juttu. Ainakin saa hassutella kampauksien kanssa;) ja tämä työ kyllä antaakin energiaa. Kivaa viikonloppua! Huomenna taas ohjaamaan.

Tataa!


PS Olen myös lupautunut kouluttautua body flow-ohjaajaksi.  Siitä en hengissä selviä. Olen pökkelö kuin puunukke. Mutta, on oltava tavotteita ja astuttava oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Body flow ohjaajat ovat ihanan vahvan ja sutjakan näköisiä, eli siinäpä motivaatiota...mutta oikeesti - voihan nenä, että tulee olemaan vaikeeta. Kaikkeen sitä ihminen lupautuu...

Yläkuvassa Oprah meets Starbucks filosofiaa; You are here not to shrink down to less, but to blossom into more of who you really are. Näillä mennään.

Beach after beach after beach

Labor day, paikallinen wappu, hehheh, tuli taas yllättäen;) Itse maanantain tein töitä, niinkuin työläisten päivänä kuuluu. Rock'n'Roll. Ja kun en ikinä muista tätä maanantaivapaata, niinpä en osaa ajoissa suunnitella perheelle mitään extraa. Enkä siis suunnitellut.

Päätimme viettää pitkää viikonloppua perheen kesken, syödä hyvin ja nautiskella. (ensin ajattelin vihdoin varata surffikoulun, mutta joku mummoilujännityspelko yllätti ja se surffaus taitaa kyllä jäädä käyttämättä tänä vuonna. Ensi vuonna sitten, kun en enää ajattele äitihormoneissa haita ja kaikkia muita vaaroja ja mahdollisia tapaturmia, kun varvaskin on nyt kunnossa;)

Launtai meni täydellisen lauantain kaavalla; ylös, extra hidas ja täyteläinen aamupala, sitten koko perheen voimalla kuntosalille, zumbatunti, asioiden hoitoa, leffaa, hyvä ruokaa, viiniä, myöhäisillan sauna ja uinti. Kiitos, nam.

Sunnuntaina suuntasimme rannikolle. Sama juttu taas; minä halusin käydä Natural Bridges state beachilla, yläkuvassa, pikapysähdyksellä ja syödä hyvän lounaan jossain, mutta mieheni halusi ajella Route 1stä tuntikaupalla. Nouuuuuu! Täysin kärsimättömänä ihmisenä selvisin päivästä silti aika hyvin;) Onneksi( ? ) toinen tyttäreni kärsii samasta oireesta, joten me sitten valitamme autossa kuorossa;) hihihi.

Ajoimme ensin Santa Cruziin, sinne Natural Bridges beachille. Voi mikä pettymys. Olen bongannut aivan upeita kuvia tuttujen fb sivuilta ja odotukset olivat korkealla. Ranta on pieni, hiekka ei näyttänyt kovin puhtaalta ja voi hyvää päivää mikä haju! Pelikaaneja ja muita merilintuja asustelee ja kakkelee isolla kivellä. Ja sen kyllä huomaa;) En luovuta. Aion tuonne joskus takaisin, mutta ehkä keskellä viikkoa? Rauhallisempaan aikaan? tjaa. Näkemisen väärti. Me emme halunneet jäädä siihen hajuun.

Sitten olikin lounasaika ja yelpattiin itsemme tänne: Mission St BBQ. Ei mikään idunpurijan paikka, vaan ihanan rähjäinen, mutta puhdas, aito amerikkalainen diner, jossa etusijalla on ruoka. Verhon roolia hoitivat eriväriset ja kokoiset kankaiden palat, jotka oli kiinnitetty ikkunoihin pyykkinarun tavoin. Pihalla savusi jättismoker. Kuvassa komeilee maukas rib sandwich.

Asiakaskunta ei ollut höyhensarjalaista, joten heti ovelta tiesi, että jep, ruoka on varmasti hyvää ja sitä saa tarpeeksi.;) Oh, miten hyvää lihaa, maukas coleslaw ja perunasalaatti. Minä en osannut valita, joten tilasin kaikki sliderit, ihan lintuna kun aina syön; nautaa, kanaa ja nyhtöpossua (nyhtöpossu on kyllä niin hurmaavan hauska sana, etten pääse siitä yli ollenkaan). Suussasulavan hyviä lihoja ja erikoisen makea bbq-sauce, jonka ystävä olen ollut vasta hyvin vähän aikaa.

Täydellä vatsalla kohti beacheja. Päätimme ajella vähän aikaa rannikkoa, löytääksemme parhaat rauhalliset rannat. Davenport beachille palataan vielä picnicille ja matkan varrella oli yksi, kite surfereiden suosima ranta. Näitä rantoja oli matkan varrella koko ajan. Samoin hyviä vista pointeja, eli näköala pysähdyspaikkoja.

Majakoiden ystävinä pysähdyimme myös Pigeon Pointilla katselemaan maisemia ja syöttämään vauvaa;) Poika on kyllä mahtava matkakumppani; ei valita, kunhan on mukana meiningeissä. On varsinainen päivänpaiste ja hymypoika. Rannalla, siristeli kovassa tuulessa ja maiskutteli ilmaa kieli ulkona;) voi suloisuutta.

Muutaman tunnin seikkailun jälkeen suuntasimme takaisin päin, route ykköseltä route 84sta 280:lle. Metsätien varrella on kyllä sellaista hökkeliä, että luulisi asukkaan olevan joku noitapahanen. Woodsidella pysähdyimme paikalliseen aivan ihanaan bakeryyn ja vetäisimme kakkuöverit. Lämpimät suositteluni, Salted brownies ja Triple chocolate mousse cake olivat tarpeeksi makeita, minullekin.

Olipa taas kiva päivä tutustua läheisiin rantoihin ja upeisiin maisemiin. Merituuli teki tehtävänsä, tai se kakku, ja kaikki lapset nukkuivat kotimatkan. Meitäkin ramasi. Totuus on, ettei näihin jylhiin maisemiin, merituuleen, rantaviivaan ja aaltoihin kyllästy ikinä. If you are lucky enough to live by the sea, you are lucky enough;)

Tataa!

Muut, muut, muut entä minä?

Olen tässä arjen alettua ollut hiukan stressaantunut. En edelleenkään osaa ottaa sitä omaa aikaa, ja kun teen töitä kotoa, kukaan ei näe sitä. En siis kiirehdi ulos korot kopisten istuakseni ruuhkassa matkalla toimistolle. En näytä työkiireiseltä;) Sen sijaan istun kotona, käyn joissakin tapaamisissa ja välillä edustamassa, jonglööraan päivisin eri asiat. Huomaan, kuinka pinna kiristyy ja tiedän mistä apu, mutta joku minussa taistelee vastaan. Ajattelen, että kyllä tämä tästä. Painan eteenpäin omassa tuulitunnelissani. Jollen muuta joitain käytösmallejani kohta alkaa ottaa pattiin. Satunnainen apu ei auta. On löydettävä kestoratkaisu. Teen sen eteen nyt töitä.

En halua herätä siihen, että huudan täällä katkerana, että äiti hoitaa täällä kaikki hommat oman työnsä lisäksi. Eikä kukaan auta. Ikinä. Vaikka kuinka pyytäisi. Sillä noin voisi joskus helposti käydä...kröhöm. Olen jopa miettinyt lakkoa, mutten kestä kertyviä sotkukasoja itse;)

Yksi läheinen ystävättäreni sanoi kerran; Jos marttyyriksi aikoo ryhtyä, sitä saa sitten olla loppuikänsä. Helpompaa ja nopeampaa vain tehdä itse. Joo ja ei. Et ei sit muuta ku itse se akkuporakone kädessä polvet tutisten tikapuille.

Asuukohan minussa salaa isompikin marttyyri? Kun avun pyytäminen, saati vastaanottaminen on niin pirun hankalaa.. ja toisaalta, kun itse tekee, on tavallaan kauhean ylpeä ja osaava että niin, menkää te muut vaan sinne avuttomuuskerhoon. Tämän täytyy olla joku tosi suomalainen luonteenpiirre;) ROAR sisua!

Sitten kun itsekkäästi (koska pienen vauvan äidin ei kuulu tehdä niin?) lähden ja jammailen jollain tanssitunnilla ihan vaan meikkis meikäläinen ja mää, olenkin sen jälkeen taas ihan eri ihminen. Miksen siis priorioisi, kun kerran oikeastaan voin kun haluan ja päätän, että käyn tietyissä jumpissa. En sovi niille kellonajoille muuta. Tietyt ajat ovat kalenteristani buukattu. Piste.  Miksi käytäntö tökkii? Jos vauva vaikuttaa väsyneeltä, en lähde viemään minnekään. Tämä vauva-aika on niin ainutlaatuista ja lyhyttä, mutta sitten päässä viiraa. Tunti sinne tänne, eikö? Järki sanoo näin, mutten silti sillä hetkellä ajattele niin.

Ja miten pystyn kuitenkin irrottautumaan lastenmenoihin, koulun kokouksiin, auttamaan ystävää, viemään ja tuomaan? Aina, kun kyseessä on joku muu. Nytkin tulin juuri tunnin istunnosta koululta, nyt kyseessä musikaalin infotilaisuus. Samaan aikaan olisi bootcamp tunti, mutta sinne en mukamas ikinä pääse..hmmmm. Perinteinen äitisyndrooma.

Aina joku muu, ei ikinä vaan minä. Vähän sama asia, kun vieraille väännetään pötyä pöytään tuntikaupalla, mutta ihan vaan perheen kesken eihän sitä kehtaa;)

Mutta miksen minä voi olla itselleni tärkeä? Kuka minusta huolehtii, jollen minä itse? Ja miten herään tähän vasta nyt? Ystävättäret ovat pitäneet kiinni omista menoistaan jo vuosia. Tähän on tultava muutos.  Ja ihan itsehän minä olen perheen käytännöt luonut. Mies on välillä yrittänyt ehdottaa kaikenlaista, mutta minä en ota kuuleviin korviin. Onkohan se joskus ihan Sherlockina huomannut pientä kireyttä;)

Minulta kysytään,  - How do you do it all?  - Dunno. But in all honesty, I'm sometimes in a really bad mood. Sen kerron nykyään. Mutta olen stressaantuneempi tekemättä mitään, kuin tekemällä paljon. Tässä mitään supernainen-kruunuja tarvita tai haeta. Tyyppikysymys.

Jäin suustani kiinni koululla tänäkin aamuna juuri tästä aiheesta, kun painelin puolijuoksua autolle vaunuja työnnellen, kahvi toisessa kädessä; sanoin, niin, onhan tässä kaikenlaista, mutta yritän kyllä rauhottaa. Sitten katsoin kelloa ja sanoin, Ai kauheeta, pitää rientää kotiin, pestä hiukset, delegoida vauva hoitoon ja olla puolilta päivin Stanfordissa yhdessä conferenssissa. ;)

Hauskaa ja rentouttavaa viikonloppua.
Tataa!

PS minulla on nyt parin hyvän hoitajan tiedot. Eipä aikaakaan, kun annan vauvan jollekin hoidettavaksi ja saatan lähteä ihan itse, yksin, vaikka ihan vaan jonnekin. Ilman sen suurempaa ennalta sovittua menoa. Aivan hurja ajatus.

Ja olen saavuttanut itselleni, oman kehityksen kannalta, erään tärkeän merkkipaalun. Siitä lisää pian!

Beach Party

Mikkihiirimanian jälkeen takaisin beachille. Ah mikä rauha.

Lauantaina oli ystävättäremme syntymäpäivät; miten onnistummekin aina samaan aikaan paikalle;) Ensin suunnitelmissa oli pokeri-ilta, mutta vaihtui vauhdissa beach partyyn. Molempi parempi;) Pokeri-iltakin olisi tosin ollut hauska. Lapset innostuivat läiskimään korttia ihan tosissaan joulun aikaan Floridassa. Taisi keskimmäinen oppia huijaamaankin.

Amerikkalaiset don't fool around, mitä varusteluihin kuuluu. Täällä piknikit ovat totista puuhaa; jokaisen autotallista löytyy retkituolit, ainakin puoliteltta, iso pyörilläkulkeva cooleri, vaikka tämä olisi tietty vielä hienompi;), järjetön määrä kaikenlaista tilpehööriä, astioita, ottimia, retkipöytiä, minigrilli, muovialustallisia huopia jne jne. Me ollaan tässä ihan noviiseja ( lue: en kestä taas sitäkin tavaramäärää) Mutta pikkuhiljaa sitä tavaraa tuntuu kertyvän. Piknikit ovat osa kalifornialaista elämäntyyliä ja kelihän on läpi vuoden sellainen, että ulkona viihdytään.

Nämä juhlat alkoivat aamupäivästä ja "telttakylä" oli helppo bongata jo kaukaa. Oli isompi ruokateltta, johon tarjoilut oli katettu. Ne oli tietenkin catrattu paikallisesta trendipaikasta. Ison teltan ympärille oli pystytetty neljä muuta telttaa. Oli vilttejä, retkituoleja, paddle boardeja, boogie boardeja, coolereita, kenkiä, lapsia ja aikuisia, upea cruiser lahjapyörä rusetteineen, lahjakasseja ja kaikenlaista muuta. Set uppia oli tehty aamupäivällä monta tuntia. Minä mietin mielessäni, että ai kauheeta mikä roudaaminen takaisin päin. Hiekka rahisee autossa vielä kuukausia;) PMA - positive mental attitude, buhahaha. Keskityin siis olennaiseen.

Päivä oli ihan kiva. Oli mukavan pilvistä, eli vauvaa ei tarvinnut pitää koko ajan teltassa, eikä käännellä vaunuja hysteerisesti pois päin auringosta. Tämä kuva on tosin Huntingtonilta;) Ja kun en satu olemaan supermodel-kunnossa, pystyi helposti välttelemään myös bikineissä esiintymisen. Virallinen syy oli tietty se, etten uskalla kokeilla paddle boardaamista näin isossa aallokossa. En varsinkaan kokeneemman suppaajan kaatumisen jälkeen.  

Se meni suurinpiirtein näin: Synttärisankari meloi kaksoissiskonsa kanssa rohkeasti liikkeelle. Päätyi kuitenkin ottamaan ison aallon väärin ja vetämään sellaiset wipe outit, että katsojatkin säikähtivät. Tämän lisäksi iso lauta lensi aaltojen yli, päin erästä rouvaa, joka uitti pientä tytärtään rantavedessä. Hän ehti juuri ja juuri nostaa lapsensa syliin turvaan ja kääntää laudalle selkänsä. Lauta pamahti pahannäköisesti-ja kuuloisesti päin rouvan selkää. Onneksi selvisi mustelmilla. Joo, en lähde kokeilemaan. Tää on nyt nähty.

Viihdyimme rannalla oikeastaan koko päivän, mutta aiemmat kokemukseni taas vahvistuivat; LA on kyllä sisäänpäin lämpenevä paikka. On suorastaan erikoista, ettei sankari tai hänen miehensä ottanut hommakseen esitellä kenellekään. Porukkaa tuli ja meni, päätyivät juttelemaan ja naureskelemaan keskenään. Tyyliin - ollaan tunnettu kauan ja ollaan tyytyväisiä just näin. Asutaan samoilla alueilla, niin kuin aina ollaan asuttu. Ulkopuolinen elämä on turhaa. 

Ketään ei oikein kiinnosta. Kukaan ei kysy sinulta mitään. Ovat täysin wrapped up omassa elämässään. JA kun et kerran asu alueella, What's the point, eikö? Tyyliin - Jos me ei vaikka enää koskaan tavata, pitäiskö minun jollain tavalla kiinnostua sinusta tai sinun elämästä?  Omatoimisena paukkasin eri porukoihin höpöttelemään ja toki tunsin joitain ihmisiä ennestään. Sankari, joka sattuu myös olemaan vauvamme yksi kummitäti esitteli kyllä poikaamme, sinne sitten perään kuikuilemaan;) You are on your own. Tuntui siltä, että me ollaan nyt luotu puitteet kivalle yhdessäololle, ole ystävällinen ja viihdytä itse itseäsi. Piste.


Mieheni tapasi vanhoja tuttujaan ja he muistelivat tietty menneitä ja röhöttivät yhteisille jutuilleen ja tutuilleen, jotka olivat tehneet kuka mitäkin hauskaa. Jep jep. Nyt taas tiedän miltä miehestäni tuntui Suomessa 12 vuoden ajan, kun puhuimme jostain Lapin reissusta vuonna 1989. Sillä erotuksella, ettei ensimmäisinä vuosina ymmärtänyt sanaakaan suomea....

Kun juhlat olivat ohi, olin ihan tyytyväinen. Oli kiva taas palata hotellille perheen kesken ja rantakadulle syömään. Seuraavana päivänä oli luvassa pitkä paluumatka Pohjois-Kaliforniaan.

Tataa!

PS nyt ovat koulut taas alkaneet ja työt, enenevässä määrin. Arki on alkanut siis vauhdikkaasti. Pikkuhiljaa postailen siis ja todella vanhoja juttuja, mutta bear with me. Kyllä tästä taas vauhtiin päästään!

Hey Mickey!

Mihin viikot menevät? Fiuh aika lentää ja postaukset jäävät puoliväliin; palaan koulujen alettua takaisin ruotuun, ensi viikolla;) Nyt Anaheimiin:

Nopea aamupala ja liikkeelle. Mukavana Super8 plussana, saimme jättää auton ilmaiseen parkkiin hotellin alueelle, joten reippahasti kävelimme Disneyn shuttlelle. Saanen huomauttaa, että olimme liikkeellä kello kahdeksan! Woot Woot! Jonkun sortin ennätys. Varmasti.

Toontown

Anaheimin alkuperäinen Disneyland oli minullekin uusi tuttavuus. Olemme onnistuneet välttelemään tätä kamalan ihanaa lapsikohdetta kaikki muut Losin reissut;) En jotenkin näe järkeä viedä esim  3-vuotiasta Disneylandiin, sillä suurin osa jää silloin kokematta, ainakin laitteista, eikä ihan pieni osaa arvostaa (?) Disneylandin yksityiskohtia ja tunnelmaa. Ja meidän lapset pelkäsivät kaikkia hahmoja pienempinä. Pääsymaksukin on melkein 100 dollaria per nuppi, joten huvi ei myöskään ole ihan ilmaista. Mutta, kukin tyylillään. Ja vietiinhän me sinne kyllä vajaan 6kk ikäinen. Eli, kun sitten tulevaisuudessa pyytelee sinne, sanotaan vaan, että sähän olet jo ollut Disneylandissa, etkö muista?;)

Jungle Cruise

Me olimme suunnitelleet hyökkäystaktiikan, eli laitteet, joihin ehdottomasti halusimme.  Ensin suunnattiin Frontierlandiin, sieltä, Tomorrowlandiin jne jne. Aamulla ysin aikaan selvisimme laitteisiin 5-10 minuutin jonottamisella. Holy mama. Disneyllä on käytössä ilmainen fast track-systeemi; nimen voi käydä jättämässä listaan ja antavat ajan, jolloin tulla takaisin ja pääsee melkein koko jonon ohi. Ab Fab. Käytimme tätä keinoa monessa suositussa laitteessa, mm Space Mountainissa. Huom, Disneyn  fast track on ilmainen, toisin kuin muissa huvipuistoissa!

Liisa Ihmemaassa

Space Mountain. Olen yrittänyt tähän laitteeseen kolmessa eri Disneylandissa, ekan kerran 17-vuotiaana, sitten reilut 20-kymppisenä, aina onnistumatta. Seriously. Se hemmetin laite on aina kiinni, huollossa tms. Nyt, melkein juoksin sinne kahden mikkihiirikorvaisen tytön kanssa fast trackit kädessä ja tsädäm, laite oli juuri mennyt kiinni. Yritin sinne päivän aikana kolme eri kertaa ja suutuin, sillä olin halunnut sinne aamulla, mutta se ei sopinut jonkun muun suunnitelmiin. mur. Neljännellä kerralla se oli auki ja pääsin vihdoin kiljumaan tähtien sekaan. Mahtavaa. One thing to check of my bucket list;) Lapset menivät vielä toisen kerran into piukeena. Jee!

On myönnettävä, että vaikka olen hurjapää ja pää alaspäin roikkuminen on hauskaa, inhoan pimeitä paikkoja ja sitä, että oikein kunnolla säikähtää. Niinpä en juurikaan välittänyt edes Matterhornista, jossa joku Bigfoot hyppää eteen karjuen ja silmät kiiluen;) ja siinä kelkan kyydissä, kolinassa, tuli selkä kipeäksi. Mummoilua.

Pirates of the Caribbeaniin oli karmea, melkein tunnin jono, joten työntekijät ehdottivat jättämään vaunut parkkiin ja koko perhe kyytiin. Tuntui olevan tapa. Kokemus oli aivan fantastinen, sillä vauva ehti siinä jonossa väsyä ja tulla nälkäiseksi niin, että kun astuimme laivaamme, pieni huusi rintarepussaan suoraa huutoa, kunnes simahti. Jep. Loistoidea. Minä siinä tosi iloisena ja ennen kaikkea rentona. Ei tullut hiki, eikä mennyt yhtään hermo kireälle, kuten kuvitella saattaa...

I am your Father

Lounaalla katsoimme upean live shown: Darth Vaderin ja Sith Darth Maulin sekä muutaman Star trooperin ja jedioppilaan taistelukohtauksen. Tuli oikein kylmät väreet, vanhana Star Wars fanina. Ehkä juuri tästä syystä, mieheni oli pakkosaada se muki..

Menemättä kaikkiin Disneyn yksityiskohtiin, Frozenin Annaa ja Elsaa olisi päässyt tapaamaan 210 minuutin jonottamisella. Juu, ei sit menty. Helinä-keijunkin luokse oli yli tunnin jono. Jepjep. Mikin tapasimme sattumalta, juuri kun olimme kävelemässä Main Streetiä ulos ja jonotimme puolisen tuntia valokuvaan hänen kanssaan. Oli pakko. Ihan Klassikko.

Disney on aina Disney. Ansaitsen mitalin, että jaksoin siellä iltakuuteen (!!) vaikka tein lähtöä kello kolmesta eteenpäin, tyyliin- eiköhän tää ole jo nähty... Mieheni oli sitä mieltä, että lähdimme aikaisin. Olisihan meidän pitänyt katsoa vielä kulkue ja ilotulitukset. Argh, kiitos, ei. Onneksi lapsetkin olivat ihan tasaraha. JA ei se sieltä minnekään katoa. Jos niikseen tulee, mennään uudestaan. Jos asuttaisiin lähempänä, liputtaisin kausikorttien puolesta tuonnekin.

Miinuksena, moni laite oli päivän aikana rikki. Luulisin noilla pääsylippuhinnoilla olevan varaa pitää laitteet kunnossa? Tai ehkä joka ilta ei kannata räjäyttää taivaalle miljoonaa, jos vaikka puolella selviäisi?;) Onpa kyynistä;). Harmittaa, etten päässyt Peter Pan laitteeseen. Se olisi ollut kiva näyttää lapsille, jos se on niin kiva kun muistan.

Gift shopit ovat aivan ihania Disneyllä. Tässä pieni osa killuttimia, charms. Pikkutyttöjen unelmapaikka, ja niin, onhan noi ihania isompienkin mielestä. Eri teemojen mukaan, voi ostaa vaikka mitä, personoituna. Onneksi meillä on tapana ostaa vain magneetti tai avaimenperä muistoksi. Nyt mukaan lähti Mikkihiiren korvat ja pientä krääsää. Oma mopo meinasi lähteä ihan käsistä. Onneksi järki esti. Tällä kertaa.

Tataa!

PS Otimme fast trackit Indiana Jonesiin. Isomman tytön kanssa tunneleita pitkin maan alle. Pokka piti pimpelipom, vaikka inhotti ihmispaljous ja ahdisti olla maan alla. Olimme seuraavina menossa jeepin kyytiin, kun laite meni rikki. Edelliset ihmiset jäivät kyydin sisälle jumiin(yäk mikä ajatus). Odotimme 15 minuuttia, laite saatiin päälle, mutta se jumiutui uudestaan. Odotimme vielä toiset 15 minuuttia, mutta sitten security sulki laitteen ja poistuimme ilman paniikkia exitin kautta. Esikoiselle tuli pettymyksestä itku. Kyllä minuakin harmitti, mutta toisaalta, korkean ja ahtaan paikan kammoisena, olin salaa tyytyväinen, ettemme ehtineet kyytiin, ollaksemme jossain maan uumenissa laitteen sanottua POKS. Ensi kerralla Indiana, ensi kerralla....

Pääkallon metsästys

Oli vieraita viime viikko, joten keskityin emännöimiseen ja nauttimiseen. Niin ihanaa, että ystävät tulevat oikeasti käymään, eivätkä suunnitelmat jää puheiden tasolle. Pääsee itsekin osittaiseen lomatunnelmaan nauttimaan seudun antimista ja puitteista. Siitä lisää myöhemmin. Nyt takaisin SoCal meininkeihin;

Piti päästä pääkallo-ostoksille. Se jäi niin vaivaamaan; siis Venice Beachille! Ensin syömään rannan ainoaan istuvaan ravintolaan;) ja sitten ostoksille. Lapsetkin olisivat halunneet omat kallonsa, mutta tyranniäitinä ostin vain itselleni. Siellä se nyt vihdoinkin komeilee korulipaston päällä.  (Taidan hakea joka kerta yhden ja aloittaa ainakin 3-5 kokoelman. Eri kokoisia ja värisiä, kiitos.) Siivoojat olivat stailanneet kaulakorulla...

Venice on aina kokemus. Kadulla kulkee jos jonkinlaista kulkijaa, on erilaisia esiintyjiä, kodittomia, superfitness-tyyppejä, kaikki sekaisin sulassa sovussa. Tällä kertaa parkkeerasimme hiukan kauemmas, joten kävelimme koko rannan oikeastaan päästä päähän ja ihailimme myös hiekan kupeessa olevia taloja. (varvas kiitti...) Venice canals on näkemisen arvoinen. Samantapainen alue löytyy myös Marina Del Reystä.

Iltapäiväksi siirryimme Huntington Beachille, Orange Countyyn, missä lapset pääsivät taas lautailemaan, kunnes rip tidet tulivat ja oli aika siirtyä mantereelle. Hassua kyllä, voisin joskus kuvitella asuvani esim Newport Beachilla, OCssa.

Losissa ajaminen on lapsista aina tosi jännää, sillä lentokoneita nousee ja laskeutuu koko ajan. LAX sijaitsee Santa Monican ja Manhattan Beachin välissä, eli tavallaan ihan keskellä kaupunkia.

Rannalla, minä seuraan tyttärieni touhuja ihan sydän syrjällään.  Olen niin huono aallokossa, meren virtauksissa, että olen just se olkaa-tosi-varovaisia-äiti, enkä se pitäkää-hauskaa-äiti. Mieheni, joka on puolikala, vakuuttaa, että on hyvä, että lapset oppivat, että joutuvat välillä aaltojen alle, kokevat miten meri käyttäytyy. Välillä esikoinen pyyhkäytyi alle, näkyi vain vilahdus polvesta tai kyynärpäästä, kunnes nousi ryvettyneenä, hymyillen, pinnalle. (Ihan hirveetä kattoo.) Mieheni vietti lapsena seitsemän kesää junior lifeguardeissa, joten aalloissa ja virtauksissa uiminen on tuttua hänelle. Toruu minua koko ajan sanomalla, etten saa siirtää pelkojani lapsille, Joojoo, mutku mutku siellä voi olla haitakin...

Tytöt ovat jo nyt paljon parempia ja rohkeampia uimareita kuin minä. Kroolaavat ja hengittävät oikein, pää veden alla. Minä räpiköin sammakkoa niska jäykkänä, pää hiukan täristen pinnan yläpuolella...Pitäisiköhän mennä jollekin tekniikkatunnille? tai sitten tyydyn istumaan märkäpuku päällä rannalla,  näyttäen siltä, että vesi on elementtini;) (ps antakaa vene tai vesiskootteri, tai jäädyttäkää tuo neste lumeksi, kiitos.)

Päivän päätteeksi siirryimme Anaheimiin. Olimme päättäneet vihdoin viettää päivän Disneylandissa. Argh. Sen sijaan, että olisimme maksaneet yhdestä yöstä Disney resortin hotellissa 300-400 dollaria, maksoimme vajaan satasen Super 8:ssa, johon minulla oli ihan kamalan negatiivinen ennakkosuhtautuminen, vaikka virallisesti väitän, että puhtaat lakanat ja siisti wc riittää,;) Tätä hotellia suositeltiin ja se oli kävelymatkan päässä Disneysta, aioimme viettää siellä vain yhden yön nukkuen, so who cares? Sinne siis.

Super8 oli todella positiivinen yllätys. Huoneemme oli valtava ! 2 queen bediä, kiva pieni istuma-alue, iso peseytymistila, siistit puitteet. Avot. (Lasten mielestä tosi hieno paikka!Olivat ihan innoissaan)Kun saavuimme sinne illalla, ehdimme juuri nauttia Disneyn jokailtaisesta aivan mahtavasta ilotulituksesta! Raketit paukkuivat suoraan hotellin yläpuolella puoli tuntia; aina kun luulin, että wow! tämä oli finaali, se ei ollutkaan ja entistä upeampaa räiskettä oli tulossa, huhhuh. Aloin itsekin innostua seuraavan päivän seikkailusta.

Hotelli sijaitsee n. puolen mailin päässä Disneystä, eli noin kilometrin päässä. Me olimme illalla niin poikki, ettemme lähteneet käymään edes Downtown Disneyssä, missä olisi päässyt tunnelmaan, ostoksille ja syömään, vaan haimme paikallisesta italialaisesta ruoat huoneeseen. Suosittelen lämpimästi; manicotti ja pizza veivät kielen mennessään! Hiilarikoomassa tuli uni aika nopeasti kaikille ja vauva (ja äiti) tarvitsi päivän päätteeksi vain paikallaan oloa, leikkiä ja sylittelyä.

Tataa!

PS perheemme toinen aikuinen halusi myös kallonsa. Tuo toimii mukina. Tulee varmasti tosi kovaan käyttöön.