Golden State Warriors

En tiedä missä vaiheessa tämä on tapahtunut, mutta tässä sitä ollaan; kuljin julkisella paikalla Golden State Warriors- Strength in Numbers, t-paidassa, jonka mieheni toi minulle edellisillan pelistä. (Itse seurasin peliä kotona, kamalassa flunssassa kolmen lapsen kanssa. Tyypillistä;))

Vetäsin paidan päälle aamulla, suomatta asialle sen kummempaa ajatusta. Kun olin poistumassa kotoa, pysähdyin peilikuvani eteen vähän niinku että mitä helvettiä? Tämä paitahan on susiruma. Kaulakorun kohdalla loistaa adidaksen merkki. Sitä paitsi siinä on ruotsinvärit. En voikaan laittaa palkkikorkoisia kivoja sandaaleita jalkaan, sillä yhdistelmä olisi todellinen hajuvesi-lihapulla. Vai voinko ja pitääkö tällaista ihmeellista wannabe-urheilupaitaa asustaa juuri niin? Olinhan mätsannut kesäsormuksetkin paitaan niin kivasti;)

Päädyin roomalaissandaaleihin ja skinnyfarkkuihin, mutta vähän jäi ihmetyttämään tämä tyyli. This is not me. Vai onko? Tarkoittaako tämä nyt sitä, että I Have Arrived?

GS Warriors on siis NBA joukkue, joka pitää majaa Oaklandissa,  ollen Bay Arean home team.  NFL home team on  San Francisco 49ers, jotka muuttivat viime vuonna uuteen Levi's Stadiumiin, NHL home team on San Jose Sharks, suomalaisella maalivahdillaan- woot woot! ja baseballista vastaa SF Giants, jotka voittivat sopivasti mestaruuden viime kaudella. Jokaiselle jotakin.

Liikkeelle; oli vaihteeksi vähän kiire, flunssainen hömelö olo. Oli kuulkaa mielenkiintoista; ruokakaupassa hyllyjä järjestelevä nuori mies kääntyi minuun päin ja karjahti heti- Finals, YEAH!  Minä siihen vaan, että joo, niin, yeah... Kaupan kassakin, että Olit sitten eilisessä pelissä? lucky you - Juu en ollut, got the t-shirt, though... Kahvistopilla eteeni hyppäsi postimies, avasi minulle oven hyvin raflaavasti, jonka jälkeen nappasi univormunsa puseron auki ja väläytti alla olevan sähkönsinisen Warriors t-paitansa ja huusi -Go Warriors! Siinä vaiheessa repesin totaalisesti. Todellinen Clark Kent;) Ai, tällaista se siis on, kun tunnustaa jotain väriä;) ja mikä feeling of belonging;) Onpa erikoista.

Mieheni on koripallomiehiä. On aina ollut. Tosin, true Lakers fan, johtuen juuristaan. Mutta GS Warriors on saanut koko alueen ihan kuumaksi. Joukkue on suhteellisen nuori, he eivät ole voittaneet NBA mestaruutta neljäänkymmeneen vuoteen (!!!) ja taistelivat itsensä eilen mestaruusfinaaliin. Me olemme seuranneet joka peliä aika intensiivisesti. Nyt koko perhe fanittaa tämän kauden MVP Currya  (pullotettavan söpö pikkupojan näköinen pelaaja)ja Thompsonia (näimme pelin, jossa Thompson teki nba historian ennätyksen, yhdessä 12min erässä 37 pistettä!). Karjun nykyään mukana, kuin kyseessä olisi Suomi-Ruotsi MM-lätkäfinaali. Tai siis naisellisesti kannustan;) Ihan pimeetä.


Vastassa on ensi viikolla Cleveland Cavaliers, joiden riveissä loistaa viime kauden MVP LeBron James. Hänen suht isokokoinen jerseynsä loistaa meillä työhuoneen seinällä, samoin kuin Magic Johnsonin jersey, samoin kuin Lakersien signeerattu pallokokoelma lasikuutioissaan...jipii.

Että tällaista tänne - Suuren urheilujuhlan tuntua;)
Ja lastenjuhlien; esikoisen pool partyt pidettiin keskiviikkona, keskimmäisen huomenna.  Äidille kofeiinia ja flunssatablettia (lue: pitkää pinnaa ja korvatulpat). Kiitos, nam.

Palaan muihin juttuihin pian - tämä koko setti nauratti niin eilen, että oli pakko jakaa. Hauskaa Viikonloppua ja onnea valmistuville.
Jo joutui armas aika.
Tataa!

PS Enpä olisi muutama vuosi taaksepäin uskonut koskaanikinä vetäväni jonkun urheilujoukkueen (fani)paitaa päälle- muutoin kuin urheillessani siinä joukkueessa, mutta jos tässä pitää tällaisissa vermeissä ruveta esiintymään, tyyli on hiottava kohdalleen jokaista yksityiskohtaa myöten. Vähän niinku Will Smith MIB:ssä -  I make this look good;) hehheh. Ja onks mun nyt pakko antautua ja ostaa korolliset lenkkarit -  mun inhokit... kauhea dilemma.

Vegas

 

Olen tämän kevään aikana käynyt parilla työmatkalla. Kohteet eivät ole olleet ihan tylsiä; ensimmäisenä Las Vegas. Kuva on katse tulevaisuuteen; kunhan lapset ovat muuttaneet pois, meistä tulee tuo duo.

Vegasissa käväisin tammikuussa, CESin nimissä. Ihan hauska reissu. Yksityiskohtiin en voi mennä, sillä What happens in Vegas stays in Vegas, mutta jotain on pakko kertoa. Tämä matka oli ensimmäinen kerta, kun olin vauvasta erossa. Pakkaaminen oli, niin kuin aina, yhtä tervanjuontia. Samaan aikaan hirvitti miten pärjää(n)mme erossa.

Kun sitten aamuvarhain hiivin liikkeelle jättäen pojan nukkumaan pinnasänkyynsä (ja tytöt omiinsa), sydämestä ihan kouraisi. Ja niin kuin joka kerta yksin matkustaessani - lentokentällä viereeni majottautui perhe, jonka yksivuotias tyttö tapitti minua taukoamatta, välillä imaisten tyytyväisenä tuttiaan, mutta takuulla syyllistäen. Vauvojen salaliitto. Olen tästä täysin vakuuttunut. Yritin olla niinkuin en oliskaan.

On kuitenkin myönnettävä, että Vegasiin saavuttuani, alkoi kummasti helpottamaan. Ainiin, tää oli tää paikka! Valojen räiskettä keskellä aavikkoa - Jihuu! Päivät menivät messujen mikromaailmassa, huonossa sisäilmassa, ständiapinana. Bongasin David Copperfieldin, tulipa otettua eka celebrity selfiekin. Näytän siinä kuvassa vesikauhuiselta lehmältä, sieraimet suurina, voi äiti. Se siitä viileydestä. Repeilin sille kuvan ilmeelle koko päivän.

Toiset bongailivat Ashton Kutcheria ja 50centiä, eli aika surkea bongaus minulla.. Mutta yhtä lapsellisesti olivat siis myös käyttäytyneet viisikymppiset pääomasijoittajat 50centin bongatessaan, kuin minä David Copperfieldin bongattuani. Hiukan nauroimme käyttäytymisellemme, äkkiä kuvaan!

Iltaisin oli cocktail- tilaisuuksia, verkottautumista, illallisia. Ja kun järkevä aikuinen olisi vetäytynyt yöpuulle, minä katsoin kelloa ja ajattelin- Olen Vegasissa, nukun sitten kotona;) Party on! Ja onneksi jatkoin, muuten olisi jäänyt monta hauskaa juttua kokematta, ja uutta paikkaa näkemättä. Onneksi tajusin tällä kertaa käyttää tennareita päivällä, jotta jaksaisin olla koroissa iltaisin. Suosittelen lämpimästi ja otan tästedes käyttöön jokaisella messukeikalla.

Vaikutuksen tekivät mm Cosmopolitan hotellin Marquee Dayclubin terassi pleksilasi-porealtaineen, (alter egoni istuisi siellä pikkubikineissä Chrystalia siemaillen) New York New Yorkin dueling pianos, unohtamatta kello aamukolmen kamalan rähjäisen hotellin karaokea, ku oli pakko päästä laulamaan;) ja SLS hotellin bileet, joihin suuntasin entisen ruotsalaisen kollegani kutsumana. Ihan hiukan nauratti, kun bogoilimme väriävaihtavat led putket käsissä viuhtoen tanssilattialla; oli välillä pakko hengähtää ja tokaista; täähän käy urheilusta! ja; Huomenna on kyllä selkä kipeänä. Että sillä lailla, ei tässä ihan kakskymppisiä olla. Buhahaha repeiltiin, käytiin photoboothissa aikuisesti irvistelemässä ja sitten taas lisää drinkkejä, jihuuuuu! Katosta roikkui karusellihevosia, joiden päällä taiteili puolialastomia naisia jättimäisten diskopallojen ja strobojen loisteessa.

On myönnettävä, että äiti oli vähän väsynyt kotiin saapuessaan. Neljä päivää Vegasissa ottavat veronsa, väitän, et solise aavikkoilmasto ;)

Vegasiin on tultava lasten kanssa takaisin. Sitä on niin äitiä, että katselee paikkoja sillä silmin, että lapset kyllä tykkäisivät tuosta ja tuosta ja tuonnekin voisi mennä...enkä suinkaan, että makee clubi! tänne tanssimaan. Sillä ei sitä enää jaksa;) jo clubien meteli aiheuttaa hedarin, vaikka siellä pitikin muutama ilta huutaa ja hyppiä, ihan viran puolesta;)

Tataa!

PS tämä kuva on niin osuva CES viikolla. Strip täyttyy tummiin pukeutuneista insinööreistä, jotka reput selässään, kännyköihin tuijottavina laahustavat kohti monorail pysäkkiä tai convention centeriä. Satunnainen pinkkiin höyheniin pukeutunut showgirl on se odd one out;)

Voi Elämä

Voi elämä. Anoppi siis pikkuhiljaa tottunut elämäänsä hoitokodissa. Kyselee toki välillä milloin pääsee takaisin kotiin, mutta kun ei itsekseen selviäisi ruoanlaitosta, saati sitten peseytymisestä, on kotiinpaluu mahdoton yhtälö. Edes monta kertaa päivässä vieraileva hoitaja ei enää riittäisi. Tarvitaan 24h hoitoa.

Naapurinrouva samaistui tilanteeseen ja kertoi, että aiheesta on kirjotettu monta kirjaa; the Sandwich Generation: being sandwiched between aging parents who need care and your own children.  Yep. Tunnistan taudin.  Ja sitten taas huokailen ja huhhailen, ettei vielä ole omien vanhempieni vuoro.

Ja siitä anopin kodista; meidän pientä pintaremppaa- ajatus räjähti käsiin. No nyt kun tuo seinä on maalattu, tuo allaskaappi näyttää kyllä tosi pöllöltä...On mennyt uusiksi kylpyhuoneet, keittiö, kaikki lattiat ja seinät, patiokin on maalattu ja laatoitettu, eli talo on sisältä lähes tunnistamaton. Ei muuten ollenkaan huono asia;) Me itse asiassa asuisimme siinä jo itse, ellei se olisi toisessa koulupiirissä, eli emme ainakaan vielä ole muuttamassa;) Koulupiirin raja kulkee noin kahdensadan metrin päässä, että sillä lailla. En ole valmis laittamaan koko pakkaa uusiksi. Ihan tarpeeksi on jo tämän vuoden aikana tapahtunut, pitääkseen mielen virkeänä. 

Hiukan kyllä syyhyää, kun siellä talolla käy. Toteutukset on tehty meidän makumme mukaan, joten ihanan tutulta ja meidän mielestä tietty tosi hienolta näyttää;) Arkkitehti on toki käynyt paikan päällä mittailemassa tulevaisuuden laajennussuunnitelmia varten, siis ihanniinkuvarmuudenvuoksi…Muutama hassu viikko ja saamme talon vihdoin vuokralle.

On tässä muutakin ollut; vanhempani kävivät täällä kevätvisiitillään; toivat samalla taas helteet tullessaan. Ja esikoiseni täytti pyöreitä. Niin, ja molempien työkuviot menivät hiukan uusiksi ja Suomessakin etsimme taas vuokralaisia - argh.

Kotimme näyttää tällä hetkellä vanhan tavaran kaupalta, sillä vaikka lahjoitimme 99% anopin tavaroista, osa huonekaluista ja tauluista löysi tiensä meille – osa suuresta vastustuksesta huolimatta. Apua. Olohuoneessakin asuu nyt lipastoja kahdessa rivissä. Yritän ajatella positiivisesti; mikä ihana mahdollisuus irtautua kaikista Ikea-huonekaluista, korvata upeilla vanhoilla täysipuisilla kalusteilla. Joo, upeeta. Kerrassaan. Kaikki sopivat nyt niin hyvin yhteen. Not.

Kuten olen jo varmasti monesti sanonut, onneksi on lämpimät lauantai-illat ja viiniä. Me olemme keskustelleet keskustelemasta päästyämme. Aiheet eivät ole olleet lähiaikoina ihan keveimmästä päästä, mutta ainakin keskustellaan. Enkä taas ihan ekaa kertaa mieti, että mitähän hittoa mekin täällä tehdään? Jospa lähdettäisiinkin vaan kotiin;)

Iski tuossa pääsiäisen alla nii pal kauhee koti-ikäväkin, että vatsasta kouraisi. Ihan yhtäkkiä ja yllättäen. Aika karmea tilanne, tippa tuli silmään keskellä kirkasta päivää. Tuli hetkellisesti sellainen olo, että olen täällä ihan ypöyksin. Ja niinhän sitä tavallaan onkin, mutta löytyy täältä uusia ystäviäkin kenelle puhua, mutta niitä vanhoja tuli ikävä. Sitä tukiverkkoa. 

Että sillä lailla. Voi elämä.

Tataa!

PS Ainiin ja Hauskaa Wappu Wiikonloppua!! Kävimme eilen pikaisesti piknikilläkin suomalaisten kesken, mutta tänään taas täysillä töissä. Trööt, poks poks ja rullaaatirullaaaa!

Poika kävelee, tytöt lentävät, äiti ärsyyntyy

Ah, ihanuutta. Vietimme kaksi mahtavaa lumipäivää Mt Rosen rinteissä helmikuun puolella. (Mt Rose on ihan ehdoton; Tahoen korkein base elevation, 8260ft eli noin 2.5km) Kaikki rinteet auki, lämpötila kohdallaan, auriko paistaa möllötti. Sain kauan kaipaamani snow fix:in. Kyllä elämä on ihanaa. Esikoiseni suhautti alas rinteitä kuin vanha tekijä, vaikka viime talvi jäi välistä, mutta keskimmäinen sai suorastaan kauhukohtauksen. Jalat täristen, ihan peloissaan alas mäkeä. Itkukin tuli ekalla laskulla. Tytöt siirtyivät suosiolla mattoilemaan lastenmäkeen, keskenään. Keskimmäinen suostui kunnon rinteen puolelle vasta toisena hiihtopäivänä, mutta sitten olikin taas jo ihan elementissään.

Minä pääsin puolestani karkaamaan; suhasin alas mustia rinteitä hikipäässä. Voi elämää. Vuoroteltiin miehen kanssa, sillä jonkunhan piti olla pojan kanssa. Ei harmittanut sekään yhtään. Poika istui tuimana hienot uudet peililasit päässään ja ihmetteli lunta, otti välillä pienet päiväunet raittiissa ulkoilmassa ja hurmasi viereisen pöydän viiskymppiset viiniä juovat rouvat. Seisoskelisin auringonpaisteessa, musiikin soidessa, terassilla rinteen juurella monot jalassa ihan millon vaan, ihan vaan fiiliksen takia.

Päivät menivät saman kaavan mukaan; iso aamupala, kaikki autoon, rinteeseen! Sitten jonnekin syömään ja illaksi mökille. Takka päälle, poreallas kuumenemaan, lasi viiniä ja sohvan nurkkaan. On muuten kiva istua kylmässä pimeässä illassa höyryävän kuumassa porealtaassa etsien eri tähtimuodostelmia. Lasten lempipuuhaa; donaa tämä appi iPadiin. Toimi. Taas.

Kävimme tällä kertaa myös Northstar villagessa viettämässä aikaa, tarkoitus oli ihastella tunnelmaa ja luistella. Me mitään luisteltu. Juotiin drinksut, nautittiin tunnelmasta. Tai, tunnelmasta ja tunnelmasta. Törmäsin taas tiettyyn tod ärsyyn ihmistyyppiin; naispuoliseen amerikkalaiseen monenlapsenäiti-maailmanomistajaan. Ohtilaisemmaksi ei muuten juurikaan mene.(omanhyödyntavoittelu)

Tyyppikuvaus: Useimmiten treenattu, koko petite. Puolipitkä hyvin leikattu tukka, brunetti. Korvissa ja sormissa timantteja. Lapsia ainakin kolme, joskus enemmän. Kotiäiti forever-mentaliteetti lähes poikkeuksetta. Pieni powerhouse ja tottunut aina saamaan kaiken haluamansa; ja miksei, ajattelee varmaan, Look at me, I've had four kids and I'm still a size 2...ja noitahan riittää. Aviomies onkin sitten usein hiukan mahakas ja muutenkin ison puoleinen. Antaa rouvan harrastaa.  Enihuuuu, tähän tyyppiratkaisuun liittyy harmittavan usein voimakas sense of entitlement -  oikeus käyttäytyä miten haluaa. Sitä kutsutaan universaalisti myös kusipäisyydeksi. Näin tälläkin kertaa;

Ulkona, kylän ytimessä, on luistelualueen ympärillä avotulia ja isoja sohvaryhmiä. Kun ihmiset lähtevät luistelemaan, he jättävät kenkänsä sohvien alle odottamaan. Tai sitten ei. Tämä perhe oli laittanut märät kenkänsä sohvatyynyjen päälle, ikään kuin varaukseksi, ja lähteneet luistelemaan. Nenäkäs pikkurouva oli jäänyt viereen hyeenana vahtimaan. Kun meidän viisihenkinen perhe sitten bongasi tyhjiä istumapaikkoja, kysäisin ystävällisesti josko sohvalle saisi istua. Ei. Se on varattu. Niin, mutta ovatko ihmiset luistelemassa? Me viivymme vain hetken. En näe sohvalla ketään...

Needless to say, alkoi närppiä. Aloitan aina ensin oikein ystävällisesti, ilon kautta, mutta jos vastassa on sitruuna, härifån tvättas, täältä pesee. Joten, sohvan vieressä, toisella sohvalla oli hiukan istumatilaa; runttasin isot juoksurattaat tyhjän sohvan eteen ja rojahdin istumaan viereiselle sohvalle. Lapset syliin, ja avot, jo toimi. Vai- eiköhän oikein levittäydyttäis? kiäh kiäh. Nostettaisi omatkin märät kengät siihen tyhjälle sohvalle. kiäh kiäh. Tunsin ihollani hostiilin tuijotuksen ja että minua huvitti. Osataan sitä meilläkin.

Täällä vallitsee hyvin usein minäminä-asenne. (Don't get me wrong, osataan sitä Suomessakin..) Otetaan kyselemättä. Joten, ihan ujona jää sitten ilman. Dog Eat Dog. Rinneravintolassa huomasin saman; olin vauvan kanssa, meillä oli iso pöytä. Kun siihen sitten tuli nelihenkinen perhe kuikuilemaan, sanoin, joo, on varattu, mutta istukaa toki. Eihän siinä nyt kukaan ole. Siihen rouva kommentoi; kiitos, jotkut ihmiset ovat niin törkeitä; varaavat isoja pöytiä koko päivän niin, että yksi ihminen istuu siinä tuntikausia passissa. Niinpä. Ja mitähän tapahtuisi jos sitä vain istuisi siihen, vapaaseen paikkaan ja olis niinku ei oliskaan;) et niinku "what you gonna do about it?!"

Niin, että nyt kun 90% tutuistakin on siellä Rukalla, Ylläksellä, Levillä you name it - älä ole maailmanomistaja. Sopu sijaa antaa. Sitä paitsi, mikäs siinä, vaihtaa muutama sana jonkun vieraan kanssa, rinneravintolan terassilla auringon paistaessa. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos on reilu kanssaihmistä kohtaan? Sitä paitsi, jos istut siellä rinneravintolan terassilla, olet jo aika lucky! -  asiat voisivat olla pal pal huonomminkin.

Tataa!


PS Matkan kohokohta oli pojan kävelemään oppiminen. Käveli kokonaiset kuusi askelta iso hymy huulillaan. Ikää yksi vuotta ja kaksi päivää. Hurraa! ja Apua. Tytöt puolestaan pääsivät tekemään voltteja bungee trampoliiniin. Voi riemua!

Tutustuimme tällä reissulla myös uusiin ruokapaikkoihin. Vinkit seuraavassa postauksessa. Nyt toivotamme - Glad Påsk! Mukavaa pääsiäisviikonloppua. Täällä ei ole vapaata. Pääsiäisen huomaa ainoastaan suklaansyönnin kasvusta;)

Perhematkailua

ONNEKSI minulla oli joku etiäinen joulun aikaan ja varasin salaa mökin Tahoelta. Meillä lomasuunnitemat menevät samalla vanhalla kaavalla; puhutaan, puhutaan ja vähän suunnitellaankin, mutta kun aika lähenee, saattaa olla ettemme lähde minnekään. Ei ole aikaa, rahaa tai molempia. Eikä ainakaan mitään varauksia. Aina löytyy syitä. Joskus on liikaa kotihommia, on kiva vaan olla jne. Tänä vuonna, vuokramme nousi aivan hirveästi juuri helmikuusta alkaen, joten jos olisin ehdottanut matkaa kaikkien muiden kulujen päälle, emme olisi varmaan lähteneet minnekään. (puhumattakaan anopin yllättävästä tilanteesta) Niinpä, tein omia päätöksiä joulukuussa;) Kyllä suomalainen nainen on viisas ja kaukokatseinen.

Olen tullut muutenkin siihen loputulokseen, että heitän tikalla kalenteriin ja varaan jotain. Näin se lomailu on sitten myös tapahtuva. Sitä paitsi tänä vuonna oli päästävä lumille. Piste. No pun intended;) 

Lähtöpäivä koitti ja edessä olisi perhematkailua parhaimmillaan. Tiedättekö muuten mitä inhoan meidän perheen lähdöissä ehkä eniten? Se on se ajattelu, että pysähdytään, hoidetaan matkalla. En kestä. Eikö asiat voisi hoitaa etukäteen, niin, että kun tämä Kiljusen perhe pakkautuu tupaten täyteen pakattuun autoon, matkaamme suoraan kohti päämäärää, kulkematta lähtöruudun kautta. Aarggghhhhh. Paikasta A, paikkaan B, nopeinta mahdollista reittä, KIITOS! Mutta ei. E-i  i-k-i-n-ä.

Lapset haettiin koulusta lounaan jälkeen, matkaan piti päästä yhteen mennessä, Mutta pitikin viedä anopille hoitokotiin lääkkeitä ja muuta tilpehööriä, ja siinähän se aika sitten meni. Oltiin vihdoinkin matkalla joskus puoli kolmen aikaan. Laskeskelin ääneen, että Jep ja Hurraa! onnistuimme sittenkin- Pääsemme Sacramenton perjantairuuhkaan juuri sopivasti. Murinaa... Aiheutin tällä kivalla ironisella pikkukommentilla juuri sellaisen oikeanlaisen positiivisen viban jo heti matkan alkumetreillä;)

Liikkeelle päästyämme se perinteinen; ajetaan nyt ainakin kaksi tuntia ennen pysähdystä! Oletko varma, ettet pysty pidättelemään? Antakaa vauvalle tutti! Nyt riita poikki!!Yrittäkää pysyä omilla puolillanne! Sulla ei voi olla vielä nälkä! Voi pyhä sylvi.

Vauva kirkuu, yrittää rimpuilla pois kaukalosta hiki päässä, yksi istuu kädet korvilla, Äiti, mä en kestä tota itkua, Kauanko me ollaan ajettu, millon me ollaan perillä, kauanko on vielä jäljellä? yksi niiskuttaa pientä nuhaa, mies haukottelee, kun aurinko porottaa suoraan kohti ja ollaan jumissa ruuhkassa, minulla hermo kireänä ja hermostuttaa vauvan itku ja meteli ja liikenteessä matelu. Huu-hengitä, go to a happy place, go to a happy place;) 

Kun navigaattori kertoi, että edessä on kolme kolaria, päätämme pysähtyä suosiolla. Eihän tätä kestä erkkikään. Kurvaus Targetin parkkipaikalle, kaikki ulos autosta! Takaluukku auki ja kas, kasa matkatavaroita, mm cooleri ja muuta härpäkettä leviää siihen asfaltille. Juuri tuolla hetkellä ajattelen, että miten järkevää ettemme ostaneet kattotelinettä, jotta olisimme saaneet suksiboksin katolle, vaan tungimme kaikki tavarat;  sukset, monot, kypärät, coolerit, laukut, rattaat, matkasängyn jms takaluukkuun. Äärimmäisen järkevää ja kätevää. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Äkkiä vaipanvaihtoon väsyneen, pienen tursakkeen kanssa. Vauva-parka. Pälyili ympärilleen ihan ihmeissään. Minä armeijameiningillä, noniin, liikkuuuuuu, tahti on tämä hop hop hop! tehokas pydähdys, kaikki vessaan ja äkkiä takaisin autoon ja liikkeelle! Vauvakin onneksi nukahti. Fiuh.

No, tällä kertaa suoriuduimme tutun mökin pihalle seitsemässä tunnissa. Ilman ruuhkia matkan taittaa noin neljässä. Pahimmillaan ollaan ajettu paikalle yhdeksässä tunnissa. Heti, kun saimme purettua ihmiset ja tavarat, laitettiin takka päälle ja viiniä lasiin. Ah ihanuutta. Ah rauhaa. Ah perillä. Huhhuh ja huhhuh.

Pahinta oli matkan pituus, parasta se, että vaikka vuorille nousu oli tumma ja synkkä, eikä lunta näkynyt ensin missään (!), kotoa lähtiessä lämpötila oli kivunnut jo yli kahteenkymppiin, mutta Borealin iltamäki oli auki! Jeeee! Mikä mahtava fiilis ohi ajaessa. Huomenna olisimme rinteissä! Kaikki hermoilu unohtui sillä samalla sekunnilla, kun näin laskettelijoita iltamäessä. Kyllä elämä on ihanaa. Ja lapset kasvavat liian nopeasti, blink, ja eivät halua meidän kanssa minnekään. Nautitaan siis näistä elämänmakuisista automatkoista;)

Tataa!

PS Kalifornian ruosteiset kukkulat, tai niin kuin minä näen ne visioin - leijonan selkänä;) olivat nyt maagisen vihreät! hetken. Ja edellisistä vahingoista viisastuneena syötin lapsille matkapahoinvointilääkkeet jo matkan alussa. Tosi aikuista.

Pupuja

Kaiken kiireen ja stressin keskellä, on pysähdyttävä; stop and smell the blooming trees;) Yleensä laitan koneen kiinni, haen ison hyvän, 500 kalorin kahvin ja suuntaan pedikyyriin, mutta nyt, kirkkaan auringon porottaessa, päätin ryhtyä koristelemaan kotia kevääseen.

Kaikkien puiden kukkiessa; ehkä lempivuodenaikaani. (paitsi, että jotkut puut haisevat ihan kamalalle, makealla, joka saa aivastelemaan;) first world problems)

Tämä on kertakaikkiaan vuoden energisintä aikaa, uudistumisen ja raivauksen aikaa. Tänä keväänä aiempaa enemmän.


Minulla on tapana koristella pääsiäisen aikaan pastelleilla; pilkuilla, pupuilla ja kukkasilla. Humputella. Esikoiseni syntymäpäivänä huhtikuun puolessa välissä lisätään härpäkettä ja ilmapalloja, jotka saavat sitten olla esillä vappuun. Näillä mennään.

En ole aiemmin ajatellut olevani mikään hc sesonki-ihminen mutta, kas, täällä olenkin ruvennut sellaiseksi; maassa maan tavalla. Verhoja ja tyynynpäällisiä vaihtelin jo Suomessa, mutta täällä vaihtuu ovikranssikin muutaman kuukauden välein.

March comes in like a lion, goes out like a lamb. Näin on. Kevät on täällä. Kauppojen hyllyt täyttyvät  pupuilusta, joten eihän kaikkia voi mitenkään vastustaa! Vielä en ole sortunut ostelemaan tekokukka-asetelmia, mutta epäilen, etten tässä kauaa pidä sitäkään omituisena ostoksena...

Ihan pienen pieniä posliinipupuja
en rupea keräilemään; joku raja sentään, mutta ah kun ovat söpöjä! Enkä oikein tiedä mihin tuota ihanaa vaaleansinistä munalautasta käyttäisin, kun me ei kuitenkaan kymmeniä munia maalata, mutta ihana on.

Tässä siis fiiliksiä kotoa ja muualta;) Ensimmäinen  pupukulho muutti meille viime, tai toissa? vuonna ja sai nyt kaverin.

Kulhot tyhjenevät tasaiseen tahtiin...
"Chocolate is cheaper than therapy"

Tataa!

PS törmäsin kaupoilla myös näihin.
Kerran tämän trendin eläneenä, päästä varpaisiin lumipestyssä farkkuasussa kulkeneena, jätän suosiolla tällä kertaa väliin. Saan väristyksiä ajatuksesta pukea lumipestyt farkkuhaalarit päälle, kuroa vyötärö tiukoille. Taisin myös omistaa sekä vuorillisen, että vuorittoman lumipestyn farkkutakin, sekä jotkut übermakeat porkkanafarkut. Hui. This look can rest in peace;)

I'm not gonna miss you

Muutimme tänne aikoinaan perhesyistä; ollaksemme lähempänä mieheni äitiä. Hän on tähän mennessä asunut yksin kotonaan, mutta muisti on reistaillut jo jonkin aikaa. Niin kuin ymmärtääkseni muistisairauksiin kuuluu, on parempia ja huonompia ajanjaksoja. Usein alamäkien jälkeen ei enää palata aiempaan tasoon ja saattaa tapahtua kokonaisvaltainen tilan huonontuminen. No, sellaista vuoristorataa on ainakin meillä ollut viimeiset kolme ja puoli vuotta.

Tämänhetkistä tilaa ei voi edes verrata siihen, miten aktiivinen hän oli vielä vuonna 2011; ajoi autoa, kävi asioilla; leffassa, kampaajalla, kynsiä laitattamassa, ystävien kanssa syömässä jne. Oli kovasti mielipiteitä ja kommentoitavaa. On suorastaan vaikea käsittää, että aikaa on kulunut vain muutama vuosi. Toisaalta, me olemme olleet koko ajan läsnä, joten meidän silmissä vointi on huonontunut askel kerrallaan, pikkuhiljaa.

Emme voineet edes kuvitella vielä muutama kuukausi taaksepäin, että olisimme ehdottaneet, että hän muuttaisi pois kotoaan. Se ei olisi onnistunut. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä sai meidät nopeasti toisiin ajatuksiin. Hän kaatui.

Kun meille sitten ilmoitettiin, että hyvän hoitokodin huone olisi vapaana, oli toimittava heti. Koko perheen voimalla veimme hänet uuteen asuinpaikkaansa. Minä tunsin oloni niin epämukavaksi ja syylliseksi, etten pystynyt seisomaan paikallani hetkeäkään. Vaikka päätös on kaikkien kannalta oikea, turvallisuudenkin kannalta, oli päivä aika rankka. Mitä jos hänet passivoitaisiin totaalisesti, mitä jos hän kyselisi jatkuvasti takaisin kotiin, mitä jos mitä jos...Pidin uutta asuinpaikkaa ankeana, ja palasin mielessäni tuhanteen kertaan siihen ajatukseen, josko ottaisimme anopin meille asumaan, tietyksi rajatuksi ajaksi. Mutta, juu Ei.

Kun pää sairastuu ja kroppa toimii, tilanne on aika kamala. Ihminen saattaa unohtaa viimeiset 50 vuotta elämästään ja muistelee vaan omaa nuoruuttaan. Jos sitäkään. Pää olkapää peppu sormet vai varpaat? Eli, jos saisi valita, minkä ottaisit? Toimivan kropan vai pään? Ja eihän sitä valintaa tarjota. Onni onnettomuudessa on se, ettei hän tosiaan muista. Eli, ei oikein ole mitä kaivata, mikä on tavallaan vielä surullisempaa. Vasta jälkikäteen miettii, että olisi pitänyt kysyä sitä ja tätä, pyytää kertomaan enemmän juttuja, joita voisi sitten kertoa lapsenlapsille.

Samalla, olemme joutuneet ihan oikeasti miettimään mikä on tärkeää, ja vastaus on - ei ainakaan tavaran keruu. Aloitimme hänen kotinsa raivaamisen heti muuttoa seuraavana päivänä. Talo on saatava vuokralle asap, kattamaan tähtitieteellisiä kuluja assisted livingissä. #etamerikkaeisitoomikäänhyvinvointivaltio. Taas inhotti ja tuntui syylliseltä. En suostu tekemään mitään päätöksiä, paitsi sen, mitä huonekaluja otetaan meille. Mieheni saa päättää kaikesta, autan vain pyytäessä, tuntuu muuten suorastaan tungettelevalta. It's not my place, kuten sanonta kuuluu.

Tuntuu myös makaaberilta heittää toiselle tärkeitä tavaroita pois, antaa lahjoituksena hyväntekeväisyyteen, tunkea roskasäkkeihin toisen elämää. Kirjaimellisesti, sillä sitähän tavara on- toisen elämää; pieniä osia, muistoja, tunnearvo tavaroita. Mutta kun niillä tavaroilla ei ole meille mitään merkitystä, emme aio niitä säilöäkään. Mieheni on jotenkin aika viileä asian suhteen, pragmaattinen. On vaan toimittava, teki pahaa tai ei. Jos tilanne olisi käänteinen, en ole varma miten pystyisin toimimaan, vai pystyisinkö. Enkä suostu edes ajattelemaan asiaa. Nyt on aika olla tukena ja auttamassa.

Näiden kaikkien asioiden ja tunteiden varjossa, kun Tim McGraw nousi lavalle Oscar gaalassa viime sunnuntaina, esittäen Glenn Campbellin kappaleen I'm not gonna miss you, jonka Glenn oli kirjoittanut saatuaan tietää sairastuneensa Alzheimerin tautiin. Huhhuh. Vollotin sohvalla ihan tursakkeena, vaikkei me anopin kanssa ikinä läheisiä olla oltu. Laulun sanat ovat alla. Lue itse. Niin koskettavaa ja kamalan totta.  

I'm still here, but yet I'm gone

I don't play guitar or sing my songs

They never defined who I am
The man that loves you 'til the end

You're the last person I will love
You're the last face I will recall
And best of all, I'm not gonna miss you
Not gonna miss you

I'm never gonna hold you like I did
Or say I love you to the kids
You're never gonna see it in my eyes
It's not gonna hurt me when you cry

I'm never gonna know what you go through
All the things I say or do
All the hurt and all the pain

One thing selfishly remains
I'm not gonna miss you
I'm not gonna miss you

PS näin tulevasta anopistani kuvan ensimmäistä kertaa vuonna 1999. Hän istui isossa nojatuolissa, leopardikuvioisissa housuissa, kimmeltävissä roikkuvissa korvakoruissa, tukka kiharalla, huulet tulenpunaisina, pidellen martinilasia. Hänen valkoinen iso hymynsä oli loistelias, rusketus oli syvä. Hän näytti juuri siltä, miltä Los Angelesissa ikänsä asuneen, tennistä ja shoppailua harrastavan rouvan kuuluikin näyttää. Minä haluan muistaa hänet juuri sellaisena, haasteineen kaikkineen. En sinä varjona, kuin hän nyt on itsestään.