Poika kävelee, tytöt lentävät, äiti ärsyyntyy

Ah, ihanuutta. Vietimme kaksi mahtavaa lumipäivää Mt Rosen rinteissä helmikuun puolella. (Mt Rose on ihan ehdoton; Tahoen korkein base elevation, 8260ft eli noin 2.5km) Kaikki rinteet auki, lämpötila kohdallaan, auriko paistaa möllötti. Sain kauan kaipaamani snow fix:in. Kyllä elämä on ihanaa. Esikoiseni suhautti alas rinteitä kuin vanha tekijä, vaikka viime talvi jäi välistä, mutta keskimmäinen sai suorastaan kauhukohtauksen. Jalat täristen, ihan peloissaan alas mäkeä. Itkukin tuli ekalla laskulla. Tytöt siirtyivät suosiolla mattoilemaan lastenmäkeen, keskenään. Keskimmäinen suostui kunnon rinteen puolelle vasta toisena hiihtopäivänä, mutta sitten olikin taas jo ihan elementissään.

Minä pääsin puolestani karkaamaan; suhasin alas mustia rinteitä hikipäässä. Voi elämää. Vuoroteltiin miehen kanssa, sillä jonkunhan piti olla pojan kanssa. Ei harmittanut sekään yhtään. Poika istui tuimana hienot uudet peililasit päässään ja ihmetteli lunta, otti välillä pienet päiväunet raittiissa ulkoilmassa ja hurmasi viereisen pöydän viiskymppiset viiniä juovat rouvat. Seisoskelisin auringonpaisteessa, musiikin soidessa, terassilla rinteen juurella monot jalassa ihan millon vaan, ihan vaan fiiliksen takia.

Päivät menivät saman kaavan mukaan; iso aamupala, kaikki autoon, rinteeseen! Sitten jonnekin syömään ja illaksi mökille. Takka päälle, poreallas kuumenemaan, lasi viiniä ja sohvan nurkkaan. On muuten kiva istua kylmässä pimeässä illassa höyryävän kuumassa porealtaassa etsien eri tähtimuodostelmia. Lasten lempipuuhaa; donaa tämä appi iPadiin. Toimi. Taas.

Kävimme tällä kertaa myös Northstar villagessa viettämässä aikaa, tarkoitus oli ihastella tunnelmaa ja luistella. Me mitään luisteltu. Juotiin drinksut, nautittiin tunnelmasta. Tai, tunnelmasta ja tunnelmasta. Törmäsin taas tiettyyn tod ärsyyn ihmistyyppiin; naispuoliseen amerikkalaiseen monenlapsenäiti-maailmanomistajaan. Ohtilaisemmaksi ei muuten juurikaan mene.(omanhyödyntavoittelu)

Tyyppikuvaus: Useimmiten treenattu, koko petite. Puolipitkä hyvin leikattu tukka, brunetti. Korvissa ja sormissa timantteja. Lapsia ainakin kolme, joskus enemmän. Kotiäiti forever-mentaliteetti lähes poikkeuksetta. Pieni powerhouse ja tottunut aina saamaan kaiken haluamansa; ja miksei, ajattelee varmaan, Look at me, I've had four kids and I'm still a size 2...ja noitahan riittää. Aviomies onkin sitten usein hiukan mahakas ja muutenkin ison puoleinen. Antaa rouvan harrastaa.  Enihuuuu, tähän tyyppiratkaisuun liittyy harmittavan usein voimakas sense of entitlement -  oikeus käyttäytyä miten haluaa. Sitä kutsutaan universaalisti myös kusipäisyydeksi. Näin tälläkin kertaa;

Ulkona, kylän ytimessä, on luistelualueen ympärillä avotulia ja isoja sohvaryhmiä. Kun ihmiset lähtevät luistelemaan, he jättävät kenkänsä sohvien alle odottamaan. Tai sitten ei. Tämä perhe oli laittanut märät kenkänsä sohvatyynyjen päälle, ikään kuin varaukseksi, ja lähteneet luistelemaan. Nenäkäs pikkurouva oli jäänyt viereen hyeenana vahtimaan. Kun meidän viisihenkinen perhe sitten bongasi tyhjiä istumapaikkoja, kysäisin ystävällisesti josko sohvalle saisi istua. Ei. Se on varattu. Niin, mutta ovatko ihmiset luistelemassa? Me viivymme vain hetken. En näe sohvalla ketään...

Needless to say, alkoi närppiä. Aloitan aina ensin oikein ystävällisesti, ilon kautta, mutta jos vastassa on sitruuna, härifån tvättas, täältä pesee. Joten, sohvan vieressä, toisella sohvalla oli hiukan istumatilaa; runttasin isot juoksurattaat tyhjän sohvan eteen ja rojahdin istumaan viereiselle sohvalle. Lapset syliin, ja avot, jo toimi. Vai- eiköhän oikein levittäydyttäis? kiäh kiäh. Nostettaisi omatkin märät kengät siihen tyhjälle sohvalle. kiäh kiäh. Tunsin ihollani hostiilin tuijotuksen ja että minua huvitti. Osataan sitä meilläkin.

Täällä vallitsee hyvin usein minäminä-asenne. (Don't get me wrong, osataan sitä Suomessakin..) Otetaan kyselemättä. Joten, ihan ujona jää sitten ilman. Dog Eat Dog. Rinneravintolassa huomasin saman; olin vauvan kanssa, meillä oli iso pöytä. Kun siihen sitten tuli nelihenkinen perhe kuikuilemaan, sanoin, joo, on varattu, mutta istukaa toki. Eihän siinä nyt kukaan ole. Siihen rouva kommentoi; kiitos, jotkut ihmiset ovat niin törkeitä; varaavat isoja pöytiä koko päivän niin, että yksi ihminen istuu siinä tuntikausia passissa. Niinpä. Ja mitähän tapahtuisi jos sitä vain istuisi siihen, vapaaseen paikkaan ja olis niinku ei oliskaan;) et niinku "what you gonna do about it?!"

Niin, että nyt kun 90% tutuistakin on siellä Rukalla, Ylläksellä, Levillä you name it - älä ole maailmanomistaja. Sopu sijaa antaa. Sitä paitsi, mikäs siinä, vaihtaa muutama sana jonkun vieraan kanssa, rinneravintolan terassilla auringon paistaessa. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos on reilu kanssaihmistä kohtaan? Sitä paitsi, jos istut siellä rinneravintolan terassilla, olet jo aika lucky! -  asiat voisivat olla pal pal huonomminkin.

Tataa!


PS Matkan kohokohta oli pojan kävelemään oppiminen. Käveli kokonaiset kuusi askelta iso hymy huulillaan. Ikää yksi vuotta ja kaksi päivää. Hurraa! ja Apua. Tytöt puolestaan pääsivät tekemään voltteja bungee trampoliiniin. Voi riemua!

Tutustuimme tällä reissulla myös uusiin ruokapaikkoihin. Vinkit seuraavassa postauksessa. Nyt toivotamme - Glad Påsk! Mukavaa pääsiäisviikonloppua. Täällä ei ole vapaata. Pääsiäisen huomaa ainoastaan suklaansyönnin kasvusta;)

Perhematkailua

ONNEKSI minulla oli joku etiäinen joulun aikaan ja varasin salaa mökin Tahoelta. Meillä lomasuunnitemat menevät samalla vanhalla kaavalla; puhutaan, puhutaan ja vähän suunnitellaankin, mutta kun aika lähenee, saattaa olla ettemme lähde minnekään. Ei ole aikaa, rahaa tai molempia. Eikä ainakaan mitään varauksia. Aina löytyy syitä. Joskus on liikaa kotihommia, on kiva vaan olla jne. Tänä vuonna, vuokramme nousi aivan hirveästi juuri helmikuusta alkaen, joten jos olisin ehdottanut matkaa kaikkien muiden kulujen päälle, emme olisi varmaan lähteneet minnekään. (puhumattakaan anopin yllättävästä tilanteesta) Niinpä, tein omia päätöksiä joulukuussa;) Kyllä suomalainen nainen on viisas ja kaukokatseinen.

Olen tullut muutenkin siihen loputulokseen, että heitän tikalla kalenteriin ja varaan jotain. Näin se lomailu on sitten myös tapahtuva. Sitä paitsi tänä vuonna oli päästävä lumille. Piste. No pun intended;) 

Lähtöpäivä koitti ja edessä olisi perhematkailua parhaimmillaan. Tiedättekö muuten mitä inhoan meidän perheen lähdöissä ehkä eniten? Se on se ajattelu, että pysähdytään, hoidetaan matkalla. En kestä. Eikö asiat voisi hoitaa etukäteen, niin, että kun tämä Kiljusen perhe pakkautuu tupaten täyteen pakattuun autoon, matkaamme suoraan kohti päämäärää, kulkematta lähtöruudun kautta. Aarggghhhhh. Paikasta A, paikkaan B, nopeinta mahdollista reittä, KIITOS! Mutta ei. E-i  i-k-i-n-ä.

Lapset haettiin koulusta lounaan jälkeen, matkaan piti päästä yhteen mennessä, Mutta pitikin viedä anopille hoitokotiin lääkkeitä ja muuta tilpehööriä, ja siinähän se aika sitten meni. Oltiin vihdoinkin matkalla joskus puoli kolmen aikaan. Laskeskelin ääneen, että Jep ja Hurraa! onnistuimme sittenkin- Pääsemme Sacramenton perjantairuuhkaan juuri sopivasti. Murinaa... Aiheutin tällä kivalla ironisella pikkukommentilla juuri sellaisen oikeanlaisen positiivisen viban jo heti matkan alkumetreillä;)

Liikkeelle päästyämme se perinteinen; ajetaan nyt ainakin kaksi tuntia ennen pysähdystä! Oletko varma, ettet pysty pidättelemään? Antakaa vauvalle tutti! Nyt riita poikki!!Yrittäkää pysyä omilla puolillanne! Sulla ei voi olla vielä nälkä! Voi pyhä sylvi.

Vauva kirkuu, yrittää rimpuilla pois kaukalosta hiki päässä, yksi istuu kädet korvilla, Äiti, mä en kestä tota itkua, Kauanko me ollaan ajettu, millon me ollaan perillä, kauanko on vielä jäljellä? yksi niiskuttaa pientä nuhaa, mies haukottelee, kun aurinko porottaa suoraan kohti ja ollaan jumissa ruuhkassa, minulla hermo kireänä ja hermostuttaa vauvan itku ja meteli ja liikenteessä matelu. Huu-hengitä, go to a happy place, go to a happy place;) 

Kun navigaattori kertoi, että edessä on kolme kolaria, päätämme pysähtyä suosiolla. Eihän tätä kestä erkkikään. Kurvaus Targetin parkkipaikalle, kaikki ulos autosta! Takaluukku auki ja kas, kasa matkatavaroita, mm cooleri ja muuta härpäkettä leviää siihen asfaltille. Juuri tuolla hetkellä ajattelen, että miten järkevää ettemme ostaneet kattotelinettä, jotta olisimme saaneet suksiboksin katolle, vaan tungimme kaikki tavarat;  sukset, monot, kypärät, coolerit, laukut, rattaat, matkasängyn jms takaluukkuun. Äärimmäisen järkevää ja kätevää. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Äkkiä vaipanvaihtoon väsyneen, pienen tursakkeen kanssa. Vauva-parka. Pälyili ympärilleen ihan ihmeissään. Minä armeijameiningillä, noniin, liikkuuuuuu, tahti on tämä hop hop hop! tehokas pydähdys, kaikki vessaan ja äkkiä takaisin autoon ja liikkeelle! Vauvakin onneksi nukahti. Fiuh.

No, tällä kertaa suoriuduimme tutun mökin pihalle seitsemässä tunnissa. Ilman ruuhkia matkan taittaa noin neljässä. Pahimmillaan ollaan ajettu paikalle yhdeksässä tunnissa. Heti, kun saimme purettua ihmiset ja tavarat, laitettiin takka päälle ja viiniä lasiin. Ah ihanuutta. Ah rauhaa. Ah perillä. Huhhuh ja huhhuh.

Pahinta oli matkan pituus, parasta se, että vaikka vuorille nousu oli tumma ja synkkä, eikä lunta näkynyt ensin missään (!), kotoa lähtiessä lämpötila oli kivunnut jo yli kahteenkymppiin, mutta Borealin iltamäki oli auki! Jeeee! Mikä mahtava fiilis ohi ajaessa. Huomenna olisimme rinteissä! Kaikki hermoilu unohtui sillä samalla sekunnilla, kun näin laskettelijoita iltamäessä. Kyllä elämä on ihanaa. Ja lapset kasvavat liian nopeasti, blink, ja eivät halua meidän kanssa minnekään. Nautitaan siis näistä elämänmakuisista automatkoista;)

Tataa!

PS Kalifornian ruosteiset kukkulat, tai niin kuin minä näen ne visioin - leijonan selkänä;) olivat nyt maagisen vihreät! hetken. Ja edellisistä vahingoista viisastuneena syötin lapsille matkapahoinvointilääkkeet jo matkan alussa. Tosi aikuista.

Pupuja

Kaiken kiireen ja stressin keskellä, on pysähdyttävä; stop and smell the blooming trees;) Yleensä laitan koneen kiinni, haen ison hyvän, 500 kalorin kahvin ja suuntaan pedikyyriin, mutta nyt, kirkkaan auringon porottaessa, päätin ryhtyä koristelemaan kotia kevääseen.

Kaikkien puiden kukkiessa; ehkä lempivuodenaikaani. (paitsi, että jotkut puut haisevat ihan kamalalle, makealla, joka saa aivastelemaan;) first world problems)

Tämä on kertakaikkiaan vuoden energisintä aikaa, uudistumisen ja raivauksen aikaa. Tänä keväänä aiempaa enemmän.


Minulla on tapana koristella pääsiäisen aikaan pastelleilla; pilkuilla, pupuilla ja kukkasilla. Humputella. Esikoiseni syntymäpäivänä huhtikuun puolessa välissä lisätään härpäkettä ja ilmapalloja, jotka saavat sitten olla esillä vappuun. Näillä mennään.

En ole aiemmin ajatellut olevani mikään hc sesonki-ihminen mutta, kas, täällä olenkin ruvennut sellaiseksi; maassa maan tavalla. Verhoja ja tyynynpäällisiä vaihtelin jo Suomessa, mutta täällä vaihtuu ovikranssikin muutaman kuukauden välein.

March comes in like a lion, goes out like a lamb. Näin on. Kevät on täällä. Kauppojen hyllyt täyttyvät  pupuilusta, joten eihän kaikkia voi mitenkään vastustaa! Vielä en ole sortunut ostelemaan tekokukka-asetelmia, mutta epäilen, etten tässä kauaa pidä sitäkään omituisena ostoksena...

Ihan pienen pieniä posliinipupuja
en rupea keräilemään; joku raja sentään, mutta ah kun ovat söpöjä! Enkä oikein tiedä mihin tuota ihanaa vaaleansinistä munalautasta käyttäisin, kun me ei kuitenkaan kymmeniä munia maalata, mutta ihana on.

Tässä siis fiiliksiä kotoa ja muualta;) Ensimmäinen  pupukulho muutti meille viime, tai toissa? vuonna ja sai nyt kaverin.

Kulhot tyhjenevät tasaiseen tahtiin...
"Chocolate is cheaper than therapy"

Tataa!

PS törmäsin kaupoilla myös näihin.
Kerran tämän trendin eläneenä, päästä varpaisiin lumipestyssä farkkuasussa kulkeneena, jätän suosiolla tällä kertaa väliin. Saan väristyksiä ajatuksesta pukea lumipestyt farkkuhaalarit päälle, kuroa vyötärö tiukoille. Taisin myös omistaa sekä vuorillisen, että vuorittoman lumipestyn farkkutakin, sekä jotkut übermakeat porkkanafarkut. Hui. This look can rest in peace;)

I'm not gonna miss you

Muutimme tänne aikoinaan perhesyistä; ollaksemme lähempänä mieheni äitiä. Hän on tähän mennessä asunut yksin kotonaan, mutta muisti on reistaillut jo jonkin aikaa. Niin kuin ymmärtääkseni muistisairauksiin kuuluu, on parempia ja huonompia ajanjaksoja. Usein alamäkien jälkeen ei enää palata aiempaan tasoon ja saattaa tapahtua kokonaisvaltainen tilan huonontuminen. No, sellaista vuoristorataa on ainakin meillä ollut viimeiset kolme ja puoli vuotta.

Tämänhetkistä tilaa ei voi edes verrata siihen, miten aktiivinen hän oli vielä vuonna 2011; ajoi autoa, kävi asioilla; leffassa, kampaajalla, kynsiä laitattamassa, ystävien kanssa syömässä jne. Oli kovasti mielipiteitä ja kommentoitavaa. On suorastaan vaikea käsittää, että aikaa on kulunut vain muutama vuosi. Toisaalta, me olemme olleet koko ajan läsnä, joten meidän silmissä vointi on huonontunut askel kerrallaan, pikkuhiljaa.

Emme voineet edes kuvitella vielä muutama kuukausi taaksepäin, että olisimme ehdottaneet, että hän muuttaisi pois kotoaan. Se ei olisi onnistunut. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä sai meidät nopeasti toisiin ajatuksiin. Hän kaatui.

Kun meille sitten ilmoitettiin, että hyvän hoitokodin huone olisi vapaana, oli toimittava heti. Koko perheen voimalla veimme hänet uuteen asuinpaikkaansa. Minä tunsin oloni niin epämukavaksi ja syylliseksi, etten pystynyt seisomaan paikallani hetkeäkään. Vaikka päätös on kaikkien kannalta oikea, turvallisuudenkin kannalta, oli päivä aika rankka. Mitä jos hänet passivoitaisiin totaalisesti, mitä jos hän kyselisi jatkuvasti takaisin kotiin, mitä jos mitä jos...Pidin uutta asuinpaikkaa ankeana, ja palasin mielessäni tuhanteen kertaan siihen ajatukseen, josko ottaisimme anopin meille asumaan, tietyksi rajatuksi ajaksi. Mutta, juu Ei.

Kun pää sairastuu ja kroppa toimii, tilanne on aika kamala. Ihminen saattaa unohtaa viimeiset 50 vuotta elämästään ja muistelee vaan omaa nuoruuttaan. Jos sitäkään. Pää olkapää peppu sormet vai varpaat? Eli, jos saisi valita, minkä ottaisit? Toimivan kropan vai pään? Ja eihän sitä valintaa tarjota. Onni onnettomuudessa on se, ettei hän tosiaan muista. Eli, ei oikein ole mitä kaivata, mikä on tavallaan vielä surullisempaa. Vasta jälkikäteen miettii, että olisi pitänyt kysyä sitä ja tätä, pyytää kertomaan enemmän juttuja, joita voisi sitten kertoa lapsenlapsille.

Samalla, olemme joutuneet ihan oikeasti miettimään mikä on tärkeää, ja vastaus on - ei ainakaan tavaran keruu. Aloitimme hänen kotinsa raivaamisen heti muuttoa seuraavana päivänä. Talo on saatava vuokralle asap, kattamaan tähtitieteellisiä kuluja assisted livingissä. #etamerikkaeisitoomikäänhyvinvointivaltio. Taas inhotti ja tuntui syylliseltä. En suostu tekemään mitään päätöksiä, paitsi sen, mitä huonekaluja otetaan meille. Mieheni saa päättää kaikesta, autan vain pyytäessä, tuntuu muuten suorastaan tungettelevalta. It's not my place, kuten sanonta kuuluu.

Tuntuu myös makaaberilta heittää toiselle tärkeitä tavaroita pois, antaa lahjoituksena hyväntekeväisyyteen, tunkea roskasäkkeihin toisen elämää. Kirjaimellisesti, sillä sitähän tavara on- toisen elämää; pieniä osia, muistoja, tunnearvo tavaroita. Mutta kun niillä tavaroilla ei ole meille mitään merkitystä, emme aio niitä säilöäkään. Mieheni on jotenkin aika viileä asian suhteen, pragmaattinen. On vaan toimittava, teki pahaa tai ei. Jos tilanne olisi käänteinen, en ole varma miten pystyisin toimimaan, vai pystyisinkö. Enkä suostu edes ajattelemaan asiaa. Nyt on aika olla tukena ja auttamassa.

Näiden kaikkien asioiden ja tunteiden varjossa, kun Tim McGraw nousi lavalle Oscar gaalassa viime sunnuntaina, esittäen Glenn Campbellin kappaleen I'm not gonna miss you, jonka Glenn oli kirjoittanut saatuaan tietää sairastuneensa Alzheimerin tautiin. Huhhuh. Vollotin sohvalla ihan tursakkeena, vaikkei me anopin kanssa ikinä läheisiä olla oltu. Laulun sanat ovat alla. Lue itse. Niin koskettavaa ja kamalan totta.  

I'm still here, but yet I'm gone

I don't play guitar or sing my songs

They never defined who I am
The man that loves you 'til the end

You're the last person I will love
You're the last face I will recall
And best of all, I'm not gonna miss you
Not gonna miss you

I'm never gonna hold you like I did
Or say I love you to the kids
You're never gonna see it in my eyes
It's not gonna hurt me when you cry

I'm never gonna know what you go through
All the things I say or do
All the hurt and all the pain

One thing selfishly remains
I'm not gonna miss you
I'm not gonna miss you

PS näin tulevasta anopistani kuvan ensimmäistä kertaa vuonna 1999. Hän istui isossa nojatuolissa, leopardikuvioisissa housuissa, kimmeltävissä roikkuvissa korvakoruissa, tukka kiharalla, huulet tulenpunaisina, pidellen martinilasia. Hänen valkoinen iso hymynsä oli loistelias, rusketus oli syvä. Hän näytti juuri siltä, miltä Los Angelesissa ikänsä asuneen, tennistä ja shoppailua harrastavan rouvan kuuluikin näyttää. Minä haluan muistaa hänet juuri sellaisena, haasteineen kaikkineen. En sinä varjona, kuin hän nyt on itsestään.

Binging

Se alkoi aikoinaan LOSTista. Mieheni oli lukenut tästä sarjasta eikä se ollut vielä tullut Suomeen, joten hän hankki koko ensimmäisen kauden. Suomessa asuessa meillä oli erillinen ns kotiteatterihuone, jonne hän sitten linnottautui katsomaan tätä sarjaa. Minä vastustelin ensin, kunnes hän sai minut ylipuhuttua ja solisit siinä. Koukutuin heti. Siellä me sitten nyhjötettiin ilta toisensa jälkeen ja ahmittiin 3-4 episodia kerrallaan lasten nukahdettua. Kello on jo kaksitoista- mutta ehkä vielä yksi?

Meistä on tullut ihan mahdottomia ahmijoita- TV-sarjojen ahmijoita. Ja niin, kyllä me juustojakin ahmitaan ja suklaata...

Täällä meillä on tietty kanavapaketti ja sen lisäksi vuokraamme leffoja esim Apple TVn kautta. Kun seuraamamme sarjat menevät tauolle tai loppuvat, tyhjiö täytetään, no muilla sarjoilla. Kuulostaa tosi vihannesmeiningiltä. Apua. Luen minä kirjojakin!

Nyt lopettelen hitaasti Keplerin Paganini ja Paholainen kirjaa, jonka tavallaan haluaisin lukea kertaistumalta ja toisaalta, en halua, että se loppuu. Kaikki Läckbergit on luettu, luin Kristina Ohlssonin Nukketalon ennen tätä ja nyt on sitten tulossa tyhjiö. Onneksi suomalaisella tutulla on Pauloweja, että saan jatkaa suomenkielisten dekkarien parissa. Niin, ja mieheni saa tuoda Suomesta uuden Keplerin. (olen nyt pari viikkoa yhna, miehen ollessa työmatkalla)

Takaisin sarjoihin; mieheni katsoi kaikki Breaking Badit kerralla, sillä hän ei seurannut sarjaa kun se tuli TVstä. Oli muuten ihan hiukan ärsyttävää, kun tyyppi kulki ipad kädessä, ei nähnyt ei kuullut muuta. Ihan zombi. BB onkin yksi sarja, mitä en ole nähnyt; siis Breaking Bad, ei Big Brother, vaikken kyllä sitäkään ole nähnyt. Olen yrittänyt, ei pysty.

Me katsoimme tässä joulun tienoolla Homelandin, Fargon. True Detectiven jo paljon aiemmin- ihan huippuja kaikki!Sitten siirryttiin kahteen House of Cards-kauteen aivan mahtava, suorastaan herkku. (Robin Wrightin kylmä tyyneys muistuttaa aivan lempparini Damages Glenn Closen huippusuoritusta)Nyt pidetään taukoa, kunnes Homeland ja House of Cards jatkuu.. tosin joku mainosti Ray Donovania ja mieheni haluaisi katsoa Transparentin. Että sillä lailla. Niin, ja Orange is the new black, episodiakaan en oo nähnyt.

Ollaankohan me epänormaalin passiivisia? Vai ollaanko me vaan sairaan trendikkäitä;) Tai no, bing watching on kyllä jo sooooou 2014. Vihanneksina sohvalla, viinilasi kourassa, toisessa kourassa suklaa, tai mahdollisesti oikein kypsä brie...  ja tämä on kyllä ehkä vähän järkkyä. Ja sitten taas toisaalta, meillä on nyt meneillään isoja asioita, että tämänlainen aivoton nollaaminen on just passelia, muttei varmaan monen mielestä millään asteella sopivaa.

Harrastavatkohan muut avioparit shakinpeluuta, tuijottelevat intensiivisesti toisiaan silmiin, keskustelevat syntyjä syviä? Ja hei, kyllä mekin välillä jotain toisillemme sanotaan, tyyliin
- Kaada lisää viiniä;)

Tataa!


PS siitä BodyFlow-joogasta. Eihän siitä mitään tule. Koulutuksen jälkeen olin vähän aikaa intona, sitten, luovutin, mutta viime minuuteilla sisuunnuin ja lähetin jopa videoinninkin, mutta ei. En yleensä luovuta, mutta tässä tapauksessa on vain katsottava totuutta silmiin. Aika ei riitä kaikkeen. Vähän kyllä ottaa pattiin, sillä tunnen epäonnistuneeni jollain asteella.

Proof of Life

Täällä ollaan, mutta sellaisten muutosten kourissa, että päässä pyörii. Pienin meidän arkeen vaikuttava asia ei suinkaan ole muistisairaan anopin tilan heikentyminen, joten kirjoittelen siitä pian lisää. Kun muistisairaudesta tulee puhe, ikävän moni kertoo omakohtaisia kokemuksia esimerkiksi Alzheimerista. Palaan asiaan itsekin. On hurjaa tajuta, että ihminen on enää läsnä fyysisesti.

Eli, joka elämänalueella tuulevat muutosten tuulet. Välillä asiat näkee positiivisesti, välillä ei. Joskus on äitiä ikävä. Joku joskus sanoi, että juuri kun on tottunut johonkin olotilaan, tuntee olonsa oikein mukavaksi, on aika kääntää kaikki päälaelleen. Step outside your comfort zone. No, toivottavasti se joku oli oikeassa, että parempaan ollaan menossa;)

Change is the only constant. You can say that again...
Mukavaa Viikonloppua! Palaan asiaan pian.

Tataa!

PS huomenna onkin sitten taas Super Bowl - jeee. Odotan ruokaa ja mainoksia;) ja löhöilyä perheen kesken.

Harmaata ja hempeetä

ARGH tammi-helmikuu on kyllä vähän ankeaa, vaikka mielestäni talvi on täällä jo taittunut kevääseen;)Olen tainnut kirjoittaa tästä aiemminkin. Ja huom, tämä on nyt sitten täysin pinnallista valitusta. En tosin muista olleeni mitenkään ahdistunut asiasta Suomessa, sillä tähän aikaan vuodesta oli yleensä lunta, hanki kimalteli kuin timanttipeitto, oli kirpeä pakkanen ja aurinko alkoi vihdoin näyttäytyä. Pääsi viikonloppuisin jäälle kävelemään, vetämään lapsia pulkassa. Kotiin tultua posket punaisina, nenä vähän vuotaen, eteiseen riisuttiin kerros toisensa jälkeen vaatteita, isoon kasaan. Sitten ruoanlaittoon, lapsille kuumaa kaakaota, itselle ehkä lasi punaviiniä. Nyt tuli koti-ikävä.

No, täällä ei ole hankia eikä jäätä. Mutta on flunssasta toipunut olmi yskivä eukko, joka kaipaa kovasti freesausta. Kuvaa ei kaunista naamassa olevat pienet naarmut, joita poikani tuottaa vahingossa, käsien heiluessa, innostuessaan. Note to self- leikkaa ja viilaa kynnet pari kertaa viikossa! Yleensä, alan käyttää vaaleankeltaisia ja pinkkejä villapaitoja siinä helmi-maaliskuun aikana, mutta täällä on "heittäydyttävä kevääseen" jo nyt. Sitä paitsi ei täällä mitään villapaitoja tarvita. Viikonlopuksi luvattu yli 20 astetta lämpöä. Parhaana asuna toimii säiden puolesta collegepaita, farkut ja nilkkurit.

Niin, ja on sitten ollut vähän itsesäälissä kiemurtelua ja kuolemanpelkoa. Olen siis mielestäni paljon nuorempi kuin mitä oikeasti olenkaan. Ehkä johtuu henkisestä kypsymättömyydestä tai Scarlett-asenteesta "I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow." Kun sitten kasvohoidossa sain sen 15 vuoden tuomion, kampaajani tokaisi tuossa, että kun rupeat harmaantumaan, laitetaan raitoja vaaleammalla. Siis apua. Nytkö alkaa se todellinen taistelu vanhenemista vastaan, olenko siis siinä iässä?

No, kauhukseni bongasin päästäni harmaan hiuksen. Siitä ei voinut erehtyä - se oli pitkä ja jouhimainen. Tästä on nyt muutama kuukausi. Olin vielä sen verran hormoneissani, että jämähdin ihmeelliseen tilaan; tuli ihan tippa silmään. Tuijotin sitä jouhta, ajattelin laittaa jonnekin talteen. Sitten iski kauhea kuolemanpelko, aloin ajatella, että olen niin vanha pienen vauvan äidiksi, etten varmaan näe, kun hän kasvaa aikuiseksi. Olin aivan kauhusta kankeana. Nyttemmin, olen ihan vauhkona tutkinut päätäni ja kyllä- siellä kasvaa harmaita hiuksia, vaikka kampaajani nauroi minulle ääneen, kun kysyin häneltä, että onko minulla harmaata? Olen elämäni ehtoopuolella.

Lisätään tähän allöttävä voimat vievä flunssa ja kamala tämän vuodenajan kalpeus. Olo ei ollut kovin hehkeä (edes se temporary tattoo ei auttanut;)). Ja kun sitten heräsin vihdoin henkiin, tyhmän jälkitaudin kourista (syytän Vegasin ilmastoa;)), olin maanantaina täynnä tarmoa. Pakatessani autoa, totesin, että tjaa, rengas onkin tyhjä ja siinähän se syy möllötti  - jättimäinen ruuvi. Eikä ollut eka kerta. ARGH. Taas suunnitelmat uusiksi. Kyllä otti pattiin. Olin niin valmis kiireiseen tehokkaaseen viikkoon.

Kun peilistä katsoo väsynyt ja kalpea akka, on kaksi vaihtoehtoa. Voi ajatella, että peli on pelattu, vetää päälle mustaa ja mököttää ihan kummituksena TAI tarttua itseruskettavaan suihkepulloon ja meikkihuiskuun ja ryhtyä taisteluun ankeutta vastaan. Päädyin jälkimmäiseen ratkaisuun.

Totesin, että nyt kun en enää ole kenenkään ruoka, on tiukasti istuvan läskin lähdettävä.  Ja jos kerran tukkakin harmaantuu, pitää olla entistä upeampi muuten;) hehheh. Tiedät tyyppejä; joku on niin upeakroppainen, että ihan sama mitä niillä on päällä, tai millainen tukka, kaikki näyttää upealta. Sitten on joku, joka saattaa olla tosi pyylevä, mutta on niin täynnä elämää, että on vaan kerta kaikkiaan upea. Ja jonkun ihmisen kaikki muistaa esim upeista hiuksista.  Omalla kohdalla none of the above.

Minä yritän siis jokakeväistä piristystä; tukkaan vaaleaa, ripsiin tummaa, itseruskettavaa koipiin, aurinkopuuteria, huulikiiltoa ja pastellisävyjä päälle. Ystävättereni antoi minulle lahjaksi ihanan hempeän vaaleanpunaisen rannekorun, jota käytän nyt koko ajan. Tuosta collegestakin on muodostunut yksi lemppareista. Ja arvatkaa vaan, että kuten joka kevät, tekisi mieli leikata hiukset paljon paljon lyhyemmiksi. Hmmmmm...

Tataa!

PS energittömänä käännyn aina comfort foodin puoleen. Eli uuniruokia, juustoja, pehmeitä voimakkaita makuja. Tässä yksi meidän perheen suosikeista- tätä söi myös vauva;)
Kotijuustocurry, nam, nam. (Täällä ostan intialaista Paneer juustoa Costcosta)
Tarvitset: kotijuustoa, tomaattimurskapurkin, pakastepinaattipaketin, kookosmaitoa tölkin, currytahnaa, öljyä ja basmatiriisiä. (joskus heitä sekaan viipaloitua kanaa)
Kuumenna öljy ja currytahna pannulla tai paistokasarissa, tahnaa mukaan maun mukaan.  Lisää tomaattimurska, pinaatti ja kookosmaito, anna kiehua noin 5 minuuttia. Kuutioi juusto ja laita pannulle, hauduta. Riisin kypsennät normaalisti. Itse en ole tarkka ajasta, annan hautua pitkäänkin, on tosi hyvä ja lempeä ruoka. Syötiin viimeksi eilen tätä. Kuvaa en laita, kun tuo ruokastailaus ei ole ominta osaamista, mutta ruoka vie kielen mennessään. Maistuu myös helppona herkkuna hiihtolenkin päälle.