Scarred for Life

Lupalappu toimitettin kotiin allekirjoitettavaksi. Saisiko lapselle kertoa vartalon kehityksestä ja kasvusta. Tytöt ja pojat erotettaisiin eri ryhmiin ja tiloihin, luonnollisesti. Ihan hiukan nauratti, mutta tällaisena edistyksellisenä ja hyvinkin liberaalina äitinä, allekirjoitin luvan. Tyttärelleni saisi kertoa miten vartalo kehittyy. Eniten kyllä kiinnostaisi tietää, kuinka moni kieltää?

Totuuden nimissä, meillä on jo luettu kirjat The Care and Keeping of You 1 ja 2. (on olemassa on kuulemma myös poikien versiot) BTW -lämpimät suositukset(!) Ykkösosa on  tarkoitettu 8-10 vuotiaille, kakkonen 10-12 vuotiaille. Tuon "Knowing what to say":n ostin siksi, että draamaa riittää. Ystävät kääntävät yhtäkkiä selkänsä, tai joku sanoo rumasti. Esikoiseni on herkkä eikä osaa puolustaa itseään...Ehkä aiheesta joskus enemmänkin. . Kehitysasioista on meillä keskusteltu ja joskus tyttäreni sanookin- Äiti, oonko mä siinä iässä, että näista asioista pitää aaiiina puhua?-Olet. Minulla on hauskaa. Ilmeet ovat maksamisen arvoisia. ;)

Koulun opetussessio koitti. Hain tyttäreni koulusta ja hän vaikutti jotenkin jännältä. -No, miten meni? Kikatuttiko? - Ei. Me kaikki istuttiin siellä ihan kauhusta kankeana. -Ai, miksi? Eihän siellä ollut mitään uutta, vai oliko?- Joo, mä en halua HIVtä.

Lupalapun lisäksi paikallinen opetustoimi postasi presentaatiossa käytettävät slidet nettiin ja tulevaa varten järjestettiin myös erillinen informaatiosessio vanhemmille, jotta tietäisivät mitä kaikkea lapsille tullaan kertomaan. No, mä en sit menny sinne infosessioon, mutta kävin kyllä katsomassa slidet netissä.

Ehkä eniten yllätti se, miten asioista voidaan puhua sanomatta kuitenkaan mitään. Taito sinänsä. Esim; How you DON'T get HIV? HIV is not spread through casual, everyday contact HIV is NOT spread: Sharing telephones, computers, and pencils - Shaking hands, hugging, or social kissing. Mitään ei kuitenkaan sanota siitä, miten HIV:n voi saada. Siitä puhutaan vasta sex educationissa, seitsemännellä luokalla.

Pojille oli jaettu deodorantit, tytöille terveysside. Epistä. Enivei, illan koittaessa istuimme ruokapöytään ja kertasimme päivän tapahtumia. Tyttäreni halusi vähän kertoa mitä on puhuttu. Varmisti vielä, että tietääkö Daddy näistä asioista, ettei tule yllätyksiä, luvassa olisi aika heavysettiä. Pokka meinasi mennä jo tässä vaiheessa, mieheni pysyi kylmän viileänä.

Sitten alkoi illan mielenkiintoisin osuus. Tyttäreni selitti munasarjat ja miten vauva kasvaa, miten vauva ei kasvakaan mahassa, vaan siellä kohdussa, joka venyy. Ja missä vaiheessa tyttö on biologisesti valmis tulemaan äidiksi ja yäk, ja keskimmäiseni, 8-vuotiaan tyyliin pöllämistyneenä, istui pöydässä suurimmaksi osaksi suu auki järkytyksestä. Tässä vaiheessa tunsin jo kuinka se naurukohtaus väreilee vatsanpohjassa. Hytkytti jo. Tosi Aikuista.

Sitten jatkettiin kuinka niitä munia on ja se male sperm löytää munan, tai sitten ei. Ja jos löytää, alkaa vauva kasvaa. (tässä vaiheessa tirskahdin jo, ruoka meinasi mennä väärään kurkkuun, vilkaisin  miestäni kulmieni alta, hänen pokkansa piti.) Ja sitten tapahtui se, mitä pelkäsin. Repesin ihan hirveään nauruun. Käkätin vedet silmissä, kun joku täysin seonnut vajaaälyinen tyyppi. Keskimmäinen huudahti- Äiti! Pystyin käkätykseltäni sanomaan vain: -Anteeksi,  ja jatkoin huutonaurua. Piti oikein nousta pöydästä, kun se ulvova hohotus ei meinannut loppua ollenkaan.

Summa summarum. Koulussa on siis kerrottu kaikki tämä, ja paljon paljon muuta, mutta on sopivasti jätetty kertomatta, miten se male sperm pääsee sen munan luokse ja miten HIV tarttuu. Ja kun infopläjäys on ollut kuvineen kaikkineen niin massiivinen, eivät ole tulleet kysyneeksi.

Minä, äärimmäisen kypsänä aikuisena, kuuntelin tyttäreni esitelmää siis tyynen rauhallisesti... Odotin niin herkiämättä missä kohtaa totuus tulee julki, etten pystynyt pidättelemään mahassa hytkyvää naurukohtausta. Esimerkillistä toimintaa. Äitipisteitä. Moon niin lapsellinen, etten kestä itsekään..Illan pimetessä, lasten nukkuessa sanoin miehelleni, että nauti nyt näistä hetkistä. Kohta totuus on julki ja he eivät enää ikinä katso sinua samalla tavalla. Ohhoijaa.

On se kyllä sillä tavalla, että keskustelu on käytävä.

Että näissä tunnelmissa täällä. Hauskaa Viikonloppua,

Tataa!

PS Tuskin maltan odottaa tulevaa seiskaluokan Sex Ed- sessiota ja siitä kotona kerrottavaa yhteenvetoa. Omalla kohdalla biologian opettaja kertoi ensin asiasta kukin ja mehiläisin, asia, jota me naurettiin oikein porukalla, sillä kaikki jo tiesivät mistä oli oikeasti kyse. Kun asiasta sitten puhuttiin niiden omilla nimillä, istuin koulun pienessä auditorio-luokassa ja katselin niitä kauheita pikkutarkkoja läpileikkaus-kuvia. Kikatin niin, että silmät valuivat vettä, hikoilin, inhotti ja yökötti.

PPS  - Oletteko te puhuneet kavereiden kanssa vielä näistä asioista koululla, sen session jälkeen? - Joo. We are all scarred for life.

Life and Love

Ennen seuraavaa pidempää postausta on pakko kirjoittaa tänne ihan lyhyesti.

Silmiini osui noin pari vuotta sitten People magazinen, tai muun korkeakulttuuria edustavan nettijulkaisun, sivulla linkki tähän blogiin; This Life I Live. Satuin klikkaamaan sitä ja koukutuin. Countrymuusikko, Rory, kirjoitti siellä maaseutuelämästään vaimonsa Joeyn ja juuri syntyneen lapsensa kanssa. Unohdin blogin hetkeksi, mutta kun sitten palasin sinne, luin sitä itkien ja taas itkien. Luin vanhemmat postaukset, halusin tietää lisää, toivoin parasta, pelkäsin pahinta.

Luulen, että tarina kolahti a) sen takia, että lapsemme ovat melkein päivälleen saman ikäiset ja b) Rory kirjoittaa heidän elämästään niin kauniisti, etten voinut olla jatkamatta. Viime syksynä, kun itse jouduin miettimään isojakin asioita ja omaa terveyttä, vollotin oikein ääneen.

Mieheni istui illalla sohvalla vieressä ja sanoi toistamiseen, -Miksi sinä luet tuota, jos se saa sinut aina itkemään? 

Vastaus on, en tiedä. Ehkä odotin ihmettä. Halusin elää mukana, mukamas tukea jollain tavalla? Myötäelää, vaikka tunsin järjettömän suurta ahdistusta ajatuksesta, etten näkisi omien lapsieni kasvavan. En osaa selittää. Joku sanoisi, että hirveätä sosialipornoa. You decide.

Blogi on raskas ja kaunis. Lisäsin linkin listaani.

Palaan positiivisemmissa merkeissä.

Tataa

PS Fuck cancer

Rento Reissu

Suureksi ilokseni sai kuulla, että mieheni viettää lasten hiihtolomaviikon työmatkaillen. Voi miten mukavaa! Kirsikkana kakussa, lapset jäivät lomalle jo edellisen viikon torstaina. Jee, lisää aikaa kotona!

Tiedon saatuani päätin olla jättämättä mitään sattumanvaraan; hoitaisin meille tarkan aikataulun, ihan vaan yleisen viihtyvyyden nimissä... Tuumasta toimeen; ehdotin yhdelle eurooppalaiselle, rennonletkeälle ystävättärelleni, että jospa me vuokrattaisiin joku kiva beach house tästä läheltä ja karautettaisiin rannalle lasten kanssa päiväksi, pariksi? Ehdotus sai kannatusta, istuimme muutaman päivän päästä alas, lähetimme pari tarjouspyyntöä ja tsadam, beach cottage buukattiin. Mahtavan tehokasta ja helppoa. Tästä tulisi vielä hauskaa.

No, en ole aiemmin matkustanut juuri tämän ihmisen kanssa, mutta me olemme viettäneet muutamia iltoja yhdessä. Eurovision-porukkaamme kuuluu myös kaksi muuta jäsentä. Kysyinkin, josko haluaisimme sisällyttää myös bändin muita jäseniä matkaamme, mutta vastaukseksi sain, että ainakaan yksi jäsen ei varmaan innostuisi tällaisesta matkailusta. Asia selvä, mennään siis katraidemme kanssa kahdestaan. 

Sitten alkoi mennä mielenkiintoiseksi; ehkä jonkinlaiseksi yllätykseksi sain tyttäreltäni kuulla, että kolmannen jäsenen tytär oli ilmoittanut koulussa olevansa erittäin innoissaan tulevasta rantalomastamme. Tjaa? Niinkö...No, samapa tuo, mukavia ihmisiä kaikki. The more the merrier, eikö? EI.

Ja tässä miksi; me tapasimme muutama päivä ennen matkaa, jotta sopisimme kuka tuo mitäkin. Normaalioloissa keskustelu menisi sitä rataa, että kuka on vastuussa minkäkin illan ruoasta, kuka tuo aamupalatarvikkeita, onko ruoka-aineallergioita jms. Sellainen check list, jne. Jokainen toisi omia juomisiaan ja herkkujaan, kukin tapojensa mukaan. Eikö? EI. Tämä ei tällä kertaa sovi.

Keskustelu meni suurinpiirtein näin. -Tuon aamupalatarvikkeita -Kunhan kaikki tuomisesi ovat luomua - Tuon valkoviiniä ja kuoharia - Mitä merkkiä? Juon yleensä vain paikallisen viinitarhan valkoviinejä - Ottaisimmeko lapsille jotain herkkuja?- Meillä ei syödä sokeria. Tiedätkö mitä kaikkea pahaa sokeri aiheuttaa vartalollesi?

Me lähdemme matkaan huomenna. Mutta, jos suunnittelupalaverimme antaa yhtään osviittaa tulevasta, en tiedä mitä on tulossa. Tämä saattaa olla tämän bändin ensimmäinen ja viimeinen keikka. Pitäkää mulle peukkuja, että muistan huu-hengittää ja laskea vaikka sataan ensin. Kymmeneen ei riitä.

Tataa!

PS unohdin postata tämän ennen matkaa. Matka on nyt tehty. Kirjoitan siitä pian lisää. Kaikki ovat hengissä ja tervehdimme vielä toisiamme. Vielä ihan iloisestikin;)

#Showhole

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, totean tässä nyt vielä ihan rehellisesti, että meillä katsotaan televisiota. Tarkemmin, me binge watchataan, ihan jengissä. Ahmitaan sarjoja monta episodia kerralla (joskus koko sarja). Tähän aikaan vuodesta huomaan, että vauhti kiihtyy ja olinkin kirjoittanut samaisesta aiheesta aika tasan vuosi sitten;) Kamalinta koko hommassa on se tilanne, kun hyvä, ellei loistava (Peaky Blinders!) sarja on katsottu loppuun, eikä uutta kautta, saati sitten korvaavaa hyvää uutta sarjaa ole tiedossa. Putoaa ns showholeen, vapaasti suomennettuna sarjatyhjiöön.

Meidän kuvio menee yleensä suurinpiirtein näin: aloitamme katselun, mies nukahtaa, minä en pysty lopettamaan ja vaikka kuinka sanon itselleni, että et voi enää jatkaa katselua, pieni piru istuu olkapäällä ja kuiskaa, maybe one more?(nehän on vaan 45 minuuttisia episodeja...)  The Honorable Woman:in kohdalla kävi sellainen lapsus, että mies nukahti puoliltaöin, minä jumitin sydän tykyttäen telkkarin edessä aamukolmeen katsoen koko sarjan loppuun. Joo, ei järkevää. Aamulla sitten vähän hävetti...Tällainen virhe saattaa tapahtua lyhyiden, kuusi-tai kahdeksanosaisien (mini)sarjojen kohdalla helposti. Ne voin hotkaista kerralla. Ugh.

Paikallisille; luovuimme paikallisesta törkykalliista Xfinitystä, joka tarjoaa huiman määrän kanavia, ja siirryimme käyttämään Netflixiä, HBONowta, Apple TVtä ja Amazonin instant video -palvelua, joka tulee Prime-asiakkaille ilmaiseksi. Toimii. (Nyt litaniaan lisättiin Showtime)

Tässä siis alla muutamia suositeltavia tv-sarjoja, eivät missään nimessä ole paremmusjärjestyksessä, vaikka Peaky Blindersin pääosan esittäjä onkin to die for, juuri siinä roolissaan.  Netflix and Chill, netflix and chill.. tai sit vaan Netflix, crackereita, rasvaisia juustoja ja viiniä;)

Peaky Blinders(!!!!)*****, musiikki-cinematopraghy combo on ainutlaatuisen hieno. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen tunnelma, kaupungin, elämän rouheus ja karheus ja piilevä, palava rakkaus. Ihan must. Saatoin rakastua hiukkasen.

Leftovers **** omituinen, mutta kiehtovan koukuttava. Vasta toinen kausi veti kunnolla mukaansa.

Fargo kaudet 1 & 2 ***** jos olet nähnyt elokuvan Fargo, you will LOVE this. Sama mainio tunnelma, mikä käsikirjoitus ja casting! Ihan helmiä molemmat kaudet. Ja jos Fargo on elokuvana katsomatta, nyt se on katsottava;)

True Detective kaudet 1***** & 2** Eka kausi käsittämättömän hieno. Iljettävän kauhea rikos, upeaa angstia ja näyttelijäntyötä. Toka kausi; selvittiin loppuun asti, kun ei keskenkään kehdannut jättää...

Narcos*** en ymmärrä hypetystä, enkä Golden Globe ehdokkuutta, mutta ihan katsomisen väärti setti.

The Man in the high castle ***, eteerinen kaunotar juoksentelee pitkin Nazi-Amerikan katuja suomalaisen näköisen nuoren miehen kanssa;) no ei, tämä on ihan jännä sarja. Mutta ekan kauden finaalin viimeinen kohtaus on ihan, että WTF, tuleeko jostain kohta alienit? Yrittääkö liikaa? Tjaa, uteliaisuus heräsi joka tapauksessa.

Transparent *** omassa genressään hyvä, mutta jos olet nähnyt lohduttoman masentavan,  August:Osage county, elokuvan, jossa kaikilla menee huonosti, tässä sarjassa tapaillaan samoja tunnelmia;) ja paljasta pintaa ei säästellä. Pääosan esittäjä on niin sukupuoleton roolissaan, että häntä ei osaa ajatella kuin ihmisenä, ei naisena, ei miehenä. (kaksi kautta plakkarissa)

The Affair kausi 1** kausi 2 **** en aluksi pitänyt pääosan esittäjistä, joten tämä meinasi jäädä kesken, mutta sitten jotain tapahtui ja tarina sai syvyyttä. Kakkoskauden puolivälissä tarinaa syvenee entisestään ja toteutus on kieltämättä kutkuttava; miten mies ja nainen kokevat saman tilanteen eri tavalla, miten myös asut muuttuvat riippuen kuvailijasta;).

Jessica Jones** pakosta katsoin kun ei ollut hyvää kirjaa tarjolla, eikä telkkarista tullut mitään. Marvel-meininkiä. Tosi deep. Not. Paikoittain ihan jännä.

Homeland***** kaudet 1-5. Huippu.

The Fall***** lyhyet kaudet 1 ja 2. "X-Files Gillian" on vakuuttava. Tykkäsin. Tosin raaka.
Tässä oli jotain samantapaista kamalaa, kuin sarjassa The Following, joka on karmaisevan raaka ja julma, mutta hyvä ja laadukas. Mahtava casting.  Kevin, kaikki kaudet katsottu.

The Honourable Woman***** Upea, monisäkeinen, mutta liian lyhyt;)  Maggie on mahtava. Ja nyt haluan mustia ja puuterinvärisiä silkkisiä yöpaitoja ja alushameita.

No huhhuh. Saatoin unohtaa jonkun, mutta eiköhän tuossa ole jo jotain, jos sattuu olemaan sarjatyhjiössä;)

American Horror Story:han on huippupalkittu ja kehuttu, mutta tämän suhteen olen totaalikieltäytyjä. En halua katsoa kauhua. MUTTA American Crime***** onkin sitten toinen juttu. Fantastinen toteutus. Ja toinen kausi alkoi viime viikolla. Jeee!

Tuli somessa sellainen fiilis, että nyt on kai pakko katsoa Making a Murdererkin, mutta ei oikein innostuttu. Niin kuin ei ennen Ray Donovanistakaan parin episodin jälkeen.

Saisi House of Cards jo alkaa, mutta pitää odottaa maaliskuuhun. Sitä ennen listalla Mr Robot. Mies katselee Shameless:ia joskus. Minä en oikein innostu kurjuuden maksimoinnista, vaikka se joskus sivusilmällä ihan hassu, kai? onkin.

Tataa!

PS Ellei juttu tempaise mukaan heti, siirrytään seuraavaan. Show me a hero:n ääreen nukahdettiin molemmat. Myös Wolf Hall pitäisi katsoa?  Että sillä lailla.

Näin meillä. Muuten ei kato pysy pop-kulttuurin aallonharjalla, eikä tiedä mistä ihmiset puhuu, enkä osaisi suositella muille - nääs ;) hehheh. Humpuukia. Humpuukia! Ja sit kohtahan on jo huhtikuu ja Silicon Valley, sekä Game of Thrones palaa ruutuun. hihihihi.

En muuten ole katsonut Breaking Badia. Enkä katso. Jotain periaatteita täytyy olla.

Pelottavan koreasti

Taas se aika vuodesta kun peilistä ei katso terveen päivityksen omaava hehkeä neito. Time to try something new, sillä vielä ei ole itseruskettavien aika. Se koittaa vasta helmikuussa;) Olen törmännyt super-ylistäviin juttuihin korealaisesta kauneudenhoidosta; heidän monivaiheisesta ihonhoitoprosessistaan ja upeista tuloksistaan. Eiku testaamaan. Ja ehkä olen jo jälkijunassa ja kaikki käyttävät jo näitä? mutta päätin kokeilla, nopeaa, yksinkertaistettua, lyhennettyä versiota.

 Olen maailman laiskin naamioiden käyttäjä. Olen ostanut niitä toki vuosikausia, mutta ladannut parin vuoden jälkeen käyttämättöminä roskiin. Oli kyseessä sitten kasvot tai hiukset. Olen myös todella laiska kasvohoidoissa kävijä, vaikka löysinkin täältä ihanan hydrafacial-hoidon, jossa olisi ilo maata vaikka kerran kuussa, jos malttaisi ja haluaisi maksaa itsensä kipeäksi. Suunnittelen käyväni neljä kertaa vuodessa, mutta selviydyn sinne rauhoittavien öljyjen tuoksuihin läträttäväksi yleensä kaksi kertaa vuodessa, oli se kuinka ihanan rentouttavaa tahansa. Eli, kun luin näistä maagisista, edullisista nopeavaikutteisista aineista, oli pakko testata.

Tilasin ensin TonyMolyn naamiosetin; tässä. Olen testannut niistä vasta yhden, avocado naamion, ah ihanuutta. Naamio liimautuu kasvoihin ja ainakin pintakuivan ihon omaavalla, tuntui, että iho oikein hotkien imaisi kaikki ravintoaineet. Vaikutusajan jälkeen, iho oli todella silkkisen tuntuinen ja pehmeä, sileän, ja kauniin tasaisen näköinen. Yöksi laitoin tosin vielä kosteusvoiteen päälle.

Not to mention, mikä mahtava monikäyttönaamio; olimme luvanneet lapsille perhe-elokuvan ja he halusivat katsoa viimeisen osan Harry Potter maratonista. (lupasimme, että kirjat luettuaan, voimme katsoa elokuvat) Minä en ole lukenut yhtään Potteria, joten päätin laittaa naamion testiin ja ottaa rauhassa lasin viiniä, ehkä vetäistä pitkäkseen lukeakseni Läckbergin Leijonankesyttäjää kaikessa rauhassa.

Pakkauksessa on siis muotoonleikattu naamio. Kuvassa. Can you see where this is going? Peilikuva melkein pelotti itseänikin. Tuli mieleen se teinileffojen kamaluus, tämä Jason. Sitten nauratti, kutkutti, iski pieni piru. Hiivin pimeän familyroomin oviaukolle ja säntäsin huutaen sisään. Mikä kiljuminen ja huuto, keskimmäinen pomppasi puoli metriä ilmaan. Epic! En voinut vastustaa. Lapsiparat. Taas meni Vuoden Äiti-palkinto sivu suun. Mutta kyllä nauratti. It was so worth it. Repeilen vieläkin koko jutulle.

Että eiku kokeilemaan. Omani tilasin niinkin eksoottisesta paikasta kuin Amazon.

Hyvää Tätä Vuotta. Tataa!

Anna minun

Good riddance 2015, tulkoon Ihana Uusi Vuosi! Minulla on pari pientä ajatusta ja toivetta

Anna minun pysähtyä hetkeen, tiedostaa ja nauttia
Anna minun lähteä urheilemaan aina, kun vähänkin siltä tuntuu
Anna minun avata lasten vessanpöntön kansi kiljahtamatta
Kovasti yritän, Anna minun onnistua
Auta olemaan positiivinen, näkemään selkeämmin
Auta ymmärtämään, että apua voi pyytää ja ottaa vastaan
Jos joku ei tunnu hyvältä, lopeta se; oli se sitten jooga-asento tai ihmissuhde
Anna minun olla kärsivällisempi ja huutaa vähemmän
Anna minun olla rohkea ja varma 
Anna minun olla rohkeasti heikko
Auta sanomaan Kyllä enemmän kuin Ei
Arvosta arkea, meluista, sotkuista ihanaa arkea
Anna arvoa terveydelle
Auta jaksamaan potatusvaihe
Anna minun nauttia lasten melusta, iloisesta melusta, kovasta naurusta ja kiljumisesta
Anna minun olla minä ja kuunnella sisintäni.

Anna minun pysähtyä hetkeen, tiedostaa ja nauttia tästä juuri nyt.
Nämä hetket eivät enää ikinä palaa.

Tai sitten ei. Mikään ei muutu; porhallan eteenpäin sivuille katsomatta, olen stressaantunut ja närvari on lopussa. Puen aamulla treenivaatteet päälle, jotta motivoituisin kokeilemaan sitä kamalaa PiYo-tuntia ja istun niissä kamoissa vielä iltapäivälläkin, juotuani jonkun 600 kalorin mokkafrappén. Karjun lapsille ja heittelen tavaroita. "voisitteko ystävällisesti vetää vessan käyntinne päätteeksi!!" Olen huonolla tuulella, hoidan kahdeksan asiaa samaan aikaan, mutten hakeudu miehen kainaloon, vaikka kosketus on terapeuttista ja tuntuisi niin hyvältä vaan hengittää toisen lämmössä silmät kiinni. Tuo maili on vielä lähetettävä tänään ja pyykit viikattava. "Paperi, kivi, sakset "- sun vuoro viedä potalle ja "Onko teidän ihan pakko koko ajan huutaa? eikö kukaan osaa puhua täällä normaalilla äänellä!?"

Tataa;)

PS joulunalusviikon vietimme tiukasti kotona, kaikki vuorollaan sairastaen mökkihöperyyden rajamailla, mutta tällä viikolla viiletimme kuin tuulispäät. Siitä pian lisää!

Vesi Vanhin Voitehista

Olin kirjoittanut FB statukseeni vuoden 2009 joulukuisena syntymäpäivänäni sloganin: Be brave. Even if you're not, pretend to be. No one can tell the difference. En enää muista miksi, mutta se osui ja upposi tänäkin vuonna. Nuo sanat ovat kantaneet läpi viimeisten viikkojen.

Omasta mielestäni olen terve kuin pukki, mutta kun lääkärit ovat toista mieltä, alkaa sitä huolettomampikin hulda herätä ajatukseen, että nyt kaikki ei sitten olekaan kunnossa.

Olen sellainen tyyppi, joka ei turhaan lääkärissä juokse. Minulla on kaksi flunssaa vuodessa ja ne kärvistelläään käsikauppalääkkeiden avulla kotona. (kuten juuri nyt) Jos kolottaa, mutta pystyn hoitamaan asiani normaalisti, viittaan kintaalla ja jatkan menoa. Kolotuksineen kaikkineen.

Nykyään, oireiden googlettaminen on erityisen mukavaa ja helppoa; ehkä yksi syy miksi päädyin varaamaan itselleni lääkärin. Se meni suurinpiirtein näin: lääkäri ohjasi neurologille, neurologi pelotteli kuoliaaksi, lähetti kardiologille, toiselle neurologille, erinäisiin tutkimuksiin ja kattaviin verikokeisiin. Että sillä lailla. Tässä vaiheessa huolettomuus muuttui huoleksi.

Muiden tutkimusten lomassa, jouduin aivojen ja niskan magneettikuviin. Kokemus, jonka olisin mieluiten jättänyt kokematta. Ahtaanpaikankammoiselle erityistä herkkua. Kidutuslaite oli varmaan jostain 70-luvulta. Ei kuulokkeita ei valoja, pelkkää ahdistusta ja hemmetin kovaa ääntä. Palautteena; synnytän kolmoset ilman kivunlievitystä ja joku saa samalla rassata muutaman juurihoidon, mutta takaisin en mene. Nyt tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu.

Luulin, että kun makaan siellä putkessa, koen varmaan suuren valaistuksen, ajattelen syntyjä syviä, teen suuria lupauksia miten muutan elämäntapani ja kuuntelen kroppaani, hellin sieluani, rauhotun, ommmm, inner piece, namasteeee, ja kaikkea muuta tosi spirituaalista ja rauhottavaa. Tosiasiassa selvisin putkesta hengissä vain ja ainoastaan ajattelemalla lapsiani, sitä, miten he leikkivät yhdessä, sitä miten me illalla leipoisimme pipareita, miten halaisin kaikkia enkä huutaisi kenellekään(!). Ja sitä, että selviän tästä, Mind over Matter, tämä tutkimus on tehtävä, jotta pääsemme rajaamaan ulos pahimmat vaihtoehdot.

Ei siis kovin syvällistä, pelkkää selviytymistä.

Olen siitä onnekas, etten ole joutunut miettimään vakavia sairauksia ja sairastumista montaakaan kertaa. Ja mikä on tullut minulle suorastaan yllätyksenä, on tyyni suhtautumiseni asiaan. Olen kylmän faktuaalinen ja sopivan epäuskoinen. Etukäteen ei kannata huolestua tai sairastaa, ehdin sitten myöhemminkin, jos on tarpeen. Ja perinteinen; näin ei voi käydä minulle;)

Tässä on nyt kuitenkin pakko tunnustaa, että itku tuli monta kertaa. Suurin ahdistus tuli siitä, etten näkisi lapsieni kasvavan. Vetäsi vähän hiljaiseksi. Viikot tuntuivat pitkiltä, halusin vaan tuloksia. Oli mitä oli, me selviäisimme tästä.  En halunnut kertoa kenellekään mitään, paitsi muutamalle läheiselle. En kestä ihmisten spekulointia, enkä draamaa, yhtään. Oli ihan tarpeeksi vaikeaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, vaikka teki mieli huutaa peloissaan.

Inhottavinta oli puhua asiasta ääneen, mutta olihan minun jotenkin pakko selittää miksi tarvitsin sijaisen, toistaiseksi, ohjaamalleni tunnille.(Tässä myös syy, miksen kilpailuviettisenä juossut Night nation run:issa, vaan hölköttelin ja kävelin ihan rauhassa)

No, nyt, kaikkien rönkkimisten jälkeen, saan taas liikkua ja elää ihan normaalisti. Mitään oleellista vikaa ei ole löytynyt. Terveen paperit. Hoitona, minua kehotettiin juomaan enemmän vettä. Vettä!


Mietin pitkään kirjoittaisinko edes asiasta mitään tänne, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä asia pysäytti ja vaivasi.  Kuten eräs lääkäri minulle sanoi;  sinun olisi pitänyt tulla minun luokseni 20 vuotta sitten. Olen 99,9% varma, ettei sinussa ole mitään vikaa, mutta, kun olemme Amerikassa, joudun teettämään sinulla kaikki nämä tutkimukset.

Monta kokemusta rikkaampana siis, ehkä hiukan viisaampana ja tiedostavampana jatketaan joulun odotusta ja valmisteluja. Innostunein odotuksin kohti uutta vuotta!

Wake up. Kick ass. Be kind. Repeat. Näillä mennään.

Tataa!

PS ja sitten taas toisaalta, on erittäin hyvä, että täällä tutkitaan kaikki kauheimmatkin vaihtoehdot ihan tosissaan. Eipä jää kysymyksiä ja spekuloitavaa. Kyynisempi voisi sanoa, että tämä on vain vakuutusyhtiöiden mahdollisuus taas laskuttaa aivan järkyttäviä summia...