Wonderful Sisterhood

Wonderful Sisterhood - Näin se minulle esitettiin. Istuin silmät suurena ja hypistelin silitettäviä merkkejä, terälehtiä, selailin puhuvien kukkien kuvia, jotka toistivat sanoja, kuten honesty, fairness, fun  ja responsibility - olin myyty.

Merkeistä tuli mieleen ne kamalan ihanat vakosamettiset autotyynyt, joita käytettiin "vanhaan hyvään aikaan" takapenkillä pään alla, kun lapsia ei köytetty viispistevöillä autoistuimiin. Onkohan se joku seiskytlukulaisuus, joka saa ihastumaan ommeltaviin kangasmerkkeihin? Haluaisin myös takaisin sellaisen kovan mustan matkalaukun, oikeastaan matka-arkun, joka olisi täynnä eri maiden ja kaupunkien tarroja! Täytyypä lisätä ostoslistaan. Se olisi ihana lisä familyroomiimme, huonekaluksi, ei matkailutarkoituksiin.

Enivei, jos joku sanoo mulle Sisterhood, mä oon messis. Istuin siis koulun kirjastolla ensimmäisessä partiotapaamisessa. Ihan pienten partioryhmää kutsutaan nimellä Daisies-päivänkakkarat.(ultrasöpöjä essuja ja pikkuliivejä) Ohjelma perustuu vanhempien vapaaehtoisuuteen, Quelle surprise! Mutta eipä aikaakaan, kun olin ilmottautunut vetämään ryhmää ainakin kerran kuussa. Syy tähän on seuraava; kaikki paikalla olevat äidit halusivat tehdä tästä troopista vähän-niinku-group-playdaten, ei mitään hampaat irvessä suorittamista. Toki opettelisimme arvoja, toisen huomioon ottamista, luontoasioita sekä muita taitoja, suorittaisimme merkkejä, kuten partiolaisten kuuluu.

Ilmoitin heti alkuun, että minä en telttaile, mutta tykkään vaeltaa! Voin vaeltaa vaikka kilometrikaupalla, mutta nukkumaan täytyy päästä kuivaan ja lämpimään. (Eräs aika laittautunut äiti katsoi minua kiitollisena ja läväytti ylävitosen;)

Omat muistoni partioajoista ovat ristiriitaisia...Kaikki se askartelu oli kivaa, samoin porukassa tekeminen. Joulukalenterien myynti oli kamalaa; joskus joku iso koira haukkui ovella ja hyökkäsi melkein päälle oven avauduttua. (pelkäsin koiria)Ultimate horror oli Väiski leiri kesällä 1984. Telttamme pohja oli irtonainen; hämyä ja muuta ötökkää tunki sisään joka kolosta. En juurikaan nukkunut sillä reissulla. Puistattaa vieläkin.

Onneksi saan(mme) nyt itse muokata minkänäköinen tästä päivänkakkaraporukasta tulee. Haluan olla edesauttamassa näiden pienten tyttöjen onnistumisia ja viedä heitä sateiseen metsään haistelemaan raikasta ilmaa. Ilmoitin myös, että ei ole huonoa säätä, on vain huonoja varusteita, johon sain vastaukseksi kohonneita kulmakarvoja. Pääsevät rouvat ostamaan lapsilleen sadekamoja;) Joku muu vanhempi saa sitten viedä joskus telttailemaan, tai ehkä ylitän itseni ja kaivan upean häälahjaksi saadun Haltin superteltan naftaliinista.. Kiitos rakkaille eräopas ystävillemme!

Takaisin sisterhoodiin: Minulla on monta ystäväryhmää, joihin kuulun visusti, ajasta ja paikasta huolimatta. Se on aivan ihanaa, tärkeää. Naiset voivat olla toisilleen aivan mieletön voimavara, toki myös ihan hirveitä susia. Miten-se-nyt-menikään  "Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan." Suhtaudun aina uusiin ihmisiin ja tilanteisiin avoimesti ja positiivisesti, mutta jos vastaanotto on nihkeä, annan olla. Joskus on ollut vaikea kävellä, kun on ollut kirveen kokoinen puukko selässä. Nämä ihmiset olen blokannut ulos elämästäni. Eipä ole tullut ikävä.

Partiossa kerrataan hyviä arvoja, partiossa kuulutaan yhteen, autetaan toista. Laskelmoivia, itsekkäitä ihmisiä maailma on jo pullollaan, minä haluan tukea muita arvoja ja olla tekemisissä kivojen ihmisten kanssa. Pääsen sitä paitsi leikkimään enemmän!(eli hoidan huonoa omaatuntoa) Ehkä siksi, idealistina? tämä osui ja upposi. Katsotaan onko se sitä sitten oikeasti...

Toivon kovin, että tyttärilläni tulee olemaan paljon ystäviä, joiden kanssa jakaa itkut ja naurut ja parantaa maailmaa. Ehkä nämä ystävyydet alkavat päiväkodista, ehkä partiosta, ehkä jostain ihan muualta. Tosi hyviä ja rakkaita ystäviä voi tavata vielä jatko-opiskeluaikoinakin! (Suukkoja)

Näen itseni istumassa tukka sotkuisena, farkuissa, t-paidassa ja villasukissa, vinkkulasi kädessä hiukan boheemin ystävättäreni kotona intialaistyylisten tyynyjen päällä lattialla, sohvapöydän ääressä, valoina vain myrskylyhdyt ja kynttilät, itkien ja nauraen, rentoutuen, nauttien. Elämä on ihanaa. Ja vaikkei tämä partio sinänsä mikään Yaya-sisterhood olekaan, jotkut ystävyydet kestävät ikuisuuden ja beyond! 

Olen tästä ryhmästä vähän innoissani ja aion tehdä kokoontumisista hauskoja. Ehkä edesautan uusien ystävyyksien solmimista ja yhtenäisyyden tunnetta. Mikäs sen mahtavampaa!

Mukavaa viikonloppua.
Tataa!

Ovela ipana

Meillä on tapana katsoa viikon kouluruokalista ja päättää minä päivinä pakkaan eväät ja minä päivinä saavat syödä koulun cafeteriassa. Cafeteriassa syödään yleensä pari kertaa viikossa.

Tapahtuipa eräänä aamuna matkalla kouluun: Äiti, mikset pakannut meille molemmille eilen eväitä mukaan? - Pakkasinhan. Pakkaan aina samana päivänä.- Aijaa, kun mä menin cafeteriaan, näin kun pikkusisko söi siellä pizzaa. Mulla oli omat eväät, en mä vaan mitään pizzaa saanut ?!? Auton peruutuspeilin kautta pikkusisko katseli yhtäkkiä kohti kattoa muina miehinä...

Eskarilaisilla on alkaneet pidennetyt päivät. Koulussa viihdytään klo 8:30-14:10.  Aamupäivän välipala syödään kello 10, lounas kello 12. Ekana pidennettynä päivänä opettaja oli ilmoittanut, että tänään syödään cafeteriassa. (Cafeteriassa syödään joko omat tai ostetut eväät) Lopputarina ei ole aukoton.

Pieni väittää, että oli puntannut menemään kaikki eväänsä jo aamupäivällä. Minä epäilen, että hän on kylmän viileästi nakannut jotain menemään, sillä hän ajatteli, että kivaa! tänään syödään cafeteriassa. Kyselin tätä asiaa häneltä monella eri tavalla. Vastaus oli aina melko sama, mutta ilmeet ja kehonkieli vaihtelivat. Pokkakin piti aika hyvin. Uskomaton tapaus. Minua vuoroin nauratti, vuoroin raivostutti. Ainoa asia mikä ei muuttunut, on se, että hän tykkää syödä ravintolassa...

Toki, jos hänellä on oikeasti ollut nälkä, minkäs sille voi. Silloin pitää syödä. Maksan lounaat etukäteen ja pidän kirjaa siitä, kuinka usein koululla syödään, ettei saldo lopu lounastililtä. (Lapsilla on koululla oma magneettiraitakortti.)   -Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun ostit lounaan ilman lupaa? -Joo. -Valehteletko sinä? -En. -Sitten sinua pitää uskoa, mutta jos selviääkin, että valehtelet, sitten sinuun ei voi enää luottaa. Ymmärrätkö?- Joo. En mä yleensä valehtele. Vaan joskus, ihan vähän.  NONI.

Miten näistä on yhtäkkiä on tullut tällaisia pikkuihmisiä, jotka tekevät omia päätöksiä, huijaavat ja ovat ovelia. Ja eivätkö ne tajua, että minä tajuan? Minua ei noin vain huijatakaan, satun tietämään aika monet temput itsekin... Muutaman vuoden päästä tarkistan repun vaihtovaatteiden varalta ja etsin sen pienen salaisen meikkipussin... Ties vaikka laittaisi koulussa sähkönsinistä ripsiväriä ja glitterihuulikiiltoa tyttöjen vessassa. Olen kuullut näin tapahtuvan ;) Apuva. Pysäyttäkää aika!

Tataa!

ps Sama ipana tuli kotiin aika polleana. Oli ollut "mallioppilaana." Eskarilaiset olivat opetelleet anatomiaa. Hän sattuu olemaan luokan ainoa sinisilmäinen, joten kun tuli puhe silmistä; pupilleista ja iiriksistä, hän sai kunnian olla mallina. Mustuaisen, eli pupillin, olemassa olo oli ollut suuri yllätys monelle tummasilmäisille intialais-ja kiinalaissyntyisille luokkakaverille. Näinpä meidän ipana oli istunut pöydällä tapittaen, kun muut olivat yksitellen käyneet tarkistamassa hänen silmänsä. Oli kuulemma ollut aika hauskaa. Kikatellut kovasti.

Ai ei suklaa kelpaa?!

Kosteusvoide loppui. Ja vanulaput ja -puikot ja hammastahna. Miten kaikki loppuukin aina samaan aikaan? Ja miten on mahdollista, että kun käyn kaupassa ja seison kosmeosastolla muistan aina yhden vähemmän kuin ostoslistassa, joka nököttää keittiön tasolla kotona...

Ostin cocobutter- rasvaa, vaikka normisti haluankin jotain raikkaamman tuoksuista, joka ei taistele hajuveden kanssa. Rakastan läträtä kosteusvoiteilla ja kuten olen aiemminkin sanonut, tuoksut ovat tosi tärkeitä. Tämä tuntui just hyvältä.

Kosteusvoiteiden kulutus on kasvanut meillä räjähdysmaisesti siitä asti, kun lapset alkoivat rasvata itse itseään. Mina neuvon: kädet, jalat, naama ja peppu, mutta myös maha, ja erityisesti napa, rasvataan moneen kertaan... Olen myös tullut siihen lopputulokseen, että kannattaa ostaa jättipönikkä, eikä lapsille jotain ja itselleni toista, sillä se minun rasvani kulkeutuu jostain kumman syystä aina tyttöjen kylppäriin, samoin kuin joskus myös hammastahnani ja hiusharjani...(byebye Biotherm ja laitan tulevaisuudessa muuten munalukon vaatehuoneeni oveen)

Noniin, kävin rauhassa illalla pesemässä hiukset, päätin antaa niiden ilmakuivua, kun samaan aikaan keskittyisin rasvaamiseen. Olin vasta puolivälissä kun mieheni havahtui iPadin takaa: "Hyi kamala, mikä on tämä hirveä haju? Mitä hemmettiä sä laitat jalkoihisi?" Hiukan närkästyneenä vastasin, että tää on mun uutta suklaarasvaa. "Haisee ihan halvalta suklaajäätelöltä tai samalta kuin vetäisi kaakaojauhetta nenään. Hyi hitto, toi hajuhan leijailee koko kämppään. Mua aivastuttaa." Mietin, että ollaanpas sitä nyt herkkiä ja erikoisella tuulella ja jatkoin rasvaamista. Todellinen zen kotispa:ssa, tuhahtelin..

Menin edeltä sänkyyn. Mieheni seurasi myöhemmin ja ulvoi,  löytäisin tänne silmät sidottuina tän kamalan hajun perusteella. Jääks toi lemu lakanoihin?

Yön pikkutunteina esikoinen oli kömpinyt viereeni. Aamulla hän sanoi siskolleen. "Ootsä haistanut äitiä? Haisee ihan kamalalle." Toinen tuli luokseni työhuoneeseen, haistoi ja sanoi, "Joo, hyi, sun haju jää näihin huoneisiinkin."

Jaahas. Se oli sit siinä. Oli pakko uskoa. Jos haluan minkäänlaista lähikontaktia muun perheen kanssa, on tuon purnukan hävittävä. Se olikin sitten eka ja vika kerta. Miten tässä nyt näin kävi?(Noissa cocobutter rasvoissa on muuten eroja.. .harmi, ettei niitä voi kunnolla haistella etukäteen;)Eiku takaisin kauppaan ja kotiin turvallinen tummansininen Nivean pumppupullo kainalossa.

Tataa!

ps tämä rasvakeskustelu sikisi uuden haaran. Kysyin mieheltäni, onko sulla toiveita mitä laitan päälle sun juhliin? Olen varannut kampaajankin. Tähän mieheni vastasi, ethän ole varannut myös meikkiä? -Mitä, miten se tähän liittyy?  - No aina, kun käyt jossain meikattavana, näytät joltain Pat Benatar cirka 1984. Ihan liikaa meikkiä! Mun mielestä oot paremman näköinen ilman. Tai sit jotain tosi luonnollista.  Jäin hetkeksi vähän suu auki, mutta sitten alkoi naurattamaan. Siihen mieheni tokaisi lungnisti.  - Kuule, mä täytän 40. Nelikymppisenä saa sanoa just mitä ajattelee eikä tartte paljon teeskennellä, ja vinkkasi silmää. AHA. No, tulipa sekin sitten selväksi;) Ai että mua nauratti. Naurattaa oikeastaan vieläkin. On noi ukot hassuja ja kiva, että on tuota mieltä, eikä päinvastoin.

Ehkä pitäisikin säilyttää tuo cocobutter, jos haluan joskus ihan omaa aikaa, maata rauhassa sängyn päällä ja lukea kirjaa;) Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Se hetki, kun saa SIIVET

Jokainen, ikään, kokoon, sukupuoleen ja rotuun katsomatta tarvitsee onnistumisen elämyksiä. Niitä upeita mittaamattoman arvokkaita hetkiä, jolloin tuntuu siltä, että kohoaa hiukan maan pinnan yläpuolelle.

Minä sain siivet lauantaina; ei, en uutena Victoria's Secret Angelina(hehheh), vaan löysin itsestäni uuden ulottuvuuden. Onnistuin.

Astelin neonkirkkaat vaatteet päällä leuka pystyssä zumbatunnille, muutaman viikon tauon jälkeen. Energiaa oli kuin pienessä kylässä. Ohjaukseni meni ihan nappiin! Tuntui siltä, kuin minut olisi luotu siihen hommaan. (niin, no, ainahan minä olen tykännyt määräillä;), mutta tämä oli kyllä adrenaliinin huippu.) Hymyilin jopa, ja lauloin mukana! Sain tästä onnistumisesta aivan mielettömän lisäboostin koko loppupäiväksi. Ja motivaatiota kehitellä uusia koreografioita, joita saan taas sitten testata tunnilla. Kiitos!

Enpä olisi vuosi sitten arvannut, että vedän ihailemani ohjaajan tunnilla oman koreografian, tai,että alunperin vitsinä ajattelemani tutkinto tuli tehtyä ja se antaisikin tällaista haastetta ja iloa. Ja vielä se, että tutkinnon jälkeen tein asialle jotain, enkä jäänyt kotiin istumaan. Tuntuu toki hurjalta toimia oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja vieläpä onnistua siinä. Lisään tähän vielä tämän; muutama vuosi sitten taistelin kuntosalijäsenyyttä vastaan, mutta eniten taistelin ryhmäliikuntatunteja vastaan, sillä mikään ei ole kamalampaa kuin se, että täytyy olla tiettyyn aikaan jossain. En pysty. Minä urheilen silloin kun minä haluan. Millään tunneilla en ainakaan käy.;)

Myöhemmin lauantaina lupasin lapsille, että katsotaan Katy Perry-elokuva. Joo, tätäkään en olisi uskonut tekeväni. MUTTA ihan samalla tavalla kuin pienet tyttäreni, istuin sohvalla silmät suurena, kun KP esitteli muffinssi-, tikkari-, kakku- ja candycane-asujaan ja valmistautui konserttiinsa. (toki olen fani) Ja kun hän nousi yleisön kiljuessa lavalle, kihosi minullekin vedet silmiin. Esikoiseni hyppäsi sohvalta tanssimaan ja voi sitä riemun määrää, kun elokuvan viimeisenä kappaleena soi Firework. Oli aivan mahtavaa seurata pienten tyttöjen ihailua ja intoa, laulamista ja tanssimista. Taisin siinä samalla luvata konserttireissun..."Kato Äiti, kato mun jalkoja! Kato miten mä osaan!" Ja millä riemulla he hetkuttivat pieniä peppujaan kädet nostettuna ilmaan!Ihania ovat.

Olin niin mukana heidän riemussaan. Mietin siinä, miten onnellisia ja huolettomia pienet lapset ovat. Miten innostus ja ilo tulee helposti. Silmät säihkyvät. Olen itsekin onnekas, sillä olen löytänyt jotain sellaista, joka antaa minulle pelkästään positiivista energiaa. Olen ihan täpinöissäni. Innostun. Uskalsin toteuttaa sen, joka kiehtoi, mutta tuntui pelottavalta. Toivottavasti lapsetkin saavat riemun ja onnistumisen tunteita koko elämänsä ajan, kaiken muun keskellä. Löytävät sen "oman juttunsa", joka tuottaa mielihyvää.

En väitä, että zumbaohjaus on minulle ikuisesti "se juttu", mutta just nyt tuntuu aika kivalta tässä ruuhkavuosien keskellä, äitinä, yrittäjänä ja vaimona kokeilla jotain sellaista, joka on erilaista, ja täysin uutta. Hienoa huomata pystyvänsä, vaikka epäilyttikin. Olin rohkea. Se kannatti.

Ehkä zumba vaihtuu tulevaisuudessa golfiksi,katupyöräilyksi tai vaikka maalaamiseksi, mutta tällä hetkellä zumba on kivointa. Kun boogasin Fintelligensien tahdissa, hymyilin kuin puuhevonen kuutamolla.

Tataa!

ps seuraavaksi Waka waka, Shake Senora tai Smooth Criminal remix merenguena..

Emmy tai ei, järkevältä tämä ei kuulosta

Telkkarista on nyt alkanut palkittujen sarjojen uudet kaudet. Suosikkeihini kuuluvat mm Sons of Anarchy ja Revenge. Pääsin yllättävän nopeasti yli siitä, että Emily on se Everwoodin teinari, ja koukutuin. Uusi sarja, 666 Park Avenue alkaa pian, sitä odotan mielenkiinnolla.

Omassa luokassaan painii Damages. Damages piti minut otteessaan kaikki viisi kautta ja pelotti joka kerta sitä katsoessa. Aivan mielettömiä näyttelijäsuorituksia, juonikoukeroita ja tyylikkäitä asuja. Viha-rakkaussuhdetta parhaimmillaan! Toimii kuin mieletön dekkari, jota ei voi laskea hyppysistään, vaikka kello on jo yksi ja on työaamu. (The Killing on myös loistava, mutta jäi kahden kauden pituiseksi. pöö.)

Sons of Anarchy on ehdoton. Tämä kausi on tosin niin kauhean raaka ja rankka, etten pysty katsomaan sitä kunnolla. Tekee ihan pahaa. Mikseivät ne vaan näytä Jaxia, kun hän päristelee moottoripyörällään täynnä miehistä alkuvoimaa? Jatkan silti seuraamista. Uhallakin. Samoin on Game of Thronesin kanssa. Miksi taistelut käydään aina likaisissa olosuhteissa, pimeässä? (ja minne meni Jason Momoa?)Inhoan myös kaikenlaisia huonohampaisia punasilmäörkkejä. Ei verta tarvitse koko ajan näyttää, uskotaan, että tappelussa sitä lentää ja aurinkokin voisi paistaa enemmän, eikö? Ja miksi ne naiset ovat aina puolialasti, eikö niille tule kylmä? Ukot kun painelevat menemään turkikset niskassa;)

Emmyt jaettiin viime sunnuntaina. Näkemättä on Homeland(pakko katsoa! olen seurannut Claire Danesia sarjasta My So Called Life, alkaen) ja American Horror Story. American Horror Storya mainostetaan välillä, mutten uskalla katso edes mainoksia, eli jää näkemättä. Onnea vaan Jessica Lange Emmystä!

Tähän aikaan vuodesta ilmestyy kauhuleffoja. En tykkää. Silti katson sarjoja, jotka pelottavat tai ahdistavat. Miksi? Tulevat vielä uniinkin.

Mieheni mielestä olen lapsellinen. Enkö tajua, etteivät kauhuleffat ole totta? No joojoo, mutten koe miellyttävänä istua kauhusta kankeana tuolissa, sydän hakaten, odottaen kamalaa säikähdystä. Haen jännitykseni jostain muualta, kiitos. Kaikki Paranormalit jäävät taatusti katsomatta ja sinne Winchester Housen halloweeniin en lähde, enkä tänne. Turha edes yrittää taas tänä vuonna!

Pelosta ahdistukseen; jos lentokoneen elokuvalistalla on Men in Black 3, What to expect when you're expecting ja Extremely Loud, Incredibly Close, järki sanoo: Valitse MIB3! Ei, valitsin tietty viimeisimmän ja itkeä tihrutin vieraan ihmisen vieressä niistäen välillä äänekkäästi. Ripsarit valuivat, ahdisti, muttei hävettänyt yhtään. Itku puhdistaa? (itkin myös vähän What to expect leffan aikana..)

Tätä lukiessa tulee sellainen fiilis, että "Moro, me ollaan se perhe, joka ei tee muuta kuin katso telkkaria", mutta se ei ihan pidä paikkaansa. Kyllä me jotain muutakin keretään;) Joskus. Jos hyvin käy;)Katsotaanhan me leffojakin;) tihihihi

Jos sarjaa siis seuraan, täytyy sen olla hyvin tehty ja jollain tasolla mahtava, vaikka pelottaisikin. Tästä postauksesta tuli omituinen, ja kuten sanottu, ei kuulosta kovin järkevältä toiminnalta. Ja pitääkö telkkaria yleensä katsoa? Pitää.

Ehkä se on tämä vuodenaika. Kun Suomessa laitetaan värikkäitä vaahteranlehtiä kontaktimuovin alle ja käydään metsäretkillä, täällä örkkien määrä lisääntyy katukuvassa. Halloween pop-up storet ovat saapuneet. Kotiin retuutetaan luurankoja, hautakiviä, hämähäkin verkkoja ja tekoverta. Minä askartelisin niitä vaahteranlehti-juttuja ja söisin omasta pihapuusta omenia. (kuvassa meidän perheen hurrrja halloween koriste;))Täällä joudun teeskentelemään, että on hauskaa, vaikka hirvittää. Maassa maan tavalla..
Viikonloppuja.

Tataa!

ps “In my world, everyone's a pony and they all eat rainbows and poop butterflies!”  - Dr Seuss

An Afternoon with the Real Housewives

Vietin joku aika sitten iltapäivää oikeiden amerikkalaisten kotirouvien kanssa. Talo sijaitsi Wisteria Lane-ympäristössä;  etupihoilla oli patsaita, korkeita palmuja, pyöreitä drivewayta. Juuri sellaisia taloja, kuin leffoissa. Kuvaan olisi vielä kuulunut koppalakkinen mies puunaamaan herrasväen Bentleyä. Suomalaiselle lähes epätodellinen tunnelma. Kameraa ei ollut mukana, täytynee ajaa paikalle kuvaamaan joku toinen kerta. Jos kehtaan. Ja jos menen, törmään tietty näihin uusiin tuttuihini ja näytän oikein tosi idiootilta...

Amerikkalaisten naisten tapa toimia on kiehtova (ja tavallaan tosi järkevä.) Hats Off- tälle perinteelle. Meidät kutsuttiin iltapäiväksi uimaan, tulossa oli muitakin äiti+lapset yhdistelmiä. Kysyin voinko tuoda jotain? Vastaus oli ei, tulkaa vain itse. (niinpä niin)

Lehahdettiin paikalle ison uimakassin kanssa ja haettiin tuliaiseksi toki ämpärillinen chocolate chip cookieseja kaikille jaettavaksi. (En voi ilmestyä paikalle tyhjin käsin, ellei kyseessä ole jo oikein hyvä tuttu, tai jos jätän oston viime tippaan, enkä sitten enää löydä sopivaa kauppaa, aarrgghh- tää on ihan lähiaikoina myös kokeiltu.)

Enivei, en ajatellut sen kummempaa, mehän tultiin paikalle vaan vähän uimaan ja juoruilemaan. Emme viipyisi kauaa.

Paikalle saapui kolme muuta rouvaa lapsineen ja näyttivät tälle tädille mistä kana pissaa. Nämä urakotiäidit eivät pelleile. Jokaisella oli mukana niin paljon tavaraa, että olin sanomassa, hassunhauskasti siinä, että Ai, muutatteks te tänne? mutta juuri ennen kuin sammakko hyppäsi, sain sen kiinni...Mukana oli uikkareiden ja pyyhkeiden lisäksi omat uimalelut, tuliaisuimalelut, coolerit ja tupperwaret. Jäin lumoutuneena seuraamaan tätä operaatiota.

Emäntä putsasi näppärästi yhden pöydän lisää ja hokkuspokkus, muutamassa minuutissa tarjolla oli kaikkea maan ja taivaan välistä. Rouvat olivat tuoneet mukanaan wrapseja, chipsejä, hedelmätarjottimia, salsaa, guacamolea, you name it. Mahtava buffet. Emäntä kantoi pöytään juomia ja jäätelöitä. Tupperwaren kannet napsahtivat auki ja sisältä löytyi lisää ruokia.

Tästä aiheesta voisi jatkaa loputtomiin, mutta summataan vaan. Sanomaton sääntö on, että jos jonkun luo mennään, kyseessä on aina nyyttärit. Emännälle helpotus, sillä hän voi tarjota vain puitteet ja osan ruoista. Ja täällä kun kaikki on suurta, ruokaa tuodaan reilusti. Jos jotain jää, tupperware napsahtaa kiinni ja ruoat viedään mukana. Nälkäiseksi ei jää kukaan. Se on varmaa.

Nämä rouvat harrastavat tämän sortin kokoontumisia hyvin säännöllisesti. He ovat urakotiäitejä. Heillä on kaikilla vähintään kolme lasta, he ajavat isoilla maastureilla, he tekevät lastensa kouluissa säännöllisesti vapaaehtoistyötä, he käyvät joka päivä jumpassa ja juoksevat maratoneja. He ovat suht luonnollisen näköisiä, (paksuine hiuksineen ja pisamineen mur mur) vaikka joidenkin rintamusta on hiukan paranneltu. He siis huolehtivat itsestään lapsistaan, kodistaan ja miehistään. He ovat oma, kiehtova rotunsa, joiden kanssa on kuitenkin turha aloittaa keskustelua työasioista.

Minulle oli hauskaa, vaikken ollutkaan ihan samalla aaltopituudella kaikissa asioissa. Jäin miettimään tupperware-maailmaa ja tarjoiluastioita. Hienoja ovat, mutta mihin keittiön kaappeihin ne mahtuisivat? Tällä hetkellä jo kakkukuvun ja muffinssitornin kanssa on säilytysongelmia...

Oli mahtavaa päästä viettämään aikaa näiden rouvien kanssa. Tapaamme uudestaankin tällä porukalla. Seuraava askel on tosin tutustuttaa myös miesväki toisiinsa. Todella jännittävää.

Tataa!

Ei juurikaan naurata

Öisin ei saa nukuttua, kun vieressä tuhisee yhtäkkiä lauma lapsia. Ei meillä aiemmin mitään perhepetiä ole harrastettu. Milloin on naaman päällä pehmopupua, milloin joku monottaa mahaan, milloin selkään. Välillä käsivarsi mäiskähtää suoraan päin pläsiä. Au.

Aamuisin autonpenkki tuntuu kylmältä ja kahvi loiskuu puserolle, kun tietyt vanhemmat tupeksivat tielleni minivaneillaan. Koulun pihan hidastustöyssytkin ovat kasvaneet korkeammiksi viikossa.

Kunta säästää niin, että lapset lähetetään kotiin jo puolen päivän jälkeen muutamina päivinä, vaikka normaalisti koulu jatkuu pitkälle iltapäivään. Milloin normaalit ihmiset tekevät työnsä rauhassa? Ainiin, normaalisti naiset ovat täällä kotona. Damn.

Eskarilaisella on paksu kansio kotitehtäviä. Sen parissa puuhasteleekin nyt sitten koko perhe, viikon jokaisena arki-iltana. Tokaluokkalaisen aritmetiikan kansiosta en ymmärrä sanaakaan. Pitää opetella kaikki uusiksi, oikein englanniksi. Ei meillä mitään hexagoneja ollut.

Koulusta syydetään lomaketta ja harrastelappua sellaisella vauhdilla, että heikkohermoiselta katkeaisi verisuonia päästä. Pitäisi lahjoittaa muutamia kymppejä luokkaretkiä varten, satasia siitä, että pääsee auttamaan vapaaehtoisena ja muutama tonni ihan siitä ilosta, että lapsi on koulussa. Whaaaaat?

Ilmat hämäävät; aamulla on kymmenen astetta, iltapäivällä kolmekymmentä, yöt ovat kylmiä. Kohta alkaa siis kunnon flunssakausi, kun paikalliset lähetetään kouluun roikistelemaan aamuisin ilman hupparia. Me suomalaiset taidamme kerrospukeutumisen. Mainostavat varmuuden vuoksi flunssarokotteita kyllä joka paikassa. Tulevat tarpeeseen.

Kaupat ovat pullollaan syysmuotia, mutta ketä kiinnostaa kulkea viininpunaisessa villaneuleessa, kun siinä tulee kuitenkin kuuma. Sitten, kun ilmat ovat viilenemään päin, kaikki koot on loppu. Happy hunting.

Kalenterin mukaan kuuluisi pikkuhiljaa vaihtaa valkoviini punkkuun, mutta siihen henkiseen tilaan kuuluu olennaisesti myös tumma suklaa ja uuniruoat. No, jos siihen lähtee, pääsee jäseneksi alavatsa-klubiin, eikä sitä pömppöä pääse täällä piilottamaan muhkean untuvatakin uumeniin muutamiksi kuukausiksi, kunnes MeNaiset sanoo, että on aika jumpata rantakuntoon;)

Rantakunnosta; lähikuukausina on mennyt ihan hirveästi aurinkorasvoja. Tulee tosi kalliiksi. Niin, ja olen joutunut heittämään kolmet (ainakin seitsemän vuotta vanhat) bikinit roskikseen, sillä ne luttaantuivat muutamassa kuukaudessa muodottomiksi uima-altaan kemikalien takia. Mitään uima-asuja ei voi myöskään enää kierrättää lapselta toiselle.

On myös ollut monta kertaa hiki, eikä täällä tuule. Ja aurinko vanhentaa ihoa.
Niin, ja häikäsee! Suomessa syksyisin tajuaa sataa. Joku logiikka ja järki sentään.

Et ei sit tällä kertaa muuta. Viikonloppuja!
Tataa!

ps Kaikenkaikkiaan tosi leppoisa viikko takana. Pyykit oli pesty, jääkaappi oli täytetty, kukat hoidettu(kuten kuvasta näkyy). Minä sain vain levätä pari ensimmäistä päivää eikä viime viikolta ollut mitään rästihommia töistäkään. Ei ole myöskään väsyttänyt yhtään, eli ei oo ollut jetlag. Ei yhtään ;) TGIF.