Wednesday, November 30, 2011

Oops, tea time

Olin 90-luvun alussa vaihto-oppilaana täällä isossa lännessä ja seurasin loanheittoa kandidaattien kesken. Kyseessä taisi olla kuvernöörivaalit. Haastaja närppi istuvaa kuvernööriä verorahojen tuhlaamisesta lentomatkustamiseen. "If I was the governor, I would pay for the gas myself and drive there in my Oldsmobile" oli mainoksen iskulause. En unohda sitä koskaan.

Ihmettelin myös lääke- ja limonadimainontaa, jossa vain haukuttiin kilpailijaa. En vieläkään ymmärrä moista mainontaa. Siinähän samalla mainostetaan ilmaiseksi kilpailijaa. Miksi mainostaisin muita omalla mainosbudjetillani?

Budjeteista; tulevat USA:n presidentinvaalit. Hyvääää päivääää, miten paljon rahaa tuleva kandidaatti tulee tarvitsemaan. Eivät edes Heinzin ketsuppirahat riittäneet muutama vuosi taaksepäin. Ja vastassa oli vain George W.

Kunhan norsut ovat valinneet kandidaattinsa, alkaa viihde, mutta älkää käsittäkö väärin, voi pojat, että täällä saa nauraa jo nyt. En edes tunne myötähäpeää, nauraa hohotan vaan ja seuraan kun republikaaniehdokkaat "drop like flies". Tai no, eivät ne mihinkään tipu, vaan jatkavat yleisön hauskuuttamista. Tästä sekalaisesta seurakunnasta on vaikea valita "parasta".

Ensin näkemäni slogan, olkoon se samalla poliittinen kannanottoni.
"Tea party is for little girls with imaginery friends"

Sitten muutama "Late Night"-vitsi.
''Michele Bachmann won the Iowa Straw Poll. She said she hasn't been this excited since she won last year's 'Who's Crazier Than Sarah Palin' contest.'' — Conan O'Brien

Ja todellinen suosikkini, Rick "OOPS" Perry. lempinimi johtuu tästä: ja linja jatkuu täällä. Hassua, äänioikeus on täälläkin 18 vuotta ja päivämääräkin meni vähän vierestä. Äh, mitä pienistä, ei nekään meistä;)

''Texas Governor Rick Perry distanced himself from George W. Bush by saying, 'I went to Texas A&M. He went to Yale.' In other words, his idea of instilling confidence is by saying, 'Don't worry. I'm not as smart as George W. Bush.''' — Conan O'Brien

Ohhoh. Mietin vaan, jos Niinistö tai Lipponen erehtyisi puheessaan esim äänestysiästä? Suattaisi olla poliittinen itsemurha, suattaisi saada hyvin lööppitilaa. Täälläpä ollaankii suvaitsevampii ja kampanjointi jatkuu. Perryn kohdalla on tullutkin jo tavaksi; ensin töpeksitään, sitten selitellään.

Heittäytymättä liian vakavaksi, on mahtavaa olla aitiopaikalla seuraamassa miten "vapaan maailman johtajaa" valitaan. Viihdettä ei ainakaan puutu. Samalla suosittelen poliittisia elokuvia Ides of March. (vakava. hyvä. ***)ja J.Edgar (mahtava henkilökuvaus, koskettava****)ja Leo vain paranee vanhetessaan;)

Yksi pieni pyyntö minulla kuitenkin olisi; kuuleeko Korvatunturi?
Jos tulevan Usan presidentin sukunimi ei ala O:lla, olkoon se myös alkamatta B:llä, C:llä tai P:llä.

Tataa!

ps ''The Republicans now control the House, and they say they're going to follow a strict interpretation of the original Constitution. So I hope you women and non-whites don't like voting.'' —Jimmy Kimmel

Tuesday, November 29, 2011

Saapasjalkakissa

Oli vuosi 1996. Vietimme joulua veljeni luona Lontoossa. Vanhempani olivat lupautuneet ostamaan minulle uudet saappaat. Hyvin epätyypilliseen tapaamme siis porukalla ostoksille. Äidin kanssa aina kierreltiin kauppoja, niinkuin naisten kanssa tehdään, katselu, sovittelu ja ikkunashoppailu on yhtä tärkeä osa kokemusta kuin itse ostos. Hyvä voi löytyä vaikka ekasta kaupasta, mutta on saatava tietää löytyykö seuraavasta jotain parempaa! Äiti-tytär-päivänä on aikaa syödä yhdet soft icet Stockalla ja aina voi palata pisteeseen A;)

Hiukan jännitti, sillä muistin muutamat ostosreissut isän kanssa pienenä. Ne menivät suurin piirtein näin: Ajoimme ensimmäiseen kenkäkauppaan. Kerroin kokoni ja millaiset haluaisin. Myyjä toi, tai isä otti hyllystä suurin piirtein kuvausta vastaavat. Laitoin kengät jalkaani. "Onko ne sopivat?" Jos vastasin "Joo". Isä sanoi: "Ne otetaan." Ja ennen kuin ehdin sanoa Kissa, oltiin jo kassalla. Tehtävä suoritettu.

Takaisin Lontooseen; yritin siis toimia nopeasti. Paha juttu, etten ollut ihan varma mitä etsin ja se tulikin esille muutaman tunnin sovittelun jälkeen. Muotiin oli juuri tulleet kireääkin kireämmmät korkeakorkoiset saappaat. Siinä sitten hiki päässä tungin suomalaisugrilaisia pohkeitani kapeisiin korkeakorkoisiin saappaisiin ja iho jäi vetskarin väliin enemmän kuin kerran. auts.

Visiossani oli "just ne täydelliset saappaat." (Joku ehkä tietää mistä puhun) Halusin siis "NE", joita aina mietin, "NE", joita näkee muiden jaloissa ja lehtien sivuilla, muttei ikinä livenä. Nykyään, jos "vähän-niinku-NE" sitten löytyvät, ostan, mutten melkein ikinä käytä.(tai välillä käytän, mutta kun vetää takapuolelleen jäiselle kadulle pikkuskumpassa ystävättärensä kanssa käsikynkässä, jolla myös samanlaiset järkevät jalkineet, ne laitetaan sivuun ainakin siksi aikaa, kunnes mustelma parantuu, tai kikatus loppuu;)

Takaisin Lontooseen; usean kenkäkaupan, lounaan, ehkä jopa oluen ja sikarinkin jälkeen, oli kuulemma kumma, ettei kenkiä löydy. Aloin itsekin olla levoton. Sitten, kuin ihmeen kaupalla, eteemme osui pieni boutique. Saappaani olivat kuulemma löytyneet. Minulle ojennettiin matalakorkoiset(!) prätkäsaappaan näköiset mustat mokkasaappaat. Ne istuivat kuin nakutettu. Olin ihan hämilläni miten mukavat ne olivat. Minulta kysyttiin, ties kuinka monetta kertaa "Onko ne hyvät?" Tarinan loppu lienee arvattavissa.

Kunhan saapuvat, nuo lempisaappaat saavat kokea 16nnen talvensa. Toki olen joutunut kerran vaihdattamaan niihin vetskarit. Aivan mahtava lahja. Kiitos!

Opinko mitään? Tjaa. Täällä on viileät kelit. Olen hankkinut itselleni muutamat kengät. Kuvassa parit. Miljoonan taalan kysymys; kumpia käytän?

Tataa!
pa Saapasjalkakissa, Puss In Boots, on muuten nähtävä 3Dnä!

Sunday, November 27, 2011

Lenkkarit ja Louis Vuitton

Yksi ensimmäisistä teoistani täällä oli liittyä kuntosalille. Sopiva löytyikin heti, YMCA. Luit oikein, YMCA, ilman niitä poliiseja ja intiaaneja. Amerikäntädin ego olisi halunnut käydä uudessa, trendikkäässä 24hr Fitnessissä(Jillianin ruoskittavana), mutta elämäntilanteeni ajoi minua kohti Y:ta. Sinne siis.

Olen usein tunnin nuorin osallistuja, ohjaajan lisäksi. Joskus ohjaajakin on paremmat päivänsä nähnyt ja mikäs siinä jumpatessa suu virneessä, kun hänellekin tulee mahamakkaroineen kunnon hiki.

Asuista; kaukana ovat mittailevat katseet ja varmistukset siitä, että päällä on viimeisimmät stellat. Minulla ei ollut mukanakaan kuin juoksukengät ja niillä hirveillä rumiluksilla, jotka eivät mätsaa minkään muiden treenivaatteiden kanssa, sujuu zumbat ja muut ihan ongelmitta. Täällä ei nääs tunneta käsitystä sisäurheilukengistä. Nämä tätsyt tulevat jumppaan jossain random lenkkitossuissa ja painelevat ruokakaupat ja muut samoissa vermeissä.New Balance vaan vilahtaa, kun jalka nousee zumbassa(vaikka fashionpolice soisi niiden käytön vain IT-miljonääreille, kuten edesmenneelle Jobsille,Bill Gatesille, tai 70 ikävuoden ylittäneille), tosin usein se jalka kuuluukin jollekin senior citizenille.

Urheilu on iso osa arkea täällä. Minusta se on hieno asia. On mahtavaa katsoa ympärilleen, kun selvästi eläkeiän ylittäneetkin huolehtivat päivittäisestä kuntoilustaan. Liikunnan tärkeydestä myös puhutaan selkeästi. TV ja radio pukkaa jos jonkinlaista ohjetta sydämen terveydestä. Ei puhuta kardiovaskulaari diipadaapaa, vaan, että pitää tulla hiki ja hengästyä. Ollaan konkreettisia. Tykkään.

Muodista innostuvana pukeutuminen on herättänyt minussa täällä suurta mielenkiintoa. Naureskelen itsekseni ostaessani mukavia karvakenkiä, neuleita ja pehmohousuja. (Tämänhetkinen elämäntilanteeni suosii pehmoa.) Kotona, Suomessa, en näyttäytyisi niissä kuin lähikaupassa sunnuntaina, mutta täällä voin ihan pokerina lähteä niissä vaikka lauantai-iltana leffaan. Aika mukavata.

Lenkkareita en vieläkään pidä omassa käytössäni katukelpoisina.
Olen tosin hiukan kaksijakoinen tämän asian suhteen. Toisaalta, ihailen sitä välittömyyttä ja mukavuutta, jolla nämä ihmiset toimivat. Toisaalta, kauhistelen(jäykkään pohjoiseurooppalaiseen tyyliini), tyypillistä yhdistelmää; trikoot, ylisuuri huppari, lenkkarit, timantteja kuin joulukuusella ja kallis designlaukku. Hiukset on aina laitettu viimeisen päälle ja meikki on virheetön. Kokonaisuus on siis suunniteltu?!
(Jessica Simpson on kyseisen genren elävä ikoni. Fanitan kyllä hänen muuta tyyliään.)

Fashionpolice on tuskissaan, sillä tähän ns "hajuvesi-lihapulla" yhdistelmään törmää koko ajan ja kaikkialla. Myös erittäin siistiin asuun yhdistetään lenkkarit ja vaikka nainen olisi pikkumustassa, miehellä on usein lenkkarit khakihousujensa jatkeina. Ihmettelen myös sitä, että täkäläiset kävelevät trikoissaan, kokoon katsomatta, missä tahansa, ilman takapuolen peittävää paitaa. Itse tuskastelen pimeässä lenkille lähtöä ihonmyötäisissä juoksutrikoissa;)

Tykkään laittaa asioita muotteihin ja luokitella. Täällä tämä vaikeutuu. En yksinkertaisesti tajua sitä, että laittaisin lämpörullat ja meikin ja koristeltuani itseni sormuksilla ja isoilla korvakoruilla valitsisin asukseni verkkarit ja lenkkarit? Argh.

Tämä asia on pakko järkeistää. Olisiko kuitenkin niin, että, vaikka nämä toki viihtyvät lenkkareissaan ehkä liiankin hyvin, niin suurin osa porukasta on oikeasti tulossa urheilemasta?

hehheh.

ps katotaan vaikka, kohta kuljen samoissa releissä enkä näe siinä mitään ihmeellistä.

Friday, November 25, 2011

Thanksgiving

Asuimme Suomessa viimeiset kaksitoista vuotta ja niistä viimeiset viisi, mieheni puhui, että, tänä vuonna voisinkin tehdä kalkkunan, täytteen, "the whole nineyards"; kutsuisimme ystäviä kylään ja viettäisimme kiitospäivää. No, vietimme ensimmäistä kiitospäivää eilen, täällä, sukuloiden.

Ensin puunattiin ja käkerrettiin tukkaa ja ahtauduttiin autoon. Road Trip ahead. Hassua kyllä, liikenteeseen oli eksynyt muutama muukin perhe. Istuimme siis megaruuhkassa, lapset kinastelivat, anoppi käkätti poikansa kanssa ja minä selailin suomalaisia naistenlehtiä ja yritin levitoida itseni jonnekin onnelliseen, rauhalliseen paikkaan. Sitten pienimmälle tuli hätä ja kolmella viidestä oli jo nälkäkin. Eiku kaikki ulos autosta ja pit stoppi. Aika perussettiä siis. Suunniteltu kahden tunnin matka venyi yli kolmeksi tunniksi. Perillä se perusteellisesti aseteltu tukkakin oli lässähtänyt. Oh well.

Saavuimmme viettämään kiitospäivää melkein 90-vuotiaan isotädin luo. Mikä ihana lämmin tunnelma. Kuin olisin tullut omaan mummolaan. Kaikki isovanhempani ovat nukkuneet pois jo vuosia sitten. Olisi pitänyt arvata, että vastaillessani kattavasti kysymyksiin elämänmuutoksestamme, perheestäni ja ystävistämme, olin jo vaaravyöhykkeellä.

Istuimme pöytään. Isotäti on aika uskonnollinen, joten otimme toisiamme käsistä kiinni ja hän johti meidät ruokarukoukseen. Taustalla soi joulumusiikki. Tämä oli se viimeinen tippa. (ei auttanut, että kuopukseni piti tätä aivan järjettömän hauskana juttuna ja repesi kikattamaan hillittömästi) Sitten se tapahtui, kyyneleet alkoivat vuolaasti valua pitkin poskiani. Ja kun näin tapahtuu, se ei ihan heti lopukaan.

Onneksi istuin miestäni vastapäätä ja esikoiseni vieressä, joten pystyin välttelemään muiden katseita aika tovin. Siinä sitten nieleskelin kalkkunaa ja pyyhin kyyneleitä ja yritin joillakin hyvin lyhyillä kommenteilla osallistua keskusteluun leuka alas painettuna. Esikoiseni katsoi minua silmät lautasen kokoisina, mutta hyssyttelin häntä kunnes sain koottua itseni.

Loppuilta meni ihan rauhallisesti, sillä aina kun tunsin tunneaallon tulevan, olin katselevinani vanhoja valokuvia ja kävin tasaisin väliajoin
painelemassa kylmällä punakirjavia kasvojani sen verran, että uskaltauduin valokuviin. Enhän voinut näyttää ihan tursakkeeltakaan.

Kotimatkalla esikoiseni kysyi minulta miksi minulle tuli paha mieli. Mieheni katsoi minua ällistyneenä. Hän oli niin keskittynyt syömiseen, ettei ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa. Hän oli vain ihmetellyt miksen osallistu innostuneemmin keskusteluun. Miehet.

Siinä sitten yritin selittää, että aikuisillekin tulee ikävä äitiä ja ystäviä ja Suomea jne. Onneksi olin tässä vaiheessa jo hiukan huvittunut koko tilanteesta, sillä tiedostan herkkyyteni ja se pahenee vuosi vuodelta. Tämä tilanne olisi hyvin voinut purkautua Velipuolikuumaisesti, siihen sketsiin, jossa Kari Heiskanen selittää poikaansa esittävälle Niko Saarelalle miksi lähtee. Hän itkeä ulvoo niin kovaa, ettei hänen sanoistaan saa mitään selvää, ja lopuksi, nyyhkytystensä lomassa saa sanotuksi; "Toivon, että sinä muistat nämä sanat".

No, enpä sitten siinä ruokapöydässä saanut sanotuksi omia kiitoksiani, mutta olen kiitollinen monesta asiasta ja erityisesti monesta ihmisestä. Kiitän mieluummin jatkuvasti, kuin kerran vuodessa.

Nyt jännitän joulua, lempipyhääni. Onneksi sitä vietetään NIIN eri tavalla kuin Suomessa. Tuskin vollotan yöpuvussa joulupäiväaamuna paketteja aukoen.
Mutta eihän sitä ikinä tiedä;)

Tataa!

Saturday, November 19, 2011

Eddie

Suhteen alkuaika saattaa olla monimutkainen varsinkin silloin, kun suhde on aloitettu olosuhteiden pakosta. Aina voi suunnitella, että syksyllä jotain hiukan herkempää, ehkä kitaransoittaja, joka tykkää kynttilöistä, punaviinistä ja hillovoileivistä. Talvella hengataan pilke silmäkulmassa, pipo vinossa, hiihtopummien kanssa; on hulvattoman hauskaa, minttukaakao maistuu ja löytää parhaille puutereille. Keväällä, hankien sulaessa alkaa veneilykausi; hyvät hammasrivit ja kansitakkien suhina. Mutta mitä jos se kitaransoittaja on kuvioissa vielä keväälläkin?

Se kitaransoittaja, joka on ihan mukava ja kiva, ja jonka kanssa on helppo olla, mutta se jokin puuttuu. Ja tästä syystä tiedät, ettei se tule olemaan kuvioissa pidemmällä tähtäimellä. Mutta on kiva, että on joku, jonka kanssa käydä leffassa ja syömässä.

Vähän tällainen suhtautuminen minulla on nyt ostamaani uuteen autoon, Eddieen.

Eddie hankittiin olosuhteiden pakosta. Eddie on siisti ja ihan komea ja kannen alla murisee V8. Eddie oli aika edullinen ja hyvin pidetty, vain muutama exä. En olisikaan halunnut sellaista, joka olisi kovin monen kanssa ollut. Huumori on tärkeää, ja se on kohdallaan; aina kun katson Eddieä, minua hymyilyttää. Eddie ei ole maailman modernein, eikä nopein käänteissään, mutta turvallinen ja iso. Aika näyttää onko myös luotettava. Ja Eddien syliin pitää oikein kiivetä.

Uskon rakkauteen ensi silmäyksellä, enkä siihen, että tunteet kasvavat ajan myötä. Se on joko tai. En ajatellut häneen kiintyä, mutta niin olen sanonut jo kerran aiemminkin yhdestä ja vaihto uudempaan, siihen oikeaan, silti kirpaisi. Eddie on nyt kuitenkin oleellinen osa perhettämme ja edustaa liikkumisen vapautta. Ja toisin kuten yksi aiempi, Eddiellä on jo nimi, kuten kaikilla elämäni tärkeillä autoilla. Aion antaa hänelle todellisen mahdollisuuden voittaa minut puolelleen. Perheen mies ja lapset ovat jo myytyjä.

WRRUMMMMMM

Wednesday, November 16, 2011

Korrektia vai oliks se Korrek:ia?

Minulle kun on toistamiseen vakuutettu, että poliittinen korrektius on yhtä tärkeää kuin hengittäminen täällä Amerikan ihmemaassa. Tässäpä oiva käytännön esimerkki.

Tapahtui eräänä päivä, erään koulun pihassa. Oli kirpeä syysaamu. Seisoin tyttäreni kanssa luokan edessä, odottaen opettajaa. Luokan eteen, jonoon, asettui myös muita luokan oppilaita. Kerrottakoon, että koulun demografia on virallisesti seitsemänkymmentäviisiprosenttisesti aasialainen. (Käytännössä ehkä kuitenkin yhdeksänkymmentäprosenttisesti.)Eräs amerikkalainen rouva saapui saman luokan eteen. Tässä vaiheessa jonossa, noin metrin päässä, oli jo kymmenkunta lasta.

Me esittäydyimme toisillemme ja hän alkoi selittää kovalla äänellä. "Onpas kiva nähdä toinen valkoinen, vaaleatukkainen lapsi. Kun tyttäreni meni päiväkotiin, siellä oli vain kaksi valkoista lasta, niin, ja muutama puoliksi valkoinen. Kun vein hänet ensimmäisenä päivänä ja näin tilanteen, menin kotiin itkemään." Tämän kuultuani katsoin häntä suu auki, ja aloin miettiä, miten pakenen tilanteesta. Ympärillämme seisoi paljon muita lapsia ja vanhempia. Väitän, että hän olisi voinut olla hiukan diplomaattisempi?

Sanoin, minun täytyy käydä kansliassa, ja lähdin kävelemään eteenpäin. Hän seurasi minua ja jatkoi toitottaen: "Kalifornia on niin muuttunut. Me olemme nyt vähemmistöä! Miten tässä nyt näin kävi?" Kävelimme samalla useiden ihmisten ohi ja minä yritin vienosti hymyillä muille vanhemmille ja nyökätä huomenen.

Tarina jatkui; "No, me ollaan nyt sitten tässä vähemmistössä, näiden ihmisten kanssa, mutta onneksi nämä ovat ihan hyviä, kovasti töitätekeviä ihmisiä. Ajattele, jos oltaisiin vähemmistönä siinä toisessa ryhmässä!" Tässä vaiheessa olin jo täysin kauhuissani ja epänormaaliin tapaani aika sanaton. Ojensin käteni ja toivotin hänelle hyvää päivänjatkoa.

"Ainiin", hän lisäsi, "teen vapaaehtoistyötä tyttäreni luokassa, ja jos tarviset mitään, ota minuun yhteyttä". Joo, vastasin, ja mietin samalla, etten tarvitse jäsenkirjaa arjalaiseen veljeskuntaan, kiitos kysymästä. Kävelin hiukan normaalia jähmeämmässä asennossa tapaamaan koulun ylitsevuotavan ystävällistä intialaista sihteeriä.

ps onks tää nyt sitä freedom of speechiä?

Tunnustus

Tämä alkoi MTV:n Real Worldista joskus 1900-luvun lopulla, kun jumituin katsomaan jenkkiteinien häsläämistä, enkä ollut silloin oikein varma mitä ajatella tästä uudesta genrestä. Sitä seurasi, vuosien jälkeen, addiktoituminen Hillsiin (ja lyhyt romanssi The Cityn kanssa);kieltäydyn uskomasta, että tämä on ns käsikirjoitettua realitya;) Miehelleni selitin, että katson sitä VAIN kivojen asujen ja hiusinspiraation takia. Uskokoon ken haluaa.

Speidin jälkeen tutustuin GymTanLaundry porukkaan ja tietenkin latasin netistä aina uusimman jakson. Nyt, en enää jaksa Snookiea ja The Situationia, (hänestä en ikinä perustanutkaan; Olen Team Ronnie). Ja C'moon - ne on niin "last season", kuten veluuriasut, Ed Hardy ja Abercrombie.

Sain kunnon flunssan viime viikolla ja jouduin daytime TV:n armoille. Mikä mahtava tilaisuus. Todellista roskaa oli paljon tarjolla. Vanha tuttavuuteni Real Housewives OC on saanut sisaruksia muista suurkaupungista. Beverly Hills versiossa käydään joka toisessa jaksossa Botox piikillä, riidellään, ollaan pillerikoukussa ja juodaan koko ajan viiniä. Atlantassa juodaan koko ajan viiniä ja tapellaan; Jaksojen antikliimaksi on Kimin uusin polyesterperuukki. NYC ja New Jersey; tappelua ja viinin juontia, en edes enää jaksa ihastella 10karaatin timanttisormuksia, kaikilla killui niitä sormissa. Voi hyvää päivää, eivätkö ne muuta keksi?

Oli aika löytää uusia "kavereita"; Kardashianin perhe vilahti joka toisella kanavalla; Keeping up with, Khloe&Lamar, Kim&Kourtney take NYC, Rob tanssii tähtien kanssa, OVERDOSE OVERDOSE.

Perusteellisen kanavasurffailun jälkeen, törmäsin uuteen; Love&HipHop. Todellista törkyä. Saa nähdä kuinka monta jaksoa jaksan katsoa. Ja tätä on turha selitellä; en etsi kivoja asuyhdistelmiä tai hiusinspiraatiota. Sisäinen fashionpoliisini antaisi elinkautisen jokaiselle hotpants-halterneck-10-inch heels-bleiseri- yhdistelmälle ja niitä vilahtelee tässä sarjassa ihan kiitettävästi.

ps Basketball wives LA on ihan kesy.
Tataa!

Sunday, November 13, 2011

Käsipäivää

4-vuotiaani;"Äiti, muistatko kun oltiin mummilla ja vaarilla kylässä, ja siellä oli paljon vieraita ja me sanottiin kaikille käsipäivää". "Joo" "Tykkään sanoa käsipäivää. Miksei täällä sanota käsipäivää?" Mielessäni ajattelen; samasta syystä kuin täällä on ok puhua ruoka suussa, syödä sormin, tai pelkällä haarukalla, TV:n ääressä, putsata sormet nuollen ja miesten istua ravintolassa hattu päässä. huhahaha. Elävässä elämässä suustani tulee kuitenkin ihan muunlainen vastuullinen, kaksikulttuurisen perheen äidin diplomaattinen vastaus kulttuurieroista ja täällä vallitsevasta, yleisesti hyväksyttävästä käytöksestä.

Kutsun seuraavaa "tarjoilijakulttuuriksi". Ihmiset esittäytyvät poikkeuksetta etunimillään, ehkä heilauttavat kättään ilmassa, kenties nyökkäävät. OK, jos kyseessä on Cher tai Madonna. Pikkupiruni haluaisi kysyä, eikö sinulla ole sukunimeä? Mutten kysy. Yritän olla "amerikkalaisempi", sulautua joukkoon. Ja toisaalta - ehkäpä ne pelkäävät jotain tartuntaa? Olenhan itsekin käsidesifani ;)

Olen toki tiukkapipoinen kontrollifriikki, joka arvostaa vanhoja, perinteisiä, eurooppalaisia tapoja ja tämän lisäksi mummoilen. Olen asunut tällä mantereella aiemminkin ja kotoa löytyy esimerkki ihmisestä, joka ei pienistä napise. Ehkä opin itsekin relaamaan, olenhan heittänyt veitsen ja haarukankin jo pois pizzaa syödessäni, eli kohta huutelen vieraisiin pöytiin suu täynnä ruokaa?

Ja hei, etunimittelen itsekin, koko ajan, mutta ehkä hauskinta tässä kuitenkin on se, että 4-vuotias huomioi käytöserot. Kunhan tavat ovat hallussa, niistä voi lipsua, mutta kaikissa tilanteissa on pystyttävä käyttäytymään tilanteen vaatimalla tavalla. Näin kasvatan omia lapsiani. Niin.

Tuohon nimiasiaan; ehkä vanhanaikaista, mutta minusta on kiva tietää kenen kanssa olen tekemisissä. Toisaalta, jos esittäydyn lempinimelläni, pysyn aika anonyyminä, Ha! Lempinimestäni ei nimittäin ihan tavallinen pulliainen päättele oikeaa nimeäni. Good Luck in Googling.

Ensi kerralla lupaan olla positiivisempi. Kenties keskityn shoppailu- ja palvelukulttuuriin sekä lasten huomioimiseen. Esittelisinkö samalla ostamiani kenkiä? Täällä on oikeasti tosi kivaa. That's All. Tataa!

ps koulusta soitettiin; "Good News!" testaajanne oli laskenut pisteet väärin. Tyttärenne pääsee suoraan normiluokalle. EI, parahdin. Säätö siis jatkuu. Täytynee ottaa kovat otteet käyttöön. Tätä taistelua en häviä.

Wednesday, November 9, 2011

Pidätetään hengitystä

Esikoiseni selviytyi ensimmäisestä kokeestaan amerikkalaisessa koulujärjestelmässä hyvin. Melkein liian hyvin. Olemme olleet maassa kohta kolme viikkoa ja on aika saada arkirutiinit pyörimään, kuten esikoinen kouluun. Kauhuissani luin Suomessa koulualueemme tasosta. Koulu on aivan huippuluokkaa ja yli kaksi kolmannesta oppilaista on aasialaisia. Näin itseni puurtamassa science projecteja yön pimeinä tunteina pitkän työpäivän päälle, jotta tyttäreni pärjäisi kanssaoppilailleen, tigermomien jälkeläisille.

Kävimme tutustumassa myös pehmeimpien arvojen kouluun, mutta meidät ohjattiin aina sinnikkäästi takaisin lähikouluumme. Oli aika hyväksyä faktat. Kohta me aikuisetkin tekisimme läksyjä.

Ensin, kävimme esittäytymässä. Siihen se tyssäsikin. No shots - No school. Meidän kanssa ei edes keskusteltu, ennen kuin rokotukset olisivat kunnossa. Eli ei muuta kun piikille. Sanomattakin selvää, että täällä ei pelleillä. Paikalliseen rokotusohjelmaan kuuluu 6-vuotiaan kohdalla aika monta uutta piikkiä. Oli muuten mahtava raahata hysteerisesti itkevää, piikkikammoista lasta kohti rokotushuonetta, Halloween tyyliin koristeltua käytävää pitkin. Ihan lempparia.

Rokotusten, ja megaisojen jäätelöannosten (Cold Stone Creamery-suosittelen!) jälkeen, olimme taas askeleen lähempänä koulunaloitusta. Totuuden nimissä, meidän piti kyllä käydä koululla esittämässä jos jonkinmoista todistusta siitä, että me Ihan Oikeasti asumme väittämässämme osoitteessa. Täällä on kuulemma "tapana" valehdella osoite, jotta lapsi pääsee paremman koulupiirin kouluun. jep jep.

Jonkin verran opetuksesta ja yleensä pedagogiikasta tietävänä yritin puhua tytärtäni eskariin. Vastaus oli aina sama. Ei. 6-vuotias kuuluu ekalle. Ei otettu edes kuuleviin korviin, kun yritin selittää, ettei hänellä ole kuin 2kk eskaria alla. Hän ei lue, eikä kirjoita sujuvasti edes vahvemmalla kielellään, suomella. Ei auttanut itku markkinoilla.

Koitti kielikoe. Hengitystä pidätellen toivoin, ettei hän saisi hyvää tulosta. Kokeen jälkeen vielä kauhusta kankeana kuuntelimme tuloksia. Hän selviytyi loistavasti. Onneksi kuitenkin, kirjoittamisesta tuli ns Entry Immediate. HUH! Mikäli kaikki hänen tuloksensa olisivat olleet tuon yläpuolella, hän olisi joutunut aloittamaan normiluokassa. Nyt hän pääsee English Language Development-luokalle. Suuren suuri helpotus koko perheelle.Uskoin kuitenkin testaajan katsomukseen; hänen mielestään tyttäreni pitkästyisi eskarissa. Ekaluokka on hänelle paras paikka.

Jää nähtäväksi kuinka paljon saan tehdä läksyjä. Minua pelottaa hiukan se, miten pikkuperfektionistini turhautuu jos ei pärjääkään. Silloin meillä eivät nuku muutkaan. Mieheni mielestä pelkoni on turha. Ja toisaalta, hän on innokas oppimaan, joten ehkä stressaan turhaan. Yhdessä yössä eskarilaisesta ekaluokkalaiseksi.

Taidan olla toisenlainen tigermom; suojelen lapsiani tiikerin lailla ja pitäisin heidät mieluiten pidempään pieninä, äidin vauvoina. Oppia ikä kaikki.
ps tämän postauksen kirjoittaminen oli hiukan haastavaa. Käytössä oleva "hiukan vanhempi pöytäkone" kieltäytyi antamasta käyttööni Ä:tä ja Ö:tä.Oli aika mukavaa miettiä suomenkielisten sanojen synonyymejä, joissa noita kyseisiä kirjaimia esiintyy. Onneksi IT-tuki auttoi ja tämä pelittää taas. jee!
Tataa!

Friday, November 4, 2011

Amerikkalaisen irtohymyn opettelua

Niinpä. Suomessa tuo olisi hauska, täällä ei. Mitä kaikkea "jännää, uutta ja erilaista" olenkin päässyt kokemaan. 50-lukulaista meininkiä ei todista vain käytössäni oleva shekkivihko, vaan myös toistuva epätasa-arvoinen kohtelu, suora sovinismi. Erittäin itsenäiselle, suhteellisen temperamenttiselle amerikantädille tämä on kova paikka. Ei muuten auta yhtään, kun mieheni niin mukavasti välillä muljaisee "Try to be more American". Yritä ite.

Kun on kymmenennen kerran kuullut "Why don't we talk to your husband", alkaa naama vähän nykiä. Ei auta yrittää kimittää, että minä(!) tätä autoa olen ostamassa. Vastaukseksi hymyillään lempeästi. Kaikkihan kuitenkin "tietävät" kuka auton lopulta maksaa.

Tämä pikkurouva meneekin nyt sitten kauneusunille, ettei rasitu ajattelemalla ison maailman asioita. Jaksan sitten paremmin leikellä alennuskuponkeja talteen. Tataa!

ps

Wednesday, November 2, 2011

Halloweenin jälkiaallot


Pääsimme sitten heti kokemaan periamerikkalaisen tradition; Halloweenin. Televisiosta pauhasi, myös ennen "primetimea" aivan kamalan pelottavia mainoksia tulevista Halloween specialeista ja hirveimpien asujen ostospaikoista. Minua vähän jännitti mainoskatkot jo kuuden aikaan illalla. Päätin silloin, etten oman "trick or treat kierroksen" jälkeen avaisi ovea yhdellekään "virpojalle". Joku muu saisi hoitaa.

Ensin ostettiin asut, kamalasta Halloween City-liikkeestä. Siinä minäkin, hiukan hermostuneen oloisena, lapsen kanssa käsi kädessä astuin sisään pimeästä oviaukosta, jossa meitä tervehti joku silmä poskella roikkuva verisuinen zombie.

Pienistä tytöistä kun on kyse, he valitsivat asuikseen Helinä-keijun ja Tuhkimon. Vaihtoehtona, 6-vuotiaalle, olisi ollut esim punamusta goottikorsettiasu?! Maassa maan tavalla, joten päätin itsekin ryhtyä katselemaan asuja. Minun vaihtoehtoni olivat pikkutuhmat poliisi/palomies osaston releet tai hassunhauskat kokoasut. Kun kuitenkin olimme päättäneet samalla tervehtiä uusia naapureitamme, jätin LadyGaga asun ostamatta ja päädyin supertylsään, sataankertaannähtyyn, kissankorva-settiin. Maalasin toki nenänpään mustaksi. Jei!

Koitti kauan odotettu Halloween ilta. Siinä me tytöt sitten tällingissä pimeää odotellessa. Kyselin illan mittaan toistuvasti mieheltäni, että mitä JÄRKEÄ on pelotella? Ja saataisiinko me kuitenkin lähteä jo ennen pilkkopimeää, lapset ovat niiiiin pieniä jne. Tuli hämärä, lähdettiin.

Nuorimmainen yllätti. Helma vain heilahti, kun hän juoksi kohti vieraita taloja. Ei välittänyt luurangoista, hautakivistä tai kamalista noidan käkätyksistä. Esikoista jännitti ja pelotti. Ja minua. Oli inhottavaa kävellä pimeitä vieraita pihoja pitkin ovelle, jonka avasi joku scream-asuinen muriseva naapurinsetä. Usein oven avautuessa, joku hirveä viritys vielä helähti soimaan; milloin kuului kirkumista, milloin joku ällöttävä luuranko kurkisti jostain purkista. Tapasimme myös muita. Onneksi oli suurimmaksi osaksi niin pimeää, etten nähnyt kenenkään kokopäänaamareita kunnolla. Rohkeasti vain huiskaisin Happy Halloween, kuin mikäkin aikuinen, joka olisi lähinnä huvittunut koko juhlasta.

Kun vihdoin pääsimme kotiin, olin helpottunut. Vaihdoimme vaatteet salamannopeasti ja asetuin lasten kanssa saaliin ääreen. Ovikellon soidessa viittilöin anopille juhlaan sopivine luurankokorvakoruineen, että siitä vaan, me ollaan kato jo yöpaidoissa ;) En halunnut nähdä enää yhtään valkonaamaista veitsipäässä seisovaa esiteiniä.

Olenko muuten muistanut kertoa, että näin vuosia(!) painajaisia Gremlins elokuvasta, enkä unohda ikinä sitä, ettei niitä söpöjä mogwaita saa syöttää tai kastella puolen yön jälkeen, eikä minua edelleenkään naurata yksikään leffan kohtaus. Ei yhtään.

p.s. Eväät olivat aika hyviä, mutta terveisiä amerikkalaisille makeisvalmistajille, että peanutbutter EI ole ainoa mauste, jota saa käyttää.

Tataa!